III
Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.
Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan, punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.
Huom.
Suomlain kauko näkiä tahi ennustaja.
Tahtotteko ehtottoman varmoin tietää luonten lahjanne ja tulevaisuten mahtollisutene? niin tulka kauko Näkiän luo, 6:uutes linja 35 käynti Parati trapusta sisän.
Huom. Ei mikän kortista kattoja Humpuki maakari.
Huom. Huom. Vastan otto kilosta 6 a — kiloon ta i. Jonotuksen välttäm. kehot. arv. Kunteja saapua aamup. tunnilla.
Huom. Huom. Huom. Ennustus tapa tarka ja
Hienotunt. vaatimuksia noudattaen. Saatte tietä mikä
on Elämän toimenne kuin myös monettako Luokka lajissanne.
J.k suosika kotimaista Teollisuuta!
Lehtori luki aluksi ilman mielenkiintoa, ihmetellen, miksi lehti oli hänelle lähetetty. Sitten hän säpsähti. Mitä hullua? Kuudes linja 35 — sehän oli hänen talonsa. Käynti paraatiportaasta — siitähän päästiin vain hänen huoneistoonsa… Miten ihmeessä?… Kysymyksessä ei siis voinut olla muuta kuin katala kepponen!
Lehtori Puutisen otsasuonet pullistuivat pidätetystä kiukusta.
Kuka kurja…? Mitä tällä tarkoitettiin?
Elämäntoimi… Luokka…
Yhtäkkiä hänelle selvisi. Ahaa, vai siltä taholta tuuli puhalsi!
Lehtori Puutinen nousi tuoliltaan niin kiivaasti, että opettajatoverit katsahtivat häneen kummissaan. Mutta välittämättä heidän kysyvistä silmäyksistään hän ryntäsi ulos käytävään.
— Vahtimestari! Missä on vahtimestari? huusi hän niin että raikui.
Tuimasti hän sitten asteli luokselaahustavaa vahtimestaria vastaan.
— Tyttö! Missä on tyttö?
Vahtimestari tuijotti ärjyjään tyhmänä. Sitten hän virkahti:
— Jaa että tyttökö? Se meni jo aikoja sitten.
— Meni! Miksei häntä otettu kiinni?
Vahtimestarin naama venähti. Hän silmäsi lehtoriin epäluuloisena, kuin olisi pelännyt tämän menettäneen järkensä.
— Jaa että kiinni? murahti hän sitten. — Se olisi pitänyt sanoa kymmenen minuuttia sitten. Mutta jos se on jotakin varastanut, niin kyllä minä soitan poliisille.
— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?
— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.
Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti rehtorinkansliaa.
Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa saisivat vielä kokea.
* * * * *
Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.
— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.
Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:
— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!
Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta, jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.
— Sulkekaa ovet.
Kun ovet oli suljettu ja luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, virkkoi rehtori:
— Mustala, tuo tänne se sanomalehti, jota äsken luit tovereillesi.
Nuorukainen noudatti empimättä, vaikkakin vastahakoisesti käskyä.
Rehtori otti lehden käteensä, ja vertasi sitä toiseen samanlaiseen.
Sitten hän lausui vakavana:
— Juuri tämän tähden olin pakotettu tulemaan tänne.
Kuka teistä on vienyt tuon ilmoituksen lehteen?
Ei ainoakaan liikahtanut. Rehtori katsoi luokkaa pitkään. Valoisalle otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.
— Aava, virkkoi hän hetken kuluttua, mikä on se ajatus, jota sinä äsken kiitit mainioksi?
Aava nousi seisomaan. Pojat tuijottivat häneen levottomina.
— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.
— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen opettajanpöydän taa.
— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies…
— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.
Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:
— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.
Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä epämieluisasti yllätetyksi.
— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli tappuroihin.
— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen. Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. – – Aarnesta sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan — suosimme kotimaista teollisuutta.
Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun. Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
— Etkö sinä, Aava, ja eikö luokka tiedä, että ainoa, joka asuu tuossa talossa, on juuri lehtori Puutinen? kysyi hän.
Poikien kasvoilta häipyi hymy. Tätä juttua ei nähtävästikään jätettäisi niin vain.
— Lehtori Puutinen? Mikä vahinko! huudahti Aava näytellen oivallisesti ällistystä. — Mistä me olisimme voineet sen tietää? Koulussa on siksi paljon opettajia, ja he muuttavat aina vähän väliä.
— Onpahan niinkin, myönsi rehtori. — Mutta teitä epäillään nyt joka tapauksessa jutun alkuunpanijoiksi.
— Meitä? ihmetteli Aava. — Ja entä todisteet? Perusteet tällaiselle epäluulolle; herra rehtori.
Rehtori oli noussut.
— Niitä ei ole, lausui hän, ja minä olen teidän vuoksenne iloinen siitä, ettei niitä ole. Muuten olisin ollut pakotettu rankaisemaan teitä.
Hän astui ovelle, mutta kääntyi sitten vielä luokkaan päin virkkaen vakavasti:
— Tahtomatta sanoa mitään lehtori Puutisen menettelystä en voi muuta kuin kehoittaa teitä välttämään kaikkia harkitsemattomia tekoja.
Kun rehtori oli mennyt, kuiskasi Kataja Aavalle:
— Sinä olit suurenmoinen! Oikea miekkailija keskustelun alalla.
* * * * *
Vähän myöhemmin virkahti rehtori Kuusinen lehtori Puutiselle kansliassaan:
— Olkoon asia miten hyvänsä, menettelynne Saloa kohtaan oli tahditon. Rettelöiden välttämiseksi kehoittaisin teitä sopimaan asian hänen kanssaan.
Lehtori Puutinen kalpeni.
