XVII.
Oli hyvä, ettei konsuli Ebbesen haudastaan voinut nähdä, miten kauhealla tavalla hänen teoriansa onnen vaihtelevaisuudesta toteutuivat.
Sillä jo parin vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen kääntyi niiden onni, jotka ennen aikaan olivat aina voittaneet, silloinkin kun pelasivat sokeasti.
Ei kestänyt kauan ennenkuin saatiin kuulla yhden ja toisen pienen toiminimen menneen kumoon. Mutta se ei säikyttänyt niitä, joilla oli vanhoja ja suuria rikkauksia turvanaan. Yleensä ajateltiin vain, että se oli ohimenevä pula ja että se oli kestettävä urhoollisesti.
Mutta silloin kuultiin eräänä päivänä suuren arvossa pidetyn kauppaliikkeen kukistuneen perinpohjin semmoisella ryskeellä, että kaiku siitä kuului yli koko maan.
Ja niinkuin lumipallo kasvaa, niin kasvoi myös tämä kaatuminen. Ne monimutkaiset säikeet, jotka liittävät eri kauppaliikkeitä toisiinsa ja tukevat niitä keskenänsä, olivat katkenneet, ja tuloksena oli kaatuminen pitkin linjaa.
Niiden huomattavien kauppahuoneiden joukossa, joitten häviö oli täydellisin ja perikato suurin, mainittiin Björn & poika.
Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine irtaimistoineen ja kalleuksineen.
Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, — joutuivat vasaran alle.
Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni, kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä, jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.
Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä kohdelleet.
Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.
Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.
Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon — vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli tapahtunut.
Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta, hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.
Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa. Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies, joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei ansaitse parempaa kohtaloa.
Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.
He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.
Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsi
Marianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.
Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.
Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui hoiperrellen kotiin.
Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.
Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.
Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut.
Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein. Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.
Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla ja
Haldorin työntää luotaan.
Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.
Tai ehkä olikin se vain entisen hyvitystä?
Useasti kun Haldor oli katkerasti häntä loukannut ja toivottomuus oli hänet vallata, tuli tämä itsesoimaus hänen avukseen ja teki hänet kärsivälliseksi. Hänellä oli Haldorille niin paljon sovitettavaa. Siksi hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Ja hän unohti loukkauksen ja loi Haldoriin jälleen ystävällisen katseensa.
Mariannen ahertelusta huolimatta huononi heidän taloutensa huononemistaan ja raha tuli yhä ahtaammalle. Jos niin olisi saanut jatkua, olisi heiltä puuttunut pian välttämättömimmät elinehdot.
No niin! Ei siis sillä hyvä, että hän huolehti kotitaloudesta, hänen täytyi myöskin auttaa Haldoria toimeentulon hankkimisessa. Ja kun hänellä oli liikemiehen verta suonissaan, osasi hän käyttää hyödykseen kaikki pienetkin kykynsä. Hän antoi opetusta ranskan kielessä ja soitossa, hän laittoi koruompeluksia, käänteli kirjoja ja vihdoin sai hän vakinaisen toimen kirjeenvaihtajana eräässä konttorissa.
Tämän ohella riitti häneltä aikaa laittaa ruokaa Haldorille ja pitää huolta perheen vaatetuksesta, niin että heidän kodissansa oli sentään aina jonkinlainen hyvinvoinnin leima. Sillä hän ajatteli usein, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään, että vaikka hänen ja Haldorin koko elämä kuluisi alituiseen taisteluun toimeentulosta, niin koettaisi hän ainakin saada aikaan sen, etteivät hänen lapsensa tarvitse muistella lapsuudestaan ainoastaan huolia ja puutteita.
Haldor mukaantui kaikkeen, niinkuin ei muuta olisi ollut ajateltavissakaan. Hänet, joka ennen oli ollut hyvä ja oikein ajatteleva, hänet olivat vastoinkäymiset tehneet itsekkääksi, joka ei ajatellut muuta kuin omaa onnettomuuttaan.
Hän tunsi itsensä katkeraksi ja kohtalon pahoin pitelemäksi. Ei ollut muuta kuin kohtuullista, että joku toinen ponnisti voimiaan hänen puolestaan, saattaakseen kaikki jälleen entiselleen. Ja kukaan ei ollut enemmän siihen velvollinen kuin Marianne.
Vuodet vierivät. Mariannalle koitti uusi nuoruus, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen nainen, jonka entistä kauneutta ei enää kukaan muistanut.
Hän pyrki yhä edelleen voittamaan Haldorin itselleen, ja vihdoin alkoi hän päästä päämääränsä perille, vähitellen, askel askeleelta.
Heti kun hän oli saanut säästetyksi muutamia markkoja taloustarpeilta, alkoi hän panna toimeen yksinkertaisia »juhlailtoja» lapsille, ja näinä iltoina jäi Haldor säännöllisesti kotiin.
Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä, Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle, silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti olisi häntä luokseen houkutellut.
Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!
Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.
Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.
Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen pelata »naisten peliä».
Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria huvitti. Hän lauloi.
Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.
Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut »skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.
Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin, surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä käynyt.
Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona, niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona pelaamassa korttia.
Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi vallannut ikävä toveriensa luo.
Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan, alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi toivottomuudestaan.
Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.
Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.
Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.
Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.