III.
— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!
— Hyvää päivää, neiti!
Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen tavatessaan.
Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt, niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa antautuakseen liikealalle.
Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea kohtaan?
Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli tukalampi.
Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin…
Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:
— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin hauska?
— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista, että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.
— Niinkö tarkoititte?
— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä ihmeelliseltä?
— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.
Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja katseli sivulleen?
— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. — Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?
Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:
— Oi, sitä tuskin olitte!
— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta, että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka, Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.
— Ei, en voi.
— Ettekö voi? Miksi ette?
— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli. Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja silloin tulen mielelläni.
— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä jälleen.
— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.
Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja hymyili ja säteili hänen sydämessään.