IX
Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin. Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä ikuisesta laiskuudestaan.
Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.
Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.
Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja peitetty pumpuleilla.
Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin nokallaan lasin ruutuun.
Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt vähääkään häntä pelkäävän.
Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä. Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.
Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.
Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri. Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen ilmaan.
Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.
Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä parahduksia.
Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.
Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.
Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.
Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä rannassa.
Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle, joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.
Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.
Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt hän alkoi ymmärtää.
Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset, lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?
Eiköhän se niin olisi?
Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.
Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo puitten latvoissa vuorilla.
* * * * *
Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat purjeensa.
Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.
Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.
Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia, hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö! Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!
Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.
Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? — Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut. Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!
Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.
Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat, mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta, mikä ikipäiviksi oli kadotettu.
Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa hän nukkui…
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.
Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen. Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu häneen ikipäiviksi!
Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa nukkui tyynenä ja rauhallisena.
Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa! Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan rauhan hänen ylitsensä.
Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?
Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta, joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.
Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?… Hän jäi seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.
— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti poskille.
Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.
Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet kukkivat.
»Nyt metsä vihannoi
Ja tuomi tuoksuna,»
lauloi hänen sydämessään.
Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin, niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.
Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt konttoriin.
Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.
Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen tilaan.
Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.
Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.
— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.
— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.
— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!
— Niinkö sinusta tuntuu?
— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.
Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:
— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.
Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.
Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:
— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.
Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.