V.
Taistelu lehtori Puutista vastaan ei päättynyt tähän. Pojat huomasivat pian, ettei »pallikokeiden» surkea loppu johtanut toivottuun tulokseen. Lehtori Puutinen ei näyttänyt ajattelevankaan peräytymistä. Pikemminkin hautoi hän kostoa. Ja niin päätettiin taistelua jatkaa.
Eräänä iltana luokka sitten kokoutui pieneen kahvilaan linjoille. Seurasta puuttuivat vain Laurila ja Mustala, jotka olivat hoitelemassa tapahtumien nyörejä kaupungilta käsin, ja Saarelainen, jonka oli ollut mentävä veljensä vihkiäisiin. Paasio puolestaan edusti kahvilassa »toimeenpanevaa valiokuntaa».
Pöydillä oli höyryäviä kahvikannuja. Mutta tunnelma ei ollut lainkaan niin hyvä kuin tavallisesti luokan kokouksissa. Pojat istuivat siellä täällä vaiteliaina.
— No, mutta juokaa kahvia, pojat! huudahti Aarne. —Tehän olette vallan surkean näköisiä. Tahdotteko lisää leivoksia?
Toiset vaikenivat, mutta Terä kiirehti vastaamaan:
— Kiitos vain. Eivät ne taitaisi haitaksi olla.
Aarne soitti. Nuori tarjoilijatar ilmestyi näkyviin.
— Tuo lisää leivoksia, Emmi. Mutta vain parhaita.
— Nätti likka, huomautti Terä, kun tyttö oli mennyt. — Minä alan jo ymmärtää, miksi sinä, Jokamies, olet valinnut juuri tämän mörskän hovikahvilaksesi.
Puhuteltu ei vastannut, kääntyi vain tuijottamaan ulos ikkunasta.
Ulkona satoi. Lumiräntää putoili hiljalleen taivaalta. Katu läpi lumisateen kelmeästi loistavine lyhtyineen teki lohduttoman vaikutuksen.
Mielialakin oli lamassa. Luokan keskuudessa oli tänään ensi kertaa pitkistä ajoista vakavasti riidelty. Kun Paasio oli esittänyt »toimeenpanevan valiokunnan» ehdotuksen taistelun jatkamistavasta, oli Linna, tulokas, ollut kyllin röyhkeä ilmoittaakseen pitävänsä sitä erittäin sopimattomana. Se nyt ei olisi vielä merkinnyt mitään. Mutta pahempaa oli, että Kataja ja Aava olivat heti asettuneet hänen puolelleen, ja siten oli asia joutunut äänestyksen alaiseksi. Kun Aarne toimi puheenjohtajana, jäi ratkaisu riippumaan hänestä, äänet jakautuivat näet tasan. Ja hän ratkaisi »toimeenpanevan valiokunnan» hyväksi. Siten oli luokan päätökseksi tullut, että tänä iltana oli ryhdyttävä uuteen hyökkäykseen Puutiaista vastaan.
Aarne oli yrittänyt lepyttää vastapuolen mieliä kutsumalla koko luokan vieraakseen kahvikesteihin tänne. Samalla olisi heillä mainio tilaisuus seurata läheltä tapahtumien kulkua, niiden näyttämöksi oli näet tällä kertaa valittu vinottain vastapäätä oleva lehtori Puutisen talo. Paljon hän ei kuitenkaan ollut sillä voittanut. Kataja oli pysynyt yhtä loukkautuneena, Aava hymyili yhtä ivallisesti, ja Linnan ilme oli yhtä hämmästynyt.
Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön itseensä.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin — siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin… Kenties hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen, vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko hyvä toverikin. Mutta kuitenkin… Viimeksi tänään koulusta tultua hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.
— Miksi? oli Annikki tiukannut.
— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.
Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän…
Annikki oli lehahtanut punaiseksi.
— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun mielestäsi? oli hän ivannut.
— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron äidille.
Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.
— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!
Minä olen jo kertonut äidille.
Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti:
— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää kerrottavaa!
Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.
— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.
— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!
Ja niin he olivat eronneet.
Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas, silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?
Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät. Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!
— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat, mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.
— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu, esitti Heinämaa.
— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita tarvitaksemme.
— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna yksinäisen pöytänsä äärestä.
— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!
Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:
— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin mukaan.
Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli kieltämättä annos pippuriakin.
— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.
Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:
— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.
— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,
Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!
Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan:
— Mitäs siinä griinaat? Et sinä niin vietävän kaunis muutenkaan ole, senkin irvileuka!
Keskustelu oli saamassa vaarallisen käänteen. Aarne katsoi parhaaksi puuttua siihen, ennenkuin olisi myöhäistä pelastaa tilannetta.
— Antakaa tuon olla, pojat! Toverit, me emme saa jatkaa tällä tavoin! Muuten on pian koko toveripiirimme hajalla. On valitettavaa, että tämä lukukausi on alkanut näin onnettomin entein. Mutta nyt on meidän pidettävä huolta, ettemme jatka samalla tavalla. Itsehillintää ja oikeaa toverihenkeä vaaditaan meiltä jokaiselta, jos mielimme säilyttää seitsemännen luokan yksimielisyyden, joka on meidän voimamme, meidän ainoa mahtimme. Aiommeko me sen nyt hävittää yhtämittaisin riitelyn ja turhin kinastuksin?
