IV.
Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset, olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita». Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla. Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin yllättävää mielessä?
— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.
Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:
— Tietysti. Kuinkas muuten?
Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.
Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.
— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette tuonnäköiset?
Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:
— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.
Ja pojat marssivat edelleen.
Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat — hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit. Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka tapauksessa nyt oli tilanteen herra.
— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.
Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu »Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla 113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa, että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.
Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!
Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen. Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».
— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi kullekin pallille.
Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja poliisipillinsä.
Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis epäonnistunut.
Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.
Mitä hullua tämä oli? Tätä se siis oli? Ei, mutta se vasta oli temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?
Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan. Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle. »Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata. Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.
Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut näytellä huolestunutta. Hän oli huolestunut. Hän tuijotti eteensä pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava vesilude?
— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se on kuin jokin toinenkin.
Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten hetki hänen mielestään vaati.
Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2 kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:
— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!
Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.
Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää kokeiden kulkua?
— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?
Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.
— Ei paljon mitään, vastasi hän.
Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.
— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan, ettei voinut hillitä itseään.
Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.
Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut? Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta, tämä on vielä parempi»?
Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.
— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!
Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.
Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.
Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?
Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin.
Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.
Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.
Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?
Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.
Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä tällaisen tappion!
Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota poikien voitonriemuisiin katseihin.
Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia, toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.
Mutta — miten ihmeessä…?
Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtori
Järven täyteläinen ääni:
— Mitä komediaa täällä näytellään?
Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!
Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi: tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina vain he!
— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi tulla loppu!
Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät ylös portaita.
Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana. Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin vastaan!
Voitto, voitto!
Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja sanoi lyhyesti:
— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken. Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?
Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.
Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa, päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden» tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta ehkä, mutta ei nöyrtyä!
Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.
Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.
Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja
Puutinen.
Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:
— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet vallattomuuksiin. Se surettaa minua.
Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?
— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.
Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo »maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä, toista toisensa jälkeen.
— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen, mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.
Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.
— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.
— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.
— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.
Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.
— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.
— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen. Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys, jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella oleville henkilöille. – – Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi kouluun.
Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet vaikenemaan.
— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole tuomareita, vaan syytettyjä.
Istu.
Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.
— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta, että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä kertaa luokan puolesta.
Kataja nousi kalpeana.
— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et ne oli kivoja.
Rehtori rypisti otsaansa.
— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.
— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. —
Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.
Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta. Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:
— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli jaetuksi oikean asemesta?
— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.
— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa. Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu, ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?
— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei minua uskota, niin…
— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.
Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole
syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.
Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.
Kataja pudisti innokkaasti päätään.
— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän tulla tänne.
— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut mahdollinen?
Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?
Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.
Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:
— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne oikeammin. Saatte mennä.
Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.
Pihalla oli puoli koulua odottamassa.
— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».
— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari lähtivät yhdessä koulusta.
— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he pääsevät suojaavan nurkan taa.
— Voi olla.
— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.
Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.
— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.
Järvi nauroi.
— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa. Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia. Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana, vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin. Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi, en voi olla nauramatta.
Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:
— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä. Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat vallattomuuksiin.
Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua. Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.
Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.
Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. Hurrattu
Aavalle, puhujalle.
Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:
— No, Aarne, salat julki!
Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin alkoi:
— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän liiemmältikin.
— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei liikaakaan. Anna tulla!
— Asia on yksinkertainen, aloitti Aarne. — Siellä voimistelusalin pukuhuoneessa pälkähti päähäni, että koepinkka olisi kähvellettävä tai vaihdettava toiseen. Kysymys oli vain sen järjestämisestä. Oli ainoastaan yksi tie: ikkuna. Mutta ei luonnontieteellisten salien ikkunoista mikään, sillä silloin se olisi tullut ilmi. Siis tyhjän huoneen ikkuna oli ainoa mahdollinen. Sitähän oli ajateltu toverikunnan kirjastohuoneeksi. Siitä tein asian ja sain vahtimestarilta puoleksi tunniksi koko sen puolen avainnipun. Irroitin huoneessa nopeasti liimapaperit ikkunasta, mutta niin ettei sitä helposti erota, ja avasin haat. Sitten painoin huoneesta luonnontieteelliselle puolelle vievän oven avaimesta jäljennöksen vahaan, jonka mukaan saatoin teettää oman avaimen. Niin oli se puoli neljännestunnissa valmis.
— Mainiosti ajateltu, innostui Rimpi. — Mutta milloin pinkkojen vaihto tapahtui?
— Heti kolmen jälkeen, kun me olimme tulleet käytävään. Vaihtaja oli valmiina huoneessa ja jäi sinne myöskin, kunnes kaikki äänet olivat koulurakennuksessa vaienneet.
— Ei hullummin, kiitti Aava. — Mutta entäs tuo salaperäinen vaihtaja?
— Se oli muuan tyttö, vastasi Aarne vältellen.
— Tyttö!
Pojat tuijottivat Aarneen ällistyneinä.
— Niin, eräs tyttö vain, jota teistä ei ainoakaan tunne.
— Vahinko, huomautti Terä. — Mutta pojat, olkaamme gentlemanneja: sen tytön malja!
Kolmetoista lasia tyhjeni.
— No, entäs ne mukavat kuvat? tiedusteli Ojanen.
— Jaa, pojat, niissä se suurin vaiva olikin, vastasi Aarne. — Tulin pian siihen tulokseen, ettei pelkkä kähveltäminen ollut kylliksi. Oli hankittava toisia samanlaisia pahvilaattoja sijaan. Viidesluokkalaiset ovat valmistaneet alkuperäiset. Heiltä sain noin vain ohimennen tietää laattojen suuruuden ja pahvilajin. Itse kuvista huolehti muuan tätini, jolle niitä oli vuosien kuluessa kertynyt. Hän oli kyllästynyt niihin, ja minä tein hänelle palveluksen, vapautin hänet niistä. Päähäni pälkähti järjestää meille aiottujen sijaan Puutiaiselle muistojen pallikokeet, koko- ja osakuvineen. Kun kokoelmassa oli mielestäni muutamia aukkoja, täydentelin niitä mielikuvitukseni ja kykyni mukaan. Olen, näettekös, hieman harrastellut valokuvaustakin. Siinä koko juttu!
— Se onkin mainio juttu, innostui Olavi Linna. — Vaatimattomasti kerrottu, mutta paras, mitä olen kuullut!
— Tsiikaa, tulokasta, mutisi Paasio puoliääneen. — Innostus siskoon innostuttaa myöskin veljeen. Nuo iltakävelyt myllertävät miehen mieltä. Mutta oikein se oli sanottu, tuo — kaikesta huolimatta.
— Tosiaan, Aarne, lausui Laurila, tällä kertaa sinä olet voittanut itsesi. Vielä kerran, pojat, kolminkertainen eläköön-huuto Aarnelle, johtajallemme, ja päälle kolminkertainen malja!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!