XIV.
Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista kukkulaa elämässä.
Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:
— Täällä! Nyt!
Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:
— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään tapaat hänet.
Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.
Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.
Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.
He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen ärtyinen ja huonolla tuulella.
Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri pusertui hänen sydämeensä.
Tuossa! — Vihdoinkin!
Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut. Marianne tunsi hänet.
Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.
Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.
Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen jonkunlainen salaisuus.
He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan. Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.
He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa, ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin hyvin, hyvin kaukaa.
Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.
Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa; kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.
Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.
Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.
Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan kirjoittamaan kirjettä isälleen.
Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen seuraavan jälkikirjoituksen:
»Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa, että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani. Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen
Mariannasi.»
Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan, mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.
Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle tuottanut.
Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet. Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta, tuntematta tuskaa.
Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.
Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.