IV.
Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa, ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä kaikkein pyhimmässä.
— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.
Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.
— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.
Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.
Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein vähimmin.
Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.
— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä lähemmin miettineeksi vai kuinka?
— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala on todistajani, konsuli, etten voinut.
— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä en todellakaan voi keksiä.
Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.
— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista, herra konsuli? Ei millään muotoa.
— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin nostamaan summan.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse — ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille jotain puhuttavaa, herra konsuli.
— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä on siis sittenkin jotain sanomista?
— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni. Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman isänne onni», sanoi hän.
Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.
Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton välttää — sitä kauheata, iskua.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla hiljaisella, kummallisella, äänellään.
— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.
— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?
— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä, niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.
— Mitä paperia tarkoitatte?
— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin mahdollista.
— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun — että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen! Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.
Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa kokonaan konsuliin päin.
— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on; kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli! Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa, herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän. Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut, ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle suvaitsette.
— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni. Oletteko ymmärtänyt?
Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli konsuliin rukoilevin katsein.
Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.