X
Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi, täyskasvuiseksi naiseksi.
Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen valppaaksi.
Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut. Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja ikävöivästä haaveilemisesta.
Ihmiset kysyivät toisiltaan:
— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?
Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat, kunnian nähdä hänet seurassaan.
Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he loukkasivat Haldoria.
Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.
Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa, milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta. Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.
Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.
Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä, johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta turhaan.
Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.
— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista, millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.
Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut miehensä pyyntöön.
Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä, että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet tuhaksi.
— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!
Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.
Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään, nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.
Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä. Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen silmissä?
— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla, pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?
Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:
— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja? Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla nelin ryömivän!
Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen alahuultaan vastaan.
— Varo!
Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.
Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin. Itkikö hän?
Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet. Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa? Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää kohti?
Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää. Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä, mutta ei voinut.
Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo huomata, että hän oli juopunut.
Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön tyytymättömyytensä.
Ja sitten hän itki itsensä uneen.