XVI.
Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.
Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.
Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.
Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa. Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona, hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.
Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas. Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes pahin puuska olisi ohitse.
Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan. Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä, jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina. Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen kuolemaansa. Eikö hän tule pian?
Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!
Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.
Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.
Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat hänen aivonsa taas.
Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.
— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.
Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän loisteen.
— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne… sitä hyvää ylpeyttä… Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään. Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua… siunaan… Mariannea!
Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa kalpeahkoiksi ja vieraiksi.
Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.
* * * * *
Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.
Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä toimimaan.
Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut enemmän kuin sait.
Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.
Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.
Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.
Tälle entisyydelle hän rakensi alttarin sisimpään sydämeensä. Pyhän paikan, jota ei kukaan tuntenut ja johon hän ei itsekään koskaan astunut valmistumattomalla mielellä.
Ainoastaan hiljaisina, yksinäisinä hetkinään avasi hän tämän pyhäkkönsä oven, ja parhaimman mitä hän omisti, hienoimman mitä hän ajatteli, kaiken sen hän uhrasi silloin niille kahdelle hengelle, joita hän oli enimmän rakastanut.
Ja vähitellen ja hiljaa, niin ettei hän itsekään sitä huomannut, alkoi hänen sydämensä verisistä vaoista orastaa jotakin uutta ja ennen aavistamatonta.