XIII
Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta. Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.
Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.
Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä, pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.
Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän pyhänä päämääränä.
Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.
* * * * *
Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.
Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset? Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.
Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.
Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.
Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi — kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.
Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.
Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina huumaisi.
Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun päivänä matkustivat he molemmat etelään.
Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse, läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona. Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.
Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.
Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.
Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.