Suomalaiset Viron vapaussodassa

by Vilho Helanen

POHJAN POJAT

1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.

Rykmentin esivaiheista on jo tehty selkoa teoksen toisessa osassa.

Heti senjälkeen, kun kaikki tarpeelliset neuvottelut Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja sen eri elimien kanssa oli suoritettu ja sopimukset tehty, ryhtyi everstiluutnantti Kalm suurella innolla ja tarmolla rykmenttinsä muodostamiseen. Hän julkaisi tammikuun 7 p:nä ensimmäisen päiväkäskynsä Pohjan Pojille. Sen sisällöstä mainittakoon:

l §.

Lähipäivinä lähtevät Pohjan Pojat, vapaaehtoinen suomalainen rykmentti, meren yli Viroon veljeskansaamme auttamaan. Taistelumme on yhteinen: ryssää ja bolshevistista rosvovaltaa vastaan.

On tapahtunut käänne. Pohjolassa ankarassa taistelussa terästyneinä ja vapautemme voittaneina nyt samoamme etelää kohden sinne, josta esi-isämme tuhat vuotta sitten tulivat Suomen niemelle. Meidän on osotettava lopultakin raja ryssäin anastushalulle. Jääkarhun voimalla iskekäämme, Pohjan Pojat!

Suurta työtä lähdemme suorittamaan. Tehtävämme on vaikea. Siksi kaikki voimamme jännittäkäämme! Oikea soturi löytää suurimman nautintonsa, ihanimman ilonsa taistelussa vääryyttä vastaan, voittaessaan verivihollisensa, ja vapauttaessaan veljensä orjan kahleista. Rohkeita, uhrautuvaisia, velvollisuudentuntoisia ja vaatimattomia olkoon Pohjan Poikain soturit. Semmoisena rykmenttimme kykenee suorittamaan suuren tehtävänsä ja tekemään nimestään kunnioitetun, rakastetun — pelätyn — ikimuistettavan.

Viekäämme suomalaisen nimi tällaisena Suomen lahden eteläpuolelle!»

Rykmentin muodostusajoilta kertoo Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentaja, jääkärivänrikki Erkki Hannula seuraavaa:

»Ilmoittautuessa joulukuun 30 p:nä 1918 eversti Kalmille liittyäkseni hänen johdollaan Viron vapaussotaan osaaottaviin joukkoihin oli Pohjan Poikain rykmentti vielä aivan alullaan. Se johtui ensinnäkin siitä, että majuri Ekströmin johdossa oleva Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko, jonka muodostaminen oli aikaisemmin aloitettu, oli ensin saatava valmiiksi, varustetuksi ja lähetetyksi rintamalle. Toiseksi vapaaehtoisten värväys maassa ei vielä ollut ehtinyt tuottaa tarpeeksi tuloksia. Yksi melkein täysilukuinen komppania oli kuitenkin jo muodostettu ja järjestetty. Sen pääosana oli Tampereen ja lähiseutujen suojeluskuntalaisista kokoonpantu, ensimmäinen Kalmin johtoon liittynyt suurempi, yhtenäinen joukko. Tämä komppania täydennettiin sitten pääasiallisesti Porvoon ja Turun seuduilta saapuneilla vapaaehtoisilla, joten se jo tammikuun alkupäivinä oli saanut vakiutuneen muodon tullen näin Pohjan Poikain 1:seksi komppaniaksi. Suurin ansio tästä järjestämistyöstä tulee komppanian silloiselle vääpelille, Väinö Havaalle, joka pani heti alulle säännöllisen palveluksen ulkoharjoituksineen, oppitunteineen y.m.s.»

Tammikuun 3 p:nä määrättiin minut tämän komppanian päälliköksi. Ilahduttavaa oli todeta, kuinka miehistö alusta alkaen tottui sotilaalliseen kuriin, täsmällisyyteen ja järjestykseen, jotka heti saatettiin voimaan melkein yhtä ankarina kuin konsanaan vakinaisessa väessä. Ne ulotettiin sitten koko pataljoonaan. Kun komppanioiden päällikköinä — K.K.K:ta lukuunottamatta — oli pelkästään jääkäriupseereja, saattoi tämä kuri syrjäisestä tuntua ehkä liian »preussilaiselta», jos otti huomioon joukon vapaaehtoisuuden. Mutta kun kieltämättä juuri sotllaskuri on vapaaehtoisten joukkojen pahimpia kompastuskiviä, tahdon heti alussa painostaa tätä seikkaa, koska se muodosti yhden tärkeimmistä edellytyksistä pataljoonan sittemmin niin menestykselliselle taistelutoiminnalle. Ilahduttavaa oli myös, että tämän kurin ylläpitämiseksi harvoin tarvitsi vedota kirjalliseen sitoumukseen; kuuliaisuusrikokset olivat koko pataljoonan olemassaolon aikana aivan harvinaisia.

Niille vapaaehtoisille, jotka jo joulukuussa olivat saapuneet Helsinkiin liittyäkseen eversti Kalmin joukkoon, aika alkoi luonnollisesti lähtöä odotellessa käydä pitkäksi. Kaikkien mieli paloi rintamalle. Jonkin verran kärsimättömyyttä olikin havaittavissa, etenkin nähtäessä majuri Ekströmin joukkojen valmistautuvan lähtemään. Lisäksi rahakysymys tuotti useimmille vaikeuksia.

Majoitus ja muonitus olivat luonnollisesti vapaat, mutta mitään palkkoja ei tietenkään vielä voitu maksaa, niinkauankuin joukko oli järjestämättä, koska se olisi aiheuttanut arveluttavaa sekaannusta tileissä. Niille, jotka olivat allekirjoittaneet sitoumuksen ja viety kantakirjoihin, maksettiin kullekin Smk. 300: — siitä 2.000 markan määrästä, joka oli varattu jokaiselle vaatetusta ja varustusta varten. Tämä summa maksettiin kokonaisuudessaan rahassa upseereille. Alipäällystölle ja miehistölle annettiin sitävastoin vain mainittu 300 markan erä rahassa etukäteen, ylijäämä vaatetuksen ja varustusten (jotka sotilaat — aseita lukuunottamatta — saivat omikseen) arvon tultua vähennetyksi koko summasta maksettiin sitten Suomeen palattua. Eversti Kalmin erikoisella luvalla voitiin vaatetusraha poikkeustapauksessa suorittaa kokonaan etukäteen myös muille kuin upseereille. Viron Avustamisen Päätoimikunta suunnitteli alussa myös, että alipäällystölle ja miehistölle maksettaisiin, niinkauankuin sotaretki kestäisi, vain 25 % palkasta käteisellä ja muu osa talletettaisiin kunkin nimelle pankkiin nostettavaksi Suomeen palattua. Tämä ehdotus, joka periaatteessa olisi monessakin suhteessa epäilemättä ollut hyödyllinen, herätti kuitenkin niin yleistä vastustusta, että siitä oli luovuttava. Sitäpaitsi olisi sen toteuttaminen varmaankin kohdannut suuria vaikeuksia ja aiheuttanut kaikenlaista sekaannusta loppuselvityksessä.

Se vähäinen kärsimättömyys ja tyytymättömyys, jota yllämainituista syistä oli olemassa, hälveni kuitenkin pian, kun Pohjan Poikain joukkoa ryhdyttiin lopullisesti järjestämään. Ekströmin joukkojen lähdettyä Viroon Päätoimikunta saattoi nyt kiinnittää enimmän huomionsa Pohjan Poikain saattamiseen lähtökuntoon, vaatettamiseen ja varustamiseen. Niiden tietojen nojalla, joita maaseudulta saatiin odotettavasta vapaaehtoismäärästä, eversti Kalm saattoi laatia lopullisen suunnitelman joukkonsa kokoonpanoa varten. Kokonaisuudessaan se tuli esiytymään rykmenttinä, jonka 2 jalkaväkipataljoonaa, patteristo ja sen yhteydessä oleva räjähdyskomennuskunta, hiihtokomppania, pieni ratsuosasto ja tiedonanto-osasto sekä ambulanssi muodostivat. Kokoonpanoltaan joukko ei siis ollut rykmentti varsinaisessa merkityksessä, vaan oikeammin pieni, kevyt brigadi. Nimitys »Pohjan Pojat» lienee eversti Kalmin keksimä. Pohjan Poikain yhteinen merkki, vasempaan hihaan neulottu valkea jääkarhun pää sinisellä pohjalla oli taas taiteilija J. Alasen suunnittelema.

Tammikuun 7 p:nä minä jätin 1:sen komppanian johdon. Sain silloin määräyksen muodostaa 1:sen pataljoonan, jonka komentajaksi sitten jäin pysyväisesti. Pataljoonan muodostamisessa pidin mallina tavallisen suomalaisen jalkaväkipataljoonan silloista kokoonpanoa ja määrävahvuutta. Pataljoonan muodostivat näin ollen esikunta, 3 jalkaväkikomppaniaa ja 1 konekiväärikomppania. Tämän kokoonpanon eversti Kalm hyväksyi, ja 2:nen pataljoona järjestettiin sitten samalla tavalla.

Vapaaehtoisia oli jo kertynyt melkoinen määrä, ja yhä uusia joukkoja saapui joka junalla. Aliupseeri muutaman miehen kanssa oli aina vastassa rautatienasemalla opastaakseen tulokkaat ilmoittautumiskansliaan Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa myös rykmentin esikunta oli. Sieltä heidät ohjattiin sitten pataljoonan esikuntaan, jossa heidät määrättiin eri komppanioihin. Pataljoona oli majoitettuna Uudenmaan kasarmiin Liisankadun varrelle.

Pataljoonan muodostaminen tapahtui nopeasti, 1:nen komppania oli, kuten mainittu, jo valmis. 2:nen komppania tuli melkein ensi päivinä täysilukuiseksi. Upseeristoa, siihen luettuna jääkärivääpelit, alkoi myös olla ensi tarpeeseen. Konekiväärikoulutusta saaneet ja muuten halukkaat ja sopivat miehet valittiin erilleen ja koottiin konekiväärikomppaniaan, joka myös nopeasti täyttyi. Sopivan päällikön saanti tälle tärkeälle komppanialle tuotti kuitenkin vaikeuksia.

3:tta komppaniaa ei vielä täytetty, koska Viipurista odotettiin suunnilleen komppanian suuruista, suojeluskuntalaisista kokoonpantua joukkoa, jota järjestämään jääkärivänrikki Einari Marttinen oli lähtenyt. Komppanian sisäinen toiminta pantiin kuitenkin alkuun, sen toimisto järjestettiin, tarpeellinen toimitushenkilökunta asetettiin, jotta tämä puoli olisi valmis viipurilaisen joukon saapuessa, ja jonkinverran miehistöä ja alipäällystöä sijoitettiin komppaniaan. Aliupseereja pataljoona sai yli tarpeen, joten oli valikoimisen varaa.

Muutaman päivän kuluttua pataljoona oli täysilukuinen, eikä voinut enää ottaa vastaan alipäällystöä eikä miehistöä, joten nyt alettiin muodostaa 2:sta pataljoonaa, joka majoituspaikakseen oli saanut Meriväen kasarmin Katajanokalta.

Upseereista vain oli puute, vaikka pataljoonalla oli kyllä joukkuepäälliköiksi kykeneviä vääpeleitä. Upseerien valinnassa eversti Kalm oli muuten erittäin tarkka hyläten monta, joiden tarkoitusperien rehellisyyttä saattoi epäillä. Mitä muuten alipäällystön ja miehistön laatuun tulee, oli se melkein kauttaaltaan vapaussotaan osaaottanutta, enimmäkseen suojeluskuntalaisia tai suojeluskuntien välityksellä ilmoittautuneita. Kaikki epäilyttävät henkilöt karsittiin heti armotta pois, niinpiankuin niitä ilmestyi. Iältään miehistö oli yleensä verrattain nuorta, mikä ilmenee siitäkin, että enemmän kuin kolmasosa pataljoonan alipäällystöstä ja miehistöstä seuraavana keväänä oli kutsunnanalaisia. Asevelvollisuutensa suorittaneita, äsken vakinaisesta väestä vapautettuja — etenkin aliupseereja — oli myöskin huomattava osa. Olipa joukossa jo keski-iän yli päässeitä, perheellisiä miehiä, jotka yhteinen innostus oli temmannut mukaan. Alipäällystö oli yleensä suorastaan ensiluokkaista, enimmäkseen hyvin harjautunutta, vapaussodassa ja osaksi myöhemmin vakinaisessa väessä koulutettua ja kohonnutta.

Aikaa oli vähän käytettävänä, lähtöä kiirehdittiin. Miehistö oli osaltaan vielä verrattain harjautumatonta. Sen mukaan kuin vapaaehtoisia saapui, joutuivat he senvuoksi heti harjoituksiin ja muuhun palvelukseen. Kiväärejä ei kyllä ollut, ne saatiin vasta Virossa. Mutta harjoiteltiin ainakin ensi alkeita.

Vaatetusta ja varustamista joudutettiin tarmolla. Ottaen huomioon ne vaikeudet, jotka tällaisen vapaaehtoisen yrityksen kuntoonsaattamisessa on, tapahtui varustaminen Pääintendenttuurin puolelta mallikelpoisen nopeasti ja järjestyksessä. Sikäli kuin varuskappaleita saapui pataljoonalle, jaettiin ne heti, ja joukko alkoi vähitellen esiytyä soturiasussa. Vaatetus ja varustus — sama kuin vakinaisessa väessä —oli kauttaaltaan uusi ja moitteeton jalkineita lukuunottamatta. Pataljoonan varustamistyöstä suurin ansio tulee rykmentin v.t. intendentille, liikemies Lauri Heinoselle, jonka hartioilla tämä vaikea tehtävä melkein yksinomaan oli.

11 p:n rykmentin päiväkäskyssä määrättiin, että 1:nen pataljoona sekä n.k. yhteysosasto (tilapäinen muodostus, johon kuuluivat ratsuosasto ja tiedonanto-osasto. Niiden lopullinen muodostaminen toimitettiin vasta Virossa, jonka vuoksi ne oli toistaiseksi liitetty yhteen tällä nimityksellä.) lähtisivät Viroon seuraavana aamuna klo 10 »Väinämöisellä».

Saman päivän iltana odotettu viipurilainen joukko saapui jää jääkärivänrikki Marttisen johdolla mukanaan lippu, jonka Viipurin naiset lähtöhetkellä olivat sille lahjoittaneet. Tämä lippu seurasi sitten pataljoonaa sen kaikilla retkillä. Viipurilaiset tulivat olemaan 3:nnen komppanian kantajoukkona, jonka vuoksi komppaniaa myös on kutsuttu »Viipurin komppaniaksi», kun taas 1:nen komppania olisi voinut olla nimeltään »Hämäläiskomppania». 2:nen komppania ja luonnollisesti 1:nen K.K.K. taas oli kokoonpantu eri seuduilta tulleista vapaaehtoisista. Vastatullut joukko oli nyt kiireimmiten yön kuluessa saatava varustetuksi ja miehet viedyiksi kirjoihin.

Tammikuun 11 p:nä rykmentin eri osastojen vahvuus oli seuraava: 1:nen pataljoona: upseereja 7, aliupseereja 63 ja sotilaita 581; 2:nen pataljoona: upseereja 10, aliupseereja 24 ja sotilaita 86; tykistö: upseereja 6, aliupseereja 26 ja sotilaita 183; yhteysosasto: upseereja 2, aliupseereja 27 ja sotilaita 102.

Lauantaina, tammikuun 11 p:nä, vietettiin Pohjan Poikain lipun juhlalliset vihkiäiset Uudenmaan kasarmin pihalla alkaen klo 9 ap. Koko 1:nen pataljoona oli asettunut neliön muotoon pihamaalle. Everstiluutnantti Kalmin saapuessa Valkoisen Kaartin Rykmentin soittokunta soitti »Porilaisten marssin» ja sitten vanhana suomalaisena sotarukouksena käytetyn virren »Minä vaivainen mato ja matkamies».

Senjälkeen opettaja M. Pihkala jätti rykmentin komentajalle taiteilija Alasen ja hänen rouvansa johdolla valmistetun Pohjan Poikain lipun, joka esittää makaavaa siniristiä valkoisella pohjalla, ristin keskessä valkoinen jääkarhun pää kilpimuotoisella, mustan reunan ympäröimällä sinipohjalla, tangon puoleisessa ylänurkassa keltaiset kirjaimet P. P. Luovuttaessaan sen opettaja Pihkala toi perille sen naisryhmän terveiset, joka oli lipun ommellut lausuen m.m. Suomen naisten ja äitien toivovan, että lippu johtaisi Pohjan Poikia voitosta voittoon jalossa taistelussa naisten, lasten ja sorrettujen puolesta.

Everstiluutnantti Kalmin kiitettyä rykmenttinsä puolesta lahjan antajia tohtori Louhivuori piti puheen Pohjan Pojille Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta, joka kokonaisuudessaan oli saapunut tilaisuuteen.

Samalla kertaa vihittiin myöskin maisteri Heikki Klemetin kirjoittama, säveltämä ja Pohjan Pojille omistama. »Malevavirsi». Sitä soitettaessa rykmentti seisoi liikkumatta, miehistö asennossa, upseerit kunniaa tehden. Samallakuin everstiluutnantti Kalm päiväkäskyssään N:o 8 ilmoitti »Malevavirren» Pohjan Poikain taistolauluksi, määräsi hän rykmentin juhlamarssiksi maisteri Klemetin säveltämän »Pohjan Poikain marssin».

Lähdön hetki koitti seuraavana päivänä 1:selle pataljoonalle ja yhteysosastolle. Jääkärivänrikki Hannula kertoo siitä:

»Kun pataljoona 12 p:n aamuna seisoi lähtöä varten järjestyneenä kasarmin pihalla yhdessä yhteysosaston kanssa, oli se käytettävänä olleen ajan vähyydestä huolimatta kokoonpanonsa ja miehistön vaatetuksen puolesta jotenkin valmis. Viltit puuttuivat tosin miehistöltä kokonaan ja joiltakin päällystakki, mutta yleensä vaatetus ja varustus olivat kaikin puolin moitteettomia. Puuttuvain varuskappaleiden luvattu täydentäminen Viroon saavuttua osoittautui kuitenkin syystä tai toisesta valitettavasti mahdottomaksi. Joitakin seikkoja oli myös vielä lopullisesti järjestämättä, esim. välikirjojen kirjoittaminen, mutta Virossa olisi tilaisuus siihen, ja siellä pataljoona muutenkin oli saatettava lopulliseen taistelukuntoon.

»Pataljoonan ja komppanioiden päällystö oli lähdettäessä seuraava: pataljoonan komentaja jääkärivänrikki Erkki Hannula, adjutantti vänrikki Yrjö Silventoinen, talouspäällikkö liikemies Yrjö Sinervo, 1:sen komppanian v.t. päällikkö jääkärivääpeli Jussi Korhonen, 2:sen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Yrjö Koivisto, 3:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Einari Marttinen. 1:selle K.K.K:lle ei, ikävä kyllä, oltu löydetty kelvollista päällikköä. Joukkueenjohtaja, vääpeli Yrjö Riikonen olisi epäilemättä, kuten myöhemmin kävi selville, ollut siihen täysin pystyvä, mutta hänen kykynsä oli silloin vielä tuntematon. Komppanian muista joukkueen johtajista mainittakoon vielä kersantti Lauri Sammalisto. Muuten oli aines tässä komppaniassa, sekä alipäällystö että miehistö, erinomaista.

»Pataljoonan lastaus laivaan tapahtui nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Tilaa oli aivan riittävästi. Suuri ihmisjoukko oli rannalla saattamassa. Puheita, »Porilaisten marssi» ja »Alaamme», ja niin laiva erkani laiturista. Katsellessa laivan kannella seisovaa harmaata joukkoa, joka uljaana matkasi merentakaiseen maahan, ylpeä tunne paisutti rintaa.»

Samalla kertaa matkustivat »Väinämöisellä» Tallinnaan everstiluutnantti Kalm, Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustaja Virossa, tohtori Lauri Kettunen ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet, maisterit Ruuth ja Kaukoranta.

Puheiden, laulujen ja molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen irtautui
»Väinämöinen» klo 9 tienoissa laiturista ja lähti eläköönhuutojen ja
onnentoivotusten saattamana halkomaan Suomenlahden jääkenttää, suuntana
Tallinna.

Matka lahden ylitse sujui hyvin. Klo 1,45 i.p laiva saapui Tallinnan satamaan, jonka laitureille oli keräytynyt suuria ihmisjoukkoja vastaanottamaan saapuvia Pohjan Poikia, m.m. parvi Tallinnan naisia kukkakimppuineen.

Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtaja kertoo laivan tulosta seuraavaan tapaan:

Laivan lähetessä rantaa kuului sen kannelta »Karjalaisten laulu» ja huutoja »eläköön Viro! eläköön Suomi!» Rannalla sotilassoittokunta soitti »Porilaisten marssia». Kun vapaaehtoiset olivat saaneet kiväärinsä ja asettuneet riveihin, piti pääministeri Päts puheen heille huomauttaen suomalaisten jo antaneen takeita siitä, että heihin voi luottaa. Viron väliaikaisen hallituksen puolesta pääministeri kiitti everstiluutnantti Kalmia ja hänen vapaaehtoisiaan siitä, että he olivat valmiit uhraamaan elämänsä Viron kansan itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Senjälkeen esitettiin »Maamme». Everstiluutnantti Kalm vastasi sitten viroksi puheeseen selittäen, että hän synnyltään virolaisena oli aina toivonut voivansa tehdä jotakin Suomen ja Viron yhteyden puolesta. Hänen ja hänen joukkojensa toiminta Virossa oli tarkoittava sitä. Viime talvisten kokemusten perusteella hän voi taata, että saatettiin luottaa suomalaisiin sotilaihin. »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!' Pohjolan poikien puolesta minä huudan: 'eläköön Viron itsenäinen valtakunta!'

Maapäivien puhemies Birk tervehti lämpimin sanoin apuun saapuvia suomalaisia Viron maapäivien nimessä toivottaen heille menestystä.

Senjälkeen suomalaisten joukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer tarkasti saapuneet Pohjan Pojat ja muistutti lyhyessä puheessa siitä tärkeästä tehtävästä, joka niillä oli edessään Virossa.

Virossa, tohtori Lauri Kettunen ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet maisterit Ruuth ja Kaukoranta.

Opettajatar, neiti Anna Raudkaiz kukitti everstiluutnantti Kalmin kiittäen samalla »Ohistöön» nimessä Suomen urhoollisia sotilaita siitä avusta, jonka he vaikeina päivinä antoivat Virolle, ja toivotti saapuneet vapaaehtoiset tervetulleiksi.

Sittenkuin kaikki vapaaehtoiset oli kukitettu, marssivat he läpi kaupungin Pietarintorille. Kaduille oli keräytynyt sankkoja ihmisjoukkoja, jotka tervehtivät sotilaita liehuttaen nenäliinoja ja huutaen »tervetuloa!», »eläköön Suomi!» j.n.e.

Pietarintorilla oli vastassa virolaista ratsu- ja jalkaväkeä, kenraali Pödder y.m. Suomalaiset joukot saapuivat joustavin askelin »Porilaisten marssin» kaikuessa. Viron armeijan ylipäällikkö, eversti Laidoner tervehti vapaaehtoisia ja mainitsi, että Rakvere oli suomalais-virolaisten joukkojen käsissä, ja että suomalaiset tiedustelijat ensiksi olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ylipäällikkö toivotti sen johdosta onnea Ensimmäiselle Suomalaiselle Vapaajoukolle ja lausui vakaumuksensa olevan, että nyt saapuneiden vapaaehtoisten toiminta oli oleva yhtä kunniakas.

Paraatin jälkeen pataljoona marssi majoituspaikkoihinsa. Jalkaväkikomppaniat sijoitettiin Nikolainlukioon, jota näihin aikoihin kutsuttiin myös Suomalaiseksi kasarmiksi, konekiväärikomppania taas kaupungin ulkopuolella olevaan Liivakasarmiin. Majoitus oli hyvä, etenkin jalkaväkikomppanioilla, joiden joka mies sai rautasängyn, patjan ja peitteen. Pataljoonan upseereille oli varattu asuinpaikaksi hotelli du Nord, jonne esikuntakin sijoitettiin.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa Tallinnaan tulosta rivimiehen silmällä katsottuna:

»Olemme saaneet värjötellä ikuisuuden noilla noen ja lumen peittämillä satamasilloilla. Meitä on katsottu kuin ulkomaan eläimiä; meille on pidetty puheita, meitä virkistetty korvia hivelevillä kiitoksilla; kukkia on pistetty joka napinläpeen, lakinreunaan.

»Painumme pauhinalla satamasta kaduille. Joka mies tuntee olevansa elämänsä riemusaatossa. Pää nousee pystympään, outo hehku syttyy silmiin, ja lämmin, pohjaton ikävä ailehtii rinnassa…

»Nuo tuhannet silmäparit katsovat meitä! Niin, ainoastaan meitä, lumisen maan lumisia poikia. Hurrataan… Joku siellä täällä. Heilutetaan nenäliinoja… Tuolla kadunkulmassa joku koulutyttö hymyilee, katsoo kainona lähenevää joukkoamme, punastuu, heilauttaa arkana hansikoitua kättään ja pujahtaa sitten väkijoukkoon kuin häveten tekoaan.

»Kadut ovat ihmeen kapeat. Ryhmärivistössä marssiessamme täytämme ne melkein koko leveydeltä. Rakennukset kuin joukko rappeutuneita muureja, joissa tummanvihreä sammal näkyy hyvin viihtyvän. Söögimaja, habeme-ajaja [ruokala, parturi], hotelli, taas söögimaja, habeme-ajaja, hotelli ja jälleen, aivan loppumattomiin. Kuitenkin on siellä täällä niiden rinnalla muutama rihkamatavarapuotikin…

»Pääsemme vihdoin kasarmiimme, joka on lähellä rautatienasemaa. Ikivanha, harmaa muurijättiläinen, korkea puuaita ja rautainen, leveä portti rajoittavat pihamaata. Toinenkin tie vie sieltä vapauteen, likainen kuja, jota myöten on hauskaa iltahämärissä pistäytyä kaupunkia katselemaan.»

Tulopäivän iltana oli upseereille ja mukana tulleille edustaville suomalaisille järjestetty juhlaillalliset »Estoniaan» klo 6 ip. alkaneen juhlakonsertin päätyttyä.

1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli Ilmari Rytkönen kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:

»Missä on tuimin taistojen tuisku ja hurjin tykkien jyske, missä on suurin ryssien lauma ja missä on raivoisin ryske, siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa kuntomme, taistella — voittaa!

Missä on vaikein vaikeitten voitto ja korskin mustien mahti, missä soi kaamein kuoleman soitto, kas, sinne, sa vapausvahti, sinne, hei, sinne, Pohjan mies, sun käyköhön kaunis ties.

Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat,
Pohjan Poijat kun voittaa,
sortuvat maahan kurjat ja halvat
ja vapaus Virolle koittaa!
Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin
ja hehkuvin riennämme innoin.

Raukka on, ken ei taistohon käy
ja ken ei veljiä puolla!
Kaunis, ilta kun hämärtäy,
on vapaussankarin kuolla.
Rakkaat armahan synnyinmaan
ne siunaavat poikiaan.

Kaukana kyllä on Suomenmaa ja kaukana maammon manner, vaan on tuttua poljettavaa myös eestien taistelutanner. Kuolema meidät jos kentillä kohtaa, meit' isien henget johtaa!

Eespäin, eespäin matkamme vie, kun kuljemme väärää vastaan, tuttu on meille taistojen tie ja oikeus vaalivi lastaan! Iskemme, kunnes raikua saa: on vapaa jo eestien maa!»

Everstiluutnantti Kalm ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki Hannula. Hän kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:

»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma- ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa määrättiin vänrikki Yrjö Simola, oli hankittava konekiväärit ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.

»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua. Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan, otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa. Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.

»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan. Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle lähtöön saakka.

»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa, paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus viivästyi.

»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä, joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin. Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.

»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten mallikelpoiseen järjestykseen.

»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen 'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa (!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi. Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla. Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.

»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa. Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle. Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot aseista ja ammutan syylliset.

»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon upseereilleen.

»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä, jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa majailevista joukoista.

»16 p:n iltana eversti Laidonerin adjutantti toi minulle käskyn saapua ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka Laidonerista sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit, mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut. Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota Laidoner puhui sujuvasti, selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti venäläiseen tapaan.

»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat. Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa, konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen puuttuvat 2 konekivääriä.

»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti Kalm oli antanut minulle käskyn, että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä eversti Laidonerille, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä, mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli tarvittaessa jo valmiina.

»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali Wetzerin luo. Hän ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.

»Samana päivänä sain eversti Kalmilta Helsingistä sähköteitse määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani ensin asiasta eversti Laidonerin kanssa. Päätin silloin siirtyä Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.

»Rautatien liikkuvasta kalustosta oli Virossa tuntuva puute. Saksalaiset olivat vieneet kaikki paremmat veturit mukanaan. Sitäpaitsi aito venäläinen epäjärjestys vallitsi rautateillä. Senvuoksi asetimme aina kuljetukseen omia sotilaitamme, joiden joukossa oli myös rautatieläisiä, avustamaan virolaisia, valvomaan ja ylläpitämään järjestystä sekä asemilla junaa pantaessa kuntoon ja vaunuja vaihdettaessa että myös matkalla, jolloin veturiin aina sijoitettiin kaksi sotilasta. Kokemus näet osoitti, ettei juna muuten milloinkaan ollut määräaikana valmiina, eikä vaunuja riittävästi, ja kaikenlaisia tarpeettomia pysähdyksiä saattoi usein tapahtua matkalla.

»19 p:n aamuna pataljoona oli lähtövalmiina. Yhtä ja toista puuttui vielä. Muutamista aivan jokapäiväisistä tarvekaluista näytti Tallinnassa olevan täydellinen puute. Esim. kirveitä, sahoja y.m.s. työkaluja ei kaupoissa ollut lainkaan eikä myöskään intendenttuurissa, joten niitä täytyi haalia sieltä täältä kokoon. Komppanioilla tuli kullakin olla omat suutarinsa ja räätälinsä, mutta välttämättömimpienkin työkalujen saanti näytti mahdottomalta. Yksityisiltä ostamalla saatiin lopulta jonkin verran suutarintarpeita.

»Pataljoonan asestus oli seuraava: yleinen jalkaväkiase tavallinen venäläinen kolmenlinjan kivääri, jolla pistolien puutteessa myös K.K.K:n miehistö oli asestettu. Joka jalkaväkikomppanialla oli 2 kevyttä konekivääriä, hyvässä kunnossa olevia, englantilaisia »Lewis» kiväärejä, sitäpaitsi oli pataljoonalla muutamia »Madsen» pikakiväärejä, joita ei kuitenkaan riittänyt joka komppanialle. K.K.K:lla oli 6 hyvässä kunnossa olevaa venäläistä »Maxim» kivääriä ja 2 »Madsen» pikakivääriä. Käsigranaatteja oli Tallinnassa tarjolla useaa eri mallia. Valitsin saksalaisen varsi- ja munakäsigranaatin, joita pidin parhaimpina. Edellisiä saatiin kuitenkin vain muutamakymmen kappaletta, jälkimmäisiä sitävastoin runsaasti. Pistimenkannattimia ei ollut saatavissa, jonka vuoksi oli pakko sitoa pistimet vyöhön nuoran avulla.

