V
Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi käsillään ja vaipui nojatuoliin.
Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.
No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.
Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha, ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!
Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus! Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti — kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja lohduttamaan perhettä.
Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.
Marianne! …
Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi
Jumala! Marianne!
Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti hänen tekemän?
Ei, se ei saa tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä kokoon loput. Sillä se ei saa tapahtua.
Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet olla miksikään hyödyksi.
Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.
Björn!
Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.
Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla, jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.
Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea, viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.
He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä. He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne, missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla pitkäveteisellä murteellaan.
Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.
Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat palvelijattaret.
Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan, tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan, vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien vertaisiksi.
Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän nyt pakotettu kerjäämään.
Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin tahansa! Sillä se ei saa tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.
Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.
Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan.
Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.
Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.
Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.
Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.
— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.
— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen avuttomuuteensa jälleen.
Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.
Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?
Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.
Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.
Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.
— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen — alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että teillä… ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan… että alkaisitte suhteihin liikkeemme kanssa… te ymmärrätte? On monena vuonna… ikäänkuin ollut… peräti vähän yhteyttä… te ymmärrätte? Ja minusta tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.
— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?
Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää tuumansa.
— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen — ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen ajatellut.
Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua, vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä. Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän mielessään.)
Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.
— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.
Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat miltei tuhkanharmaiksi.
— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella äänellä. — Korkeasti … kunnioitettava herra Björn… onko todellakin tarkoituksenne… minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?
Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.
— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en luullut… että… että se olisi niin… niin kokonaan mahdotonta… ettei hän ehken… joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi… alkaisi vastata tunteihini.
Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla … ei ole… mitään sitä vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli… niin… niin odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa lapseni.
Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain, joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:
Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi, herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!
Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin. Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä ihme vaivasi konsulia?
Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja itki katkerasti.