XII
Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten reunustamia polkuja.
Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous. Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä. Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.
Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut muuttaa — oli toimittava.
Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana »velvollisuus».
Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi, että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.
Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön, nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja hiljaisuutta.
Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu. Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle? Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.
Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.
Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri, sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.
Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.
Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.
Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä paikallaan.
Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten muotokuvat.
Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto, joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja, huvihuoneita.
Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua ennen auringon nousua.
Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.
Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut sentimentaalisiksi kutsua.
Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen, surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti viehätti.
Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.
Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi. Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen kuka tulija oli.
Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse konsuli Ebbesen.
Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?
— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni laulajaa erinomaisesta esityksestä.
Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän seuransa ihastusta herättää.
— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin, niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin, jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten seuraan?
Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia, että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.
— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja kunnian.
Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia. Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.
Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa uudistaa.
Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi itsekullekin ystävälliset hyvästit.
Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun katkesi.
Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.
Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta, että se hänestä olisi pitänyt tulla.
Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.
Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin, otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen eräästä luutnantin laulusta.
Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta, jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.
Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti, että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet portille, huomautti hän hymähtäen:
— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille» tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan? Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.
Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.
Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan harvinaisia ystävällisyyttä.
Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää? Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.
Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.
Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.
— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka.
— Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.
— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi. Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.
Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan. Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva, joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli yläpuolella hänen ymmärrystään.
Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää. Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina suostumaan mihin tahansa.
— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen päästä pois kaupungista.
Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?
— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti — että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle, että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.
Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.
Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa», lauluista ja sarkkojin kilinästä.
Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.