»Sairashoitotoimi oli myös valmiiksi järjestetty. Osa ambulanssia tohtori Lauri Kallioisen johdolla seurasi pataljoonaa Tapaan. Joka komppanialla oli sanitääri, 4 paarinkantajaa ja kahdet sairaspaarit. Sittenkuin kuormasto oli saatu täydelliseksi, kuului joka komppanialle myös 1 sairasreki.

»Tapa, jossa pataljoona nyt viikon ajan tuli majailleeksi, on suurenlainen, mutta huonosti rakennettu kylä, joka tekee varsin venäläisen vaikutuksen. Se oli vasta toista viikkoa aikaisemmin valloitettu. Asukkaista osa ei vielä ollut palannut takaisin, joten tilaa oli riittävästi, vaikka majoitus muuten oli verrattain kehno.

»Täällä ilmoittautui pataljoonaan jääkärivänrikki Antti Kärnä, joka määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi.

»Tapassa saatiin pataljoonan kuormasto vihdoin täydelliseksi. Paikallisen intendenttuuriviraston välityksellä hankittiin ympäristöstä riittävä määrä oivallisia hevosia, samoin rekiä ja valjaita.

»Tallinnasta rykmentti sai samaan aikaan 11 puhdasrotuista englantilaista ratsuhevosta, kaikki nuoria, osa melkein vielä opettamattomia. Näistä pataljoona sai 1 ratsun. Eläinlääkäriä ei rykmentillä, ikävä kyllä, vielä ollut, seikka, joka hevoshoidossa tuotti suurta haittaa. Vasta Valkissa saatiin suomalainen eläinlääkäri. Hevoshoitoon pantiin kuitenkin kaikkea mahdollista huolta, ja hevostarkastuksia pidettiin säännöllisesti.

»Taistelukoulutukseen tarjoutui täällä hyvä tilaisuus. Harjoiteltiin edelleen tarmokkaasti, ampumaharjoituksia pidettiin niinikään tiheään. 25 p:nä oli koko pataljoonan yhteinen taisteluharjoitus, jossa saavutettuja tuloksia voitiin pitää tyydyttävinä. Se olikin ainoa pataljoonanharjoitus ennen rintamalle lähtöä, tilaisuutta useampien järjestämiseen ei enää tarjoutunut.»

Sillä välin oli Helsinkiin jääneitä joukko-osastoja kiireellisesti pantu kuntoon, 2:sta pataljoonaa everstiluutnantti P. Halosen ja tykistöä jääkärikapteeni Aarne Snellmanin johdolla. Näiden joukko-osastojen järjestäminen ja asestaminen tapahtuivat suunnilleen samanlaisen suunnitelman mukaisesti ja samanlaisin vaikeuksin kuin 1:sen pataljoonan muodostus, josta edellä on kerrottu, joten niihin on tarpeetonta lähemmin puuttua.

Tammikuun 19 p:nä everstiluutnantti Kalm siirtyi Tallinnaan
esikuntineen, jota hiihtokomppania ja osa tykistömiehiä seurasi.
Rykmentin esikunta sijoitettiin Rataskaivukadun varrelle taloon N:o 3.
Patteriston esikunta asettui »Kultaisen Leijonan» hotelliin.

Tammikuun 23 p:nä patteristo sai vastaanottaa sille tulevat tykit satamatehtaalta. Tällöin 1:nen patteri sai 4 kpl. 57 mm tykkejä, 2:nen patteri 4 kpl. 87 mm kenttätykkejä ja 3:s patteri 1 kpl Schneider kanuunoita, sekä niihin kuuluvia ammuksia. Tykistön asestukseen kuului sitäpaitsi kiväärejä ja konekiväärejä. Patteriston päällystö oli seuraava: patteriston komentaja jääkärikapteeni Aarne Snellman, adjutantti jääkärivääpeli Valter Lagerström, myöhemmin vääpeli Frans Härmälä; intendentti jääkärivänrikki Kaarlo Rinne, patterien päälliköt jääkäriluutnantti Paul Påhlson, jonka johdettavana oli myös 18.I. annetun käskyn mukaan 1:sen patterin keskuudessa koulutettu, 30-miehinen räjähdyskomennuskunta, vänrikki Alvar Lehtonen, (hänen tilallaan myöhemmin jääkärivääpeli Lagerström), ja vänrikki Soini Holopainen.

23 p:nä siirtyi Tallinnaan 2:nen pataljoona, jonka päällikkyydestä samalla vapautettiin everstiluutnantti Halonen ja uudeksi komentajaksi määrättiin jääkäriluutnantti Gustaf Svinhufvud. Muuten tuli pataljoonan päällystö olemaan seuraava: adjutantti jääkärivänrikki Eero Manninen, myöhemmin varavääpeli Veli Ruuth; intendentti vääpeli Lauri Korhonen; 4:nnen komppanian päällikkö luutnantti Emil Pekkanen; 5:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Akseli Isopuro; 6:nnen komppanian päällikkö vänrikki Sulo Kallio, välillä jääkärivänrikki J.E. Sainio ja jääkärivänrikki Manninen, lopuksi vänrikki Oskari Meriluoto; K.K.K:n päällikkö vänrikki Oiva Vohlonen.

Muista rykmentin upseereista mainittakoon: rykmentin esikuntapäällikkö luutnantti Elja Rihtniemi, k.k.-upseeri jääkärikapteeni Ilmari Pohjanpalo, adjutantti vänrikki Meriluoto, lähettiupseeri jääkäri Johannes Tamminen, intendentti agronoomi Henrik Thornberg, intendentin apulainen liikemies Heinonen, rahastonhoitaja ylioppilas Lauri Rautanen, ylilääkäri lääketieteen kandidaatti Lauri Kallioinen, nuorempi lääkäri lääketieteen kandidaatti Ilmari Kalpa, sotapappi pastori af Björksten, hiihtokomppanian päällikkö jääkärivänrikki Niilo Kares, tiedonanto-osaston päällikkö vänrikki Lehtonen ja ratsuosaston päällikkö aliupseeri Eino Vartiainen.

Heti saavuttuaan Tallinnaan ja saatuaan aseet eri joukko-osastot ryhtyivät tarmokkaasti harjoittelemaan ja hankkimaan puuttuvia varustuksia.

Kaikki apuretkikuntaan kuuluvat upseerit olivat Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn sopimuksen mukaan oikeutetut yhtä astetta korkeampaan upseeriarvoon kuin heillä oli Suomen armeijassa. Everstiluutnantti Kalm teki sen johdosta Suomen Vapaajoukkojen Ylipäällikölle esityksen upseeriensa koroittamisesta tammikuun 20 p:nä. Ratkaisun viipyessä odottamattoman kauan everstiluutnantti Kalm julkaisi päiväkäskyissään N:o 15 ja 18 rykmenttinsä upseereille kuuluvat koroitukset nojautuen yllämainittuun sopimukseen. Seuraavassa tullaan senvuoksi käyttämään upseerien uusia arvoja.

Suomalaisille sotilaille Tallinna oli jotakin aivan uutta, siksipä he viihtyivätkin siellä aluksi sangen hyvin. Oli paljon nähtävää, uutta ja mielenkiintoista. Ja — mikä oli heille ehkä vielä tärkeämpää — he itse olivat kaupungin asukkaiden suuren mielenkiinnon esineitä. Joskin harjoitukset aamupäivisin olivat raskaita ja vartiopalvelusta ja patrullissa-oloa oli runsaasti, niin useimmat illat olivat vapaita. Sitäpaitsi majoitus ja ruoka olivat hyviä, joten niistä ei tarvinnut huolehtia.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa:

»Viru-uulitsalla on tanssipaikka. Siellä pojat käyvät. Siellä soitetaan rämeä-äänisellä pianolla. Tanssitaan. Virolaiset tytöt ovat tummatukkaisia, kiihkeitä. Tanssisalin takana on tarjoiluhuone. Siellä pullonkorkit paukahtelevat. Siellä nauru helisee, ja huumaava, epäselvä puheensorina kumisee.

»Joskus joku soitannollinen Pohjan Poika istuutuu pianotuolille. Repäisevä masurkka kajahtaa, tai pianon koskettimet loihtivat esiin 'Kulkurivalssin' tutut säveleet. Silloin käy kuin sähköisku läpi laajan salin. Harmaatakit alkavat elää. Pohjolan talven vereen syövyttämä hitaus on poissa.

»Linnoissa kreivien häät vietetään,
on morsiammell' kruunattu pää.
Siell' viihdyt sä…»

»ja niin edespäin. Turhaan hätäytynyt tanssimestari panee koko vaikutusvaltansa liikkeelle. Pohjan Poika on nyt itsepäinen. Pohjan Poika tahtoo laulaa. Ja kukapa häntä voisi estää, niin, kuka?»

Pian Tallinnakin alkoi Pohjan Pojista tuntua tympeältä, vastenmieliseltä. Mutta toista oli kuitenkin Tapa, pieni, likainen kyläpahanen. Siellä olosta muudan Pohjan Poika kertoo m.m. seuraavaa:

»Meidän hallussamme on kylän kansakoulu. Mutta siinäkään emme majaile kauan. Pääsemme nyt lähemmäksi asemaa, saamme lämpimämmät asunnot eräässä ruskeaksi maalatussa, kaksikerroksisessa huvilassa. Huoneemme on pieni; hät’hätää mahdumme siihen kaikki.

»Pojat sairastelevat. Ollaan ankarassa nuhassa, ja kuume polttaa tulisena suonissamme. Vieruskumppanini yskii öisin niin, että tuskin saan ollenkaan nukkua. Aamulla sitten juoksemme kilvan kylän toisessa päässä asuvan lääkärin luo rohtoja saamaan.

»Ruokamme on kurjan laihaa. Aamulla saamme vettä, päivällä suolavettä, jota meidän oloissamme kutsutaan lihasopaksi, ja iltaseksi emme mitään. Mutta leipä meille riittää, ainakin nyt, kun neljä meistä yhdeksästä on sairaana.

»Harjoitukset täällä ovat kovia. Aamulla päivän valjetessa nousemme, suoritamme jokapäiväiset tehtävämme ja illalla panemme pimeän tullen maata. Harvoin tulee valvottua pitemmästi.

»Virolainen asujamisto on täällä tylyä ja itseensä sulkeutunutta. Kysyessä jotakin saa töykeän vastauksen, jos sitä ylipäänsä saakaan. Kaupoissa kiskotaan meiltä enemmän kuin muilta ostajilta. Ruokaloista ei ole puutetta. Mutta ne ovat likaisia, siistimättömiä. Horjuvajalkaiset pöydät, irvistelevät, paperittomat ja savun mustaamat seinät. Torakoita runsaasti. Lasit ja lautaset pesemättömiä. Joskus kuitenkin jäämme viettämään iltaamme niihin. Otamme lasin 'tsajua'. Hörpimme sen tulikuumana, ja huulet ja kieli puoleksi palaneina taivallamme kasarmillemme. Pimeää, tympeätä…»

Siksipä ei ole ihme, että kaikki Pohjan Pojat iloitsivat, kun ilmoitettiin koko rykmentin siirtyvän Tarttoon. Tapaan majoitetut 1:nen pataljoona ja 2:nen K.K.K. saivat käskyn lähteä junalla Tarttoon tammikuun 26 p:nä klo 7 ap., 1:nen patteri Tallinnasta samana päivänä klo 6 ap. matkustajajunan mukana, 2:sen pataljoonan jalkaväkikomppaniat ja ambulanssi Tallinnasta 26 p:nä klo 6,30 ip., esikunta, hiihtokomppania ja tiedonanto-osasto Tallinnasta 27 p:nä klo 8 ap. ja 2:nen ja 3:s patteri sekä ratsuosasto Tallinnasta 27 p:nä klo 10 ip.

Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa, pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa, kaivattua rintamaa!

Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta, että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka Kuperjanovin sissit ja panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.

Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.

Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää, minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän toiminnalleen.

Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6 tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.

Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona. Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja, eversti Puskar, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies, hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja eri yhdistysten edustajat.

Eversti Puskar piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.

Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella. Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen — pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa: kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla hämmästyksellä vastaanotettuja.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmiset, jotka olivat värjötelleet useita tunteja ulkona tammikuun pakkasessa odottaen veljeskansan lähettämiä apujoukkoja, riemastuivat nähdessään harmaat, voimaa ja intoa uhkuvat sotilaat. Päättäväisyyttä oli luettavana jokaisen vapaaehtoisen kasvonpiirteissä. Nämä joukot eivät missään tapauksessa väistyisi. Ne kostaisivat bolshevikeille kaikki julmuudet, kaikki nöyryytykset… Eläköön, eläköön, eläköön…!

Katuvierillä seisojat tunkeutuivat paikkapaikoin kaikista estetyistä huolimatta suomalaisten riveihin saadakseen syleillä sotureita, pelastajia, tai edes puristaa heidän kättään — kauan ja lämpimästi.

Kadut, joita myöten suomalaiset marssivat, olivat mustanaan riemuitsevaa kansaa. Yksinpä katuvierillä kasvavat puutkin olivat täynnä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä suomalaisia. Talojen ikkunat oli kaikki valaistu. Tartto juhli.

Nuoret neitoset katsoivat kirkkain silmin ohimarssivia suomalaisia, hymyillen — nuo tuossa olivat veljiä. Harmaatukkaiset vanhukset koettivat hurrata muiden mukana noille harmaapukuisille, ylpeäryhtisille pojille, huutaa heille: tervetuloa!, mutta ääni tahtoi tukahtua, suuria, kimmeltäviä kyyneleitä vierähti vuosien uurtamille poskille, liikutus valtasi mielen. Että kaiken kauhun ja pelon jälkeen koitti tällainenkin hetki!

Eläköön-huutoja. Tervetuliaistoivotuksia. Liehuvia nenäliinoja. Kukkia.
Laulua. Kyyneleitä. Riemua, sydämen kyllyydestä pursuavaa riemua.

Suomalaiset joukot marssivat raatihuoneen torille, jonka äärillä monituhantinen ihmisjoukko tungeksi. Riemuhuutojen raikuessa komppaniat pysähtyivät raatihuoneen edustalle, jossa kaupungin pormestari Kriisa tervehti heitä seuraavalla puheella:

»Tarton kaupungin itsehallinnon nimessä tervehdin teitä, uljaat Pohjolan sotilaat. Viron valtion lyhyen olemassaolon vakavimpana hetkenä te riennätte meidän raskaassa taistelussa olevien joukkojemme avuksi kylki kyljessä taistellen vapauttaaksenne Viron alueen julkeasti maahan hyökänneistä ryövärijoukoista, jotka tulivat hävittämään nuorta vapauttamme ja polkivat jalkainsa alle kulttuurisaavutukset ja ihmisyyden periaatteet. Teidän voimakkaalla avullanne tahdomme lopullisesti puhdistaa Vironmaan vihollisesta, lujittaa Viron demokraattista valtiota ja korkealle kohottaa ihmisyyden ja kulttuurin lipun astuaksemme yhdenarvoisina vapaiden kansojen perheeseen kulkien käsi kädessä teidän kanssanne, veljeskansamme kanssa, suomalaisten kanssa. Tervetuloa, veljeskansan urhot, Tarton kaupunkiin!»

Senjälkeen herra H. Priimägi puhui vapaaehtoisille maakunnan hallituksen nimessä seuraavasti:

»Kunnioitetut, uljaat suomalaiset soturit! Tervehdin teitä Tarton maakunnan itsehallinnon nimessä. Jo Viron heräämisajasta alkaen Viron kansa on kantanut sydämessään mitä lämpimimpiä tunteita Suomen veljeskansaa kohtaan ja pyrkinyt sen kanssa lähempään tekemiseen. Ulkonaiset mahdit estivät meitä, kuten teitäkin, sitä tekemästä. Suuren maailmansodan murskaavasta vaikutuksesta 'orjan ikeet' katkesivat, ja meille avautui mahdollisuus ryhtyä luomaan vapaata Viroa kansan itsemääräämisoikeuden perusteella. Mutta samalla hetkellä tulivat julmat bolshevikijoukot, jotka uhkaavat tallata maahan meidän itsenäisyytemme ja kulttuurisaavutuksemme, ja joiden hirmuhallituksen alaisena nytkin vielä osa Viron kansaa ja Tartumaan asukkaita huokailee.

»Teidän tulonne herättää asukkaiden sydämissä riemua. Uskon, että uljaille joukoillemme onnistuu teidän avullanne puhdistaa Viro vainolaisesta. Jääköön teidän toimintanne meille iäksi mieleen, ja olkoon se samoin unelmoidun 'Suomen sillan' ensimmäinen nurkkakivi! Toivon teille lähtiessänne rintamalle onnea ja menestystä.»

Senjälkeen joukot marssivat niille varattuihin majapaikkoihin, jotka olivat sangen siistit, vaikka kylmyys haittasi niitäkin. Myöhemmin illalla vapaaehtoiset pääsivät syömään. Komppania kerrallaan vietiin heidät ruokalaan, jossa heitä kestittiin erinomaisella tattariryynipuurolla, valkeilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä. Pojat muistelivat mustaa Tapaa ja pistelivät hyvillä mielin poskeensa annoksen toisensa jälkeen koskemattakaan hapankaalikeittoon.

Seuraavana päivänä eversti Kalm saapui jäljellä olevien joukkojensa kera Tarttoon.

Tartto miellytti ulkomuotonsakin puolesta suomalaisia vapaaehtoisia. Suorat, leveät kadut, uudenaikaisia kivitaloja, kaikkialla puhdasta — sanalla sanoen suomalaismallinen kaupunki. Kaupungin vieressä on vielä ihana Tuomiovuoren puisto vanhan tuomiokirkon raunioiden ympärillä.

Pohjan Pojat olivat 27 p:nä tilaisuudessa näyttämään tarttolaisille pelottomuuttaan ja neuvokkuuttaan ottamalla osaa erään tulipalon sammutukseen katsojien hurratessa.

»Suomen silta» oli päivän tunnussana. Kaupunki oli liputettu.
Sanomalehdet tervehtivät innokkain sanoin suomalaisia joukkoja. Niinpä
»Postimees» kirjoitti tammikuun 27 p:nä:

»Tervetuloa Tarttoon, urhokkaat Pohjan Pojat! Kaksinkerroin olkaa tervetulleita tänne: ennen kaikkea apulaisina ja liittolaisinamme taistelussa yhteistä vihollistamme, sitä Venäjällä syntynyttä bolshevikihirviötä vastaan, joka uhkaa hävittää nuoren Viron valtion, ja jonka verenhimoisen sortajapainajaisen alta hiljainen Tarttomme vastikään vapautui! Siitä vapautumisesta, joka monelle kymmenelle, ehkäpä sadoille kansalaisillemme merkitsi pelastusta mitä julmimmasta ja loukkaavimmasta kuolemasta, olemme suuressa määrin kiitollisuuden velassa Suomen kansalle, mutta etenkin teille, uljaat Pohjan Pojat, jotka jalomielisesti ja omanvoitonpyynnittä innolla olette jättäneet kotilietenne ja työnne kiiruhtaaksenne lahden ylitse panemaan henkenne alttiiksi veljeskansan vapauden puolesta. Suomalaisten uhrautuvainen apu, josta Viron kansa iankaikkisesti on oleva kiitollinen Suomelle, on meitä tehokkaasti tukenut kiivaassa taistelussa sekä aineellisesti että vielä enemmän siveellisesti: se on nostanut sotaväkeänne voimaa ja vauhtia vahvistaen ja ylläpitäen sen itseluottamusta ja taisteluintoa.

»Viron kansa on aina epäluottamuksella ja jonkinlaisella pelolla katsellut vieraita sotilaita, jotka ovat liikkuneet maassamme, sillä ne ovat aina olleet vieraan sortomahdin näkyviä ja eläviä työaseita. Mutta nyt, millainen ero, millainen vastakohta: teitä katsotaan ja teidät otetaan vastaan riemusta, kiitollisuudesta ja ihailusta pamppailevin sydämin. Eilen illalla torille kokoutuneen ihmisjoukon innostunut mieliala todisti sitä. Sitä kohotti näet vielä yleinen tietoisuus siitä, että vaikka olettekin vieraasta maasta tulleet, niin olette sittenkin omia, heimolaisiamme, veljeskansaamme, joka polveutuu samasta alkukansasta ja puhuu nykyäänkin samaa kieltä kuin me. Me virolaiset olemme Suomea aina kunnioittaneet ja ihailleet sen kansallista sivistystä ja sen uljasta taistelua vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota olemme tarkanneet suurimmalla myötätunnolla ja jännityksellä, ammentaen siitä itsellemme rohkeutta ja uskoa kansallisen sorron pimeimpänä aikana. Ja tämä veljeskansa, jolla on onnellisempi kohtalo kuin meillä, on nyt osoittanut ansaitsevansa meidän kunnioituksemme ja ihailumme mitä suurimmassa määrin: Viron kansan kohtalon hetkellä se ei tyytynyt vain sanoihin, vaan ryhtyi teoin auttamaan.

»Mutta siinä ei ole vielä kaikki: olette tuoneet kerallanne suuren historiallisen hetken, ainutlaatuisen Suomen ja Viron historiassa: molemmat veljeskansat, jotka maantieteellisten ja poliittisten olojen pakosta ovat eläneet vuosisatoja erossa toisistaan, ovat nyt Suomen puolelta tulleen uhrautuvaisen avun kautta ensi kertaa pitkän ajanjakson jälkeen valtiopoliittisesti tavanneet toisensa ja alkaneet yhdessä toimia. Uusi ajanjakso Itämeren suomensukuisten kansojen historiassa voi alkaa Teidän tulostanne Viroon. Toivokaamme, että siitä muodostuu kestävä ystävyys — liitto, se Suomi-Viro-unioni, josta viimeaikoina on puhuttu, ja jonka kautta Suur-Suomen ja Suur-Viron aate todenperästä näyttää olevan mahdollinen toteuttaa.

»Ei viel' ois aikas ilta,
Jos heimoushenkeä ois,
Vaan syntyä voisi silta,
Mi kansani yhteen tois.»

Siksi olkaa heimoveljinämme ja taistelutovereinamme kaksinverroin. tuhatkerroin tervetulleet maahamme, kaupunkiimme! Teidän osoittamanne osanotto ja antamanne apu tässä taistelussa takaa Viron kansalle varman ja lopullisen voiton: asia, jonka hyväksi niin paljon uhrautuvaisuutta on osoitettu, ei voi, ei saata kaatua, vaan sen osaksi tulee varma onnistuminen.

»Eläköön Suomenmaa!
Eläköön sankarilliset liittolaisemme!
Eläköön reippaat Pohjan Pojat!»

Suomalaisten vapaaehtoisten lyhyt Tartossa olo oli kuin yhtä ainoata yhtämittaista juhlaa. Juhla upseereille teatteri »Vanemuisen» avarassa salissa. Juhla kaikille Pohjan Pojille samassa paikassa. Innostavia puheita. Soittoa. Laulua. Tanssia. Yleistä riemua. Ylenpalttista ystävyyttä. Runsasta tarjoilua kaupungin ja kaupunkilaisten kustannuksella. Unohtumattomia iltoja.

Pohjan Pojat olivat tänä aikana päivän sankareita. Missä ikinä he liikkuivat, yksitellen, parittain tai joukossa, kaikkialla he kohtasivat ystävällisiä katseita. Kaupunkilaiset tulivat heidän luokseen, puristivat kättä, lausuivat ystävällisiä sanoja, kutsuivat heitä koteihinsa, joissa sitten kestittiin ylenpalttisesti ja kohdeltiin kuin rakkaimpia vieraita ainakin.

Tarttolaisten suurenmoinen ystävyys yllätti vallan Pohjan Pojat. He, jotka olivat nähneet Tallinnan ja Tapan ja tunteneet itsensä niissä vieraiksi, tapasivat Tartossa sen, mitä he olivat Suomesta lähtiessään odottaneet Virossa tapaavansa: veljeskansan.

Muudan Pohjan Poika päättää innostuneen kuvauksensa Tartossa olosta:

»Moni meistä on löytänyt täältä toisen kodin, uusia äitejä ja isiä, sisaria ja veljiä ja — pelkään pahoin — morsiamia.»

Eräs ambulanssihenkilökunnasta taas kirjoittaa:

»Suomalaiset Viron retkeilijät eivät koskaan unohda sitä lämmintä mielialaa, mikä Tartossa tulvi heitä vastaan, niitä ystävällisiä ihmisiä, jotka niin auliisti jakoivat lahjojaan, ja niitä suloisia koteja, jotka väsyneille aarteitaan antoivat. – – –

»Mutta lyhyt, lyhyt kuin kirkas päivä loppumattomien öiden edessä oli viivähdyksemme Tartossa. Työmme meitä kutsui; paljon köyhempinä ja heikompina olisimme lähteneet öitämme kohti, jos meille ei olisi suotu noita ihania päiviä, jotka tarttolaiset meille antoivat.»

Lämmittävänä, voimaa ja kestävyyttä antavana muistuivat sittemmin Tartossa vietetyt päivät ja tarttolaisten ylenpalttinen ystävyys kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä rintamalla taistelevien Pohjan Poikain mieleen. Sen kansan puolesta he taistelivat! Niiden ihmisten luottamusta he eivät saattaneet pettää, maksoi mitä maksoi!

2. Ensimmäinen taistelukausi.

(Valkin valloitus.)

Rykmentin esikunta, joka oli asettunut hotelli »Livoniaan» Peplerikadun varrelle, valmisti kaiken aikaa kiireellisesti rintamalle lähtöä. 2:sen pataljoonan, tykistön, tiedonanto-osaston ja ratsuosaston varustukset ja kuormasto olivat vielä keskeneräiset. Niitä oli pikaisesti täydennettävä, mikäli suinkin mahdollista.

Tarkastettuaan 1:sen pataljoonan eversti Kalm julkaisi päiväkäskyssään N:o 19 seuraavan kiitoksen:

»1:sen pataljoonan komentajalle lausun kiitokseni lyhyessä ajassa aikaansaadusta hyvästä järjestyksestä pataljoonassa ja hänen pataljoonaansa kuuluvan miehistön sotilaallisesta käytöksestä.»

Rykmentti alkoi vähitellen olla osapuilleen valmis taisteluun lähteäkseen. Rykmentin vahvuus oli tammikuun lopussa julkaistun ilmoituksen mukaan seuraava:

Ups. aliups. sotil. yht. hev. ajoneuv.
Rykm. esikunta 16. 6. 8. 30. 17. —
1:nen pataljoona 10. 94. 553. 657. 71. 53.
2:nen » 10. 78. 700. 788. — —
Tykistö 14. 52. 253. 319. 135 . 33.
Hiihtokompp. 1. 24. 129. 154. — —
Tiedonanto-os. 1. 9. 89. 99. — —
Ratsuosasto 1. 7. 49. 57. — —
Sairashoito-os. 1. 2. 7. 10. — —
Koko rykmentti 54. 272. 1.788. 2.114. 223. 86.

Eteläisen rintama-alueen komentaja, kenraali Wetzer antoi 28 p:nä asianomaisille päälliköille seuraavan käskyn eteläisen rintaman lähimmäksi tehtäväksi annetun Valkin ja Vörun kaupunkien valtaamisesta:

1:o Moisakylän—Viljandiin ryhmä: everstiluutnantti Kann johdossaan 3:s ja 6:s virolainen rykmentti, Viljandin suojeluspataljoona, 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä, 6 tykkiä ja 2 panssarijunaa suojelee linjaa Pärnu—Moisakylä—Valkin kaupunki. Vasen siipi panssarijunien tukemana hyökkää Tartto—Valk ryhmän kera Valkin kimppuun viimeistään 30.1., särkee rautatiesillan, joka 7 virstaa Valkista Riikaan päin johtaa Sädejoen ylitse, estääkseen bolshevikeja pakenemasta saaliineen Valkista Riikaan. Valkin valloituksen jälkeen 6:s rykmentti 1 panssarijunan tukemana suojelee rautatietä Pärnu—Valk, 3:s rykmentti panssarijunien avustamana varjelee Valkia ja sulkee rautatiet Valkista Marienburgiin ja Riikaan.

2:o Tarton—Valkin ryhmä: eversti Kalm johdossaan Pohjan Poikain rykmentti, yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona, Tarton suojeluspataljoona, 2 tykkiä ja 4 panssarijunaa tunkeutuu rautatien molemmilta puolilta Valkiin. Valkin valtauksen jälkeen Pohjan Pojat jäävät väliaikaisesti Valkiin, Kuperjanovin sissit asettuvat Valkin garnisonivartioksi, ja Tarton suojeluspataljoona palaa reserviin Tarttoon.

3:o Vörun—Petserin ryhmä: eversti Puskar johdossaan 2:nen rykmentti, Tallinnan 1:nen suojeluspataljoona, 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä, Balahovitshin joukko ja 6 tykkiä tunkeutuu Vörua ja Petseriä kohden, katkaisee mahdollisimman pian rautatien Valkista Pihkovaan Petserin tienoilla, estää vihollisen pakenemisen Valkista Pihkovan suuntaan ja asettuu linjalle Pimsajoki—Petseri—Vastseliina j.n.e.

29 p:nä kenraali Wetzer, eversti Puskar ja eversti Kalm sekä Pohjan Poikain pataljoonien komentajat, jääkäriluutnantti Hannula ja jääkärikapteeni Svinhufvud, ja patteriston komentaja, jääkärimajuri Snellman, kävivät tarkastamassa tilannetta Sangasten asemalla, jonka luona rintama silloin kulki.

Virolainen panssarijuna hallitsi rataa ja sen ympäristöä Emajoen ylitse kulkevaan rautatiesiltaan saakka, jonka luona oli kenttävartio. Punaiset olivat peräytyessään räjähdyttäneet sillan, ja sitä korjattiin paraillaan. Yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona oli asemissa Emajoen pohjoisrannalla rautatiestä länteen. Se valtasi seuraavana yönä Tellisten kartanon, lähettipä vielä pienen, n. 40-miehisen iskujoukon Valkia hallitsevalla töyräällä olevaan Pajun 1. Luhde Grosshofin kartanoon. Bolshevikien panssariauto karkoitti kuitenkin pian tämän pienen joukon, ja n. 600-miehinen 1:nen lättiläinen tarkk'ampujapataljoona asettui senjälkeen kartanoon ryhtyen panemaan sitä puolustuskuntoon.

Eversti Kalm lähetti Sangastesta puhelimitse Tarttoon Pohjan Pojille lastauskäskyn. Klo 9,30 ip. julkaistiin sitten Valkin valloitusta koskeva operatsionikäsky Pohjan Pojille. 1:nen ja 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsuosasto saivat määräyksen olla vaunuihin lastattuina 30 päivää vasten yöllä klo 12 valmiina lähtemään rintamalle.

Siis vihdoinkin taisteluun!

