II.
Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon. Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta alkaen korkealla.
Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin, sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi päässeet vaikenemaan.
Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti. Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille. Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.
Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.
Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa lakkahilloa.
— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.
— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan, kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?
Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten itsekseen:
— Nyt sitä aletaan…
Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.
— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan ohjelmaan.
— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi, yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.
— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat
olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.
— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.
Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.
— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään merkitsevästi.
— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä silkkisukkia ja lastenkenkiä.
Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet toverien pilkan esineinä.
— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen toverin puoleen.
— Ei mikään, koetti Aarne torjua.
— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat, silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun, fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti, vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.
Mutta nyt hän karjaisi:
— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin asioihin?
Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon hän oli jo tarttunut.
— Ala, Laurila!
Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:
— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?
— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki ilmeisen kiusautuneena.
— Te lupasitte.
-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.
— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten päättyviin rettelöihin.
Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahti
Aava:
— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.
Se ratkaisi asian.
— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!
— Hyvä, hyvä!
Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi, joskin vastahakoisesti, kertoa:
— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan. Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme. Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä, ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies.»
— Hävytöntä!
— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!
Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli koskenut hänen arkaan kohtaansa.
Laurila kääntyi Annikin puoleen:
— Oliko siinä kaikki?
— Oli. Tähän kuuluva.
— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa, mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia. Vähemmän kadulla juoksua.»
— Se on sika, se Puutinen!
— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se parannus on tehtävä!
— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä. Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi…
— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.
— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään valmistuksia sotaa varten.
— Hyvä! Suostutaan.
— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!
— Hyvä, hyvä!
Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala, Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä. Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.
Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää. Silmissä oli äskeinen arka katse.
— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.
— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?
Onko teillä ollut hirveän hauskaa?
Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin vastatessaan:
— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä ja reippaita poikia, he.
Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä itke, äitini».
Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.
Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli. Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.
— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.
Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:
— Kyllä hänellä taituriutta on.
— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika saattoikin sanoa niin Aarnesta!
— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.
— Ja tekö olette?
Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:
— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin ennen. Kun en vielä ollut yksin.
Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.
Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Suokaa minulle anteeksi.
— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää eikä äitiä elossa.
Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta
Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.
— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.
— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.
Hetken perästä tuli katkerasti:
— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.
Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.
— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.
— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla elämistähän se on.
Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot, joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta, yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.
— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen vertailunsa.
Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:
— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?
Olavi naurahti lyhyeen.
— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän joukossaan. Mutta…
Hän keskeytti epäröivänä.
— Mutta mitä? tiedusti tyttö.
— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että minä…
— Oh, en.
Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän kuiskaamaan:
— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos vain tietäisin… Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».
Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:
— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.
Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät hyökkäystä sukkelana.
Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä tietämättä, mitä tehdä.
Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.
— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on hyvän osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois.»
— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän siitä, että osaa antaa sanan sanasta.
Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.