— Sanos muuta, tarttui Aava puheeseen. — Mutta älä sitten anna puoluelaistesi tuossa reuhata.
— Älä viitsi jatkaa, Aava, ja heittäkää te toisetkin nurjamielisyys nurkkaan! huudahti Aarne. — Olkaa mitä mieltä hyvänsä tämäniltaisesta yrityksestämme, mutta muistakaa, että se on luokan hyväksymä. Ja luokan päätöksiin on aina ennenkin täytynyt meistä jokaisen yksityisen alistua. Olisi ikävää, jos asia menisi niin pitkälle, että luokan olisi pakko yhteydestään erottaa se, jota saamme kiittää kaikista näistä riitaisuuksista.
Mutta se oli jo liikaa Aavalle. Hän hypähti pystyyn säihkyvin silmin.
— Ei mutta! huusi hän. — Niinkö pitkälle on jo tultu? Me emme ole kieltäytyneet alistumasta luokan päätökseen — mitä sinä sitten enää siitä laulat? Meidän pitäisi kai luopua arvostelemastakin suunnitelmianne. Mitä muuta mahtava enemmistö meiltä kenties vielä vaatii antaakseen meidän olla rauhassa? Kai meidän pitää hurratakin neronleimauksellenne saavuttaaksemme uudelleen kansalaisoikeutemme? Vai? Tai jos luokkaa haluttaa päästä eroon vastaanhangoittelevista, niin ei minulla puolestani ole lähtöä vastaan.
Hän aikoi myöskin täyttää uhkauksensa, mutta Aarne asettui oven eteen.
— Ei, hyvä veli, sinä et lähde minnekään, sanoi hän.
— Sinä ymmärsit minut väärin. Alusta loppuun saakka. Sitäpaitsi en minä tarkoittanut sinua. Sinähän olet ollut yksi meistä alusta alkaen.
Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.
— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin, hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti huoneen.
Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt tyhjän paikan jälkeensä.
— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. — En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin ennenpitkää peruuttaa.
Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:
— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!
Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.
Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui, niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.
Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri soittamassa ovikelloa.
Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi lehtori Puutinen.
— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.
— Tuota… mitäkö haluan… tuota? ihmetteli ajuri.
— Tehän se olette… tuota… halunnut, tiemmä.
— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?
— Niinpä kai… klapeja… tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —
Klapeja… tuota… ja vielä tällaiseen aikaan…
— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!
— Vai valehtelen… tuota… sen herra… tuota… itse valehtelee. Te olette… tiemmä… lahtari Puu——, Puu — —?
— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtori
Puutinen!
— Jaa… tuota… niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko. — Tuota… herra itse soitti… tuota… soitti ja tilas kuorman. Sanoitte… tuota… tulleenne just kotiin… tuota… mistäs se nyt olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään… tuota… pimeään ja kylmään taloonne. Muuten ei olis… tuota… meiltä lähetettykään, tiemmä. Eikös herra muista?
— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!
— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota… poliisille minut? Kyllä… tuota… te olette hävytön ihminen… Narrata… tuota… ensin ihmisiä… tuota… tähän aikaan liikkeelle ja olla… tuota… sitten vielä hävytön. Vai minut… tuota… poliisille? Teidät tässä… tuota… pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri vielä kuormalle kiivetessään. — Te… tuota… te lahtari Puu————, Puu————!
Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.
— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.
Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.
— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan? tiedusteli Rimpi.
— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.
— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.
— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli päästy.
— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.
Neljännestunnin kuluttua oli Laurila toverien seurassa
— Mustala on luvannut pitää lopuista huolen, selitti hän. — Minä olenkin jo aika väsynyt. Se kävi vähin sekä hengen että ruumiin voimille.
— Eikö kukaan yrittänyt pidättää sinua matkallasi? tiedusteli Ojanen, kun kiittelyt olivat ohi.
— Ei pahasti, vastasi Laurila. — Pari työmiestä tahtoi kyllä välttämättä tietää, miksi olin halkokuormineni niin myöhään liikkeellä. Mutta selvisin heistä helposti. Kirosin vain herrojen oikkuja ja miten he tässä maailmassa saavat rahalla vaikka köyhän miehen sielun.
— Hyvä!
Hetkistä myöhemmin kuulutti Paasio:
— Sammuttakaa valot! Numero kaksi on astunut näyttämölle. Kaasujohtomonttööri — saan esitellä — kutsuttu korjaamaan Puutiaisen talossa puhjennutta kaasuvuotoa.
— Äsh, murahti Aava puoliääneen, tuo nyt ei ole muuta kuin lapsellista ja tökeröä. Se on, ellen erehdy, sinun osasi näistä keksinnöistä, Paukka?