Pohjan Poikain hartain toive oli toteutumassa. Kuumeinen hyörinä alkoi kaikkialla. Tulisella kiireellä aloitettiin kuormastojen lastaus juniin heti puhelinkäskyn saavuttua. Illalla komppania toisensa jälkeen marssi asemalle ja ahdettiin vaunuihin.

1:sen pataljoonan juna, jossa oli 53 vaunua, lähti ensimmäisenä klo 12,30 yöllä. Tykistön junan piti seurata sitä saatuaan aina seuraavalta asemalta tiedon, että ensimmäinen juna oli sen jo sivuuttanut. Tohtori Kallioinen sairashoito-osaston kera oli 1:sen pataljoonan mukana. Junaan järjestettiin yksi saniteettivaunu, jonne sijoitettiin 10 vuodetta. Silloin ei voitu aavistaa, miten kipeään tarpeeseen ne tulivat olemaan tuolla lyhyellä matkalla.

Kaikki vaunut olivat viimeistä sijaa myöten täynnä. Kurja veturirämä jaksoi töin tuskin saada liikkeelle täyteen lastattua junaa.

Se ei päässytkään kauas Tarton asemalta, ennenkuin vauhti hiljenemistään hiljeni, ja vihdoin pysähdyttiin kokonaan.

Junaupseeriksi määrätty luutnantti Kalervo Reponen riensi veturiin ottamaan selvää pysähtymisen syystä.

— Heti lähtee, heti lähtee, lohduttivat kuljettajat rauhallisina.

— Puut ovat vain hiukan märkiä.

Juna lähtikin hiljaa liikkeelle, mutta hetken kuluttua se jälleen pysähtyi. Jääkäriluutnantti Hannula, jolle tilanteesta ilmoitettiin, määräsi asetettavaksi kaksi rautatiellä palvellutta Pohjan Poikaa veturiin kivääreillä asestettuina valvomaan kuljettajia.

Päästiin jälleen hiukan matkaa eteenpäin, mutta sitten taas seisahduttiin. Junaupseeri syöksyi veturiin pistoli kädessään:

— Puita uuniin! karjaisi hän.

— Räjähtää, koettivat kuljettajat estellä.

— Puita uuniin, määräsi junaupseeri veturissa oleville Pohjan Pojille, jotka vitkastelematta ryhtyivät täyttämään käskyä. Höyry, paineen osoitin alkoi elää.

Juna liikahti, mutta ei päässyt vauhtiin. Junaupseeri uhkasi kuljettajia pistolillaan.

— Me lähdemme kolmen minuutin kuluttua — tai te lähdette, sanoi hän tiukasti. — Käyn ilmoittamassa pataljoonankomentajalle.

— Oikein, sanoi jääkäriluutnantti Hannula kuultuaan asian.

Juna oli pysähtynyt radan tekemän mutkan taa. Tykistön junan tiedettiin lähteneen jo liikkeelle ajan voittamiseksi. Pimeässä se saattoi ajaa edellä kulkevan päälle, joka ei nyt päässyt paikaltaan. Upseerien vaunussa, joka oli junan alkupäässä, puheltiin juuri siitä, kun tuntui voimakas sysäys. Upseerit hyökkäsivät vaunun sillalle.

Yö oli säkkipimeä. Sekasortoista melua kuului ympäriltä. Miehiä hyppi pois junasta. Mitä oli tapahtunut?

— Sanitääri!

Se kajahti vihlovana läpi yön pimeyden junan loppupäästä.

Yhteentörmäys!

Patteriston juna oli lähtenyt Tartosta klo 2 yöllä ja saanut eversti Kalmilta, joka matkusti sen mukana, käskyn saavutettuaan 1:sen pataljoonan junan lähettää veturinsa auttamaan sitä edessä olevan mäen päälle. Käsky täytettiin niin, että patteriston juna ajoi n. 3 km. päässä Nöon asemalta 1:sen pataljoonan junan päälle yön pimeydessä.

1:sen pataljoonan sotilaat, jotka olivat paneutuneet makuulle vaunujen lavitsoille, putosivat lattialle kimsuineen ja kamsuineen. Syntyi tavaton hämminki ja sekasorto. Yö lisäsi onnettomuuden kauhuja. Olivatko bolshevikit yllättäneet junan? Hetkisen kuluttua selvisi kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Junan viimeiset neljä vaunua, joissa 3:nnen komppanian hevoset ja hevosmiehet olivat, olivat kokonaan murskana, viimeinen vaunu oli sitäpaitsi työntynyt edessä olevan sisälle.

Komentosanoja sinkoili ilmassa. Pelastustyö aloitettiin kiireesti ja kaikki kävi järjestyksessä. Miehistö pysyi vaunuissa, vain siihen komennetut ryhtyivät upseerien johdolla työhön. Kymmeniä miehiä riensi vaunujen pirstaleiden kimppuun suorittamaan vaikeaa tehtävää. Hankittiin lyhtyjä, kynttilöitä ja köysiä, valmistettiin kaikessa kiireessä vaunujen sirpaleista, seinistä y.m. jonkinlaisia laskusiltoja, joiden avulla lievemmin loukkautuneet hevoset saatiin vieritetyiksi alas sillä kohdalla erittäin korkealta ja jyrkältä ratapenkereeltä.

Onnettomuudessa sai surmansa 3:nnen komppanian kuormastovääpeli Johannes Martikainen, hevosmiehistä haavoittui vaikeasti 2 ja lievemmin 16. 8 erittäin hyvää hevosta osaksi kuoli tapaturmassa, osaksi oli pahasti loukkautuneina lopetettava.

Haavoittuneet kannettiin saniteettivaunuun. Sairashoitohenkilökunnalla oli täysi työ sinä yönä.

Neiti Kyllikki Pohjala kertoo:

'Kun olimme saaneet haavoittuneet sidotuiksi ja kunkin makuulle, kuului ulkoa taasen komentava ääni:

— Kaikki pois vaunuista, kolmas veturi ajaa päälle.

En osaa sanoin kuvata sitä tuskan tunnetta ja niitä kauhun piirteitä, jotka sinä hetkenä kuvastuivat haavoittuneiden ilmeissä. Muutamat hyppäsivät vuoteiltaan, toiset, kuten jalkapotilaat, eivät päässeet minnekään. Autoimme alas niitä, jotka suinkin pääsivät.

Hurja veturi kiiltävine silmineen kiiti junaamme kohti, sotilaat alkoivat ampua sitä saadakseen sen pysähtymään.

Veturi pysähtyi — olimme pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Joku kertoi, että sillä oli ollut aikomus tulla auttamaan meitä.'

Pelastetut hevoset kuljetettiin maanteitse lähimmälle rautatienasemalle, rikkoutuneet vaunut vieritettiin pois radalta ja uusia hankittiin tilalle. Rata saatiin käyttökuntoon klo 7 ap. Senjälkeen matkaa voitiin jatkaa.

Patteriston juna siirrettiin 1:sen pataljoonan junan edelle matkan jouduttamiseksi. Se saapui klo 1,30 ip. Sangasten asemalle, jonka luona, hiukan länteen päin, venäläiset v. 1702 saivat suuren voiton Hummulissa kenraalimajuri Schlippenbachin johtamista ruotsalaissuomalaisista joukoista. 1:nen pataljoona tuli perille vasta klo 5 ip. tienoissa, jolloin tykistön kuormastakin oli jo melkein loppuun saakka saatu vaunuista puretuksi. 2:nen pataljoona saattoi rautatieonnettomuuden vuoksi lähteä Tartosta vasta klo 12 päivällä ja saapui Sangasteen 31 p:nä klo 1,25 yöllä.

1:nen pataljoona majoittui aseman lähistölle, pataljoonan esikunta, 2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. rautatienaseman itäpuolella oleviin taloihin, 1:nen komppania Pijrin taloon aseman länsipuolelle. Virolainen panssarijuna oli Sangasten sillan luona, joka oli jo saatu korjatuksi. 3 km. päässä siitä olevaa pienempää rautatiesiltaa pantiin parastaikaa kuntoon, mutta punaiset häiritsivät työtä. Pohjan Poikain patteristo oli sijoitettu Santasten asemalle ja Ruusan kartanoon. 2 tykkiä oli asetettu suojaamaan teitä Tellisten kartanosta Söörhofin kartanoon ja Väreen. 2:nen pataljoona mukanaan 2 kevyttä tykkiä marssi Folkin kartanoon ja sai määräyksen ryhtyä heti tiedustelemaan. Rykmentinkomentaja esikuntineen jäi rautatievaunuun Santasten asemalle. Yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona oli asettunut Luhde Grosshofin kartanon linjalle. Tarton suojeluspataljoona ja 1 komppania sissejä toimi yhdessä 3:nnen virolaisen rykmentin kanssa Helmen suunnalla.

Eversti Kalm antoi 30 p:nä klo 7,30 ip. saatuaan ilmoituksen, että vihollinen olisi muka aikeissa tehdä saartoliikkeen Folkin suunnalta operatsionikäskyn N:o 4 Tartto—Valk joukoille taisteluun ryhtymisestä seuraavana päivänä. Eri osastot saivat seuraavat tehtävät:

1:nen pataljoona jääkäriluutnantti Hannulan johdolla asettaisi varmistuksen Söörhofin kartanon tienhaaraan tiedustelemaan luoteiseenpäin ja pitämään yhteyttä suoraan rykmentin esikuntaan, seuraisi reservinä yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoonaa Telliste—Valk maantietä, lähettäisi yhden komppanian Puuleikaja—Varna tietä etenemään Valkia kohden ja kaupungin lävitse hyökättyään asettuisi asemiin kaupungin eteläpuolelle.

2:nen pataljoona sekä jääkärikapteeni Påhlsonin johtamat 2 tykkiä ja räjähdysosasto jääkärikapteeni Svinhufvudin komennossa lähtisi klo 6 ap. liikkeelle Fölkistä etelään Konselun ja Mürgin taloja kohden, rikkoisi Valk—Vöru rautatien Mürgin tai Paranin siltojen kohdalta, ilmoitettuaan sen tapahtumisesta rykmentinkomentajalle etenisi rautatien vartta Valkiin, ottaisi haltuunsa Valkin rautatienaseman ja sen ympärillä olevan itäpuolisen ulkonevan osan kaupunkia ja lähtisi siltä alueelta etenemään varsinaiseen kaupunkiin puhdistaen sitä, senjälkeenkuin 1:nen pataljoona olisi marssinut sen lävitse.

Pohjan Poikain patteristosta 4 tykkiä ja Kuperjanovin tykistöstä 2 tykkiä jääkärimajuri Snellmanin johdolla seuraisi 1:stä pataljoonaa Telliste—Valk maantietä tukeakseen edellä marssivia jalkaväenosastoja ja pommittaisi, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Valkin kaupunkia ja mahdollisesti teitä sen eteläpuolella.

4 panssarijunaa ja yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona kapteeni Irvin johdolla etenisivät Sangaste—Valk rautatietä pitkin korjaten sen siltoja ja Telliste—Valk maantietä eteenpäin.

Luutnantti Hannula oli edellisenä päivänä pyytänyt, että 1:nen pataljoona saisi ensimmäisenä hyökätä Valkia kohden, ja eversti Kalm oli luvannutkin sen. Mutta eversti Kalmin tavattua sitten Sangasten asemalla yliluutnantti Kuperjanovin ja esitettyä hänelle sensuuntaisen taisteluohjelman, että sissipataljoona kulkisi 1:sen pataljoonan reservinä, selitti Kuperjanov sissiensä aina kulkeneen etulinjassa ja haluavan tehdä sen nytkin. Eversti Kalm katsoi olevansa pakotettu antamaan perään, joten 1:nen pataljoona määrättiin sissien reserviksi.

Kapteeni Svinhufvudin joukot lähtivät ensimmäisinä liikkeelle. Klo 5,30 ap. 31 p:nä kutsuttiin komppanioiden päälliköt pataljoonankomentajan puheille saamaan lähempiä määräyksiä päivän toiminnasta. 4:s ja 5:s komppania, 2:nen K.K.K., räjähdysosasto ja tykit lähtisivät liikkeelle klo 6 ap. edeten Folkin kartanosta suoraan Igastin kartanoon, josta räjähdyskomennuskunta 4:nnen komppanian tukemana lähtisi katkaisemaan Valk—Vöru rautatien. 6:s komppania seuraisi ensin pääjoukkoa, mutta erkanisi sitten kulkemaan oikealle poikkeavaa tietä Pysnikin kylään, jonne se asettuisi asemiin lähettäen ilmoituksen pataljoonan komentajalle ja jääden odottamaan lähempiä määräyksiä.

Vääpeli Ilmari Luostarinen kertoo päivän vaiheista:

»31 p:nä klo 6.15 tapahtuu lähtö Fölkistä. 4:s komppania saa kunnian päästä etumaiseksi, ja joukkueeni joutuu kärjeksi.

»Aamu on kaunis. Kärki kunnossa. Sivustapatrullit lähetetty. Kuljemme Mushwan kylän ohitse. Talojen luona on hämmästyneitä ihmisiä töllistelemässä ohimarssivia joukkojamme.

»Lähestymme Emajokea. Tiedämme, että vastassamme on yhden rykmentin vahvuinen vihollinen. Alamme laskeutua loivaa, aukeata rinnettä Igastin kartanoa kohden.

»Äkkiä pamahtaa laukaus. Seuraa toinen, kolmas, pian se muuttuu yhtämittaiseksi rätinäksi.

»Komennan kärjen ketjuun, ja hyökkäämme nopeasti eteenpäin. Huudan sivustapatrulleille, että ne puhdistaisivat talot tien vasemmalla puolen. Jäljellä olevien miesteni kera riennän maantiesiltaa ja kartanoa kohden. Kuulat vinkuvat korvissamme.

»Vihollisen ratsujoukko, n. 20 miestä, pakenee täyttä laukkaa joen ylitse. Sen perässä parisataa miestä jalkaväkeä. Seuraamme niitä. Sitten tulee pysähdys, käsky pataljoonan komentajalta. Pataljoona ei menekään tästä suoraan rautatielle, vaan tekee polvekkeen Pysnikin kautta Mürgin sillalle. Igastista etelään kuuluu olevan hyllyviä soita ja tuntemattomia metsiä.

»Ensimmäisestä kahakastamme olemme selvinneet vaurioitta. 6 vihollisen kaatunutta näemme kylässä.

»Joukkueeni saa määräyksen jäädä varmistukseksi ja suojaamaan pääjoukon marssia sivusta- ja selkähyökkäyksiltä. Kylässä ollessamme tiedustelemme Karulan aseman suuntaan, jolloin vakoilijamme käyvät aina mainitun aseman luona joutuen siellä vastakkain punaisten ratsujoukon kanssa. Pienempi vihollisjoukko tekee hyökkäyksen myös meidän etupatrullejamme vastaan, mutta lyödään takaisin. Klo 3 ip. tulee käsky liittyä pääjoukkoon, jonka saavutamme klo 5 ip. Lauksaressa.»

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukkojen muista vaiheista Valkin valloitusretkellä kertoo luutnantti Kallio, joka 6:nnen komppanian kera kulki toista tietä:

»Tulemme seuraavaan kylään, joka on Fölkin ja Igastin kyläin puolitiessä. Täällä erkanee oikealle talvitie Pysnikin kylän kautta Valkiin. Poikkean komppaniani kanssa kulkemaan sitä.

»Taistelujärjestyksessä, kärjen, sivustasuojain ja yhdysmiesten kera komppania lähtee verkalleen marssimaan kohti tuntemattomia seutuja. Kuljen heti kärjen takana voidakseni paremmin valvoa, että edetään oikeata tietä.

»Alkutaival on metsäistä seutua. Sitten avautuu iso aukea — kylä, jonka halki juoksee Emajoki. — Seis! Lähetän vääpeli Lauri Pietilän ryhmän kera metsän turvissa tarkastamaan kylän oikealla puolen olevia taloja. Sillä aikaa tähystelen kiikarilla edessämme olevaa kylää. Ei mitään epäilyttävää. Vääpeli Pietilä miehineen on jo joutunut oikealla olevien talojen kohdalle. Tutkittuaan ne hän antaa merkin: vihollista ei ole näkyvissä. — Eteenpäin!

»Tullaan kylään. Matalat, turvekattoiset talot tarkastetaan. Asukkaiden ilmoituksen mukaan on vihollisten parituhat-miehinen joukko-osasto edellisenä päivänä kulkenut sivu. — Siis eteenpäin.

»Edettyämme kylästä noin pari virstaa tulee vastaamme virolainen hevosmies, joka ilmoittaa vieneensä leipäkuorman bolshevikeille seuraavaan kylään ja punaisten lähimmän kenttävartion olevan virstan, parin päässä. Edelleen hän kertoo vihollisia olevan kovin paljon ja ihmettelee, että näin vähillä voimilla uskallamme lähteä niitä hätyyttämään.

»Siis vihdoinkin tapaisimme vihollisen!

»Jatketaan matkaa vuoroin aukeita, viljeltyjä seutuja, vuoroin metsämaita. Igastin kylän kautta kulkenut, pataljoonankomentajan välittömässä johdossa oleva pääjoukko on nyt saavuttanut komppaniani jälkijoukon. Se lisää turvallisuuden tunnetta. Vihollista vain ei näy.

»Yht'äkkiä kuuluu laukaus. Vihollisen etuvartija ampuu ennen karkuun lähtöään merkkilaukauksen meidän metsässä etenevää kärkeämme kohden — tietysti sivu. Samassa pamahtavat kärkimiesten vastalaukaukset. Hurraata huutaen kärkijoukko syöksyy vääpeli Pietilän johdolla eteenpäin.

»Annettuani merkin komppanialleni seurata juoksen eteenpäin. Eteeni avautuu iso aukea, jonka toisessa laidassa suuri vihollisjoukko liikehtii noin 600—700 metrin päässä. Se avaa kiivaan tulen meitä kohden. Edessä oleva tasanko ylenee loivasti noin satakunta metriä eteenpäin tarjoten maassa makaavalle jonkin verran suojaa. Sen korkeimmalla kohdalla on talo. Sieltä maasto alkaa loiveta, kunnes taas nousee vihollisen puolella.

»Mutta mitä joukkoja nuo ovat, aukean vasemmalla puolen, jotka suuntaavat kulkunsa edessä olevaa vihollista kohden? Tarkastan kiikarilla. Aurinko paistaa suoraan päin, joten en voi erottaa muuta kuin ääriviivat. Miehiä venäläisessä sotilaspuvussa. Voisivatkohan ne olla virolaisia?

»Taisteluintoinen kärkijoukko on ketjussa syöksynyt jo kauas aukealle ja avannut kiivaan vastatulen. Annan sille käskyn edetä korkeimmalle kohdalle, jotta se saisi näkyvän maalin. Komppanian pääjoukon määrään kehittämään sieltä edelleen ketjua oikealle pitkin metsänlaitaa ja avaamaan sitten tulen edessä olevaa vihollista vastaan.

»Lähden kärkijoukon jäljessä aukealla olevaa taloa kohden, johon vasen siipi ulottuu. Päästyäni perille ryhdyn jälleen kiikarilla tarkastamaan vasemmalla noin 500—600 metrin päässä meistä liikehtiviä joukkoja, joista suurin osa on jo kadonnut metsäsarakkeen taa. Huomaan silloin, että miehet kävellessään ampuvat meitä — siis vihollisia! Komennan vastatulta. Oikealla oleva vihollinen asettuu myös asemiin pitkin metsänlaitaa ja alkaa ampua meitä kiivaasti.

»Olemme ristitulessa!

»Ketjussa makaavilla sotilailla on sentään verrattain suojattu asema tällä sivustalla. Käskettyäni ylläpitämään tasaista tulta poistun mennäkseni oikeaa siipeä tarkastamaan.

»En ole astunut vielä montakaan askelta, kun tunnen yhtäkkiä kuin isolla moukarilla olisi lyöty jalat altani ja samassa suistun maahan. Vasen jalkani on aivan hervoton, ja virtanaan veri syöksyy reidestä valkealle hangelle. Kyynärpäiden varassa alan vaistomaisesti ryömiä eteenpäin metsänlaitaa kohden, mutta pitkälle en pääse, ennenkuin voimani herpautuvat. En jaksa edes sitoa haavaani.

»Silloin juoksevat kärkijoukosta luokseni ryhmänjohtaja Matti Keskipoikila ja sotilas Yrjö Nikkilä, jotka nopeasti sitovat tiukan siteen reiteni ympärille haavan yläpuolelle ja saavat siten verenvuodon lakkaamaan.

»Tuskin se on tehty, kun kuulen ryhmänjohtaja Keskipoikilan huudahtavan: 'nyt kävi!' Hän paneutuu istumaan ja alkaa tutkia vasenta jalkaansa, johon luoti on osunut. Kehoitan häntä pysyttelemään makuulla, mutta ennenkuin hän ennättää paneutua pitkälleen, tapaa toinen luoti samaa jalkaa. — Tässä on tosi kysymyksessä. Näkyy, että vastassamme on lättiläisiä tarkk'ampujia, joiden taitoa ei suotta kehuta.

»Samassa alkaa kuulua meidän konekivääriemme yhtäjaksoista papatusta ja tykkiemme jymähdyksiä. Nähtävästi se hermostuttaa vihollista. Kuulat kulkevat nyt enimmäkseen yli maalin ilkeästi vonkuen.

»Kuulasateessa sotilas Nikkilä alkaa sitten polvillaan ollen laahata minua poikki tuon toistasataa metriä pitkän aukean metsän laidassa olevan rakennuksen suojaan. Itse koetan, mikäli mahdollista, auttaa terveellä jalallani, jonka senkin sittemmin havaitsen saaneen osansa.

»Päästyämme metsänlaitaan huomaan, että sotilas makaa siellä rakennuksen suojassa liikkumatta. Lakki on valahtanut hangelle, kasvot ovat kalman kalpeat ja elottomat. Sehän on urhoollisen kärkijoukkomme johtaja, vääpeli Pietilä — hengettömänä.

»Kuulen nyt, että vääpeli Pietilä huomatessaan minun haavoittuneen ja loikovan avuttomana kuulasateessa on luotituiskusta välittämättä syöksynyt pelastamaan minua. Ensin kuula on lävistänyt hänen käsivartensa, mutta siitä huolimatta hän on juossut eteenpäin, kunnes paremmin tähdätty luoti osui suoraan sydämeen.

»Kiitettyäni sotilas Nikkilää hänen urhoollisuudestaan jätän hänelle kiikarini ja karttani vietäviksi komppanian 1:sen joukkueen johtajalle, vääpeli Lauri Simeliukselle, jonka määrään johtamaan komppaniaani taistelun loppuun saakka.»

5:s komppania oli taistelun alettua levittäytynyt ketjuun 6:nnen komppanian vasemmalle puolelle, 4:s taas oli toistaiseksi jäänyt varaväeksi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Jääkärikapteeni Påhlsonin tykit ottivat osaa otteluun. Konekiväärit toimivat.

Vihollisen vastarinta oli sitkeää. Saadakseen taistelun ratkaistuksi jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti 1 joukkueen 4:nnestä komppaniasta oikealle sivustalle saartamaan vihollisen vasenta siipeä. Se ratkaisi taistelun. Nyt vihdoin klo 11,30 ap. bolshevikit peräytyivät kolmatta tuntia kestäneen taistelun jälkeen luovuttaen Pysnikin kylän suomalaisille.

Hetken kuluttua lähdettiin jatkamaan matkaa, ensin 5:s ja 4:s komppania, 2:nen K.K.K., sitten tykistö ja viimeisenä 6:s komppania. Kuljettiin täydessä taistelujärjestyksessä. Vastustaja saattoi piillä missä hyvänsä.

Vihollinen tavattiin klo 2 ip. uudelleen Konselu—Lauksare linjalla, jossa se vielä kerran yritti ryhtyä vastarintaan. Se karkoitettiin kuitenkin jo 15 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen.

Räjähdyskomennuskunta ja 3:s joukkue 6:nnesta komppaniasta jääkärikapteeni Påhlsonin johdolla lähtivät sitten konekiväärien ja tykkien suojaamina räjähdyttämään Mürgin rautatiesiltaa, jonka ylitse punaisten panssarijuna juuri vähän aikaisemmin oli kulkenut Silta räjähdytettiin klo 3,30 ip.

Pataljoona lähetti sitten rykmentin komentajalle raportin päivän taisteluista ja sillan räjähdyttämisestä ja jäi odottamaan uusia määräyksiä. Sinä päivänä ei enää edetty pitemmälle, vaan pataljoona yöpyi lähitaloihin, Sartesta rautatielle saakka.

Seuraavana aamuna, 1.2., klo 6.30 pataljoona räjähdyskomennuskunnan ja tykkien kera lähti jälleen liikkeelle. 6:s komppania ja osa räjähdyskomennuskuntaa eteni pitkin rautatietä Vöru—Valk viimemainittua kohden. Muu osa pataljoonaa marssi maantietä Pruksi—Tamber kaupunkiin. Kumpikaan joukko ei kohdannut vihollista matkallaan. Bolshevikit luopuivat Valkista enemmittä taisteluitta. 2:nen pataljoona marssi sinne klo 10,30 ap.

2:sen pataljoonan kokonaistappio Valkin valloituksen yhteydessä oli: 4:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta; 5:s komppania 6 haavoittunutta: (2 aliupseeria ja 4 sotilasta); 6:s komppania: 1 kaatunut, joukkueenjohtaja Lauri Pietilä, ja 6 haavoittunutta (1 upseeri, 2 aliupseeria ja 3 sotilasta).

* * * * *

Ratkaiseva taistelu Valkin omistamisesta suoritettiin kuitenkin toisaalla.

Eversti Kalm antoi, niinpiankuin hän oli saanut tiedon, että 2:nen pataljoona eteni voitokkaasti päämääräänsä kohden, Tartto—Valk rautatien luona toimiville joukoilleen käskyn lähteä liikkeelle. Lähimpänä päämääränä tällä suunnalla oli Luhde Grosshofin kartanon valtaus, jotta voitaisiin sijoittaa tykistö sen luo, Valkia hallitsevalle kukkulalle, pommittamaan Valk—Wolmar rautatietä ja siten häiritsemään vihollisen peräytymistä. Jääkärimajuri Snellman ja yliluutnantti Kuperjanov saivat klo 10,45 ap. käskyn asettua toistensa yhteyteen kartanon valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen patteri sijoitettiin koillis-itäpuolelle kartanosta. Se alkoi heti ampua vihollisen asemia. 3:s patteri oli asetettu asemiin Kiisan talon luo. Se avasi tulen Luhde Grosshofia vastaan klo 12,35 p. Yliluutnantti Kuperjanovin sissien patteri, joka oli taistelun ajaksi määrätty jääkärimajuri Snellmanin johtoon, oli Pensin talon luona.

Kuperjanovin sissipataljoona järjestyi urhoollisen päällikkönsä johdolla taisteluun Luhde Grosshofin pohjoispuolella ja ryhtyi etenemään kartanoa kohden. Pataljoona pääsi n. 50 m. päähän karta nosta kohtaamatta vastarintaa. Mutta silloin vihollinen avasi sitä kohden murhaavan kivääri- ja konekivääritulen, joka pysähdytti sissien etenemisen. Heti taistelun alussa yliluutnantti Kuperjanov haavoittui kuolettavasti. Sitäpaitsi hänen upseereistaan kaatui 3 ja haavoittui 1, sotilaista kaatui 10 ja haavoittui 41. Sissipataljoona tarvitsi ehdottomasti apua Luhde Grosshofin valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli klo 10 ap. kokoutunut Pijrin talon luo valmiina lähtemään sille määrättyjen tehtävien suorittamiseen.

Jääkäriluutnantti Hannula kirjoittaa Luhde Grosshofin valloituksesta:

»Koko operatsionikäskyssä N:o 4 esitettyä Valkin valtaussuunnitelmaa täytyy katsoa taktillisesti virheelliseksi. Se oli kokonaan rakennettu sille olettamukselle, että vihollisen pääpuolustus keskittyisi itse kaupunkiin. Olettamus osoittautui kuitenkin vääräksi. Valkin kaupunki on puolustajalle varsin epäedullinen, etenkin talvisaikaan, ja senvuoksi vastustaja keskittikin puolustuksensa Luhde Grosshofin ympärille, jossa on erinomaiset asemat. Kokonaisen pataljoonan (P.P.2:sen) lähettäminen kauaksi itään oli tarpeetonta. Kuten edelläolevasta sen toiminnan kuvauksesta ilmenee, kohtasi se vain verrattain vähäistä vastarintaa, ja sitäpaitsi se oli niin kaukana, ettei sitä voitu enää katsoa sivustasuojaksi, eikä se liioin vaikuttanut päätaistelun (Luhde Grosshofin) ratkaisuun. Eversti Kalmin välittömässä johdossa olevista joukoista oli vain l/3 käytettävänä päätaistelua varten. Mitään yhteisreserviä ei oltu jätetty. Sen sijaan, että oltaisiin pyritty mahdollisimman suurin voimin ratkaisuun ja vihollisen aseman murtamiseen yhdessä kohdassa, oli taisteluvoimat hajoitettu yli koko rintama-alueen, ja siitä syystä koko hyökkäyksen teho heikentyi, eikä viholliselle onnistuttu tuottamaan musertavaa tappiota.

»6:nnelle virolaiselle rykmentille määrätystä Sädejoen ylitse vievän rautatiesillan rikkomisesta ei tullut määräaikana mitään. Sillan tuhosi vasta Pohjan Poikain räjähdyskomennuskunta Valkin valtauksen jälkeen helmikuun 1 p:nä. Vihollinen saattoi siis kaikessa rauhassa peräytyä Valkista Riikaan päin. Tartto—Valk joukkoihin kuuluvien panssarijunien toiminnasta ei liioin tullut mitään, kun rataa ei saatu ajoissa kuntoon. Samoin radan rikkominen Valkin eteläpuolella vihollisen peräytymisen vaikeuttamiseksi jäi vain tyhjäksi suunnitelmaksi, se kun oli mahdoton toteuttaa.

»Juuri voimien vähyyden vuoksi Luhde Grosshofin taistelu muodostui meille erittäin raskaaksi. Sitäpaitsi liikkeelle lähtökäsky (annettu Sangasten asemalla 31.1. klo 5,30 ap.) tuli minulle liian myöhään, sain sen vasta klo 8 ap. Olisi pitänyt ryhtyä etenemään jo yöllä, jotta hyökkäys Luhde Grosshofia vastaan olisi voitu tehdä ennen päivän valkenemista, aamuhämärissä, sen sijaan, että se nyt suoritettiin keskellä kirkasta päivää.

»Lähetän käskyn komppanioille kokoutua Pijrin talon luo, joka on 1:sen komppanian majapaikka, mukanaan taistelukuormastot. Raskas kuormasto jätetään rautatievaunuihin kuljetettavaksi myöhemmin junalla Valkiin. Mukaan otetaan vain se, mitä 2 päivän aikana välttämättä tarvitaan.

»Kokoonnuttuaan 1:nen pataljoona lähtee liikkeelle kulkien vihollisen huomion välttämiseksi metsän kautta Tellisteen vievää syrjätietä. 1:nen komppania huolehtii marssivarmistuksesta. Talvipäivä on kirkas ja auringonpaisteinen.

