VI.
Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui hän ja hymyili.
— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.
Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä aikoo tehdä.
— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä… minä olen niin vähän ollut hänen kanssaan tekemisissä… minähän tuskin häntä tunnen.
Konsuli veti hänet luokseen.
— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?
Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja, hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja sanoi:
— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.
Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi sanoessaan:
— Rakas, pikku Marianneni!
Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:
— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy. Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies. Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani. Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle, rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista, että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel, niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja siitä sinulle huomauttaa.
— Niin… en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasi
Marianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tulee
niin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana?
Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella.
Ainoastaan pari kuukautta.
— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.
Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä milloinkaan ollut nähnyt.
— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen. Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan, Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn, että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen, niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas, isä.
He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.
Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä? Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin että sydän oli pakahtua.
Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka hän kerran oli nähnyt.
Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas. joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.
Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta — tahdissa:
— Molok! Molok! Molok!