VIII
Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa. ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa, että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin täyskasvuisiin miehiin.
Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa, muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.
Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.
Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?
Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita. Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin pulmasta.
Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä, tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.
* * * * *
Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti, ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.
Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin…
Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.
Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla, pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.
Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.
Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.
Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta, mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.
Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.
Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.
Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa pikkuseikoissa.
Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin iloinen.
Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden, sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä raskaan, painostavan surun.
Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.