»Emajoen maantiesillan (Ema- ja Peddeljoen yhtymäkohdassa) ylitse tultuamme eroavat Söörhofiin vievälle tielle operatsionikäskyn N:o 4 määräyksen mukaisesti 2:nen komppania + l/3 1:sestä K.K.K:sta jääkäriluutnantti Koiviston johdolla ja 1 joukkue + 1 kevyt konekivääri 3:nnesta komppaniasta luutnantti Kalervon johdolla. On huomattavaa, että luoteessa Helmen suunnalla tilanne on vielä epäselvä. Meidän pohjoispuolellamme sillä suunnalla tiedetään olevan vielä punaisia joukkoja, joita vastaan 3:s virolainen rykmentti, Tarton suojeluspataljoona ja 1 Kuperjanovin komppania toimivat. Söörhofiin on senvuoksi asetettava 1 joukkue selkäpuolen turvaamiseksi. Jääkäriluutnantti Koivistolle annan määräyksen ottaa haltuunsa Varnan kartanon, tiedoittaa sen tapahtumisesta viipymättä minulle ja jäädä sinne odottamaan lisämääräyksiä minulta sekä varmistaa ja tiedustella joka suuntaan ottaen yhteyden Piglusarin tien kautta, mikäli mahdollista, Luhde Grosshofia vastaan toimivien joukkojen kanssa. Luutnantti Kalervon tehtävänä on varmistaa Söörhof, tiedustella luoteiseenpäin ja olla suoranaisessa yhteydessä rykmentin esikunnan kanssa. Yhteyden pitoa varten jääkäriluutnantti Koiviston kanssa saatan luovuttaa hänelle vain yhden ratsulähetin. (Pohjan Poikain ratsuosasto ei vielä ollut saanut täyttä hevosmäärää, joten vain pieni osa siitä oli voinut seurata rykmenttiä Sangasteen muiden jäädessä Tarttoon täydentämään varustuksiaan. Senvuoksi voitiin minulle antaa vain 2 ratsulähettiä, joiden lisäksi minulla oli oma ratsulähettini, siis yhteensä kolme. Yhteydenpito eri tahoille hajoitetun pataljoonan osien välillä ja rykmentin johdon kanssa oli senvuoksi tietenkin varsin heikkoa.)

»Koko ajan on edestämme, Luhde Grosshofista päin, kuulunut yhtämittaista tykki- ja kivääritulta. Pataljoonan esikunta ja kuormasto (2:sen komppanian kuormastoa lukuunottamatta, joka seurasi komppaniaa) jätetään Emajoen sillan korvassa, lähellä Söörhofin tienhaaraa olevan karjatalon luo. Mukaan otetaan vain k.k.-, panos- ja sairasreet. Eteen lähetetään heti pieni varmistus- ja tiedustelupatrulli ottamaan yhteyttä taistelevan sissipataljoonan kanssa. 1:nen komppania, 2/3 3:nnesta komppaniasta ja 2/3 1:sestä K.K.K:sta sekä ambulanssi (lääkäri Kallioinen ja sairaanhoitajatar Kyllikki Pohjala) etenevät johdollani aina Pensin talon luo.

»Sissipataljoonan 2 tykkiä on asemissa talon luona maantien varressa. Pohjan Poikain 3:s patteri on hiukan ylempänä vasemmalla Kiisan talon luona. Majuri Snellman ohjaa puhelimitse tykistön tulta metsänreunassa Konisten talon kohdalla olevasta tähystyspaikasta. Punaisilla on nähtävästi vain yksi tykki käytettävänään. Aika ajoin sen ammukset putoilevat maantielle Pensin talon eteen.

»Menen Pohjan Poikain patterin luo ja asetun puhelimitse yhteyteen majuri Snellmanin kanssa. Hän ilmoittaa ensin, että tilanne parastaikaa on hyvä, ja että vihollinen maantien oikealla puolella pakenee. Mutta hetkistä myöhemmin hän tiedoittaa, että virolaiset nyt vuorostaan peräytyvät, ja että tarvitaan pikaisesti yksi komppania oikealle siivelle avuksi. Aikaisemmin lähettämäni tiedustelupatrulli palaa tuoden ilmoituksen, että yliluutnantti Kuperjanov itse on vaikeasti haavoittunut, suuri osa hänen upseereistaan joko kaatunut tai haavoittunut ja pataljoona vailla yhtenäistä johtoa.

»Annan silloin jääkäriluutnantti Kärnälle käskyn rientää johdossaan 1:nen komppania ja 2 raskasta konekivääriä oikean siiven avuksi. Ambulanssi seuraa komppaniaa. Kun vielä suljetussa järjestyksessä marssiva komppania on saapunut Varen torpan kohdalle, saa se tulta edessä olevasta Luhde Grosshofista. Yksi kuula m.m. lävistää neiti Pohjalan vyössä riippuvan kenttäpullon. Juosten komppania rientää edessä olevan puron uomaan, jossa se on täysin suojassa.

»Lääkäri Kallioinen järjestää sitomapaikan Varen torppaan. Paikka on tosin vaarallinen ollen alttiina vihollisen jalkaväkitulelle, ja aika ajoin luodit rapisevatkin sen seinissä ja katossa. (Tykkitultaan vihollinen ei, kumma kyllä, kohdistanut sinne koko aikana.) Myöskin maantie talon luota n. l/2 km taaksepäin on alttiina punaisten tulelle, ja vihollisen konekiväärisuihku pyyhkii silloin tällöin maantietä. joten haavoittuneiden y.m. jälkikuljetus sitä myöten on uhattu, ja senvuoksi alkumatka on kierrettävä metsän suojassa. Sissipataljoonan ambulanssi on järjestänyt ensimmäisen sitomapaikkansa siksi kauas kuin Emajoen maantiesillan pohjoispäässä olevaan karjakartanoon, siis 3 km. päähän taistelulinjasta. (Lääkäri Kallioisen ambulanssi hoiti sitten sekä Pohjan Poikien että virolaisten haavoittuneet pysyen urheasti paikoillaan loppuun saakka huolimatta siitä, että torppa oli koko ajan vihollistulen alaisena ja luodit tavan takaa puhkoivat kattoa ja seiniä. Onneksi kuitenkin kuulat kulkivat aina ylhäällä katon rajassa vahingoittamatta ketään sisällä olevista. Raskaassa työssään ambulanssi sai avukseen neidit Inga Sahlbergin ja Ruth Hannulan.)

»Pataljoonan komentopaikaksi valitsen Varen torpan kohdan. Siitä voi yhdellä silmäyksellä nähdä taistelualueen ja seurata ottelun kulkua kokonaisuudessaan. Hetken kuluttua saapuu paikalle eversti Kalm, joka määrää minut rautatie—Varna (viimemainittu mukaanluettuna) rintamakaistan ja sillä toimivien joukkojen päälliköksi ja antaa minulle tehtäväksi viipymättä valloittaa Luhde Grosshofin.

»On ilmeistä, että punaiset ovat keskittäneet voimansa Luhde Grosshofin puolustukseksi, miehittäneet ja varustaneet sen vahvasti (m.m. on konekiväärejä asetettu puihin). He tekevät koko ajan mitä urhoollisinta ja sitkeintä vastarintaa. Luhde Grosshof on Valkin lukko, joka on murrettava auki, ennenkuin voidaan ajatella kaupungin valtaamista.

»Asema on vihollisille mitä edullisin. Puolustuksen tukikohdan muodostaa kartano puistoineen ja kivirakennuksineen, joka maaston korkeimmalla kohdalla ollen hallitsee laajalti ympäristöä. Joka puolella leviävät suuret, aukeat, alaspäin viettävät pellot. Päivällä suoritettavaa hyökkäystä varten taas asema on mitä epäedullisin. Kun lisäksi maa on lumen peittämää, eikä hyökkääjillä ole lumipaitoja, on tuskin lainkaan tilaisuutta suojattuun etenemiseen. Voimien vähyyden vuoksi taas (sissipataljoona alkoi olla kokonaan hajalla, ja sitäpaitsi se oli kärsinyt suuria tappioita) ei voida saartaa kartanoa joka taholta, vaan täytyy rajoittua hyökkäämään pääasiallisesti vain kahdelta suunnalta. (Ehdottomasti edullisinta olisi ollut tehdä rynnäkkö vasta seuraavana yönä, eikä sillä olisi juuri aikaakaan menetetty, ellei olisi ollut tarjolla vaara, että Kuperjanovin pataljoonan hyökkäyksen murtumisen jälkeen punaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen voittoa. Tilanteen pakosta oli ryhdyttävä taisteluun huolimatta epäedullisista olosuhteista.)

»Peddeljokeen pohjoisesta Varen torpan ohitse virtaavan puron syvä uoma tarjoaa hyökkääjälle täyden suojan. Sen rinteet ovat korkeat ja verrattain jyrkät kohoten kuperina kartanoa kohden, joten sillä kohdalla, etenkin maantien itäpuolella, niiden suojassa saattaa päästä n. 200—300 m. päähän kartanosta. Mutta tämä onkin ainoa etu, minkä maasto hyökkääjälle suo. Vastustajan ainoa heikko puoli taas on se, että puolustuksen tukikohta, itse kartano, on aivan alttiina hyökkääjän tykistötähystykselle ja -tulelle. (Tykistömme suorittikin hyökkäyksessä suuren palveluksen tukien koko ajan jalkaväen taistelua. Sen tuli oli erinomaisen tarkkaa ja hyvin ohjattua tuottaen granaateillaan ja etenkin shrapnelleillaan suurta tuhoa viholliselle.)

»1:sen komppanian päästyä vahingoittumatta edellämainitun puron uomaan jääkäriluutnantti Kärnä jakaa komppaniansa taistelua varten seuraavasti: 1 joukkueen jääkärivääpeli Oivan johdolla on edettävä maantien suunnassa sen oikeaa puolta kartanoa kohden, jääkäriluutnantti Kärnä itse kahden joukkueen kera ryhtyy kiertämään ensin puron uomaa myöten Paissariin, sieltä edelleen Piglusariin hyökätäkseen täältä oikealta kaarrostaen Piglusar—Luhde Grosshof tien suunnassa. Kello on silloin 1,30 ip.

»1:sen komppanian levittäytyessä taistelua varten virolaisten ketju makaa puron uomassa. Ylempänä puron rinteellä on toinen ketju, jota ensin luulemme virolaiseksi, eikä jääkärivääpeli Oivan joukkue siitä syystä uskalla ampua taempana olevia vihollisparvia, vaikka tilaisuus siihen olisi erinomainen. Mutta yht'äkkiä edessä oleva ketju avaakin tulen joukkuetta vastaan. Se on vihollinen. Kauempana olevat, tiheät bolshevikiparvet ovat kuitenkin jo ehtineet asettua suojaan.

»Paikaltani saatan koko ajan seurata Kärnän joukon liikettä oikealla. Näen, kuinka se kehittäytyy ketjuun Piglusarin ja Paissarin välillä ja ryhtyy etenemään kartanoa kohden. Urhoollinen jääkärivääpeli Oivo ei kuitenkaan malta odottaa komppanian pääosan saapumista, vaan ryhtyy konekiväärien avustamana hyökkäämään. Joukkue tunkeutuu kartanon puistoon asti ja joutuu siellä raivoisaan käsikähmään vastahyökkäykseen käyvien ylivoimaisten vihollisparvien kanssa. Oivo haavoittuu itse leukaan ja lopulta, ettei joutuisi vihollisen käsiin, ojentaa pistolinsa ohimoaan vastaan ja painaa liipasinta, mutta onneksi makasiini on ammuttu tyhjäksi. Joukkueen onnistuu käsigranaateilla torjuen irtautua ahdistavasta vihollisesta ja peräytyä kartanoon vievän tien ja maantien risteykseen, johon se asettuu asemiin avaten tulen.

»Oikealla sivustalla jääkäriluutnantti Kärnä lähestyy joukkonsa kanssa, joka suojattomalla aukealla edetessään on alttiina vihollisten tulelle ja kärsii melkoisia tappioita saaden m.m. tulta etuoikealla olevasta metsästä. Lähtiessään liikkeelle Kärnä tapaa metsässä Piglusarin luona pienen joukon virolaisia, n. 30 miestä, jotka hän ottaa mukaansa.»

Luutnantti Reponen kertoo taistelun tästä vaiheesta:

»Olemme joutuneet ristituleen.

»'Mars mars! huutaa Kärnä. — Konekivääri asemiin ja tulta metsään!'

»Juostaan. Lumi pöllähtelee. Konekivääri toimii tehoisasti. Vihollisen sivustatuli vaikenee vähitellen.

»Syöksytään yli maantien ja heittäydytään asemiin pellolle parinsadan metrin päähän Luhde Grosshofin puistikosta. Alamme Kärnän kanssa vierekkäin seisten tähystellä. Tilanne näyttää kummalliselta. Puistokujassa liikkuu miehiä, toiset tullen meihin päin toiset pyrkien kartanon suojaan. Vasemmalla olevan virolaisten ketjun suunnalta hyökkäilee myös väkeä kartanoon.

»'lisivatko virolaiset jo edenneet sinne?' mutisee Kärnä.

»Hän koettaa huutaa päästäkseen selville asiasta. Ammunta on tällä kertaa vaiennut. Joku kartanon luota huutaa vastaan ja heiluttaa kättään.

»Silloin äkkiä ilmestyy suurehko osasto näkyviin. Kuuluu miestemme huutoja: nyt ne tulevat!

»Kärnä katsahtaa taakseen ja antaa määräyksen vetäytyä takanamme olevaan maantienojaan. Koetan kiljua hänelle, että meillähän on käsigranaatteja. Myöhäistä. Miehemme juoksevat jo. Osasto on nyt kokonaan näkyvissämme. Suhahtelee — se ampuu siis meitä. Vihollinen! Entäpä, jos ovat virolaisia, jotka eivät tiedä mitään kiertoliikkeestämme ja luulevat suomalaisia vastahyökkäystä tekeviksi bolshevikeiksi. Olkoot! Kun kerran ampuvat, ammumme mekin.

»Avataan tuli. Minulla on venäläinen kivääri, jolla innostun ampumaan. Kärnä seisoo lähelläni. Kerran kuulen hänen sanovan: mitä on tehtävä? En muista, mitä vastasin. Alan jälleen ampua ajatellen, että kyllähän Kärnä sitten antaa määräyksensä kun pääsee johonkin päätökseen.

»Jonkin ajan kuluttua huudetaan minulle, että minun on otettava komppania johtooni. Tokaisen tylsästi: miksi? Sitten juolahtaa mieleeni, että Kärnä on ehkä lähtenyt tapaamaan pataljoonankomentajaa, ja että Oiva kärkensä kanssa on kenties jäänyt virolaisten riveihin. Otan siis johdon. Pian ymmärrän syyn, kun alan kulkea pitkin ketjua. Siinä pari miestä kantaa jääkäriluutnantti Kärnää, joka on saavuttanut urhon kuoleman. Luoti on osunut keskelle otsaa.

»Kaatuneen päällikön viimeiset sanat: mitä on tehtävä? kaikuvat korvissani.

»Minua häiritsee vielä kysymys, ovatko vastassamme olevat vihollisia vai ystäviä.

»Siellä ne seisovat. Pelottomia miehiä joka tapauksessa. Päätän koettaa saada jonkun heistä lähenemään. Määrään muutaman miehen heiluttamaan nenäliinaa kiväärinpiipun päässä. Lähenevät. Miesten tekisi mieli ampua, mutta kiellän sanoen:

»'Ei ole vahinkoa, jos tulevat likemmäksi. Siinä tapauksessa, että ne ovat vihollisia, kaadamme ne kaikki.'

»Mutta ne eivät tule lähemmäksi, vaan äkkiä vetäytyvät taaksepäin ja alkavat jälleen ampua. Silloin meidän puoleltamme avataan tuli, jota kestää taistelun loppuun saakka.»

Jääkäriluutnantti Hannula jatkaa Luhde Grosshofin valtauksen kuvausta:

»Oikealta kaartavat joukkomme pääsevät maantien reunaan asti yhtyen Oivan joukkueeseen, tunkeutuvat vielä jonkin matkaa kartanon puistoon, mutta vihollinen kohdistaa niihin niin kiivaan, keskitetyn k.k.- ja kivääritulen, että niiden on pakko vetäytyä maantien taakse asemiin.

»Haavoittuneita tuodaan yhä enemmän taistelulinjasta. Lääkärillä ja sairashoitohenkilökunnalla ei ole hengähtämisaikaakaan. Varen torpan suojat täyttyvät haavoittuneista virolaisista ja suomalaisista. Niitä kuljetetaan myös tulilinjaa lähempänä olevaan Kamatsin taloon, jossa komppanioiden sanitäärit antavat ensi avun. Haavoittuneiden kuljettamiseksi edelleen on taakse jääneen kuormaston purettava rekiään. Tässä yhteydessä on syytä mainita se erinomainen urheus ja uhrautuvaisuus, jota tulilinjassa toimivat komppanioiden sanitäärit osoittavat, samoinkuin pataljoonan hevosmiehet, jotka ajavat pitkin taistelualuetta usein tulilinjaan asti korjaten haavoittuneita.

»Saatuaan 1:sen komppanian hyökkäyksen pysähdyksiin vihollinen keskittää nyt tulensa osaksi vasenta siipeämme vastaan, jonka virolaiset muodostavat, osaksi sen konekiväärien luotisuihku pyyhkii vastapäätä olevan joen törmää, maantietä ja sitomapaikan ympäristöä.

»Sissipataljoona on jo aivan hajallaan, suuria tappioita kärsinyt ja vailla yhtenäistä johtoa, mutta ottelee kuitenkin erinomaisen urhoollisesti. Tulilinjassa olevat virolaiset ovat maantien oikealla puolella yhtyneet Pohjan Poikien ketjuun taistellen heidän päällikköjensä alaisina. Vasemmalla puolella maantietä on, kuten sanottu, yksinomaan virolaisia. Olen aikaisemmin lähettänyt Pensin luo jääneille 3:nnen komppanian kahdelle joukkueelle käskyn saapua pikamarssissa Varen luo. Komppania tulee jääkäriluutnantti Marttisen johdolla juoksumarssissa paikalle ja heittäytyy maahan maantien vasemmalle puolelle metsän suojaan jääden odottamaan enempiä määräyksiä.

»Nähdessäni, että maantien vasemmalla puolella olevat virolaiset vihollistulen pakotuksesta alkavat peräytyä juosten alas joen rinnettä annan jääkäriluutnantti Marttiselle käskyn viipymättä kehittää puolet joukostaan maantien vasemmalle puolelle ja temmata peräytyvät virolaiset mukaansa takaisin hyökkäykseen. Jääkäriluutnantti Marttinen lähtee itse joukkueen mukaan.

»Tykistömme, joka aikaisemmin jalkaväen tultua lähelle vihollista on ollut pakotettu siirtämään tulensa edemmäksi, ryhtyy taas pommittamaan vihollisen etulinjaa.

»Juostuaan alas puron uomaan kärsimättä tappioita, vaikka vastustaja nyt suuntaa tulensa puron äyräille, Marttisen joukko alkaa ponnistella kartanoa kohden. Vihollinen on, kuten myöhemmin saan kuulla, tuonut lisäväkeä Valkista Luhde Grosshofiin, ja sen vastarinta on nyt äärimmäisen sitkeää ja raivoisaa.

»Klo 3 aikaan alkaa Varnan suunnalta kuulua kivääritulta, johon muutama tykinlaukaus sekautuu. Taistelun hälyä kuuluu vain n. 10 minuutin ajan, senjälkeen kaikki on hiljaista. Arvaan, että jääkäriluutnantti Koivisto on nyt kosketuksissa vihollisen kanssa, ja päättäen taistelun lyhytaikaisuudesta hän on tehtävässään onnistunut. Varnan saattaa siis edellyttää olevan hallussamme ja oikean sivustamme turvatuksi. Olettamukseni osoittautuukin sitten oikeaksi. Vasen sivustamme sitävastoin on uhan alainen, sillä panssarijunat eivät pääse tukemaan toimintaamme, kuten yllä on mainittu.

»Vihollistulen pakotuksesta jääkäriluutnantti Marttisen joukon täytyy (m.m. keskitti 6 raskasta konekivääriä sitä vastaan tulensa) vetäytyä hiukan taaksepäin rinteen suojaan. Tällöin vääpeli Riikosen joukkue 1:sestä K.K.K:sta saa käskyn rientää avuksi. Raskaita konekiväärejä on lumessa vaikea liikutella, kantaessaan niitä miehet uupuvat. Omien joukkojen yli ampuminen on mahdotonta, kun aukean laidassa ei ole mitään korkeampaa paikkaa. Siis ei auta muu kuin koettaa pyrkiä jalkaväen tasalle ja ajoissa vääpeli Riikonen ehtiikin kivääreineen paikalle. Hän asettaa heti kiväärinsä asemaan ja avaa tulen. Tällä taisteluhetkellä sattuu seuraava unhottumaton episodi:

»Toisen konekiväärin miehistöön kuuluvat m.m. sotilaat Hannes Lappalainen sekä veljekset Oskar ja Sven Häggman. Kun k.k.-joukkue avaa tulen, niin silloin juuri punaisten k.k.-suihku osuu mainittuun kivääriin ja ampujana oleva sotilas Lappalainen haavoittuu käsivarteen ja silmänräpäyksen kuluttua päähän vaipuen kuolleena kiväärinsä päälle. Samassa Oskar Häggman tarttuu kaatunutta hartioista, nostaa syrjään ja asettuu jatkamaan ampumista, mutta ei ehdi aloittaakaan, kun jo saa kuulan päähänsä jääden hänkin kuolleena virumaan kiväärin päälle. Tämän jälkeen vuorostaan Sven Häggman nostaa kaatuneen veljensä syrjään astuen hänen tilalleen ja ryhtyy ampumaan. (Sven Häggman pysyi haavoittumattomana sodan loppuun saakka.) Koko ajan on joukkueen tuli täydellinen, vaikka monta miestä kaatuu ja haavoittuu. Lopputaistelussa vääpeli Riikonen itse ampuu toisella kiväärillä, kun ei siihen enää riitä kykenevää miestä ja loput — 3 miestä — ovat raskaan 'rukin' kantamisesta puolikuolleina. (Kyseessä olevan kiväärin miehistö menetti taistelussa 2 kaatunutta ja 2 haavoittunutta.)

»Koska jo alkaa hämärtää ja tahdon saada voimia kuluttavan taistelun mahdollisimman pian ratkaisuun, lähetän viimeisen reservini, jäljellä olevan joukkueen 3:nnesta komppaniasta tuleen. Sen johtajalle, vääpeli Rytköselle annan tehtäväksi kulkea ensin puron uomaa myöten alaspäin Peddeljokeen asti ja sieltä sitten hyökätä vasemmalta puolen kartanon kimppuun. Mutta joukkue ei maltakaan kulkea tarpeeksi pitkälle, vaan nousee liian aikaisin ylös puron uomasta joutuen näin edellisen joukkueen vasemman siiven sisään ja osaksi sen jatkoksi. Konekiväärijoukkueen tulen suojassa luutnantti Marttinen ryhtyy nyt lisätyin voimin uudelleen etenemään. Taistelu on ratkaisukohdassaan. Pitkin koko hyökkäysrintamaa käydään nyt rynnäkköön.»

Pohjan Poikain 1:sen komppanian sotilas S. kertoo Luhde Grosshofin taistelun loppuvaiheista:

»Konekiväärimme ensimmäisen panoslaukun olemme ampuneet tyhjiin, ja toinen on jo alulla. Kiväärinpiippu punoittaa. Ajan lunta sen niskaan, ja saan vastaukseksi kiukkuisen sihinän. Tyhjiksi ammutut kasetit ovat sikin sokin hangella, ja patruunan hylsyt kohoavat pienenä kumpuna patruunapesän alla. Käskystä lyön tyhjän laukun piipun tueksi. Pakkasesta huolimatta olen aivan sulaa kuumuuteen.

»Ehdin vähän vilkaista sivullenikin. Vasemmalla meistä, kartanoon johtavalla puistokujalla makaa joitakin tummia möhkäleitä Ne ovat meidän poikiamme. Tuolla aivan lähellä kartanoa joku haavoittunut Pohjan Poika lepää nojaten vaahteran rosoista runkoa vastaan. Tuossa taas toinen koettaa ryömiä ketjuamme kohden vetäen perässään auennutta sidekääröä, jolla hän on koettanut sitoa haavaansa. Kauempana sanitäärit paareineen kulkevat sitomassa ja korjaamassa pois taistelukentältä vaikeasti haavoittuneita, joita makaa siellä täällä ketjumme edessä pitkin koko rintamaa.

»Olemme taistelleet herra ties kuinka kauan. Yht'äkkiä lakkaa ampuminen.
Ainoastaan jokin laukaus enää pamahtaa.

»'Edessä on meidän miehiä, älkää ampuko!'

»Emme käsitä mitään. Tottelemme kuitenkin ja annamme konekiväärimme levätä. Ainoastaan oikealta kuuluu vielä ammuntaa. Siellä on virolaisia, jotka räiskyttävät edelleen.

»'Älkää ampuko! Ettekö kuule?'

»Lähin virolainen sotilas väittää ampuvansa vain tähtiä osoittaen tuonne ylös, jossa taivas alkaa jo hiljalleen hämärtyä. Virolaiset koettavat kyllä vakuuttaa, että vastassamme on punaisia, ja ettei mikään väärinkäsitys ole mahdollinen. Mutta me emme tahdo uskoa. Vihdoin lähtee pari vapaaehtoista ottamaan selvää asiasta. Kiväärin tukki ylös nostettuna he lähenevät kartanoa.

»'Keitä te olette?'

»Ryhmäpäällikkö K:n kysymys saa vastaukseksi kuularyöpyn, ja huimalla vauhdilla pojat kipaisevat pellon poikki luotien saattamina ja samaa kyytiä ketjuun.

»Punaisia!

»Alamme taas ampua uudella innolla.

»'Ketju oikealla!'

»Bolshevikit aikovat siis toden teolla tuhota meidät. Yksi raskaista konekivääreistä saa määräyksen lähteä avuksi. Kohta tasainen ta-ta-ta rauhoittaa miehiämme. Oikealta tulee pitkin ketjuamme nopeasti edeten sanoma: punaiset pakenevat!

»Äsken näyttäytynyt ketju ei siis ollutkaan muuta kuin jono pakenevia, jotka painautuvat kiireen kaupalla kohti Valkia.

»'Syöksyyn — ylös — mars mars!'

»Hurraten ketjumme painuu jälleen yli lumisen pellon. Kevyemme ampuja juoksee aukean ylitse kivääri kainalossaan ampuen sillä juostessaan minkä ennättää.

»Näen jonkun uhkarohkean punaisen lättiläisen ruumiin melkein puolivälissä aukeata. Poisheitettyjä kiväärejä, selkäreppuja ja verta on kaikkialla. En ehdi muuta kuin vähän vilkaisemaan sivulle, vauhtimme on näet ankara.

»Sivuutamme tiilirakennuksen ja sen yhteydessä olevan pienen puutalon. Mies seisoo viimemainitun ovella. Erotan hänen kädessään kevyemme ampujaan kohdistetun kiväärin. Aivan kintereilläni juoksee johtajamme L.

»'Ammu!'

»Silmänräpäyksessä hän käsittää tilanteen, salamana lentää kivääri poskelle. Laukaus. Tumma ruumis vierähtää porraspäihin jääden siihen liikkumattomaksi.

»Maantielle tullessamme saamme näkyviimme vihollisen jättämän konekiväärin, vähän matkan päässä toisen ja aivan sen vieressä kolmannen — kevyen. Ohimennessämme vain kosketamme niitä vahvistaaksemme ne komppaniallemme kuuluvaksi sotasaaliiksi.

»Maantien toisella laidalla on rykelmä heinähaasioita. Kuumeisella kiireellä käymme työhön käsiksi, ja pian on meillä niin suuri aukko heinämuurissa, että voimme pistää konekiväärimme piipun siitä ulos suunnataksemme tulen pakeneviin. Loivalla mäenrinteellä kapuaa joukottain punaisia lättiläisiä pyrkien metsän suojaan. Mutta heidän ollessaan jo pitemmällä kuin puolivälissä saamme kiväärimme kuntoon, ja sitten se alkaa. Lumi vain pöllähtelee yhtenä ryöppynä. Ruumis ruumiin jälkeen vierähtää alas rinnettä. Punaiset koettavat raahata turvaan haavoittuneita tovereitaan, mutta auttajat jäävät myös makaamaan hangelle kevyemme kuulien satuttamina.

»On jo aivan hämärää, kun ammumme viimeisen laukauksemme. Makaamme ketjussa Luhde Grosshofin eteläpuolella. Vähitellen hikinen ruumis jäähtyy, ja pakkanen alkaa tuntua purevalta. Tapaa taas vanhat tutut, jotka on hetkeksi unohtanut taistelun melskeessä.

»'Vielähän elät!'

»'Vielähän sinäkin.'

»'Terve, terve. Meillä taisikin olla kuumat paikat?'

»Huudahduksia, kysymyksiä ja vastauksia satelee ilmassa. Se on kaatunut ja se ja se. Mieli synkistyy.

»Puolisen tuntia makaamme ketjussa pakkasen kynsissä. Patrulleja muodostetaan ja lähetetään joka suuntaan. Komppanian jäännös kokoutuu jonkin pitkän rakennuksen edustalle.

»'Kiväärit yhteen — pane! Poistukaa!'

»Ryhmät ovat käyneet pieniksi. Vähän ajan kuluttua tuodaan höyryävä kenttäkeittiö paikalle. Saamme jotakin taas suuhumme. Olemmekin tapelleet koko päivän syömättä. Ulkona pihamaalla tuntuu kylmältä. Lähden sisälle lämmittelemään. Pilkkopimeät huoneet ovat täynnä sotilaitamme. Viimeisessä huoneessa on virolaisia, Kuperjanovin sissejä.

»Takaisin pihalle pyrkiessäni törmään vastakkain 3:nnen komppanian lähetin kanssa. Hän, tuo metrinkorkuinen, raahaa perässään komppanian lippua.

Luhde Grosshofin valloittaja, jääkäriluutnantti Hannula ratsulähettinsä kera kartanon pihalla.

»'Minä pelastin meidän komppaniamme lipun. Sinne olivat jättäneet taistelukentälle.'

»'Minne viet sitä nyt?'

»'Komppanianpäällikölle.'

»'Anna kun autan sinua. Tule mukaan.'

»'Lippua en anna. Minähän sen pelastin.'

»Autan häntä pääsemään perille. Miten lujasti nuo pienet kädet ovatkaan kietoutuneet lipputangon ympärille! Mennessään hän vielä mutisee itsekseen:

»'En anna, en, vaikka miten kävisi.'

»Suljen oven hänen jälkeensä ja painun ulos pakkasiltaan.»

Luhde Grosshofin kartano joutui täten siis erittäin sitkeän ja raivokkaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan haltuun tammikuun 31 p:nä klo 4,30 ip. Taistelun harvinaista kiivautta osoittaa sekin, että sen kuluessa Pohjan Pojat ja lättiläiset tarkk'ampujat saattoivat joutua käsikähmäänkin, jolloin oteltiin mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli saanut tulikasteensa ja osoittanut loistavasti, että sen kuntoon saattoi luottaa vaarallisimmissakin tilanteissa. Koko pataljoona oli täyttänyt tehtävänsä loistavasti, urhoollisesta pataljoonankomentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka.

