II.
Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti kadun alapäähän päin.
Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle hymyilevän.
Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.
Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.
Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän. Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.
Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen, rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan suruja ja murheita.
Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona, niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.
Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?
Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä, kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.
Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.
Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten juuri.
Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan! Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä. hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja köyhyydestä!
Marianne rukka!
— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää, isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa. — Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois, minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen. Hyvästi siksi!
Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.
Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään, joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.
Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi, senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.
Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen, joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.
Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä saattaa nähdä.
Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia. Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli; ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä hiljaisempia ja vakavampia.
— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä, kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen toistaan.
Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli Mariannen silloin käypä?
Marianne, Marianne rukka!