VI.
Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä. Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.
— Olipa se isku! murahti Honka.
— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.
Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.
Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun, vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.
Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio, Laurila ja Kataja, mutta muutkin – Linnaa lukuunottamatta — olivat tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.
— Te olitte tänään saamattomia, pojat, haukuskeli Terä.
— Ensimmäinen puoliaika oli aivan mahdoton, arvosteli Saarelainen. — Te vain seisoa toljailitte kuin puu-ukot oman maalin edustalla.
— No, no, rauhoitti Laurila. — Ei hätäpäivää! Hyvää tämä tappio meille teki. Valmistaudumme vain paremmin vastaisia otteluja varten. Nyt onkin ollut mahdotonta saada poikia harjoituksiin.
— Ei se siitä petraannu, murahti Honka. — Et sinä, Juristi, saa kuutennen luokan Hietikosta kunnollista maalivahtia. Harjoittipa vaikka yötä päivää.
Mutta mistä otat paremmankaan? huomautti Kataja.
— Ensi kerraksi pannaan Terän ruho maalin edustalle, irvisteli Heinämaa. — Ainakin joka toinen pallo kimmahtaa hänen mahastaan takaisin.
— Ei, minä lähden kotiin, virkahti Aava. — Jääkää te, jos luulette suunsoiton auttavan.
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, kun hän jo tuli takaisin.
— Aarne, siellä on se tyttö, ilmoitti hän kuivasti. – Hän tahtoo tavata sinua.
— Huonosti valittu täräys, huomautti Terä, kun Aarne oli lähtenyt.
Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.
— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt jäljillemme!
— Puhu!
— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli sen lyseolaisen nimi, joka oli lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta». Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.
Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan arveluttava..
— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —
Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?
Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki. Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli mahtanut suuntautua.
Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.
— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.
Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean miehenäänen karjuvan:
— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?
Vaikerointi oli ainoa vastaus.
Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa. Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä. Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi Hongan valtava ruho miehen päälle.
Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo kutakuinkin peitottu.
Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.
Emmikin oli siellä.
— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä, naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.
Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä, ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.
— Sulopa tosiaan, murahti Honka.
Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö:
— Hän oli seurannut minua ja epäili minun käyneen varoittamassa teitä, herra Salo.
— No, kyllä Jätti-Matin nyrkit opettivat häntä vastedes epäilemään vähemmän, lohdutti Aarne nauraen.
Mutta silloin kävi tytön katse taas huolestuneeksi.
— Älkää uskoko, että Sulo pitää selkäsaunan hyvänään. Pelkään, että hän on tovereineen tuossa paikassa täällä.
— Antaa hiivatissa tulla! huudahti Paasio. — Lyseolaiset ovat ennenkin rökittäneet sakilaisia.
Aarne oli käynyt miettiväiseksi. Jokin seikka näytti arveluttavan häntä.
— Pelkääkös Jokamies uutta yritystä? hämmästeli Heinämaa.
Aarnen silmät leimahtivat uhkaavasti.
— Älä leukaile! Arvelen vain, että jos tuo roikka tosiaan käy kimppuumme, on parasta, ettei tyttö ole joukossamme. Ehkä Ojanen ja Terä, joista meillä toden tullen ei kuitenkaan ole apua, ottaisivat viedäkseen tytön toista tietä kotiin?
— Kotiin? hätäytyi tyttö. — En minä uskalla nyt mennä Sulon kotiin.
Eikä minulla muuta ole.
— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen. Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.
Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään. Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus, koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.
— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.
Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.
Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään. He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.
Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:
— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.
Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia varjoja.
Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan, syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä. Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.
Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei ollut saanut naarmuakaan.
Mutta tuskin he olivat päässeet sataa metriä, kun heitä vavahdutti takaa kuuluva parkaisu.
— Se on Pikku-Eero! huudahti Paasio. — Hän jäi jälkeen.