Pataljoonan tappiot olivat erittäin raskaat. 1:nen komppania menetti kaatuneina päällikkönsä, jääkäriluutnantti Antti Kärnän ja sotilaat Eino Aulangon, Akseli Hieperin, Sulo Koskisen, Vilho Koskisen ja Aarne Virtasen sekä kaatuneena tai vangiksi joutuneena sotilas Pekka Väätäsen ja haavoittuneina 3 upseeria, joukkueenjohtajat Eero Gammelinin, Yrjö Brusinin ja Oivon, 3 aliupseeria ja 11 sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa 1 aliupseeri: kersantti Arvo Järvinen, ja 4 sotilasta: Topias Hämäläinen, Niilo Jussila, Kalle Laaka ja Kalle Tenho. l:sestä K.K.K:sta kaatui aliupseeri Otto Snellman ja sotilaat Edvin Aho, Oskari Häggman ja Hannes Lappalainen sekä haavoittui 4 sotilasta. 3:nnen komppanian tappiot olivat varsin suuret: kaatuneet: vääpeli Toivo Auvinen, kersantti Antti Valtonen, ryhmänjohtajat Lauri Brander ja Viljo Teeri ja sotilaat: Antti Ahvonen, Ville Haajanen ja Pauli Veikkola sekä haavoittuneet: 2 upseeria, joukkueenjohtajat Kaarlo Mantere ja Rytkönen, ja 25 sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa 4 sotilasta: Oskari Ahokas, Yrjö Häyhä, Yrjö Taberman ja Väinö Vallin. Pataljoonan kokonaistappio oli: kaatuneita, haavoihinsa kuolleita ja kadoksiin joutuneita: 1 upseeri, 6 aliupseeria ja 20 sotilasta, sekä haavoittuneita: 5 upseeria, 2 aliupseeria ja 32 sotilasta.

Jääkäriluutnantti Hannula kertoo edelleen:

»Heti kartanon valtauksen jälkeen punaisten tykki, joka on asemassa Telin luona, alkaa pommittaa ihmeteltävän tarkasti kartanoon vievää tietä ja itse kartanoa. Pommitusta kestää vain n. 10 minuuttia, eikä se vahingoita ketään.

»Ihmettelen, miksi taistelun loppupuolella tykistömme ei ole enää avustanut hyökkääviä joukkojamme. Selityksen saan taistelun päätyttyä majuri Snellmanilta. Punaiset olivat lähettäneet nähtävästi radan vartta pitkin joukon kiertämään vasenta sivustaamme. Tästä liikkeestä emme Varen luona tienneet mitään, eikä sitäpaitsi olisi ollutkaan voimia jäljellä sitä vastaan. Silloinkuin taistelu Luhde Grosshofista oli ratkaisukohdassaan, ilmestyi tykistön eteen Konisten talon kohdalle metsänreunasta yhtäkkiä punaisten ketju. Se oli nähtävästi ensin kulkenut radan vartta ja sitten painunut Peddeljoen uomaan, josta se nousi Konisten kohdalla ylös. Patterien oli kiireimmiten valjastettava hevoset tykkien eteen ja ajettava täyttä laukkaa tiehensä. Sillan korvassa, lähellä Tellisteä, ollut virolainen ambulanssi ajoi suin päin matkoihinsa. Luhde Grosshofin juuri silloin tapahtunut valloitus pakotti kuitenkin tämän vihollisjoukon peräytymään takaisin.

»Kartanosta karkoitettu vihollinen pakenee meidän konekivääritulemme ahdistamana suurimmaksi osaksi suoraan alas Peddeljoen uomaan ja sieltä edelleen rautatielle päin. Panssarijuna olisi tällöin erinomaiseksi avuksi. Kartanon kellarista löydetään vielä joitakuita kätkeytyneitä vihollisia, niiden joukossa pari kiinalaista. Vastustajamme ovat olleet lättiläisiä, joukossa kiinalaisiakin, joiden ruumiita löydetään kaatuneiden joukosta.

»Taistelusta uupuneet miehet eivät jaksa ajaa takaa vihollista, joten pataljoona pysähtyy yhdessä kerallamme lopputaisteluun osaaottaneiden virolaisten kanssa — n. 30—40 miestä — asemiin Luhde Grosshofista n. 1 km. lounaiseen olevaan tienristeykseen. Samaan aikaan saapuu jääkäriluutnantti Koivistolta kirjallinen ilmoitus, että Varna on hallussamme. Heti taistelun päätyttyä lähetetään patrullit etuoikealla olevaan metsään, vasemmalle rautatietä kohden ja pitkin maantietä, ottamaan selvää, ovatko kylät edessämme vihollisista vapaat. Haavoittuneita ja kaatuneita kerätään vielä takanamme taistelualueella. Patrullit palaavat kylistä ilmoittaen, etteivät ole nähneet niissä mitään epäilyttävää. Pataljoona kerätään tienristeykseen. Kenttäkeittiölle on lähetetty käsky saapua paikalle, ja miehille jaetaan lämmin keitto, josta edellisestä päivästä saakka nälkää nähneet virolaisetkin saavat osansa. Syönnin jälkeen lähdetään liikkeelle mukanamme luutnantti Pekarskyn johtama pieni joukko sissipataljoonasta. Muu osa siitä on aivan hajallaan, ja sitä kootaan ja järjestetään rintaman takana.»

Luhde Grosshofin taistelusta tulkoon tässä yhteydessä vielä mainituksi, että jääkärimajuri Snellmanin tykistön tulen vaikutus huomattiin taistelun päätyttyä erittäin tehokkaaksi. Kartanossa ja sen ympärillä olevissa punaisten asemissa huomattiin useita täyssattumia, pihalla olleisiin vihollisen konekivääripesäkkeihin oli putoillut Pohjan Poikain tykkien ammuksia, ja eräänkin iskukuopan ympärillä makasi 19 vihollisen ruumista. 1:nen patteri kulutti taistelun aikana 148 granaattia ja 3:s patteri 80 shrapnellia ja 5 granaattia. Pohjan Poikain tykistöstä haavoittui taistelussa vain 1 mies lievästi.

1:sen pataljoonan vaiheista taistelun jälkeen ja tulosta Valkiin jääkäriluutnantti Hannula kertoo:

»On jo tullut pimeä. Maasto maantien oikealla puolella Luhde Grosshofin kartanosta Valkiin saakka on aukeata, kumpuista, vasemmalla taas on Peddeljoen uoma, ja heti sen toiselta puolelta alkaa havumetsä. Ennen Valkia on useita puolustukseen sopivia kohtia bolshevikeille. Kun tahdon päästä eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin tarvitsematta vihollisia kohdatessamme levittää koko pataljoonaa taisteluun, lähetän jääkäriluutnantti Marttisen johdolla edellämme kulkemaan pienen, käsigranaateilla runsaasti varustetun iskujoukon, jonka tehtävänä on pimeyttä hyväkseen käyttäen yllättävästi ottaa haltuunsa edessä olevat kylät, jos punaiset yrittäisivät niissä vastarintaa. Muu osa pataljoonaa seuraa jäljessä. Vihollinen on kuitenkin vetäytynyt Valkiin saakka. Pataljoona ja luutnantti Pekarskyn joukko majoittuvat Laun, Ramonin ja Duden taloihin. Viimemainittu huolehtii oikean sivustamme varmistuksesta, muu etuvartiopalvelus annetaan 1:sen komppanian tehtäväksi, joka asettaa kenttävartion Teliin ja ryhtyy tiedustelemaan Valkia kohden. Puolustusasemat määrätään ja raskaat konekiväärit asetetaan asemiin, sittenkuin ne on puhdistettu. Uupuneet sotilaat saavat levätä.

»Päivän taistelu on ollut raskas ja verinen vaatien monta korvaamatonta uhria. Suuremmat ovat kuitenkin punaisten tappiot. Valkin asukkaat kertovat sittemmin, että koko päivän punaiset ovat kuljettaneet kuolleitaan ja haavoittuneitaan kuormittain taistelupaikalta Valkiin.

»Välittömässä johdossani oleva taisteluvoima on illalla 31 p:nä melko vähiin supistunut 1/3 pataljoonaa, nyt siis puolet taisteluvahvuudestamme, on muualla sidottuna. Mitään reserviä ei ole. Tykistö on vetäytynyt takaisin. Niin ollen olen pakotettu luopumaan aikeestani hyökätä vielä sinä yönä kaupunkiin. Sitäpaitsi saan illalla eversti Kalmilta käskyn pysyä ottamissani asemissa ja odottaa aamua, jolloin tykistön toiminnan tuloksista riippuen annettaisiin etenemiskäsky.

»Yöllä saan vielä Kuperjanovin sijaiselta ilmoituksen, että hän on sissipataljoonan kanssa Kiisan talossa, ja että siitä on jäljellä n. 150—170 miestä.

»Ei voida siis toistaiseksi ottaa lukuun sissipataljoonan käyttöä kokonaisuudessaan, sillä sitä ei vielä ole saatu jälleen kootuksi ja järjestetyksi, ja sitäpaitsi se on lopen uupunut. Illalla ilmoittautuu minulle tosin vielä n. 40 miestä sissipataljoonasta, joten käytettävissäni on sillä hetkellä n. 70 virolaista. Koska pidän voimiani riittämättöminä ja luutnanttien Koiviston ja Kalervon toimintataholta ei kuulu mitään levottomuuteen aihetta antavia tietoja, päätän kutsua 2:sen komppanian ja luutnantti Kalervon joukkueen takaisin pataljoonan luo voidakseni yhdistetyin voimin aamun valjetessa rynnätä sisään kaupunkiin. Ilmoitan toimenpiteestäni eversti Kalmille, joka vastaa, että on tosin uskallettua ottaa pois mainittuja osastoja, mutta ettei hän tahdo silti peruuttaa määräystäni. Samalla hän kuitenkin kieltää hyökkäämästä Valkiin ennen hänen käskyään. Luutnantit Koivisto ja Kalervo saapuvat aamuhämärissä ja majoittuvat työväentaloon maantien varrelle. 2:nen komppania on menettänyt Varnan taistelussa vain 1 miehen lievästi haavoittuneena.

»Pohjan Poikain tykistö asettuu asemiin majapaikkamme luo ja ryhtyy päivän valjettua pommittamaan kaupungin eteläpuolta pyrkien rautatienaseman ja radan vahingoittamiseen. Tehtävä on kuitenkin vaikea, sillä suoranaista tähystysmahdollisuutta ei ole, tuli on ohjattava kartan ja kaupungin muita rakennuksia korkeammalle kohoavien tornien y.m.s. mukaan.

»Aamulla saan etenemiskäskyn eversti Kalmilta ja ilmoituksen, että hiihtokomppania, joka aamuyöstä on saapunut Tartosta Sangasteen jääkäriluutnantti Kareksen johdolla, on annettu käytettäväkseni. (Jääkäriluutnantti Kares ilmoittautui minulle kuitenkin vasta iltapäivällä Valkissa.)

»Aamuyön kuluessa 1:sen komppanian tiedustelupatrullit ovat retkeilleet kaupunkiin asti.

»Tykistömme juuri aloittaessa pommitustaan tuodaan luokseni 3 punasotilasta, jotka 1:sen komppanian kenttävartiosto on vanginnut maantiellä, kun he ajoivat reessä kaikessa rauhassa Valkista Luhde Grosshofia kohden. Vangit, jotka ovat lättiläisiä ja muuten hyvissä sotilaspukimissa, kertovat olevansa sanitäärejä, nukkuneensa yön rautatienasemalla ja herättyään huomanneensa kaikkien lähteneen pois. He luulivat silloin, että joukot ovat lähteneet rintamalle Luhde Grosshofiin, ja lähtivät ajamaan perässä joutuen siten suoraan käsiimme. Heidän kertomuksestaan saattaa siis olettaa, että punaiset ovat vetäytyneet pois kaupungista. Samalla saapuu itsestä komppaniasta ilmoitus, että patrulli on todennut kaupungin olevan vihollisista vapaan. Asukkaiden kertoman mukaan ovat viimeiset punaiset lähteneet sieltä klo 4 aamulla ja mennessään räjähdyttäneet rautatienaseman vesitornin.

»Tykistö, joka on ehtinyt ampua n. 10 panosta, lopettaa tulensa Annan 1:selle pataljoonalle ja Kuperjanovin sissipataljoonalle, joka aamun kuluessa on saapunut majapaikallemme mukanaan 1 eskadroona virolaista ratsuväkeä, käskyn järjestyä marssivalmiiksi maantielle. Pataljoonan kuormasto, joka niinikään on aamulla saapunut paikalle, liittyy perään. Tykistö valjastaa kiireesti hevosensa ja ajaa täyttä vauhtia kaupunkiin saapuen sinne ennen meitä.

Kaupunkiin saapuessamme ovat asukkaat keräytyneet vastaamme.
Äänettöminä, ilmaisematta iloa tai mielipahaa he katselevat tuloamme.

»Hetken perästä saan ilmoituksen, että 2:sen pataljoonan kärki on saapunut Valk 1:n rautatienasemalle.

»Sissipataljoonalle olen antanut käskyn sijoittua kaupungin pohjoislaitaan Peddeljoen pohjoisrannalla olevaan esikaupunkiin ja varmistaa suuntaan Valk—Varna, koska tilanne Varnasta pohjoiseen on vielä epäselvä, eikä sieltäpäin odotettavia virolaisia joukkoja vielä kuulu. 2:nen komppania + 1/3 1:sestä K.K.K:sta saa tehtäväkseen sijoittua Valk II:n rautatienaseman luo ja varmistaa sekä tiedustella länteen ja etelään. 1:nen ja 3:s komppania sekä 2/3 1:sesta K.K.K:sta jäävät reserviin lepäämään ja majoittuvat Kirkkotorin läheisyydessä oleviin taloihin. Pataljoonan esikunta sijoittuu Moskovankadun varrella olevaan hotelli Petersburgiin, jossa sitten myös pataljoonan upseeristo saa asunnon. Päivällä saapuu myös eversti Kalm esikuntineen. Rykmentin esikunta sijoitetaan hotelli Centraliin Pihkovankadun varrelle, 2:sen pataljoonan esikunta hotelli Eurooppaan Asemakadulle ja patteriston esikunta hotell Baltischer Hofiin Riiankadun varrelle. Junat eivät vielä pääse Valkiin saakka, sillä välillä on pari siltaa korjaamatta. Ensimmäinen juna saapuu Valkiin vasta seuraavana yönä.»

Eversti Kalm päättää »Pohjan Poikain rykmentin Taistelukertomuksen 30.I.—1.II.1919» seuraavasti:

»Johtamani Pohjan Poikain rykmentin upseeristo ja miehistö varsinkin sen I pataljoona osoitti loistavaa urhoollisuutta ja sitkeyttä taistelussa ylivoimaista lättiläistä vihollista vastaan, jolla oli erinomainen ampumakuri, ja joka – – – – oli taitavien upseerien johdossa. Erinomaista uhraavaisuutta osotti myös Kuperjanovin sissipataljoona.

»Panssarijunat eivät voineet toimia sen johdosta, että rata oli monessa kohden rikottu, eikä sitä taistelun kuluessa voitu saada korjatuksi.

»Kaupungin vallattuaan ryhtyivät komennossani olevat joukko-osastot taistellen etenemään kaupungin itä-, kaakkois-, etelä-, lounais- ja länsipuolelle.

»Kuten edellä olevasta jo selviää, eivät eversti Kannin johdossa olevat 3:s ja 6:s Viron jalkaväkirykmentit katkaisseet Valk—Riika rautatietä räjähdyttämällä Sedde-joen yli johtavaa siltaa, jonka piti tapahtua viimeistään 30:na p:nä tammikuuta. Näin ollen ei minun komentoni alaisena olleen räjähdysosaston toimenpide, kun se 31.I. klo 15,30 sai tuhotuksi Valk—Pihkovan rautatiellä olevan sillan Murgin luona, siten voinut yksin estää vihollista viemästä Valkin kaupungista pois suurta määrää täyteen lastattuja vaunuja kallisarvoisine vetureineen. Luotettavien kaupunkilaisten kertomuksien mukaan lähtivät viimeiset junat kaupungista 31.I. klo 19 tienoilla, kello 20 räjähdytti vihollinen asemalla vesitornin ja veturitallin edustalla olevat kääntösiltalaitteet. Liikkuvasta kalustosta jäi asemalle vain yksi kapearaiteisen rautatien veturi ja konepajassa olevat 2 korjauksen alla olevaa leveäraiteisen radan veturia, muutamia matkustajavaunuja, muutamia kymmeniä tavaravaunuja, niistä osa täydessä kunnossa, sekä 7 kpl. vaunujen päälle asetettavia panssarijunaan kuuluvia suojuksia.

»Kaupunki itse ei joutunut taistelussa kärsimään mitään vaurioita, mutta sensijaan oli sen asukkaat ryöstetty mahdollisimman perinpohjaisesti, sen asukkaista ampumalla murhattu pari sataa henkeä melkein kaikki yhteen paikkaan, ja oli vihollinen tämän lisäksi vienyt kaupungin asukkaita näiden ilmoitusten mukaan mennessään vankeina noin 300 henkeä.

»Vihollisen tappiot olivat melkoiset, eivätkä he edes kerinneet kaikkia kaatuneitaan korjaamaan pois. Summittaisen arvion mukaan menettivät he kuolleina kaikkiaan toistasataa [1:sen pataljoonan komentajan, jääkäriluutnantti Hannulan mielestä luku on arvioitu liian pieneksi] ja haavoittuneina todennäköisesti ainakin kaksi sen vertaa. Tämä arvio perustuu osittain siihen, mitä itse olemme nähneet, osittain kaupunkilaisten kertomuksiin.»

3. Toinen taistelukausi.

(Taistelut Valkin eteläpuolella ja lepohetki Votkissa.)

Valk, johon Pohjan Pojat valloittajina nyt marssivat, on venäläistyylinen kaupunki Peddeljoen etelärannalla, Huolimatta erinomaisesta asemastaan viideltä suunnalta tulevien rautateiden risteyksessä se ei ole vielä toistaiseksi mikään huomattava tehdas- tai kauppakeskus, vaan pikemminkin syrjäinen maaseutukaupunki. Sen asukasluku on n. 8.000, suurimmaksi osaksi virolaisia ja lättiläisiä, varsin runsaasti myös saksalaisia, venäläisiä ja juutalaisia.

Kaupunki tekee ensi näkemältä ikävän vaikutuksen mataline, jyrkkäkattoisine puuhökkeleineen ja ahtaine, mutkikkaine katuineen. Keskikaupungilla on sentään nykyaikaisempi ja siistimpi leima. Siellä kohoaa paikoitellen puutalojen keskeltä uudenaikaisia, useampikerroksisia kivimuureja, kouluja, hotelleja ja hallintovirastoja, joihin Pohjan Pojat nyt toistaiseksi sijoittuivat, ja muita leveämpi puistokatu johtaa asemalle. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä ei Valkissa ole.

Kaupungille antoi lähinnä seuraavina aikoina erikoisen leimansa sen silmäänpistävän lukuisten ajurien ja varisparvien ohella Pohjan poikain harmaiden sotilaiden vilinä tehden siitä todellisen sotilaskaupungin.

Edellä on jo mainittu siitä viileästä vastaanotosta, joka tuli Pohjan Poikain osaksi heidän marssiessaan eri puolilta Valkiin. Kaupunkilaisten kärsimykset viime päivinä ja edelleen jatkuva epävarmuus vaikuttivat siihen epäilemättä sangen suuresti. Asukkaista juutalaiset suhtautuivat alunperin karsaasti suomalaisiin voimatta sietää heidän tuomaansa kuria ja järjestystä. Heidät saatiin m.m. vasta sakkouhkauksin avaamaan kaupungin myymälät, jotka suurimmaksi osaksi olivat heidän käsissään. Lättiläisissä taas oli paljon bolshevikeja, joiden käytös suomalaisia vapaaehtoisia kohtaan luonnollisesti oli mitä vihamielisin. Mutta muiden asukkaiden suhteen suomalaiset eivät juuri saaneet aihetta valittaa.

Näky, joka punaisten viimeisenä tervehdyksenä kohtasi Pohjan Poikia Valkissa ja sen ulkopuolella, oli unohtumaton. Bolshevikien kiduttamalla surmaamien ja ampumien ihmisten ruumiita oli kaupungin ympäristöllä, hangelle heitettyinä ja metsiin haudattuina, kaikkiaan noin parisataa henkeä.

Bolshevikien kammottavat murhat Valkissa ennen kaupungin joutumista suomalais-virolaisten joukkojen valtaan saavat todella turhaan etsiä vertaistaan. Kiduttamalla surmattujen joukossa oli sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä, joille itsekullekin oli koetettu keksiä mahdollisimman suuria tuskia tuottava kuolintapa. Piinaten, jäseniä silpoen, luita katkoen ja polttoraudollla kiduttaen oli onnettomilta henki riistetty, niin että omaisten oli vaikeaa tuntea vainajia. Mainitseepa eräs kertojamme, että ainakin osa surmatuista olisi heitetty hautaan vielä puoleksi elävinä ja sitten luotu haudat umpeen tukahduttaen onnettomat uhrit mullan alle. Henkensä heitettyäänkään surmatut eivät saaneet olla rauhassa bolshevikien petomaisuudelta: alastomiksi ryöstettyjä ja silvottuja ruumiita häväistiin vielä kaiken kukkuraksi mahdollisimman raa'alla tavalla.

Melkein kaikkialla, mihin Pohjan Pojat seuraavina päivinä tulivat vieraisiin, oli surua. Joko oli joku omaisista saanut surmansa tai sitten viety vankina peräytyvien punaisten mukana teille tietymättömille.

Helmikuun 1 p:n iltana saapuivat Valkiin pohjoisesta ja luoteesta odotetut virolaiset joukko-osastot. 3:s rykmentti ryhtyi etenemään Valkista, mutta ei päässyt kauaksi. 6:s rykmentti suojeli rautatielinjaa Moisakylä—Valk.

Vihollinen oli tosin karkoitettu Valkista, mutta se liikehti edelleen aivan lähellä kaupunkia, jonka asema niin ollen ei ollut ensinkään taattu. Koko Valkin valtauspäivän ja seuraavan yön kuului kaupungin etelä- ja länsilaidasta kiväärinrätinää. Pohjan Poikain 2:sen komppanian patrullit siellä kahakoivat vihollisen kanssa; m.m. Ermeksen, Borishofin ja Luhden tienoilla ne joutuivat bolshevikien kanssa tekemisiin. Myöskin 3:s virolainen rykmentti ja Tarton sissipataljoona (=Kuperjanovin sissit) olivat kaupungin länsipuolella kosketuksissa lähikartanoihin sijoittuneiden punaisten kanssa.

Valkin asemaa vahvistaakseen eversti Kalm antoi alaisilleen joukoille »Operationikäskyn Tartto—Valk joukoille 2.2.1919», jossa joukot määrättiin ottamaan seuraavat asemat:

Tarton sissipataljoona: Ermes—Borishof—Kalnastoldit.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona, jonka alaiseksi oli määrätty myös hiihtokomppania, tykistön avustamana: Purgail—Tulbe—Binke—Ramelek ja edelleen lähelle Bekkeä.

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona tukenaan yksi tykistöjaos:
Bekke—Zeple—Pyssa—Ratnek—Mörgi.

Operatsionikäsky päättyy seuraavasti:

»5. Yllämainitut tehtävät ovat nopeasti suoritettavat, kiinnittämättä mitään huomiota tilannetta tuntemattomiin harhaileviin virolaisiin joukkoihin. Jos he rupeavat sekaantumaan antamiini tehtäviin tai harhailevat rintama-alueellamme, on ilmoitettava minulle kohta, sekä mainittava mistä joukko-osastosta ja kenen johdolla he ovat.

»6. Kapteeni Irwin on panssarijunillaan tuettava 1 pataljoonaamme Valk—Wolmar radalla.»

Jääkäriluutnantti Hannula, jolle operatsionikäsky annettiin suullisesti jo illalla helmikuun 1 p:nä, määräsi saadakseen tiedon vihollisen voimista ja sijoituksesta hänen pataljoonalleen annetun alueen kahdella pääsuunnalla yhden hiihtojoukkueen etenemään ilman suksia vääpeli Väinö Westerlingin johdolla Sileen ja hiihtokomppanian päävoiman jääkäriluutnantti Kareksen johtamana Tulbea kohden. Käskyn saaneet joukot lähtivät liikkeelle klo 6 ip., jolloin jääkäriluutnantti Karesta seurasi Pohjan Poikain patteriston räjähdyskomennuskunta tuhotakseen, jos mahdollista, rautatiesillat Tulben eteläpuolella.

Vääpeli Westerlingin joukkue ei päässyt pitkälle, ennenkuin se joutui taisteluun vihollisen kanssa ja oli n. tunnin kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen pakotettu peräytymään ylivoiman tieltä kaupungin laitaan jääden asemiin rautatien varteen.

Siitä tiedon saatuaan jääkäriluutnantti Hannula antoi 1:sen komppanian v.t. päällikölle, jääkärivääpeli Korhoselle käskyn komppaniansa ja 1:sen K.K.K:n 3:nnen joukkueen kera lähteä liikkeelle ja tunkeutua ottaen mukaansa vääpeli Westerlingin joukkueen vielä samana yönä Sileen.

Komppania, jonka miehistö oli viime päivien matkoista, taisteluista ja marsseista lopen uupuneena juuri päässyt levolle kylmille kivilattioille ainoana peitteenään manttelinsa, hätyytettiin ja lähti hetken kuluttua nurkumatta yölliselle taisteluretkelle klo 9,30 ip.

Kaupungin laidasta komppania otti mukaansa hiihtojoukkueen, joka asetettiin kärjeksi ja jatkoi matkaa maantietä myöten etelää kohden. Vastarintaa kohtaamatta edettiin Sadeskalin talon luo. Mutta sen sivuutettuaan marssijärjestyksessä kulkeva komppania joutui vihollisen tulen alaiseksi. Bolshevikien pieni, n. 30—40-miehinen etujoukko oli asettunut yhden konekiväärin kera tien vasemmalla puolen olevalle kummulle väijyksiin ja päästänyt suomalaisten kärjen rauhassa sivuitse yllättääkseen jäljessä marssivan pääjoukon.

Komppania levittäytyi nopeasti ketjuun ja avasi konekivääri- ja kivääritulen vihollisen asemia vastaan. Laukaustenvaihtoa kesti klo 10,30—11,15 ip. Sitten komppania hurraten syöksyi vihollisen asemien kimppuun ja karkoitti niissä piilleet bolshevikit. Pohjan Pojat eivät kärsineet taistelussa minkäänlaisia tappioita.

Senjälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa tällä kertaa kärkenä 8 vapaaehtoista vääpeli Havaan johdolla. Oli selvää, että karkotettu bolshevikijoukko oli vain suuremman vihollisvoiman etuvartio, joten joltisellakin varmuudella voitiin olettaa taistelun olevan lähellä.

Kärki saapui kuitenkin vastarintaa kohtaamatta Snikeriin tarkastaen sen ja lähtien edelleen. Se ennätti jo tutkia suuren osan melkoisen laajaa Meshulin kylää, mutta sitten kylän eteläpuolisiin taloihin asettuneet punaiset — 250—300 miestä ja 2 konekivääriä — avasivat yht'äkkiä n. 30 metrin päästä tulen kärkeä vastaan. Se painautui asemiin ja vastasi tuleen, sillä aikaa kuin komppania levisi ketjuun tien oikealle puolelle ja hiihtojoukkue tien viereen kylän taa.

Luutnantti Reponen kertoo taistelusta:

»Jättäydytään metsän reunaan. Patrulli on tarkastamassa talorykelmää, joka luurankomaisten puiden ympäröimänä törröttää keskellä pimeää lakeutta.

»Silloin se alkaa. Ensin pari kolme laukausta, sitten tuiskuna.
Komppania hajautuu ketjuksi. Heti havahtuu vihollisen konekivääri.
Lukemattomien rakeiden tavoin suihku viuhahtaa ylitsemme. Ensimmäinen
ja toinen joukkueemme vetäytyvät oikealle, kolmas painuu kohti kylää.

»Äkkiä tuli lakkaa. Äänettöminä edetään pitkin kenttää, hermot jännittyneinä. Ei vielä mitään, ei vielä… ei vieläkään… nyt!

»Hirvittävä rätinä raikuu yli aukeaman. Käskyttä heittäytyy joka mies maahan — taitavammin kuin milloinkaan harjoituksissa.

»Öinen taistelu on alkanut. Sydänyön hetket ovat käsissä.

»Näemme edessämme vain kylmän hangen, joitakin latoja, eräitä taloja ja niiden takana mustan metsän, mutta tiedämme, että siellä on muutakin — rohkea vihollinen, satoja kiväärejä, kaksi konekivääriä, kymmeniätuhansia panoksia… kuolema.

»Vihollinen ei säästä ammuksiaan. Yhtämittaisena, omituisen kumeana kaikuu tuhansien laukausten sarja, ja konekiväärien suihku nousee ja laskee, etenee ja lähenee.

»On jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tässä taistelussa. Tähdetön yö, synkkä pimeys, tuntematon tienoo ja lähellä edessä tarkasti ampuva vihollinen. Vilkaisen kelloon. Fosforiviisari lähenee kahtatoista. Sekunnit taistelun telmeessä tuntuvat pitkiltä. Joukko kurjia kysymyksiä syöksähtää aivoihin:

»'Kauanko tätä jatkuu?… Kauanko hermot kestävät tätä toimettomuutta?… Kuinka tässä ollenkaan voi ajatella?… hengittää?… elää?'

»Sitten ammunta lakkaa. Oikealta sivustalta alkaa kuulua melua, huutoja.

»Vihollisen ketjusta joku kiljuu suomeksi:

»'Keitä olette?'

»'Kalmin piruja! huutavat pojat.'

»Kohta senjälkeen tehdään rynnäkkö. Jokainen mies kimpoaa ylös maasta ja syöksyy eteenpäin kivääri tanassa ja hurjasti hurraten, upseerit pistoli kourassa. Vihollinen pakenee. Kylä on meidän.

»Juoksuhaudat, piikkilankaesteet! Hämmästelemme ja iloitsemme. Sepä oli! Jos olisimme tienneet moisten ensiluokkaisten varustusten olemassaolosta, niin tuskinpa… Mutta hyväpä näin. Pidämme kuitenkin varomattomana edetä nelinkertaisen vihollisen kintereillä pimeässä yössä väsyneinä ja kylmissämme. Yövymme kylään.»

Taistelu, jossa Pohjan Pojista haavoittui vain 1 konekiväärimies, päättyi klo 1,30 yöllä. Komppania asetti kenttävartiot ympäristöön ja lähetti ilmoituksen taisteluistaan pataljoonankomentajalle majoittuen kylään lepäämään ja odottamaan uusia määräyksiä.

