VII
Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan totuuden.
Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.
Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä: siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien tyttäriensä nenän ohitse.
Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät ja monen muun mukaansa.
Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön kuin Björnin.
Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta oloissa.
Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos hän kääntyisi heidän puoleensa.
Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:
— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain haluatte.
Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa kädessään tuo kauhea paperi.
Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.
Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi ystävällisellä luottamuksella:
— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.
Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.
— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?
— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa puolesta.
— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä — sallisiko konsuli minun matkustaa?
— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte?
Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?
— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin liikkeeseen.
— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.
— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.
— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai suosituksia?
En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani konttorissanne?
— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne niin kiireellistä laatua?
— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.
— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta. No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?
— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä olisi yhtä ja toista oppimista.
— Ja sieltä?
— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.
— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa. Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?
— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka palveluksessanne olen ansainnut.
— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme minun osalleni?
— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan. Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin ystävällisyydestä.
— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni — vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.
Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan lainaakaan….
— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?
— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen, että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin toimeen.
— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?
Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja varmasti:
— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut. Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään palkita.
Konsuli viskasi kynän kädestään.
— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta, kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven suussa.
Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa, niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika, ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi, että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?
Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.
Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.
— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!
— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen — sanoi konsuli veitikkamaisesti.
Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.
Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen sunnuntaiksi?
— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.
— Miksi niin?
— Matkustan jo ensi viikon alussa.
— Matkustatte! — Minnekkä?
— Ulkomaille — Hampuriin.
— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?
— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.
Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.
— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.
Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.
— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin, rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin saamme sanoa oikeat hyvästit.
— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.
Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne. Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille kaikkea hyvää — nyt ja aina.
Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti ja poistui.