— Sopimaan? huudahti hän. — Se olisi tietysti samaa kuin anteeksipyyntö. Ei koskaan!
Rehtori pudisti huolestuneena päätään, mutta ei sanonut mitään. Hän oli rauhan mies ja tahtoi kaikin mokomin välttää kinastusta.
— Mitä lehden konttorista vastattiin? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta.
— Ei mitään erikoista. Ilmoituksen oli tuonut joku keski-ikäinen työläinen, joka oli tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei ilmoituksen kieliasun korjaamisella ollut väliä, koska se muka sellaisenaan kelpasi hänen kundeilleen, vastasi lehtori Puutinen. Sitten hän jälleen riehahti: — Mutta kyllä minä vielä selvitän tämän vyyhdin! Kunhan vain te, herra rehtori, ette pidä noiden rakkarien puolta.
Vanha rehtori silmäsi opettajatoveriinsa moittivasti.
— Tarkoitatte kai seitsemännen luokan poikia, oikaisi hän. — Ei, en minä pidä kenenkään puolta. Mutta on tosiaan jo liikaa, jos vaaditte minua rankaisemaan teidän pelkän epäluulonne perusteella.
Ja siihen asia jäi.
Lehtori Puutisen ei onnistunut lupauksestaan huolimatta selvittää vyyhtiä. Mutta sen sijaan hän häätyi pian naulaamaan kotinsa ulko-ovelle ilmoituksen, että ennustaja oli muuttanut Siperiaan. Siitäkin huolimatta täytyi hänen parin viikon aikana sekä aamuin että illoin ajaa ulos ovesta pari kolme tunkeilevinta »kundia», jotka halusivat ainakin nähdä sen huoneen, jossa tuo merkillinen ihminen oli muutamat päivänsä elänyt ja vaikuttanut.
* * * * *
Seuraavalla viikolla tapahtui jotakin odottamatonta, joka kuohutti kaikkien yläluokkalaisten mieltä. Lehtori Puutinen määräsi seitsemännelle luokalle »pallikokeet» biologiassa. Ei muistettu milloinkaan ennen tapahtuneen, että yläluokkalaisten rauhaa olisi mokomilla häiritty. Kun lehtori Puutinen ilmoitti luokalle tulevista kokeista, yrittivät pojat ajaa hänet naurulla ulos ovesta. Mutta lehtori ei antanut säikähdyttää itseään, vaan istui paikoillaan raivostuttavan levollisena, kunnes nauru lakkasi, ja virkkoi sitten ivallisesti:
— Jos herrat seitsemäsluokkalaiset ovat unohtaneet, miten pallikokeita suoritetaan, niin sopii tulla kello yhdeltä verestämään muistoja. Ensimmäisellä A-luokalla on silloin pallikokeet.
Pojat olivat pakahtua kiukusta. Johan koko koulu nauraisi heille! Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että »pallikokeet» olivat lehtori Puutisen kosto sanomalehti-ilmoituksesta, jonka hän — eikä niinkään tyhmästi — katsoi kaikesta huolimatta kuuluvan seitsemäsluokkalaisten tilille. Noista kokeista täytyi tavalla tai toisella päästä. Puutiaisen kanssa eivät pojat kuitenkaan tahtoneet yrittääkään minkäänlaisia sovitteluja. Siksi he kääntyivät luokanjohtajan, lehtori Järven puoleen.
Tämä, suunnattomasta paksuudestaan ja leikillisyydestään laajalti tunnettu herra, kuunteli aluksi rauhallisesti Paasion ja Rimmen esittämiä valitteluja, mutta sitten hän purskahti nauruun.
— Ei, en minä voi asialle mitään, sai hän naurun välillä sanotuksi. — En tiedä, niissä ohjesäännössä kiellettäisiin opettajaa yhdistämästä yläluokillakin terveellistä ruumiinliikuntoa kokeiden suorittamiseen. No, älkää nyt olko noin synkän näköisiä. Kyllä pallikokeet tekevät teille kaikille hyvää.
— Eikö lehtori siis aio ryhtyä aisan johdosta mihinkään toimenpiteisiin? tiukkasi Paasio.
Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.
— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.
Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan lystikäs.
— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.
Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.
— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin, naurahti hän.
Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».
Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden» näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat. Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.
Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin, toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?
— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi flaksiasikin likkamaailmassa.
Murahdus oli ainoa vastaus.
Alakuloisina pojat istahtivat pukuhuoneen penkeille.
— No, pojat, kuului alhaalta voimistelunopettajan, lehtori Raikkaan ääni, alkakaapa joutua voimistelemaan.
— Emme me jouda vielä, huusi Saarelainen vastaukseksi. — Meillä on asioita.
— Jaha, jaha. Odotetaan sitten, oli hyväntahtoinen vastaus.
Pojat eivät pitäneet kiirettä. Heitä tympäisi tällä hetkellä kaikki. Joutua naurunalaiseksi — sitä ei ollut luokalle vielä milloinkaan tapahtunut.
Yhtäkkiä sivalsi Aarne Salo otsalta sille valahtaneet hiukset ja hypähti pystyyn.
— Minulla on aate!
Alakuloisuus oli heti kuin poispyyhkäisty pojista. Jos kerran Aarne oli keksinyt jotakin, niin ei se, joka tässä jutussa pitemmän tikun oli vetävä, olisi ainakaan Puutiainen. Ja se oli pääasia. Hinta, millä voitto ostettaisiin, oli samantekevä.
— Kerro!
Mutta Aarne pudisti päätään.
— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.
— Hyvä!
— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa, jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista. Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.
— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä. Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.
— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät, lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!
— Ei kukaan! Ei kukaan!
— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.
— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.
Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.
— Hyvä, hyvä! Mennään univormussa.