* * * * *

Sillä välin jääkäriluutnantti Kares joukkoineen oli lähtenyt etenemään Tulbeen vievää tietä. Se kohtasi vihollisen, jonka komppanianpäällikkö arvioi omia miehiään monta vertaa lukuisammaksi, Jaunsemin kylässä joutuen sen kanssa taisteluun. Hiihtojoukkueita seurannut räjähdyskomennuskunta kääntyi silloin heti takaisin arvellen, ettei komppania voisi ajaa vihollista Tulben eteläpuolelle, joten siltojen räjähdyttämisestä ei kuitenkaan tulisi mitään, ja palasi kaupunkiin.

Jääkäriluutnantti Kareksen joukko pakotti vihollisen peräytymään kilometrin verran menettäen tällöin 1 kaatuneen, sotilas Juho Remeksen, ja 2 lievästi haavoittunutta. Hiihtojoukkueiden eteneminen pysähtyi kuitenkin, ja vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi jääkäriluutnantti Kares katsoi etenemisen mahdottomaksi ja palasi joukkonsa kera Valkiin katkaisten kaiken kosketuksen vihollisen kanssa.

Jääkäriluutnantti Hannula antoi seuraavana aamuna pataljoonansa kaikille komppanioille käskyn ryhtyä etenemään pataljoonalle määrätyn rintamalinjan saavuttamiseksi. Komppaniat lähtivät liikkeelle klo 9 ap.

3:s komppania 2 konekiväärin kera suuntasi kulkunsa luutnantti Kalervon johdolla Meshuliin, josta se lähti yhdessä 1:sen komppanian ja vääpeli Westerlingin joukkueen kera klo 1,30 ip. etenemään Sileä kohden. Komppaniat saapuivat klo 3,15 ip. vastarintaa kohtaamatta päämääräänsä, josta viholliset olivat peräytyneet jo aamulla varhain. Pohjan Pojat majoittuivat sinne, etuvartiot asetettiin, patrulleja lähetettiin kaikkialle ympäristöön. Vasemmalla pyrittiin yhteyteen 2:sen pataljoonan kanssa ja oikealla Tulben luona toimivien joukkojen kanssa. Päivät kuluivat rauhassa vihollisen pysytellessä kauempana.

Tarton sissipataljoona oli aamulla helposti miehittänyt sille määrätyt asemat, joten Pohjan Poikain oikea sivusta oli turvattu. 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona kapteeni Kruusin johdolla oli asemissa Sädejoen pohjoisrannalla Tulbeen vievän maantien ja rautatien välillä — ilman kosketusta vihollisen kanssa, patrulleitta ja etuvartioitta, kuten jääkäriluutnantti Hannula sittemmin totesi. Sädejoen ylitse vievän rautatiesillan oli Pohjan Poikain patteriston räjähdyskomennuskunta jääkärimajuri Snellmanin ja jääkärikapteeni Påhlsonin johdolla aamulla tuhonnut. Sillan räjähdyttäminen ei kuitenkaan vahingoittanut puolustautuvia bolshevikeja, vaan päinvastoin esti vapaasti liikehtimästä ne virolaiset panssarijunat, joiden oli määrä tukea Pohjan poikain 1:stä pataljoonaa.

1:sen pataljoonan 2:nen komppania ja 2/3 hiihtokomppaniasta aikoivat 5 raskaan konekiväärin kera, sittenkuin ensin oli lähetetty 9-miehinen patrulli hiihtokomppaniasta pääjoukon edelle, edetä Tulbea kohden jääkäriluutnantti Hannulan johdolla.

Pataljoonan saavuttua kapteeni Kruusin joukon kohdalle palasi hiihtokomppanian patrulli ilmoittaen, että vihollinen oli asemissa Tulben talon luona olevalla kummulla ja 4 tykkiä rautatien ja maantien risteyksessä, ja että Tulben kohdalla kulki edestakaisin junia, joihin punaiset kuormasivat kaikessa kiireessä saalistaan.

Komppaniat pysähtyivät. Ennen etenemisen jatkamista oli hankittava tarkempia tietoja vihollisen asemista ja aikeista. 2:nen komppania asetti 2:sen joukkueen kenttävartioksi Gulbenin taloon ja patrullin Purgailiin vievälle tielle. Sen 1:nen joukkue majoittui Sädejoen pohjoisrannalla, sillan korvassa olevaan taloon, 3:s joukkue oikealla olevaan Stolditin taloon, jossa majaili myös 1 virolaiskomppania (n. 40 miestä). Virolaiset lähettivät aliupseerivartion oikealle sivustalle. Hiihtokomppania asettui Kalnadedisin taloon lähettäen patrullin rautatien vasemmalle puolelle ja edessiirretyn kenttävartion radan luo Tulben lähistölle.

Illalla 2.2. jääkäriluutnantti Hannulan käytettäväksi saapunut patteriston räjähdyskomennuskunta lähetettiin 10 hiihtokomppanian sotilaan kanssa Purgailin kautta kiertäen tuhoamaan 2 km. eteläpuolella Saulekin asemaa olevaa rautatiesiltaa, jotta vihollisen panssarijuna ja vaunuihin valmiiksi kuormattu ryöstösaalis jäisivät Pohjan Poikain käsiin. Komennuskunta eksyi kuitenkin tiestä ja palasi muiden joukkojen luo vasta Tulben taistelun jälkeen suorittamatta tehtäväänsä.

2 p:n iltana tuli Sädejoeile virolainen haupitsipatteri, joka pommitti Tulbea ja Saulekin asemaa klo 2—4 yöllä. Ammunnan tulokset eivät kuitenkaan voineet olla suuret, sillä mitään tähystysmahdollisuutta ei ollut, kun tiheä metsä ulottuu Tulbeen saakka. Pohjan Poikain 3:s patteri saapui myöhemmin jääkärimajuri Snellmanin johdolla, asettui asemiin Hofin talon luo ja avasi jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tulen Saulekia vastaan. Virolainen panssarijuna tuli Sädejoen pohjoisrannalle klo 7,30 ap. ja otti myöskin osaa taisteluun.

Helmikuun 3 p:n aamuna klo 6 Pohjan Poikain 2:nen komppania ja hiihtojoukkueet kokoutuivat Gulbenin talon luo ja lähtivät Tulbea kohden. Kilometrin verran marssittuaan joukot levittäytyivät ketjuun, hiihtojoukkueet molemmin puolin ratavallia, 2:sen komppanian 1 joukkue vasemmalle puolen maantietä ja 2 joukkuetta sen oikealle puolen.

Jääkäriluutnantti Hannula kertoo:

»Kun hyökkäävä ketju on saapunut Tulben aukeaman luo, metsän reunaan, avaa talon luona kummulla asemissa oleva vihollinen tulen. Punaiset ovat kuitenkin verrattain harvalukuisia. Heidän panssarijunansa on maantien ja rautatien risteyksessä avaten konekivääri- ja tykkitulen.

»Tulitaistelua kestää n. 15 minuuttia, jonka jälkeen vihollinen peräytyy nopeasti. Jatkamme etenemistämme hiihtojoukon kaartaessa vasemmalta pitkin radan ja sitten maantien vartta ja 2:sen komppanian oikealta Saulekin asemaa kohden. 2:sesta komppaniasta jätetään varmistusosasto luutnantti Eino Jokioisen johdolla maantiesillalle.

»Hiihtojoukko etenee pitkin puron uomaa rautatiesillalle. Punaisten panssarijuna on vetäytynyt sen eteläpuolelle, jonka jälkeen punaiset räjähdyttävät sillan. Panssarijuna kohdistaa tykkitulensa meidän rautatiesiltaa ja asemaa kohden etenevää joukkoamme vastaan. 2:nen komppania valtaa Saulekin rautatienasemaa ja asettaa varmistuksen rautatiesillalle, jonka jälkeen 2:nen komppania ja hiihtojoukko kokoutuvat asemalle. Ottelussa olemme menettäneet 3 miestä haavoittuneina 2:sesta komppaniasta.

»Tulbe—Purgail tielle taistelun aikana lähetetyltä patrullilta tulee ilmoitus, että punaiset ovat vielä ketjussa molemmin puolin mainittua tietä. Koska oma väkeni on vielä sidottu edessä, lähetän kapteeni Kruusille pyynnön määrätä miehiä puhdistamaan mainittua aluetta. Hän lähettääkin 1 1/2 komppaniaa. Patrullin antama tieto on kuitenkin perätön. Vihollinen on kadonnut jäljettömiin.

»Etenemisen aikana Pohjan Poikain 3:s patteri, virolainen patteri ja panssarijuna avustavat, mutta tähystysmahdollisuuden puutteessa ei yhteistoimintaa jalkaväen ja tykistön välillä ollut nimeksikään, niin että, kuten tällaisissa tapauksissa usein sattuu, oman tykistön ammukset ensin uhattuaan jalkaväkiketjuamme lopulta putoilevat kauaksi taaksemme. Tykistöavustus ei enää olekaan tarpeen, sillä vihollinen on yön kuluessa ehtinyt viedä tavaransa, tykkinsä y.m. pois ja jättänyt nähtävästi vain pienen jälkijoukon ja panssarijunan hyökkääjää hidastuttamaan. Maantiellä lumessa näkyy myös tuoreita panssariauton jälkiä, mutta ottelussa ei sitä kuitenkaan ollut.

»Taistelun jälkeen kokoan joukot Tulbeen ja jaan varmistustehtävät. Vähän senjälkeen saavutetaan yhteys Silen kanssa. 1:sen komppanian patrulli tulee ulos metsästä vähän matkaa Gulbenin eteläpuolella. Vallattuaan operatsionikäskyssä määrätyt asemat 1:nen pataljoona ei enää jatka etenemistään. Viron kansallinen raja tällä suunnalla on saavutettu.

»Tiedustelun kautta ja vangiksi otetuilta punaisilta saadaan seuraavan vuorokauden kuluessa useita mielenkiintoisia tietoja. Niistä käy ilmi, että meitä vastaan on taistellut 1:nen lättiläinen rykmentti, sama, joka sittemmin taas on vastassamme Koikylän luona. 4.2. mennessä on vastustajamme kaikkialla edessämme peräytynyt Aajoen taakse n. 10—15 km päähän meidän asemistamme. Sen pääpaikkoja ovat nyt m.m. Wiezemhofin kartano ja Stackelnin asema ja kirkonkylä. Tykistöä on vastustajallamme, mutta kiväärinpatruunoista on puute. Peläten valkoisten etenemistä punaiset särkevät rataa Wolmariin päin ja siirtävät varastojaan Riikaan.

»Yleensä täytyy kuitenkin lättiläisen väestön antamiin tietoihin suhtautua varovasti, sillä se on virolaisten ja punaisten väliseen taisteluun nähden epämääräisellä kannalla, usein salassa suosii ja avustaa punaisia tai ainakin on olevinaan 'puolueeton'. Se onkin hyvin ymmärrettävää, onhan täällä toimivat punaiset joukot heidän omista kansalaisistaan kokoonpantu. Virolaiset talonpojat ovat sitävastoin kauttaaltaan valkoisia avustaen sotatoimintaamme kaikin voimin. Tämän erotuksen huomaa myös punaisten jättämistä jäljistä: virolaisten taloja on ryöstetty, usein isäntä murhattu, kun taas lättiläiset talot ovat koskemattomia.»

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona oli ollut toiminnassa toisaalla. 5:s komppania oli edennyt Koikylään vievää tietä jo helmikuun 1 p:nä Wichmannshofin kartanoon saakka, etuvartio Dundur-talon luo. Sieltä se eteni seuraavana päivänä Kawershofin tehtaalle, jonne 1:nen joukkue asettui. 2:nen joukkue sai käskyn marssia Schuldingiin 3:nnen jäädessä reserviin. Kenttävartiot ja patrullit lähetettiin edemmäksi, oltiin vihollisen välittömässä läheisyydessä. Tällä suunnalla oli myös virolaisia joukkoja m.m. kapearaiteisen rautatien varressa.

Schuldingiin majoitettu joukkue joutui aamulla 3.2. klo 9 kaksi tuntia kestävään laukaustenvaihtoon vihollisjoukon kanssa, joka paikkakuntalaisten tiedonantojen mukaan oli 100 miehen suuruinen, varustettuna 1 konekiväärillä. Pohjan Pojat löivät vihollisen takaisin menettäen yhden miehen lievästi haavoittuneena. Punaiset jättivät paetessaan jälkeensä 2 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Samaten karkoitettiin Kawershofiin asettuneen joukkueen kimppuun hyökänneet vihollisosastot. Senjälkeen 2:nen pataljoona saattoi vastarintaa kohtaamatta ottaa haltuunsa sille määrätyt asemat.

Helmikuun 4 p:nä Pohjan Poikain kaikki osastot vapautettiin vastapalveluksesta rintamalla ja palasivat Valkiin. 1:sen pataljoonan tilalle asettui 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona ja 2:sen pataljoonan asemiin 3:nnen rykmentin 1:nen pataljoona; Pohjan Poikain patteriston vaihtoi 3:nnen rykmentin tykistö.

Valkin valtauksen johdosta Pohjan Poikain rykmentti sai vastaanottaa seuraavat onnittelusähkösanomat:

»Valk, Eversti Kalm, Pohjan Poikain Komentaja.

Äsken sain Kenraali Wetzeriltä iloisen tiedon, että Pohjan Pojat ovat valloittaneet Valkin. Sydämellisesti tervehdin Teitä ja urhoollisia Pohjan Poikia suuren voiton johdosta. Toivon, että urheiden Suomen veljiemme avulla me pian ajamme vihollisen joka puolelta yli Viron rajan.

Kenraalimajuri Laidoner.
Viron Armeijan Ylipäällikkö.»

»Eversti Kalm, Valk.

Vastaanottakaa sydämellinen onnitteluni suuriarvoisesta urotyöstänne ja saattakaa upseerienne ja urhoollisten Pohjan Poikienne tietoon syvin kiitollisuuteni, jonka etelärintaman joukkojen Ylipäällikkönä ja etenkin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Ylipäällikkönä lausun.

Kenraali Wetzer.»

»Eversti Kalm. Valk. Viro.

Poikienne kunniakkaan voiton johdosta Valkin luona onnittelee Teitä kunnioittavimmin Viron avustuksen pääkomitea.

Louhivuori.

Viralliseen sähkösanomaani liitän mieskohtaisen kiitokseni ja onnitteluni Teille ja pojillenne historiallisen sankariteon johdosta. Eläköön Kalm!

Louhivuori.»

»Eversti Kalm. Valk.

Ensimmäisen Vapaajoukon pojat tervehtivät Teitä ja Teidän poikianne
urotöiden johdosta Valkin luona.

Ekström.
Eversti ja Vapaajoukon päällikkö.»

Julkaistessaan sähkösanomat päiväkäskyissään eversti Kalm kirjoitti:

»Ylläolevat sähkösanomat omistan kokonaan urhoollisille Pohjan Pojilleni, ja lausun omasta puolestani sydämelliset kiitokseni kaikille urhoollisille Pohjan Pojille ja heitä horjumattomasti johtaneille upseereille. Erikoisen tunnustukseni annan 1:selle pataljoonalle.»

Pohjan Poikain 1:selle pataljoonalle jätettiin sitäpaitsi Valkin valtauksen yhteydessä bolshevikien ikeestä vapautuneen Tudolinnan kylän asukkaiden puolesta seuraavan-sisältöinen adressi:

»Te urhoolliset Suomen veljet!

Meillä on kunnia sydämestämme tervehtiä Teidän kunniakasta pyrkimystänne rakkaan Vironmaamme nostattamiseksi ja Teidän työllenne, joka kerran on rehevänä kukoistava, toivottaa mitä parhainta menestystä.

Teille olemme me sanomattomasti kiitollisuuden velassa, Teille tulisi meidän voitonseppeleitä antaa, eikä yksin meidän, vaan myöskin koko tulevan Viron kansan, Teille, jotka jätitte oman isänmaanne ja nopeasti kiiruhditte lahden poikki avuksi omille veljillenne ylevämielisinä parempaa tulevaisuuttamme suojelemaan. — Teille siellä kaukana Suomenlahden takana olivat sukulaissiteet kaikki kaikessa, Teissä kyti palava rakkaus Viron veljeä kohtaan.

Viron ja Pohjan Poikain saattamana saapuu siis meidän muinaissankarimme Kalevi kotiin »kansallensa rauhaa tuomaan, Viron uueks’ luomaan», sankari, josta runoilijat niin kauan ovat laulaneet, joka esivanhemmille on vaikeina aikoina elähdyttäjänä ollut — hänessä he näkivät vapauttajan, hänestä saivat sammumattomasti liekehtivää vapauden tulta, ja he olivatkin valmiit tekemään kaikkensa vapauden asiaa edistääksensä. Te yhdessä meidän armeijamme kanssa rakennatte virolaisen kodin lujalle kalliolle, josta rajutuulet eivät voi sitä kaataa. Sinä kalliona on meillä Kalevin pojan itsensäuhraava, kotimaataan rakastava veri, joka Viron ja Pohjan Poikain suonissa virtaa.

Elämä on taistelua — ken tahtoo elää, sen tulee taistella; jos hän kaatuu, tietäköön, että muuta tietä ei ollut. Kalevin poika sanoi: »Ken verensä eestä vapauden antoi, se voittaja on kuolemassakin.»

Meidän kotona olijain tehtäväksi, varsinkaan meidän naisten, ei jää muuta kuin toivottaa Teidän työllenne onnea. Pysyen täällä metsäntakaisessa kylässämme, urhoolliset soturimme mielessä, rukoilemme sodanjumalaa, että hän pilvipatsaassa kävisi Teidän edellänne ja auttaisi Teidät voittoon. Me kotona olevat koristamme kukkaseppelin kaatuneiden veljien haudan partaat; ikuisesti kukkikoot siellä kukkaset! Hengessä näemme Viron ja Suomen käsikädessä käyvän, taivaan selkeänä päällämme heijastuvan ja auringon hymyten alas katsovan.

Eläköön Suomii Eläköön urhoolliset veljemme!

Tudolinnassa helmikuun 5 p:nä 1919. l i

Koidu Kask. Valke Järv. Helju Laane.»

Urhoollisuudesta Valkin valloituksessa korotettiin Pohjan Poikain rykmentistä »Viron Armeijan Ylipäällikön Käskyssä Viron Tasavallan Joukoille N:o 5» maaliskuun 4 p:ltä seuraavat lukien helmikuun 4 p:stä:

Jääkäriluutnantti Erkki Hannula jääkärikapteeniksi; jääkärivääpelit Einar Häll, Jussi Korhonen, Valter Lagerström, Ragnar Oivo ja Karl Dahlman jääkärivänrikeiksi; vääpelit Eero Gammelin, Väinö Havas, Frans Härmälä, Henrik Kuusisto, Ilmari Luostarinen, Kaarlo Mantere ja Ilmari Rytkönen vänrikeiksi; kersantti Ermes Berg vänrikiksi; jääkäri Johannes Tamminen jääkärivänrikiksi sekä joukkueenjohtajat Alvar Kangasmaa ja Yrjö Laurikainen vänrikeiksi.

Eversti Kalm koroitti helmikuun 10 p:nä julkaistussa päiväkäskyssään taisteluissa osoitetusta rohkeudesta ja kunnokkuudesta seuraavat Pohjan Pojat:

1:sestä pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: kersantit Aarne Hietakangas, Tauno Kaikkonen, Jaakko
Kamsula, Samuel Korhonen, Samuli Laurikkala, Eero Rahola, Lauri
Sammalisto, Emil Virkki ja Emil Zetterman.

Kersanteiksi: ryhmänjohtajat Ivar Eno, Uno Hyrkäs ja Harri Potila,
kevyen k.k:n johtaja Eero Havas sekä korpraalit: Kalle Hakala,
Ville Kujala, Alfred Lauren, Johan Lindblom, Kalle Puhakka ja Kosti
Seppälä.

Korpraaleiksi: sotilaat Johan Bergman, Jaakko Huhtanen, Armas Hyvönen,
Vilho Isolukkari, Urho Kemppainen, Pauli Laaksonen, Yrjö Laaksonen,
Otto Luokila, Georg Nordgren, Heikki Siltanen, Leevi Somppi, Edvard
Äijälä ja Mikko Äikäs.

2:sesta pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: joukkueenjohtaja Einar Anttila ja sotilas Aslak
Räinä.

Taisteluissa osoitetun pelkuruuden vuoksi taas erotettiin rykmentistä 3 aliupseeria ja 8 sotilasta ja passitettiin Suomeen »häpäisemästä rykmentin mainetta». Aliupseerit alennettiin samalla sotilaiksi.

* * * * *

Eversti Kalm Valkin kaupungin garnisonin päällikkönä määräsi kaupungin komendantiksi helmikuun 2 p:nä yliluutnantti Jaan Untin, jonka sijalle asetettiin 9 p:nä 2:sen ratsurykmentin 2:sen eskadroonan päällikkö, kornetti Kornell.

Valkin kaupunki ympäristöineen julistettiin sotatilaan, ja järjestyksen luomiseen kaupungissa ryhdyttiin heti. Kaduilla liikkuminen jälkeen klo 7 ip. ja ennen klo 6 ap. kiellettiin, samaten poistuminen kaupungista ilman komendantin lupaa. Vironkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi kaikissa kunnan ja valtion virastoissa. Venäjänkieliset katu- ja muut kilvet revittiin alas, samoin punaisten seiniin ja tolppiin kiinnittämät päiväkäskyt ja kuulutukset. Venäjänkielen käyttäminen kiellettiin ankarasti.

Viimemainittu kielto aiheutti aluksi kaikenlaisia hankauksia kaupunkilaisten ja virolaisten upseerien toiselta puolen ja suomalaisten välillä toiselta puolen viimemainittujen vaatiessa kiellon ehdotonta noudattamista. Mutta sekin ajettiin lopuksi läpi kaikella sotatilan edellyttämällä ankaruudella.

Pohjan Poikain rykmentin järjestelyyn ryhdyttiin tarmolla. Kaatuneen jääkäriluutnantti Kärnän tilalle määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi jääkärivänrikki Korhonen ja haavoittuneen luutnantti Kallion sijaan 6:nnen komppanian päälliköksi jääkäri, luutnantti Manninen. Harjoituksiin käytiin innolla käsiksi. Valkin taistelukauden jälkeinen järjestelytyö suunnattiin etupäässä 1:sen pataljoonan taistelukuntoon saattamiseen, sehän oli kärsinyt enimmin kuluneena aikana. Jääkärikapteeni Hannula kertoo siitä:

»Se yhdeksän päivän aika, jonka pataljoona Valkin taistelukauden päätyttyä sai rintaman varaväkenä viettää levossa, oli monessa suhteessa tervetullut. Taistelutoimissa rasittunut miehistö tarvitsi lepoa ja virkistystä, mutta myös edelleen ahkeraa harjoitusta. Komppaniat oli jälleen järjestettävä taisteluvahvuisiksi, tappioiden synnyttämät aukot täytettävä, asestus y.m. varustus täydennettävä. Pataljoonan esikunnalle, samoinkuin komppanioiden päälliköille ja vääpeleille nämä päivät tuottivat työtä yllin kyllin. Oli laadittava tappiolistat, luettelot kunnostautuneista, koroitusehdotukset y.m.

»Taistelukautena tuntuvimman mieshukan kärsineet 1:nen ja 3:s komppania oli saatava taas sotavahvuisiksi. Pyysin senvuoksi hiihtokomppaniaa, joka taistelujen lopulla oli ollut tilapäisesti alistettuna johtooni, vakinaisesti liitettäväksi pataljoonaan. Hiihtokomppania ei eronnut tavallisesta jalkaväkikomppaniasta muussa kuin, että se oli varustettu suksilla ja lumipaidoilla sekä 2 raskaalla konekiväärillä kuitenkin ilman suksirekiä. Mitään erikoista hiihtojoukkokoulutusta sillä ei ollut, eikä se ollut vielä kertaakaan voinut käyttää suksiaan lumen vähyyden vuoksi. Valkin seuduilla oli lunta vielä verrattain niukasti, ja Pohjois-Virossa maa oli melkein paljas. Erikoisen hiihtokomppanian pitäminen pataljoonassa oli senvuoksi mielestäni tarpeetonta, ja halusin sensijaan jakaa päällystön ja miehistön täydennykseksi muille komppanioille, sukset ja lumipaidat taas käytettäviksi tiedustelijoita, patrulleja y.m.s. varten. Sotilasaineksena hiihtokomppania oli muuten erinomaista, kuten seuraavina taistelukausina osoittautui.

»Aivan odottamatta minulle tuli rykmentin päiväkäskyssä helmikuun 6 p:nä määräys, että 1:nen ja 3:s komppania oli yhdistettävä ja hiihtokomppania liitettävä 1:seen pataljoonaan sen 3:ntena komppaniana. Käytännössä oli rykmentin määräämä järjestely epäilemättä omiaan tuottamaan paljon enemmän vaivaa ja työtä kuin, jos hiihtokomppania olisi yksinkertaisesti jaettu pataljoonalle täydennykseksi. Olisi pitänyt laatia uudet kantakirjat, komppanioiden talous ja kirjanpito sekä kaikki muu järjestettävä uudelleen. Sen lisäksi oli otettava huomioon, että sekä l:sellä että 3:nnella komppanialla oli omat traditsioninsa. Ne muodostivat kumpikin oman erikoisen, kiinteän kokonaisuuden, jonka kelpoisuus jo oli taisteluissa koeteltu, ne olivat suorittaneet rintamakauden raskaimman tehtävän ja aloittaneet kunnialla sotahistoriansa. Juuri vapaaehtoiseen joukkoon nähden on tällaisilla psykologisilla tekijöillä mitä suurin merkitys. Hiihtokomppania sitävastoin oli rykmentin nuorimpia muodostelmia, sen miehistö oli eri paikkakunnilta, ja komppania oli vielä verrattain vähän ottanut osaa sotatoimiin.

»Koska olin vakuutettu siitä, että pataljoonalle oli mitä suurimmaksi hyödyksi sen alkuperäisten taisteluyhtymäin pysyttäminen ennallaan, esitin eversti Kalmille yllämainitut näkökohdat ja pyysin rykmentin käskyn peruuttamista. Hän suostuikin ehdotukseeni, joten alkuperäinen suunnitelmani hiihtokomppanian hajoittamisesta toteutettiin.

»Enin osa alipäällystöä ja miehistöä annettiin 1:selle ja 3:nnelle sekä jokin määrä 2:selle komppanialle. Samalla pataljoona sai myös joukon kykeneviä joukkueenjohtajia, joka seikka oli erittäin suuriarvoinen, sillä ensimmäinen taistelukausi oli jo osoittanut johtajareservin tärkeyden. Konekiväärikomppaniaan oli tappioiden täyttämiseksi siirrettävä muista komppanioista lisää miehistöä, joka kiireellisesti oli perehdytettävä konekiväärin käyttöön. Opetusta kevyen konekiväärin käsittelyssä annettiin myös mahdollisimman monille jalkaväkisotilaille. Kun ent. hiihtokomppanian kuormastolla oli täydennetty ensi sijassa 3:nnen komppanian kuormastoa, joka junaonnettomuudessa oli kärsinyt tuntuvan hevoshukan, luovutettiin loput siitä, samoinkuin sukset käskystä rykmentin intendenttuurille. Sukset olisivat kuitenkin olleet hyvään tarpeeseen sittemmin Marienburgin retkellä, kuten tultiin kokemaan.

»Heti Valkiin palattuamme alkoivat jokapäiväiset, säännölliset harjoitukset y.m. palvelus. Rintamalle lähtö saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä, ja etenkin ent. hiihtokomppanian miehistö oli vielä varsin vähän koulutettua. Garnisonivartiopalvelusta hoiti kaupungissa yksi komppania kerrallaan. Kaikkia Valkista vieviä teitä vartioitiin tarkasti. Kaupunkiin tulijoilta ja sieltä menijöiltä vaadittiin kulkulupatodistus, kuormatkin tarkastettiin. Kerran virolainen vartio onnistui sieppaamaan Riiasta tulevan bolshevikikuriirin kiinni, jolla oli toistasataa kirjettä eri henkilöille Valkissa. Tapahtuman johdosta suljettiin kaikki kaupunkiin vievät tiet ja lukuisia kotietsintöjä ja vangitsemisia pantiin toimeen.

»Tämä taistelujen välinen levähdysaika koetettiin tehdä sotilaille niin mukavaksi ja viihtyisäksi kuin se niissä olosuhteissa suinkin oli mahdollista. Järjestettiin tilaisuus kylpemiseen, ja säännölliset saunavuorot määrättiin rykmentin eri osastoille. Postiyhteys Suomeen oli järjestetty tyydyttävälle kannalle. Suomalaisia sanomalehtiä saatiin myös säännöllisesti, vaikkakin liian vähäinen määrä. Rykmentin papin, pastori af Björkstenin toimesta pantiin pystyyn sotilaskoti alipäällystöä ja miehistöä varten.

Yhteisen upseerikodin aikaansaamiseen myös ryhdyttiin, huoneisto sitä varten saatiin Kirkkotorin varrella olevasta, jollekin kaupunkilaisklubille kuuluvasta talosta. Se käsitti yhden salin, kaksi pientä huonetta ja keittiön. Yhteisen upseerikodin syntymisestä ei kuitenkaan tullut mitään, kun 2:sen pataljoonan upseeristo asui lähellä rautatienasemaa ja halusi mieluummin pitää siellä oman upseerikasinonsa. Näin ollen jäi hankittu huoneisto 1:sen pataljoonan haltuun. Siihen liittyy muisto monesta hupaisasta yhdessäolosta taistelukausien väliaikoina.

Valistustoimesta rykmentissä pitivät huolta pastori af Björksten ja aina väsymätön ja nuortean innokas opettaja Pihkala, upseeri erikoisia tehtäviä varten, järjestämällä moniaita esitelmätilaisuuksia.

Miehistön majoitus oli tosin jonkinverran ahdas, mutta asumukset olivat kuitenkin lämpimät, joka olikin tärkeintä. Sänkyjä ei tietenkään voitu hankkia näin rintamaoloissa, miehet makasivat lattialla, johon oli levitetty olkia. Muonitus oli moitteeton. Yleinen terveydentila oli myös tyydyttävä, vaikkakin nähtävästi vilustumisesta aiheutunutta kuumetautia jonkinverran esiytyi, ei kuitenkaan huolestuttavassa määrässä. Syynä oli todennäköisesti jalkineiden huonous.

Viroon lähdettäessä oli melkein joka mies Pääintendenttuurin puolesta varustettu uusilla, pitkävartisilla »åströmiläis»-pieksuilla. Mutta pohjaamattomina menivät ne yleensä parin pitemmän marssin jälkeen rikki. Tulin jo Suomen vapaussodassa huomaamaan niiden sopimattomuuden sotilasjalkineiksi. Jalat niissä marsseilla rasittuvat ja väsyvät suhteettoman pian, etenkin jalkapohjat tulevat aroiksi, varsinkin, jos tie on epätasaista ja rosoista.

Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti, mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden, jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen, osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti Kalmin ja Pääintendentin, tohtori Göösin välillä näkyi sitäpaitsi syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen laiminlyönnin kontolle.

Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain, innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi, joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan menestykselliselle sotatoiminnalle.

»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.

»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä.
Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri Juho Sauramo.
Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen
sairastalli.»

Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen kandidaatti Elias Cederberg määrättiin hoitamaan rykmentin toisen apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.

Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala ompi linnamme», jonka jälkeen pastori af Björksten puhui lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista, vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».

Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali Laidoner tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.

Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10, joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi. Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin kaupungilla yksityisten luona.

Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja ilmoittautui heti eversti Kalmille soittaen hänen esikuntatalonsa edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa, sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.

Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa. Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala oli niinikään sangen korkealla.

Mikäli rikkomuksia tapahtui, seurasi niistä aina rangaistus. Tavallisin rangaistusmuoto pikku rikoksista oli toverien antama »remmiapelli», joka useimmiten tepsi erittäin hyvin. Joskus käytettiin myös rangaistusharjoitusta ja arestia kaupungin päävartiossa Moskovankadun N:o 9:ssä, jossa vartiota hoiti 1 aliupseeri ja 6 sotilasta kerrallaan.

4. Kolmas taistelukausi.

(Koikylän taistelu ja eteneminen Riika—Pihkova viertotiehen.)

Samanaikaisesti Valkin valtauksen kanssa eversti Puskarin joukot miehittivät Vörun kaupungin, jossa vihollinen valtakautensa lopussa oli yrittänyt hävittää m.m. kaikki myymälät. Virolaisten joukkojen saaliiksi jäivät asemalla olevat 2 veturia ja joitakuita luokkavaunuja.

Petserin suunnalla käytiin tällöin kiivaita taisteluja. Virolaisten 2:nen rykmentti tunki vähitellen bolshevikijoukot yhä kauemmaksi. Helmikuun 2 p:nä sen 2:nen pataljoona valtasi Vastseliinan (Neuhausenin) aseman saaden sotasaaliiksi m.m. monta vaunua heiniä, 1 vaunun venäläisiä patruuneja y.m. sotatarpeita, ja 4 p:nä 1:nen pataljoona sai haltuunsa Petserin aseman ja kauppalan, johon viholliselta jäi kiväärejä, patruuneja, petroleumia y.m. Tällä suunnalla vihollinen kuitenkin alkoi helmikuun 5 p:nä vastahyökkäyksen tunkien yhä yltyvin taisteluin virolaisia taaksepäin.

Koko etelärintamalla bolshevikit ryhtyivät helmikuun alkupuolella puuhaamaan tehoisan vastaiskun antamista virolaisille joukoille. Punaiset valmistelivat hyökkäystä Ruhjan ja Wolmarin suunnilta Valkia vastaan saadakseen kaupungin jälleen haltuunsa. Eversti Kalm kääntyi saatuaan vihollisen aikeista tiedon Tarton esikunnan puoleen sähkösanomalla helmikuun 9 p:nä tehden selkoa vankien kautta selville saadusta vihollisen sijoittumisesta ja pyytäen kiirehtimään uuden direktiivin antamista ja Valkin puolustusjoukkojen lähimmän päällikön määräämistä.

Tällöin olikin jo annettu eri rintamanosille uudet tehtävät. Helmikuun 8 p:nä armeijan ylipäällikkö, kenraali Laidoner sähkötti alaisilleen:

'Vihollinen on Narvan, Pihkovan, Valkin ja Ruhjan suunnalla ajettu Viron kansallisten rajain ylitse. Sen hallussa on enää vain osa Etelä-Vörumaata. Tasavallan sotaväen seuraava tehtävä on Etelä-Vörumaan puhdistaminen vihollisesta ja senjälkeen Viron alueen varjeleminen punaisten uusilta hyökkäyksiltä. Rajojen puolustamiseksi tulee ottaa haltuun sellaiset asemat, joista on helpompi teknillisin apukeinoin ja pienemmin miesmäärin torjua vihollinen takaisin, jotta sotamiehet saisivat enemmän levätä. Siksi käsken seuraavaa:

1:sen divisioonan tehtävä on aktiivisesti puolustaa Narvan kaupunkia, Narovajoen linjaa ja Peipuksen rantaa Vasknarvasta Lohusuuhun. Narvan linjan puolustamiseksi pitää, mikäli mahdollista, joen molemmat rannat, etenkin Narvan kohdalla, saada meidän haltuumme. Narvan puolustamiseksi on tarpeen etuväin tunkeutua Jamburgin suuntaan ja hävittää Jamburgin silta.

Eteläisen rintaman tulee:

1:o Suojella Peipuksen rantaa Lohusuusta meidän kaakkoisrajoihimme saakka Isborskin linjalle;

2:o Pihkovan suunnalla ottaa haltuunsa etuväin Isborskin asema ja kauppala, Paurovitshin ja Shemeritskin kylät ja rikkoa Velikajajoen silta Pihkovan luona;

3:o Vöru—Marienburg suunnalla tunkeutua edelleen Pihkova— Riika viertotiehen saakka ja ottaa haltuunsa Alt-Laitzen ja Oppekaln;

4:o Valk—Marienburg rautatietä pitkin tunkeutua eteenpäin Hoppenhofin asemalle ja, jos se on Vörun maakunnan suojelemiseksi tarpeellista, ottaa etuväin haltuunsa Marienburgin kauppala;

5:o Valk—Wolmar suuntaan edetä Stackelnin asemaan saakka;

6:o Ruhja—Wolmar ja Ruhja—Salatsi suunnilla edetä Säde- ja Salatsijokeen ja ottaa haltuun niiden ylitse vievät sillat, sekä

7:o Merenrannalla ottaa Heinaste etuväin haltuun.

Kaikkien näiden tehtävien täytäntöönpanon aika jää kenraali Tönissonin ja kenraali Wetzerin määrättäväksi. Asemia on, mikäli mahdollista, vahvistettava juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä. On tarpeellista, että Tasavallan puolustus näin saadaan järjestetyksi, niin että mahdollisimman paljon joukkoja on reservissä joka hetki valmiina lyömään takaisin vihollisen hyökkäysyritykset.'

Kenraali Wetzer kävi helmikuun 10 p:nä Valkissa, johon hän kutsui sillä rintamanosalla toimivien rykmenttien ja panssarijunien päälliköt neuvottelemaan uudesta operatsionista. Hän ilmoitti tällöin m.m., että Pohjan Poikain rykmentti tulisi alkavana taistelukautena pysymään reservissä Valkissa. Eversti Kalm tuntien upseeriensa ja sotilaittensa yhä kasvavan kyllästymisen garnisonielämään ja taisteluhalun pyysi kenraali Wetzeriä määräämään Pohjan Pojille jotakin tärkeämpää toimitettavaa ja saikin lupauksen siitä.

Kenraali Wetzer antoi helmikuun 11 p:nä eteläisen rintaman joukoille direktiivin uutta etenemistä varten. Sen ensimmäisessä kohdassa perustellaan rynnistystä seuraavasti:

»Vain pienessä osassa Etelä-Vörumaata viipyvät vielä Viron maaperällä venäläis-lättiläiset ryövärijoukot, jotka meidän on sieltä karkoitettava. Ei vieraan maan valloittamiseksi tai voittojen saamiseksi, vaan Viron Tasavallan rajojen suojaamista varten Viron etelärintaman sotajoukkojen tulee edetä tarpeellisiksi katsotuilla suunnilla jonkin matkaa Viron kansallisten rajojen ylitse.»

Eri joukko-osastojen tehtäviksi määrättiin:

1:o Eversti Kann, johdossaan 3:s ja 6:s virolaisrykmentti, Pärnun suojeluspataljoona ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, ottaa haltuunsa linjan Heinaste—Salatsi joen uoma—Stackelnin rautatienasema ja siitä edelleen kaakkoonpäin, hävittää Aajoen rautatiesillan Stackelnin luona ja valvoo kaikkia vihollisen puolelta tulevia teitä;

2:o Yksi pataljoona Pohjan Poikia rykmentin tykkien ja yhden kapearaiteisen panssarijunan kera, pataljoonan komentajan yhteisellä johdolla, etenee Valk—Marienburg rautatien ja maantien suuntaan, miehittää Hoppenhofin aseman ja valvoo teitä Adselista Neu-Laitzeniin;

3:o Eversti Puskar, johdossaan 2:nen ja 7:s virolaisrykmentti, Tallinnan suojeluspataljoona, Balahovitshin joukko-osasto ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, suorittaa ylipäällikön etelärintamalle antaman käskyn 1:sen ja 2:sen kohdan, edelleen miehittää linjan Panikovitsh—Shemeritski—Alt-Laitzen—Oppekaln valvoen vihollisen puolelta tulevia teitä, panee toimeen käytettävänään olevalla eskadroonalla odottamattoman hyökkäyksen Marienburgia vastaan herättäen vihollisen keskuudessa paniikkia ja helpottaa Pohjan Poikain toimintaa rautatien suunnalla rikkomalla rautatien vihollisen selän takana;

4:o Kapteeni Irw johdossaan kaikki panssarijunat —yhtä kapearaiteista lukuunottamatta — toimii Stackelnin, Marienburgin ja Pihkovan suunnilla tarpeen mukaan;

5:o Reservissä: Tarton sissipataljoona Moisakylässä, Pohjan Poikain 1 pataljoona Valkissa, Tarton suojeluspataljoona Vörussa ja Viljandin suojeluspataljoona Tartossa.

Samalla käskettiin sotilaiden tietoon saattaa, että sittenkuin nämä asemat olisi saatu virolaisten joukkojen haltuun, ei enää edettäisi, vaan puolustauduttaisiin niissä.

Saatuaan kenraali Wetzerin yllä lyhyesti esitetyn taistelusuunnitelman eversti Kalm pitäen sitä virheellisenä lähetti Tarttoon sähkösanoman, joka Pohjan Poikain taistelukertomuksen mukaan ajalta 13.2.-26.2.19. oli sisällöltään suunnilleen seuraava:

»Huomautin, että täten on alkavassa operatsionissa taas uudistumassa Grosshofissa Pohjan Pojille turhaan tullut verilöyly, sillä kuten silloin Valk—Wolmar rata jäi katkaisematta, niin varmaankin taas jäisi nyt Marienburg valloittamatta ja rata katkaisematta ja rykmenttini tehtäväksi tulisi suoralla rintamahyökkäyksellä vallata rata Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin asti. Koska samalla otin huomioon sen, että paljailla rintamahyökkäyksillä vihollisen elävää voimaa ei voida tuhota sekä sen suuria ryöstösaaliita haltuun saada, tein sähkösanomassani kaksi ehdotusta: 1:o joko minun rykmenttini alkaa suoran rintamahyökkäyksen pitkin rataa vasta senjälkeen, kun rata Marienburgiin on varmasti katkaistu ja Marienburg vallattu, 2:o taikka minulle annetaan toimintavapaus suorittaa sama tehtävä monta kertaa pienemmällä mieshukalla ja ehdottomasti varmemmin tekemällä saartoliikkeen Verrosta Marienburgiin. Pyysin minulle annettua tehtävää harkitsemaan uudelleen ja toistamaan käskyn taikka sitten jättämään tehtäväni suorittamisessa suoritustavan määräämättä.»

Eversti Kalm sai 12 p:nä vastauksen, jossa ilmoitettiin, että hän saisi lähettää yhden komppaniansa Marienburgin rataa katkaisemaan määrättyjen joukkojen mukaan. Koska hän ei saanut koko tehtävää suorittaakseen ja hän piti tällaista järjestelyä tarkoitustaan vastaamattomana ja epäonnistuneena, ilmoitti hän kenraali Wetzerille lähettävänsä 1:sen pataljoonansa tykkien ja panssarijunan kera Koikylän seuduille, mutta antavansa etenemiskäskyn vasta sitten, kun hän saisi varman tiedon, että rata todella oli katkaistu.

Saatuaan sanoman, että eversti Puskarin joukot lähtisivät liikkeelle 13 p:nä klo 6 ap., eversti Kalm antoi saman päivän aamuna jääkärikapteeni Hannulalle määräyksen lähettää viipymättä liikkeelle yhden komppanian, jonka tuli olla voimakkaan tiedustelun kautta keskeytymättömässä kosketuksessa Koikylässä majailevan vihollisen kanssa. 3:s komppania, joka sai tämän tehtävän suorittaakseen, jätti Valkin jääkäriluutnantti Marttisen johdolla klo 10 ap.

Eversti Kalm antoi edelleen 13 p:nä klo 8,30 ap. operatsionikäskynsä N:o 7 määräten jääkärikapteeni Hannulan, johdossaan 1:nen pataljoona, Pohjan Poikain 1:nen ja 3:s patteri (jääkärimajuri Snellman) ja I kapearaiteinen panssarijuna (kapteeni Peters) sekä yhteyden pitoa varten 2 ryhmää ratsumiehiä (vääpeli Eino Vartiainen), etenemään Valk—Marienburg radan ja maantien suuntaan, valloittamaan — saatuaan siihen nimenomaisen käskyn eversti Kalmilta — Hoppenhofin rautatienaseman ja valvomaan teitä Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin.

2:nen pataljoona oli jäävä reserviin Valkiin, johon myös rykmentin esikunta ja 1:sen pataljoonan raskas kuormasto jäivät.

Tiedonanto-osaston päällikkö määrättiin ryhtymään toimenpiteihin voidakseen huolehtia yhteydestä jääkärikapteeni Hannulan joukkojen kanssa niiden liikkumisen mukaan. Mutta tiedonanto-osastolla ei ollut käytettävänään enempää kuin jokunen sata metriä puhelinjohtoa, joten sen toiminnasta ei pataljoonalla ollut suurtakaan hyötyä, se kun oli rajoitettu käyttämään yksinomaan yleisiä puhelinlinjoja. Sitäpaitsi Pohjan Poikain ryhdyttyä suorittamaan kiertoliikettään Marienburgia kohden puhelinyhteys ei enää voinut tulla kysymykseenkään.

Rykmentin lääkäri, lääkintämajuri Kallioinen seurasi 1:stä pataljoonaa. Lääkintäkapteeni Kalpa ryhtyi toimenpiteihin saadakseen asemakomendantin avustuksella kokoon ambulanssijunan, joka etenisi virolaisen panssarijunan jäljessä korjaten suomalaisia haavoittuneita. 13 p:n iltana ambulanssijuna olikin kunnossa. Sairashoitohenkilökunta vietti sitten siinä seuraavat päivät kulkien edestakaisin rintaman ja Valkin väliä panssarijunan perässä, jonka täytyi joka 6 tunnin perästä palata takaisin hakemaan vettä.

Pohjan Poikain rykmentillä — aluksi tosin vain sen 1:sellä pataljoonalla — oli siis tiedossa uusi taistelukausi, jonka vastuksia ja uhreja ei voitu edeltäpäin arvioida. Mutta riemukkain hurraa-huudoin otettiin sanoma rintamalle lähdöstä vastaan sekä upseeriston että miehistön keskuudessa.

Rykmentin vahvuus tähän aikaan (11.2.) oli seuraava:

ups. aliups. miehistöä. yht. hev. ajoneuv. Rykm. esikunta 18 13 26 57 17 — 1:nen pataljoona 9 96 654 759 64 52 2:nen » 10 85 691 786 51 34 Tykistö 13 51 254 318 168 54 Tiedonanto-os. 1 11 87 99 1 — Sairashoito-os. 2 3 11 16 — — Ratsuos. 1 10 46 57 56 8 Soittokunta 2 9 25 36 — — Koko rykmentti 56 78 1.794 2.128 357 148

(Vahvuusilmoituksessa ei ole kuitenkaan otettu huomioon ennenmainittuja upseerikoroituksia urhoollisuudesta Valkin valloituksessa, jotka tähän aikaan eivät vielä olleet julkaistuja.)

Eräs Pohjan Poika kirjoittaa muistiinpanoissaan Koikylään lähtöpäivästä:

»Tänään mielet ovat korkealla. Kaikki työ käy kuin salamanleimaus. — Ovat ne, nuo suomalaiset, nopeita poikia, ajattelevat mustasilmäiset juutalaiset. Niin, ovat ne, vaikka niitä sanotaan hitaiksi.

»Kun tulee lähtö taisteluun, niin silloin Suomen poikain jalat ovat irti maasta. Vielä tämä suomalaisjoukko näyttää täällä ihmeitä maailmalle! –

»Kadulla viedään muudatta virolaista tykistöupseeria viimeiseen lepopaikkaansa. Valkea arkku on kanuunan piipun päällä. Suomalainen sotilassoittokunta soittaa surumarssia jäljessä.

»Tuo kuva — keskellä taisteluun lähtökiirettä — jättää jälkeensä mieliimme vakavan vaikutelman.

»Montakohan meistä tämän matkan jälkeen viedään noin? — — —

»Lähdetään liikkeelle kaakkoa kohden.

»Pitkä karavaani kulkee aukean tasangon keskitse. On ihana talvipäivä. Luonnossa on kuitenkin jo jotakin keväistä tuntua,vaikka ei olla vielä helmikuun puolivälissäkään. Maantie on paikoin lumetonta. Hevoset vetävät ihan suoranaan raskaita panoskuormia. Tykkien pyörät kumisevat oudosti.

»Yhä eteenpäin.

»Poikkean muutamaan taloon. Pyydän juotavaa. Talosta etsitään parasta. Tarjoan maksua, mutta isäntä ei tahdo ottaa. Jätän rahan kuitenkin pöydälle, sillä 'jos tänään kuolen ja huomenna kuopataan', niin mitä hyötyä on minulle noista papereista, joita ukko joka tapauksessa tarvitsee kipeämmin kuin minä.

»Eräässä toisessa talossa saan ihailla kaunista 'preiliä' [preili — neiti], jolla on hieno hipiä ja loistavat silmät. Panen parhaani vironkielellä saadakseni hänet ymmärtämään niitä tunteita, jotka sillä hetkellä mielessäni vallitsevat… Koti kaukana… edessä rintama… ehkä kuolema… Mutta pian kuluu puoli tuntia. Karkoitan mielestäni kaiken tuon ja lähden. Kaihomielisyys on vahingollista sotilaalle. Mutta liina liehuu kauan talon portailta…»

* * * * *

Jääkärikapteeni Hannulan joukot lähtivät Valkista liikkeelle klo 11,15 ap. Hän sai silloin jääkärimajuri Snellmanilta tiedon, että Karolan kartano (Gut Karolen) Koikylän pohjoispuolella oli vapaa vihollisesta.

Joukkojen päävoima päätettiin silloin sijoittaa tykistön kera Karulaan ja ryhtyä sieltä käsin tiedustelemaan. Edelleen jääkärikapteeni Hannula sai tiellä Karulaan 3:nnelta komppanialta ilmoituksen, että bolshevikien päävoima oli Koikylän kartanossa ja pienemmät osastot Voitkassa (3 km. Koikylästä länteen) ja Kakun koululla (2 km. Koikylästä pohjoiseen) sekä 2 tykkiä Koikylän rautatienasemalla ja 2 tykkiä Aajoen rannalla, lähellä Pirin taloa, ja että virolaisten etuvartio oli Marienheinissa.

3:s komppania asettui Lepenhofiin, joka oli jo ollut muutamia päiviä aikaisemmin virolaisten hallussa, mutta jälleen jätetty, ja ryhtyi rohkeasti tiedustelemaan saavuttaen kosketuksen vihollisen kanssa klo 2,10 ip. 1:sen pataljoonan esikunta, toistaiseksi varaväeksi jäävä 1:nen komppania, joka asetti vain välittömän hälyytysvartion Karulasta Kärikmäelle vievälle tielle, ja tykistö asettuivat klo 5,10 ip. Karulan kartanoon. 2:nen komppania jatkoi matkaa ja majoittui Niglen taloihin alkaen tiedustella etelää ja kaakkoa kohden.

Jääkäriluutnantti Marttinen sai tehtäväkseen mahdollisimman paljon hermostuttaa ja häiritä vihollista saattaakseen sen siihen käsitykseen, että hyökkäys oli odotettavissa siltä suunnalta. Jääkäriluutnantti Koiviston taas tuli tiedustella mahdollisimman varovaisesti, jottei punaisten epäluuloa tällä taholla herätettäisi.

Eräs 1:sen komppanian upseeri kirjoittaa Karulasta:

»Karulan kartano on suurenmoinen uljaine päärakennuksilleen, suunnattomine kivinavettoineen ja talleineen. Aamulla bolshevikit ovat siitä lähteneet kuultuaan meidän olevan tulossa ja vieneet muassaan 17 vaunulastia arvokkaimpia huonekaluja. Siitä huolimatta se ei ole vielä suinkaan putipuhdas; siellä saa nähdä koko joukon sangen vanhoja metsästystauluja ja joitakin antiikkisia kaappeja y.m.

»Majoituttuamme kartanoon saan järjestettäväkseni 1:sen komppanian aliupseerivarfion muutamaan tienhaaraan, jonne sijoitetaan myös yksi kevyt konekivääri.

»Puolikuoliaana väsymyksestä raahaudun takaisin ja heittäydyn esikuntahuoneen nurkkaan levolle kahmaistuani hieman olkia alleni. Kuumehoureisesta unestani havahdun usein ja katseeni kiintyy silloin joka kerta mieheen, jota jok'ainoa kunnioitamme, johon rajattomasti luotamme, ja jota myöhemmin opimme yhä enemmän rakastamaan. Hän istuu pöydän ääressä paitahihasillaan, kartta edessään. Takan loimuava hehku valaisee hänen älykkäät ja lujat piirteensä, ja suuret, mustakehyksiset rintamalasit heittävät silmien seutuville miettivän varjostuksen. Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa nopeasti ilmoituksen tai käskyn, jonka ratsu kiidättää joko Valkissa olevaan rykmentin esikuntaan tai Lepenhofissa majailevan komppanian päällikölle.

»Yhä hän valvoo, laatii suunnitelmia, muuttelee niitä, kunnes tilanne on selvä, ja hän saattaa itselleen hyvällä omallatunnolla sanoa: niin teemme. Ja uskonpa — sitä mieltä ovat kaikki, jotka hänen mukanaan ovat kulkeneet — että valittu ratkaisu on aina paras mahdollinen. — Tuo mies on jääkärikapteeni Hannula.»

* * * * *

Operatsionin alkaessa vihollisen rintama kulki etelässä, saatujen tietojen mukaan, suunnilleen linjaa Stale—Stackelnin asema—Wiezemhof—Koikylä, Valk—Marienburg radan vartta — Möniste (Menzen)—Hoppenhof ja edelleen Riika—Pihkova maantien seutuvia koilliseen. Tarkkoja ja luotettavia tietoja punaisten asemista Koikylän seuduilta alkaen itäänpäin ei saatu, kun virolaisten joukkojen ja bolshevikien välillä ei tällä suunnalla ollut kosketusta. Punaisten pääetappipaikkoja olivat Ruhja, Wolmar ja Marienburg.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa täten alkaneesta operatsionista:

»Operatsionisuunnitelma on katsottava virheelliseksi, etenkin mikäli se koski toimintaa rintaman keskustassa s.o. Pohjan Poikain suunniteltua etenemistä radan suuntaan. Sillä on otettava huomioon, että vihollisen rintama kulki Koikylästä Hoppenhofiin pitkin radan vartta. Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tehtävä muodostui näin ollen vihollisen rintaman auki vyöryttämiseksi sivusuuntaan ilman toimintaa syvyyssuuntaan s.o. radan eteläpuolelle viertotietä kohden. Tästä oli oleva seurauksena, että mitä pitemmälle edettiin, sitä suojaamattomammaksi oikea sivusta jäi, ja sitä vaaranalaisemmaksi muuttuivat suorin yhteys ja jälkikuljetus rataa myöten, radan suojeleminen olisi vaatinut näet koko Pohjan Poikain rykmentin hajoittamista tälle laajalle rintamalle, joten sen taisteluvoima olisi supistunut olemattomaksi ja sen hyökkäystoiminta tyrehtynyt. 1:sen pataljoonan esim. ehdittyä Hoppenhofiin olisi viholliselle ollut helppo asia Serbigalin ja Adselin kautta katkaista rata ja maantie ja siten eristää pataljoona Valkin yhteydestä. Virolaiset panssarijunat eivät yksin kyenneet suojaamaan rataa, niiden toiminta-alue kun on varsin rajoitettu. Oikealla siivellä olevaa 3:tta virolaista rykmenttiä ei myöskään voitu ottaa lukuun sivusuojastona, sen toiminta-alue ei näet ulottunut näin etäälle itään.

»Rintamaan oli näin ollen muodostuva suuri ja vaarallinen aukko, jota vastustaja saattoi käyttää hyväkseen. Sen se heti Marienburgin taistelukauden jälkeen tekikin. Pohjan Poikain hyökkäysten tulosten, ennenkaikkea rautatien ja valtamaantien omistuksen, säilyttämiseksi olisi ollut välttämätöntä pysyvästi miehittää ja varustaa Arskall, Serbigal ja Adselin linna, jotka tarjosivat erinomaiset puolustus- ja tukikohdat. Se, ettei tähän operatsionisuunnitelmassa kiinnitetty mitään huomiota, ja ettei näin Marienburgin valloituksenkaan jälkeen tehty, on katsottava suureksi taktilliseksi virheeksi, jonka seuraukset muodostuivat kohtalokkaiksi tuhoten kaikki tämän mainehikkaan taistelukauden suuret saavutukset ja tulokset.

»Virolaisia joukkoja oli myös syytä epäillä, sillä kokemus oli osoittanut, että heidän operatsionikäskyssä edellytetty merkityksensä usein olikin olemassa vain paperilla, yhtenäinen toiminta oli heikkoa, eteneminen silloinkin, kun Pohjan Pojat olivat raivanneet tien auki eikä vihollisen vastustusta ollut olemassa, oli hidasta. Offensiivihengen puute ja taipumus olla passiivisella puolustuskannalla olivat yleisiä ilmiöitä. Etenkin laiminlyötiin tiedustelu ja pysyvä kosketus vihollisen kanssa. Tarmokkaammalla toiminnalla olisivat tulokset olleet suuremmat, sillä vihollista näytti vaivaavan yleensä samat ominaisuudet. Tavallista olikin, että esim. yön ajaksi sekä virolaisten että punaisten etuvartiot vetäytyivät toisistaan n. 2—3 km. päähän.

»Loistavana poikkeuksena olivat kuitenkin muutamat erikoiset joukot, kuten yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona ja n.k. merijalkaväki (Petserin rintamalla) sekä ennenkaikkea panssarijunat. Näiden viimeksimainittujen miehistö oli valioväkeä, enimmäkseen vapaaehtoisia koululaisia ja ylioppilaita, upseeristo samoin toimintakykyistä ja urhoollista.»

Jääkärikapteeni Hannulan joukot — noudattaen eversti Kalmin nimenomaista käskyä — eivät ryhtyneet etenemään, vaan virolaisten joukkojen rynnistystä odotellessaan majoittuivat perusteellisesti ja tiedustelivat joka taholle.

14 p:n aamuna saapui Koikylän lähistölle kaksi virolaista panssarijunaa, jotka suojasivat Pohjan Poikain oikeaa sivustaa miehittäen radan oikealla puolen Lippin talon luoteispuolella metsän reunassa olevan kummun ja halliten sieltä aavaa peltoa Koikylän asemalle asti ja siitä etelään aina Kalisteen saakka. Panssarijunien perässä tuli Lepenhofin kohdalle 3-vaunuinen, suomalainen ambulanssijuna. Lääkintämajuri Kallioisen ambulanssi taas oli Karulan kartanossa.

14 p:nä saatiin 2:sen komppanian tiedustelijain kautta selville, että punaisten esikunta 1 rykmentin kera oli majoittunut Koikylän kartanoon. Komppanian tiedustelu ulotettiin päivän kuluessa yhä etelämmäksi. Aamuyöstä patrulli oli huomannut Kakun vapaaksi bolshevikeista, mutta jäämättä sinne se palasi kokonaisuudessaan ilmoittamaan asiasta, jääkäriluutnantti Koivisto lähetti silloin uuden patrullin miehittämään Kakun. Vihollinen oli kuitenkin tällä välin uudelleen asettunut sinne ja avasi yht'äkkiä tulen varomattomasti etenevää patrullia vastaan, joka luuli tienoon yhä edelleen olevan punaisista vapaan, ja ajoi sen hajalle. Pohjan Pojista haavoittui 1 sotilas ja 1 joutui vihollisen käsiin, joka rääkkäsi hänet pistimillä kuoliaaksi. Kaatuneen, sotilas Viljo Kortesmaan, ruumis löydettiin vähän senjälkeen.

2:nen komppania lähetti tällöin uuden patrullin vääpeli Kaarlo Nikin johdolla karkoittamaan viholliset Kakusta. Punaiset olivat kuitenkin jo poistuneet sieltä. Kakuun asetettiin kenttävartio ja toinen Ringisteen varmistamaan aluetta maantiestä Kivitöjärveen asti ja estämään vihollisen tiedustelua.

Myöhemmin samana päivänä n. 20-miehinen bolshevikijoukko hyökkäsi Kakun kenttävartion kimppuun, mutta karkotettiin ja menetti 3 miestä kaatuneina Pohjan Poikain kärsimättä minkäänlaisia tappioita. Punaiset hyökkäsivät päivän kuluessa myöskin 3:nnen komppanian etuvartiota vastaan kaksi kertaa, mutta lyötiin verissä päin takaisin. Pohjan Pojista haavoittui näissä kahakoissa yksi 1:sen K.K.K:n sotilas.

Kärikmäen kautta Appiaa kohden vääpeli Vartiaisen johdolla lähetetty ratsupatrulli ilmoitti puolenpäivän tienoissa, että seutu oli puhdas vihollisesta Appiaa myöten. Kun kuitenkin tilanne Pohjan Poikain toiminta-alueesta itäänpäin oli epäselvä, lähetti 1:nen komppania vänrikki Havaan johdolla 35-miehisen kenttävartion Kärikmäelle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo Koikylän valtaussuunnitelmista:

»Olin edellisenä iltana, 13.2., lähettänyt eversti Kalmille ehdotuksen tehdä kiertoliike Kärikmäki—Metsoja—Appia—Lännemets ja sen kautta puhdistaa seutu Lännemetsistä Koikylään vihollisesta. Eversti Kalm oli kuitenkin virolaisten joukkojen toimintaa odotellessaan kieltänyt minua toistaiseksi ryhtymästä hyökkäykseen. Ennen pitkää osoittautui, että eversti Kalm epäillessään virolaisten joukkojen toimintatarmoa oli oikeassa. Hänen lähettämistään käskyistä saatoin päättää, että hän oli koko lailla suutuksissaan ja syystäkin. Jotta senvuoksi toiminta pääsisi edes alkuunsa, suostui hän hyökkäykseen Koikylää vastaan lähettäen minulle päivällä 14.2. hyökkäysmääräyksen aikaisemman ehdotukseni mukaan.