Salamannopeasti pyörsivät pojat takaisin. Mutta samassa alkoi iskuja sadella heidän päälleen. Sakilaisetkin olivat nyt hankkineet itselleen keppejä ja kävivät uudelleen hyökkäykseen. Lyseolaiset selvisivät pian ällistyksestään. Honka heilutti hurjalla vimmalla lujaa sauvaansa, ja tie aukeni hänen edessään helposti. Muutamalla harppauksella hän oli sillä paikalla, jossa Heinämaa makasi. Roteva mies istui Pikku-Eeron päällä ja mukiloi häntä. Se on Sulo — selvisi Hongalle heti, ja silloin valtasi hänet sokea raivo. Hän viskasi sauvan luotaan ja syöksyi miehen päälle. Hänen ensimmäinen iskunsa sattui miestä suulle — Honka tunsi kädelleen roiskahtavan verta — ja toinen putosi kuin moukarinisku miehen silmien väliin. Ääntä päästämättä tämä kaatua mätkähti maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Honka nosti pyörtyneen toverinsa keveästi käsivarrelleen ja kiiruhti pois sauva toisessa kourassaan iskuvalmiina.
Kaikki oli hiljaista. Tappelu oli lakannut. Hän tapasi pojat tiellä odottelemassa levottomina hänen paluutaan. Sakilaiset olivat saaneet neljännen ja edellisiä perusteellisemman selkäsaunan. Mutta lyseolaisetkaan eivät olleet selvinneet tällä kertaa muistomerkeittä. Paasio oli joutunut erään pitkän miehen kanssa käsikähmään ja saanut tältä nyrkin silmäkulmaansa, ennenkuin oli ennättänyt iskeä ratkaisevan iskunsa. Rimpi taas valitti päätään särkevän kepin jäljeltä. Mutta huonoiten oli Heinämaan laita. Hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa. Mustala ja Honka lähtivät viemään häntä ajurilla kotiin. Toiset hajautuivat kukin taholleen.
Kun Aarne tuli kotiin, olivat Terä ja Ojanen jo aikoja sitten lähteneet sieltä. Annikki tuli onnettoman näköisenä veljeään vastaan.
— Voi, Aarne, en minä osaa puhua mitään hänen kanssaan, valitti hän. —
Mutta miten ihmeessä sinä olet tuon näköinen?
Nyt vasta Aarne huomasi pukunsa joutuneen pahasti epäkuntoon. Tahtoipa hän sitä tai ei, oli hänen ennen mihinkään muuhun ryhtymistä siistittävä itseään. Annikki seurasi veljeään tämän huoneeseen.
— Mitä sinä aiot tehdä tuolla tytöllä? tiedusteli sisar.
— Kylläpähän keksinen jotakin, vastasi Aarne huolettomasti. — Vai arveletko sinä, lisäsi hän katkerasti, että minun olisi pitänyt jättää hänet noiden raakimusten rääkättäväksi?
— En, en. Minä en vain ymmärrä, mihin saamme hänet.
Sitä sanoessaan Annikki katsoi veljeään pitkään. Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Mitä luulet, että Tellervo olisi sanonut, jos hän olisi ollut täällä, silloinkuin tuon tytön tänne lähetit?
Aarne murahti äkeästi.
— Mene siitä kyselyinesi! Ellei Tellervo olisi siitä pitänyt, olisi hän kai saanut luvan olla pitämättä.
Vähän ajan perästä hän kysyi vallan toisella äänensävyllä:
— Luuletko, että auttaisi, jos menisin puhumaan isälle?
— Isälle! E-en. Tai ehkä sentään. Parasta kuitenkin, että ensin menet kysymään tuolta tytöltä, mitä hän osaa.
Annikin vastaus ärsytti veljeä, mutta hänen täytyi tunnustaa, että saamansa neuvo oli hyvä. Hän meni sisaren huoneeseen, jossa Emmi istui katselemassa valokuvia.
Miten vähäpätöiseltä, melkein rumalta tuo mustatukkainen, hento tyttö tuossa näyttikään! Melkein kuin mustalaistyttö palatsissa. Kun Aarne puhutteli häntä, katsahti Emmi pelästyneenä ylös ja vastasi änkyttäen kysymyksiin.
Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.
Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.
Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja työnsi paperit syrjään.
— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.
Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään: ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:
— No, ja minun osuuteni?
Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada sanottavaansa sanotuksi.
— Arvelin, että… niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen lähettyville.
Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.
— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää, ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo ihminen osaa?
Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi:
— Ei hän nyt paljon osaa. Hän on tarjoilijatar.
Isä naurahti.
— Sitä arvelinkin. No, pitäisikö minun mielestäsi ottaa hänet kenties pankkineidiksi?
Aarne lehahti punaiseksi.
— Minusta ei leikinlasku sovi tähän tilaisuuteen, isä! huudahti hän kiivaasti.
Pankinjohtaja nauroi.
— Eikö? No, ellei hän sinunkaan mielestäsi ole aivan kyllin pätevä pankkineidiksi, niin ei siitä sitten sen enempää. Mutta niinpä myös minun täytyy tunnustaa, etten voi hänelle hankkia paikkaa. Katsohan, tuttavapiirissäni ei ole ainoatakaan kahvilanomistajaa. Valitettavasti. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin en ole ainakaan toistaiseksi erityisen tarjoilijattaren tarpeessa. Kahviahan minulle tosin täällä kotona aamuisin tarjotaan, mutta arvelen äidissä ja Annikissa olevan sen verran tarjoilijattaren vikaa, että voin edelleenkin tyytyä heihin. Mutta kas niin, nyt minun täytyy mennä.
Pankinjohtaja nousi ylös ja valmistautui lähtemään.
Aarne hypähti myös pystyyn ja huudahti kiivaasti:
— Etkö sinä siis todellakaan tahdo auttaa minua, isä? Pankinjohtaja pudisti päätään hymyillen.
— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.
— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta. Hyvää yötä, poikaseni.
Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten neuvoton tämä oli.
— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla löydettävissä.
Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin iloinen huudahdus:
— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.
Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä, vaan jatkoi:
— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa tuolle tytölle työtä.
Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.
— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen tainnut vähän loukata häntä.
Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.
— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.
Aarne puristi sisaren kättä.
— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.
— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä milloinkaan.
— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.
Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.
Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he kolme olisivat enon luona keskustelemassa.
— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle meidän kaikkien auttajattarelle.
Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:
— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.
— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani sinunlaisiasi vieraita.
Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin ahdistusta ja kuitenkin riemua.
Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta. Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista, tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.
Eilen…? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen — niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista, luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi Olavin saavan turhaan odottaa häntä.
Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:
Älä etsi elämästä iloa…
Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea — toivo murhetta vain! —
Kuljet elämäsi polkua… Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain — kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan sinua painavan… Katsot sivullesi — yksin kuljet… Katsot taaksesi — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää… Muistat — eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut — tuskaa ja murhetta vain.
Yksin kuljet… kaukana ovat muitten kulkijain polut… Tunnet sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.
— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat! Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!
Mutia ah… tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi, yksinäinen…
Et kiitosta matkallasi kuule… Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi hivele… Kulje korskana — pystyssä päin… Naura kiitoksille, hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee…
* * * * *
Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää murheen multa… Yksin seisot… Eteesi katsot ja — naurat…
Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään käytävään. Ja kuitenkin…
— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas ääni.
Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä, muuttui hän vakavaksi.
— Mikä sinun on?
Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:
— Kuinka siellä kävi?
— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.
Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.
— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä…
— Joskus? pisti tyttö väliin.
— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus. Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon vieraakseen?
Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:
— Kuka se on, tuo »yksi»?
Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:
— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt onnistunut vangitsemaan.
Hieno puna nousi Annikin kasvoille.
— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.
— Tahdotko? Aina? riemastui poika.
Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka — tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään kiinni kuolemaan asti.
— Niin… tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On… on kuin katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun ajattelemaan, että… että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on niin syvä ja pimeä… Enkä minä… enkä minä voi lainkaan tietää, mitä siellä on…
— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!
Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen otteensa hymyillen.
— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.