— Anna olla, oli äreä vastaus. — Sinulle, senkin hiivatin harmaanaama, saatan ensi yönä lähettää lahjaksi hirttonuoran, jos se on paremmin mieleesi!
Pieni mies oli pysähtynyt lehtorin oven taa, mutta hän sai soittaa vielä kauemmin kuin ajuri, ennenkuin lehtori Puutisen pyöreä hahmo näyttäytyi oviaukossa. Monttööri yritti sanaa sanomatta sisään, mutta lehtori työnsi hänet kiivaasti takaisin.
— Kutsuttu? kajahti lehtorin kiukkuinen ääni. — Kuka on kutsunut? En ainakaan minä! Kaasujohtoako korjaamaan? Se ei ole epäkunnossa. Mutta teidän järkenne taitaa olla. Montteeratkaa sitä mielenne mukaan!
Tiehenne täältä!
Pieni mies ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan ryhtyi selittämään jotakin innokkaasti hiljaisella äänellään. Lehtorin ilmeinen raivo näytti haihtumistaan haihtuvan. Lopulta hän taputti pientä miestä ystävällisesti olalle.
— Narrausta, sanotte? Saattaapa olla, saattaapa olla. Hyvää yötä vain, ystäväiseni.
Ovi sulkeutui, mutta hetken kuluttua ilmestyi lehtori uudelleen näkyville. Kun hän sitten poistui, loisti ovella valkea paperiarkki.
— Ei ole vaikeata arvata, mitä tuossa paperissa seisoo, huomautti Aava, kun pojat katsahtivat kummissaan toisiinsa. »Tänne ei ole kutsuttu ketään. Älkää vaivautuko soittamaan ovikelloa!» tai jotakin sinnepäin. Puutiainen ryhtyy puolustamaan yörauhaansa.
— Tuo pumaaka täytyy saada pois, ennenkuin numero kolme tulee! huudahti
Paasio.
— Eero-poika on meistä vähimmän näkyvä. Hän juoskoon hakemaan plakaatin, ehdotti Terä.
Heinämaa oli heti valmis lähtemään, mutta Kataja pidätti häntä.
— Minä luulen, sanoi hän, lehtori Puutisen jo epäilevän meidän sormiemme olevan pelissä, ja silloin on meidän oltava varuillamme. Hän saattaa olla ikkunassa.
— Ai, sinä vain luulet, pisteli Terä loukkautuneena ehdotuksensa syrjäyttämisestä. — Eikö se tällä kertaa olekaan sinun vakaumuksesi? Emmeköhän silloin tee niinkuin minä sanoin?
Mutta pojat olivat toista mieltä.
— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.
Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.
— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki keräytyneet ikkunoiden ääreen.
Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti. Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui alaskiskaistun sijalla toinen paperi.
Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.
— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv. rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»
— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.
— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!
Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle, luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.
Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.
— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.
— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.
— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette täältä?
— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se kutsumanne kätilö.
— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne, senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!
— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!
Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu, kimeästi, lakkaamatta.
Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä raivosta pakahtumaisillaan.
— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!
— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?
Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!
Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.
— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!
Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.
— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä näin kaupunkipaikassa maksaa!
Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.
— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä kauankin.
Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat ikkunoiden luota.
— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.
— Mutta jälkilaskut ovat edessä, hymähti Aava. — Ja kannattiko tuosta edes maksaa niin paljon?
— Pelkään pahoin, että ainakin sinun Montaignesi asettuisi siihen kysymykseen nähden sangen epäilevälle kannalle, Aava, letkautti Terä. — Vahinko vain, että käytännössä muistat niin harvoin »oppi-isäsi» epäilyksiä ehdottoman totuuden löytymisestä.
Aava ei vastannut hänelle, virkahti vain:
— Puoliyö on käsissä. Luulen melkein, että minä lähden kotiin.
Toiset olivat samaa mieltä. Huomenna oli taas oltava aikaisin ylhäällä.
On parasta, ettette mene kadun kautta, neuvoi Aarne. Emmi näyttää teille mukavan tien pihoja pitkin toiselle kadulle. Minä tulen heti perästä.
Hetken kuluttua istui Aarne huoneessa nuoren tarjoilijattaren kanssa kahden.
— Se oli mainiosti tehty, Emmi, kiitti hän. — Yhtä hyvin kuin koepinkkojen vaihto.
Tyttö punastui ilosta. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
Ei sentään, sanoi hän. — Silloin minä pelkäsin hirveästi, mutta kaikki kävi hyvin. Nyt en pelännyt. Se näytti niin yksinkertaiselta. Mutta kun jo luulin selvinneeni, seisoi edessäni pimeässä Sulo — tiedättehän, tämän kahvilan omistajattaren poika. Hän sieppasi kädestäni irroittamani paperin, ennenkuin ehdin piiloittaa sitä. »Tässä on taas takana se lyseolais-lurjus», kähisi hän kirousten välissä. Minä niin pelkään. Luvatkaa minulle varoa häntä.
— Ja miksi?
— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon tovereita.
— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata, etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja hyvää yötä!