»Tarkemmin harkitessani suunnitelmaani kiertoliikkeen tekemiseksi Appian kautta näytti se minusta kuitenkin tarpeettoman laajalta ja kuljettava matka liian pitkältä. Vihollinen olisi saattanut ennen aikojaan saada vihiä liikkeestä. Kun edelleen ottaa huomioon, että punaisten päävoima oli keskitetty Koikylään (2 tykkiä se oli kuitenkin rautatienaseman luota kuljettanut päivällä Mänisteen), olisi matka Lännemetsistä Koikylään vihollisen päävoiman kimppuun ollut liian pitkä, ja yllätys näin ollen olisi voinut epäonnistua, varsinkin, kun sitä ennen olisi ehkä syntynyt taistelu jo Mänistessä, jonka luona olevat korkeat kukkulat tarjoavat erittäin edulliset puolustusasemat joka suunnalle. Pienikin vihollisosasto olisi siellä voinut pidättää hyökkääjää, kunnes päävoimat olisivat joko ehtineet apuun tai peräytyneet Koikylästä etelään. Maasto Lännemetsin ja Koikylän välillä on sitäpaitsi aivan aukeata, ja hyökkäys Mänistestä Koikylää kohden olisi yllätyksen epäonnistuttua ollut ylen vaikea.

»Kun senvuoksi kartan nojalla saattoi olettaa, että maanteiden Karula—Koikylä ja Kärikmäki—Appia välisellä seudulla kulkevia kyläteitä hyväkseen käyttämällä paljon lyhyemmän taipaleen tehden saattoi todennäköisesti vihollisen aavistamatta päästä Koikylän kimppuun selkäpuolelta, muutin suunnitelmaani ja päätin kulkea Aherojärven länsipuolitse, sitä suuremmalla syyllä, kun jääkärimajuri Snellman ilmoitti minulle Sarapuun talon isännän kertoneen, että vähän matkaa Karulan itäpuolella maantiestä erkanee etelään Kivitöjärven ylitse kulkeva hyvä talvitie, jota sitäpaitsi enimmältä osalta metsä suojaa tähystykseltä, ja hänkin ehdotti kiertoliikettä varten kyseessä olevaa talvitietä. Sama virolainen talonpoika tarjoutui myös oppaaksi. Seudun väestö, joka kansallisuudeltaan oli virolaista, oli kauttaaltaan muutenkin valkoista auttaen toimintaamme kaikin tavoin.

»Kun sitäpaitsi 2:sen komppanian kenttävartioiden toimesta vihollisella ei ollut mahdollisuutta tiedusteluun Aherojärven pohjoispuolella, oli tilaisuus yllättävään hyökkäykseen tällä taholla varsin hyvä.

»Voidakseni kootuin voimin suorittaa hyökkäyksen kutsuin 3:nnen komppanian Karulaan, jonne se saapui illalla myöhään. Vihollinen ei nähtävästikään tietänyt 3:nnen komppanian siirtämisestä mitään päättäen siitä, että se koko illan ja yön piti yllä kivääritulta tyhjää Lepenhofia kohden ja oli asemissa kartanon länsi- ja pohjoispuolella Lepenhofin ja Kakun suuntaan odottaen ilmeisesti hermostuneena hyökkäystä näiltä tahoilta.

»Lepenhofin luo jäi vain virolainen panssarijuna, jota pyydettiin asettamaan vartio 3:nnen komppanian sijaan. Mutta sen päällikkö ilmoitti minulle, ettei panssarijuna saanut lähettää pysyvää vartiota, vaan se oli jalkaväen tehtävä. Kun kuitenkin pidin meille erittäin edullisen tilanteen vuoksi jotenkin yhdentekevänä, vaikka vihollinen olisi ottanut Lepenhofin haltuunsa — sitä huonommin olisi sille seuraavana aamuna käynyt — en välittänyt lähettää sinne enää vartiota, vaan panssarijunien päällikön toivomuksesta asetin vain panssarijunaan kaksi sotilasta yhdysmiehiksi.

»1:sen komppanian kenttävartio kutsuttiin takaisin Kärikmäestä. 2:nen komppania sai käskyn siirtyä lähemmäksi Koikylää majoittuen Bikin taloihin ollakseen valmiina tarpeen tullen tältä suunnalta tunkeutumaan Koikylään. Siihen mennessä oli 2:sen komppanian pidettävä Kakun ja Aherojärven välisellä alueella tarkkaa vartiointia noudattamalla kuitenkin mahdollisimman suurta varovaisuutta ja välttämällä vihollisen häiritsemistä tällä suunnalla. Pohjan Poikain tykistön 3:nnen patterin oli myös määrä aamulla siirtyä Bikiin. Kevyen jaoksen tuli sensijaan seurata päävoimaa.

»Kun ryhmitys ja valmistelut oli suoritettu, annoin kirjallisen taistelukäskyn seuraavaa aamua varten ja komppanioiden päälliköille yhteisesti täydentävät suulliset ohjeet.»

Virolaiset joukko-osastot, joille operatsionissa oli annettu määräävä tehtävä, eivät olleet Pohjan Poikain ryhtyessä etenemään päässeet vielä kauaksi lähtökohdastaan. Ne olivat Vörusta etelään suunnilleen linjalla Mikita—Kosse—Plani, siis vielä kaukana Riika—Pihkova viertotien pohjoispuolella. Vastoin aikaisempaa päätöstään eversti Kalm päätti silloin saatuaan vielä sanoman, että vihollisen taisteluhalu Koikylän suunnalla alkoi horjua, ja että punasotilaat kieltäytyivät taistelemasta kuultuaan Pohjan Poikain olevan vastassaan, antaa jääkärikapteeni Hannulalle hyökkäysluvan, josta yllä on mainittu.

Jääkärikapteeni Hannulan taistelukäskyn mukaan lähtivät 1:nen ja 3:s komppania + 2/3 Itsestä K.K.K:sta 1:sen patterin kera mukanaan ammus- ja sairasreet liikkeelle Karulan kartanosta helmikuun 15 p:nä klo 4 ap. 3:nnen patterin, joka oli ensin aiottu siirtää Bikiin, antoi jääkärimajuri Snellman seurata päävoimaa. (Patteri asettui sitten asemiin Kivitöjärven pohjoispuolella olevalle kukkulalle, mutta tähystysmahdollisuuksien puutteessa se ei voinut ottaa osaa taisteluun.) Ensimmäisenä ajoi virolainen opas, jota ilman pataljoonan olisi ollut vaikeata osata oikeaan, talviteitä kulki näet tienoolla ristiin rastiin.

Oli pimeää. Sää oli sumuinen suosien siten kiertoliikettä.

Pataljoona kulki Kiberin ja Savelin talojen itäpuolitse, edelleen Kivitöjärven ylitse, Livamäen, Sarapuun ja Aheron kautta Aherojärven länsikärjen ohitse ja siitä sitten länttä kohden Leoskin kautta. Aheron sivuutettuaan pataljoona siirtyi kulkemaan marssivarmistuksessa. Etumaisena kulkeva 3:s komppania asetti edellensä konekiväärillä varustetun kärjen.

Pataljoonan käännyttyä länttä kohden jääkärikapteeni Hannula lähetti 1 joukkueen l:sestä komppaniasta jääkärivänrikki Oivan johdolla vasemmalle valtaamaan maantien ja radan risteystä Mänisten kohdalla.

N. 1 km. päässä Koikylän itäpuolella olevan talon luona tien oikealle puolen lähtenyt osa pataljoonan kärjestä iski yhteen vihollisen kenttävartion kanssa, joka nähtävästi luuli olevansa tekemisissä vain vastustajan erillisen patrullin kanssa näkemättä sumussa Pohjan Poikain päävoimaa jäljempänä ja hyökkäsi väijytyksistä kärjen kimppuun sen ehdittyä aivan lähelle. Syntyi käsirysy, jossa punaiset ensin saivat Pohjan Pojilta riistetyksi konekiväärin, mutta menettivät sen hetken kuluttua jälleen ja pakenivat senjälkeen päätä pahkaa.

3:s komppania oli sillä välin noussut talon vasemmalla puolen olevalle mäenrinteelle, joka loivasti vietti kartanoon päin. Koikylän kartano näkyi alhaalla puistoineen ja rakennuksineen n. kilometrin päässä, toisella puolen Mäniste. Maasto oli mäen molemmilla puolin aivan aukeata, aaltomaista. 3:s komppania havaitsi heti vihollisen ja kehittäytyi taisteluun 1:sen komppanian jäädessä toistaiseksi Raubatsin talon luo notkelmaan.

3:nnen komppanian levittäydyttyä ketjuun vasemmalle sen oikea siipi jäi paljaaksi. Lisäksi muutaman kymmenen metrin päässä olevaan metsikköön oli sijoittunut vihollisia, jotka avasivat tulen ketjua kohden. 1:nen komppania sai käskyn kehittää yhden joukkueen 3:nnen komppanian oikean siiven jatkoksi. Vänrikki Havaan johdolla se lähti liikkeelle ja eteni ketjussa metsikön halki kartanoa kohden.

Tähän joukkueeseen kuuluva sotilas S. kertoo taistelusta:

»Syöksymme metsän läpi Koikylän kartanoa ympäröiville aukeille. Lumi narskahtelee jalkaimme alla juostessamme. Räiskähtäen taittuu oksa siellä täällä päämme päällä ja sivuillamme.

»Punaiset ampuvat räjähtävillä kuulilla!

»Luoti repäisee lakin erään toverini päästä lähimmän puun juurella.
Osaavat ne ampua! Taitavat ollakin lättiläisiä.

»Makaamme asemissa pienessä lepikössä punaisten ollessa tuskin parinsadan metrin päässä ketjustamme. Hyvät näkyvät olevan polsujen asemat: muurit, ampumahaudat ja piikkilankaesteet. Mutta ovat toki meidän suureksi helpotukseksemme rakennetut päinvastaiselta suunnalta tulevaa hyökkäystä vastaan. Ryntäyksemme on siis heille täydellinen yllätys.

»Ampujamme asettaa kevyen jaloilleen, minä avaan laukun, ja sitten taas alkaa tuo tuttu laulu: ta-ta-ta… Muutamakymmen metriä sivullamme näen lähettimme. Il—12 vuotiaan tamperelaisen. Poika on aivan kuin jänis. Isot korvat vain heilahtelevat, silmät tuijottavat päässä pyöreinä, ja aina kuulan vonkuessa ohitse hän jää sitä hetkeksi kuuntelemaan. Väliin hän taas itse präiskähdyttää kartanoa kohden sulkien varovaisuuden vuoksi silmänsä ampuessaan. Mutta korkealta hänen luotinsa taitavat lentää, koskapa joku pojista huutaa hänelle keskellä pauketta:

»'Älä vain tapa enkeleitä sukupuuttoon!'

»Vähän aikaa annamme kevyen konekiväärimme laulaa kartanoa kohden, varsinkin tuonne muurinnurkkaukseen, jossa silloin tällöin jonkun punaisen sotilaan käsi tai jalka vilahtaa. Ketju saa jälleen käskyn hyökätä.

»'Enemmän oikealle!' kaikuu miehestä mieheen.

»'Elekee ampuko, täällä on immeisii!' Se on joku pikku pojista, joka koettaa laskea vielä sukkeluuksia keskellä taistelun melskettä eteenpäin syöksyessämme.

»Punikit pakenevat jättäen jälkeensä vinosilmäisiä kiinalaisraatoja. Vyörymme kuin tankit piikkilankaesteiden ylitse ja opettelemme aitajuoksun alkeita. Asetumme asemiin kartanosta johtavan puistokujan luo. Takanamme pojat heittelevät käsipommeja rakennuksen ikkunoista sisään. Aukealla edessämme punaisia pakenee yhdessä rykelmässä, mutta meitä kielletään ampumasta niitä. Päälliköt luulevat niitä omiksi miehiksi, jotka ajavat takaa vihollista. Joku polsujen eksynyt konekiväärihevonen selässään kevyt 'Colt' painelee ketjun ohitse punaisten jälkeen.

»'Ottakaa kiinni, pojat!'

»Turha vaiva, sillä eläin on viisas ja kiertää vastukset. Pojat pyytävät saada ampua sitä, mutta heitä kielletään, ja vasta sitten, kun hevonen on jo metsän suojassa, annetaan lupa, joka ei kuitenkaan enää hyödytä mitään.

»Kokoonnutaan jälleen kartanon luo. Taistelu on meidän kohdaltamme ohitse.»

3:s komppania oli sillä välin ollut myös taistelussa. Sen hyökkäys tuli viholliselle, josta osa vielä lepäili kaikessa rauhassa kartanossa osan ollessa asemissa selkä hyökkääviin Pohjan Poikiin päin, täydellisenä yllätyksenä. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin toipui hetkeksi säikähdyksestään ja avasi 3:tta komppaniaa vastaan tulen, joka alussa oli erittäin kiivas. Taistelevat ketjut joutuivat paikoitellen niin lähelle toisiaan, että syntyi käsirysy, jolloin aseina käytettiin m.m. konekiväärin päällisiä. Vihollinen vetäytyi kuitenkin pian taaksepäin, ja sen tuli laimeni lakaten lopuksi kokonaan.

Bolshevikit alkoivat paeta kartanosta!

Pohjan Poikain 1:nen patteri oli asettunut asemiin ennenmainitulle mäelle ja avasi klo 8,15 ap. tykkitulen rautatietä, pakenevaa vihollista ja punaisten patteria vastaan, joka oli Tyllikessä pommittaen Pohjan Pojille tuntemattomaan suuntaan sen ammuksien räjähdellessä jossakin kaukana Koikylän taistelupaikalta.

Osa täydelliseen hämminkiin joutunutta vihollista syöksyi suin päin pakoon Koikylästä Piriin vievää maantietä pitkin etelään. Sen pakotien katkaisi kuitenkin paikalle nopeasti rientänyt virolainen panssarijuna. Hyökkäävän 3:nnen komppanian vasemman siiven ehdittyä kartanon eteläpuolelle osa punaisista joutui niinikään saarroksiin ja tuhottiin.

Vihollisen pääjoukko pakeni sekasortoisena laumana rataa myöten Mänisteä kohden. Huomatessaan sen jääkärikapteeni Hannula antoi 1:sen komppanian jäljellä olevalle osalle — kaksi ryhmää jäi kuitenkin viimeiseksi varaväeksi — käskyn katkaista tämän pakotien.

Luutnantti Reponen, joka seurasi tätä jääkärivänrikki Korhosen johtamaa joukkuetta, kertoo:

»Edettyämme perättäisessä ketjussa melko kauas vasemmalle teemme käännöksen kohti rataa. Alue on aavaa peltoa, ja vihollinen ampuu meitä sekä suoraan edestä että oikealta sivulta, joskin harvakseltaan. Saavutettuamme maantien, joka kulkee radan suunnassa, heittäydymme sen pengermään asemiin, mutta sangen pian saatamme jo syöksyä yhtä painoa niille kunnaille, jotka kohoavat rautatien takana, päästen yhteyteen jääkärivänrikki Oivan joukkueen kanssa.

»Havaitsemme etuoikealla sekavana laumana pakenevan bolshevikijoukon. Määrään miehet ampumaan niitä koettaen itsekin harventaa vihollisen rivejä japanilaisella karabiinillani. Bolshevikit näyttävät olevan väsyksissä, ei yksikään heistä kykene juoksemaan, ja monet kompastelevat kulkiessaan, useat viimeisen kerran.

»Joukkio katoaa pian edessämme olevan metsän suojaan. Koetan huutaa, että takaa-ajo on aloitettava, mutta paljosta komentamisestani on mennyt niin käheäksi, että näen viisaammaksi tehdä ajatukseni tiettäväksi liikkeillä ja esimerkilläni. Mielettömästi juosten saavutamme vihollisen metsäsarakkeen takana olevat kukkulat. Edessä on laaja aukeama, jonka taustalla oleviin metsiin viholliset ovat juuri puikkimassa. Jälleen tulta, johon punaiset kykenevät vain sangen heikosti vastaamaan.

»Puolen tunnin kuluttua ovat vihollisesta näkyvissä vain ne ryhmät, jotka liikkumattomina möhkäleinä lepäävät hangella.»

Jääkärikapteeni Hannula kertoo taistelun loppuvaiheesta:

»Pataljoonan komentopaikalta mäen päällä, jossa sillä hetkellä myös 3:nnen komppanian varajoukkue vänrikki Kangasmaan johdolla seisoo, nähdään juuri taistelun päätyttyä Koikylän luona 10 ratsumiehen rauhallisesti lähestyvän maantietä pitkin Mänistestä päin. Kun jaäkärivänrikki Oivon kaikkien laskelmien mukaan pitäisi olla siellä, ihmetellään, mitä väkeä ratsumiehet ovat. Ei tahdota uskoa heitä vihollisiksi, mutta he eivät juuri saata olla virolaisiakaan ja Pohjan Poikia he eivät varmasti ole. Ilma on sumuinen ja sitäpaitsi on alkanut sataa lunta, joten kaukoputkellakaan ei voi saada selville, keitä tulijat ovat. Vähän matkaa kuljettuaan ratsumiehet poikkeavat maantien itäpuolelle suunnaten kulkunsa talojen kautta suoraan meitä kohden. N. 500 m päähän he pysähtyvät kahden lähtiessä tulemaan meihin päin. Näemme silloin, että ratsumiehet ovat vihollisia, ja kuulemme selvästi heidän kysyvän haavoittuneelta sotilaaltamme, 'kakoi polk?' johon tämä vastaa kirouksella. Tällöin ratsumiehet kääntävät silmänräpäyksessä hevosensa, toinen laukaisee pistolinsa haavoittunutta kohden onneksi kuitenkaan osumatta, ja lähtevät kiitämään pakoon, samoinkuin muutkin ratsumiehet kauempana. Kangasmaan joukkue ryhtyy heti ampumaan, mutta kiihtyneinä ja innostuksissaan miehet eivät malta tähdätä kyllin tarkkaan, sitäpaitsi haavoittunut makaa juuri tulilinjassa, joten luodit lentävät liian ylös, ja ratsumiehet pääsevät meidän harmiksemme talojen taakse ja pakoon. Patterimme lähettelee myös granaattejaan ja shrapnellejaan heidän kintereilleen, kunnes he katoavat Mänisten taakse.

»Ratsumiehet ovat ilmeisesti mitään aavistamatta kulkeneet Mänisten ohitse juuri silloin, kun 1:nen komppania on vihollista takaa-ajaessaan edennyt rautatien itäpuolelle metsän reunaan, joten rautatieristeys oli auki. 1:nen komppania, kuten sitten käy selville, ei puolestaan tiennyt ratsumiehistä mitään, eikä ole nähnyt heitä. Ilma on sitäpaitsi, kuten sanottu, sumuinen ja lumisateen vuoksi sakea. Ratsumiesjoukko oli ilmeisesti tiedustelupatrulli, joka taistelun alkaessa Koikylän luona oli lähetetty Lannemetsistä tai Taivolasta ottamaan selvää tilanteesta. Heidän retkensä myös osoittaa, että hyökkäysliikkeemme on viholliselle täydellinen yllätys että yhteys sen eri osastojen väliltä on katkennut, ja ettei yhtään pakenevaa vihollista ole päässyt Lännemetsiin päin.

Takaa-ajon päätettyään 1:nen komppania keräytyy vähitellen Mänisteen varmistaen toistaiseksi sen ja alueen Aherojärveen asti.

»3:nnelle komppanialle lähetän taistelun päätyttyä käskyn marssia takaisin komentopaikalle lähettääkseni sen Mänisteen.

»Heti ottelun alkaessa olen antanut 2:selle komppanialle käskyn rientää Koikylään. Mutta ratsulähetti, sensijaan, että olisi ratsastanut suorinta tietä Kakuun, kuten hänelle neuvottiin, kiersi Karulan kautta saapuen siitä syystä vasta myöhään perille.

»Marssijärjestyksessä Koikylästä palaavan 3:nnen komppanian juuri päästyä mäen päälle, josta taistelu ensin alkoi, ja jossa patteri, hevoset ja lähetit ovat kokoutuneina kaikessa rauhassa avataan maantieltä Koikylän pohjoislaidasta äkkiä kiivas konekiväärituli meitä kohden. On onni, että maanpinta mäellä on aaltoilevaa, joten siellä olevat silmänräpäyksessä ehtivät heittäytyä näkymättömiin. Hevoset saadaan myös kiireesti suojaan, vain yksi hevonen tykistöstä haavoittuu.

»Oivallan heti, että Koikylään saapuva 2:nen komppania luullen 3:tta komppaniaa kartanosta peräytyväksi viholliseksi on avannut tulen. Huudan tämän miehille ja kiellän ampumasta. Ei ole varaa kohottaa päätään, sillä sumusta huolimatta konekiväärisuihku pyyhkii ihailtavan tarkasti aivan mäen harjaa, joten täytyy tekeytyä mahdollisimman litteäksi. Ensimmäisen luotituiskun lakattua koetamme yhteen ääneen kiljua, että olemme Pohjan Poikia, mutta kohta tulee uusi ryöppy, joten ei auta muu kuin painua lumeen. Lähetän ratsumiehen oikealla olevaan metsäkielekkeen kautta kiidättämään 2:lle komppanialle ilmoitusta todellisesta asiain tilasta.

»Ennen taisteluun lähtöä on komppanioille jaettu valoraketteja, joista punainen merkitsee, että oma tuli haittaa omaa väkeä. Koetamme niillä antaa merkkejä, mutta ne toimivat huonosti, eivätkä näy. Vihdoin ampuminen lakkaa, ja 2:nen komppina alkaa marssijärjestyksessä lähetä kartanosta meitä kohden. Kuten sen upseerit myöhemmin kertovat, ovat he lopulta huomanneet erehdyksensä päättäen siitä, ettei meidän puoleltamme vastata tuleen. Onneksi ei tuli ehdi tuottaa vahinkoa.»

Taistelun päätyttyä 2:nen komppania sai käskyn majoittua Koikylän kartanoon ja asettaa kenttävartion Piriin. 3:nnen komppanian tehtävänä oli miehittää linja Mäniste—Mäe-Veski (poisluettuna) ja 1:nen komppania Mäe-Veski (mukaanluettuna)—Aherojärvi (mukaanluettuna). Pataljoonan esikunta ja tykistö majoittuivat Koikylän kartanoon, samoinkuin Karulasta saapuneet ambulanssi ja kuormasto. Pohjan Poikain 3:s patteri tuli myöskin jälkeenpäin Koikylään.

Taistelu oli ollut Pohjan Pojille kunniakas ja sen tuottamat tappiot vähäiset. Vain 1 Pohjan Poika oli kaatunut, nim. vääpeli Kalle Karisto 3:nnesta komppaniasta, ja haavoittunut muutamia, joista kuolivat myöhemmin haavoihinsa kersantti Niilo Salo 1:sestä K.K.K:sta ja pieni, reipas ratsulähetti Hans Oksman, joka sai heti taistelun alussa kuulan läpi otsansa ja heitti henkensä parisen viikkoa myöhemmin Tarton sairaalassa. Bolshevikien erittäin lukuisat kaatuneet joka puolella taistelualuetta osoittivat, että vihollinen sen sijaan oli kärsinyt sangen huomattavan mieshukan.

Koikylän loistava voitto osoittautui seurauksiltaan laajakantoisemmaksi kuin oli voitu toivoakaan. Se saattoi vastustajan kauhun valtaan. Kaikkialla bolshevikit, jotka olivat ryhtyneet suuriin valmistuksiin alkaakseen rynnistyksen etelärintamalla, vetäytyivät takaisin. He pakenivat niin nopeasti, että kosketus heidän kanssaan Koikylän taistelun jälkeen menetettiin Pohjan Poikain rintamaosalla kokonaan.

Saatuaan Koikylän taistelun jälkeen eräältä virolaiselta talonpojalta tietää 500-miehisen vihollisjoukon kulkeneen edellisenä päivänä Pirin ohitse pohjoista kohden ja peläten sen katkaisevan Koikylän ja Valkin yhteyden jääkärikapteeni Hannula ilmoitti asiasta eversti Kalmille, joka määräsi yhden panssarijunan lähetettäväksi Lijlen luona olevan tienristeyksen kohdalle.

Edelleen saatiin tietää, että bolshevikit olivat keskittäneet aloitettavaa offensiiviaan varten sotilaita Aajoen mutkaan, ja että voimakkaita punaisia joukkoja oli lähtenyt liikkeelle Sileä ja Bekkeä kohden.

Koikylän taistelu teki kuitenkin kaikki vihollisen hyökkäysaikeet tyhjiksi. Peläten joutuvansa saarroksiin punaiset ryhtyivät nopeasti peräytymään. 3:s virolainen rykmentti saattoi senvuoksi taisteluitta asettua linjalle Wolmarin rata—Oling—Sallisemnek—Wiezemhof—Meschmüsch—Munze. Stackelnin asema joutui myös virolaisten haltuun, mutta he menettivät sen pian jälleen.

Myöskin Valk—Marienburg radan suunnassa vihollinen oli peräytynyt. Pohjan Poikain patrullit totesivat Lännemetsin tyhjäksi punaisista. Taivolastakin bolshevikit poistuivat virolaisen panssarijunan ryhdyttyä etenemään ja vetäytyivät aina Hoppenhofiin asti. Mustjoen (Schwarzbachin) rautatiesillalle he jättivät — sen miinoitettuaan — räjähdyskomennuskunnan tuhoamaan siltaa, jos suomalais-virolaiset joukot yrittäisivät edetä etelämmäksi.

Vaikka siis punaisten hyökkäysaie etelärintaman keskustassa Pohjan
Poikain 1:sen pataljoonan uljaan taistelun vuoksi oli jäänyt
toteuttamatta, eivät bolshevikit muualla luopuneet siitä. Ruhjan ja
Pihkovan suunnilla he pakottivat virolaisten joukot peräytymään.

Eversti Kalm sai 15 p:nä käsiinsä lättiläisen brigadin erään tiedonannon, josta kävi selville, että Koikylässä oli Pohjan Poikain vastustajana ollut sama rykmentti kuin Luhde Grosshofissa, nim. 1:nen lättiläinen rykmentti, ja että brigadin esikunta 2:sen rykmentin kera oli Hoppenhofissa.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona ei ryhtynyt etenemään pakenevan vihollisen perässä, koska eversti Kalmilta saapui määräys pysyä otetuissa asemissa. Vain l;sen komppanian kenttävartio siirrettiin Aherojärven luota Appiaan. Yö kului täysin rauhallisesti.

Koikylän kartanoon sijoittuivat m.m. 1:sen pataljoonan ja patteriston esikunnat. Yösijan hankkiminen tuotti kuitenkin tavattomia vaikeuksia suuressa, mutta paljaaksi ryöstetyssä linnassa. Patteriston esikunta sai sentään kaksi jonkin verran kalustettua huonetta käytettävikseen, niissä oli näet sijainnut punaisten esikunta, mutta muuten ei koko rakennuksesta voitu löytää muita huonekaluja kuin yksi sänky likaisine patjoineen. Esimerkkinä siitä, millaisiin oloihin upseeritkin saivat rintamalla tyytyä, mainittakoon, että useita öitä valvoneet 1:sen pataljoonan upseerit saivat — pataljoonan komentajaa lukuunottamatta, joka nukkui äskenmainitussa sängyssä — maata yönsä olkipahnoilla uunin ympärillä kylmässä huoneessa syötyään yksinkertaisen illallisensa suoraan suuresta, nokisesta padasta, jossa se oli valmistettu. Mutta monien päivien rasitusten jälkeen kaikki se tuntui luonnollisesti erittäin hyvältä.

* * * * *

Kun vihollinen oli koko Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan taistelualueella vetäytynyt taaksepäin, antoi jääkärikapteeni Hannula pitäen hyödyttömänä jäädä entisiin asemiin etenemiskäskyn. Pataljoona lähti liikkeelle 16 p:nä klo 2 ip. Taivolan rautatienasemaa kohden. (Vääpeli Nikin johtama kenttävartio jätettiin kuitenkin edelleen Piriin.) Sen vastarintaa kohtaamatta sivuutettuaan pataljoona pysähtyi kuitenkin jo linjalle Taivolan kartano—Harglan-(Harjelin-)joki. Taivolan aseman vallanneen virolaisen panssarijunan puolesta ilmoitettiin näet, että punaiset olivat miinoittaneet Mustjoen n. 50 m. pitkän rautatiesillan. Oli koetettava saada silta vahingoittumatta vallatuksi, ja siitä syystä oli tällä suunnalla edettävä mahdollisimman varovaisesti. Sillan korjaaminen, jos punaiset olisivat ehtineet sen räjähdyttää, olisi vienyt parin kuukauden ajan, jolloin virolaiset panssarijunat eivät olisi voineet tukea jalkaväen hyökkäystä.

1:nen komppania majoittui radan varrella olevaan Kysteradin kansakouluun asettaen kenttävartion Taivolan kartanoon ja aliupseerivartion Iremäelle Harglanjoen länsirannalle. 2:nen komppania sijoittui Didrikylään Taivolan aseman lähistölle lähettäen edessiirretyn kenttävartion Essemäelle, radan toiselle puolen, tehtävänä varovaisesti tiedustella radan pohjoispuolitse Mustjoelle. 3:s komppania asettui Taivolan rautatienasemalle. 1:nen ja 3:s patteri saapuivat myöhemmin illalla Taivolan kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta taas otti majapaikakseni Vanakupjan tienhaarassa olevan karjatalon.

Pohjan Pojat eivät yön kuluessa joutuneet kosketuksiin vastustajan kanssa. Aajoen laaksossa Taivolan lounais- ja eteläpuolella havaittiin jonkinlaista vihollisen liikehtimistä, mutta siellä oli vain pohjoisesta peräytyväin bolshevikien lähettämiä tiedustelijoita. Paikallisilta asukkailta saatiin tietää, että punaisia oli m.m. Adsel-Neuhofissa ja Augustenthalissa, ja että Adselin linnassa majaili jokin punaisten korkeampi esikunta tai komitea.

* * * * *

Eversti Kalm oli turhaan odottanut virolaisilta luvattua ilmoitusta radan katkaisemisesta Marienburgin seuduilla. Virolaiset olivat 16 p:ään mennessä päässeet vasta Lutsnekin linjalle. Heidän etenemisensä kävi yhä hitaammin punaisten tehdessä paikoitellen lujaa vastarintaa. Asioiden ollessa tällä kannalla eversti Kalm uskoen voivansa rykmentillään suorittaa tehtävän paljon helpommin kuin virolaiset joukot, etenkin, koska bolshevikit peräytyivät kauhuissaan yhä kauemmaksi Pohjan Poikain rintaman kohdalla, päätti 16 p:nä antaa rykmentilleen käskyn voimakkaaseen etenemiseen. Sen tarkoituksena oli Pihkova—Riika viertotien katkaiseminen ja Marienburgin valloittaminen, jotta punaisten paine etelärintaman muillakin osilla heikkenisi ja Valk—Marienburg radan itäpuolella toimivilta vihollisjoukoilta katkaistaisiin peräytymistie etelään. Mutta tämän suuren tehtävän suorittamiseen tarvittiin koko Pohjan Poikain rykmentti, jonka 2:sen pataljoonan tilalle Valkin vartioväeksi kyllä olisi joutanut jokin vähäpätöisempi joukko-osasto.

Eversti Kalm sähkötti senvuoksi kenraali Wetzerille 16 p:nä:

»Virolaiset joukot ilmoittavat esikuntaanne hyvinkin väritettyjä tietoja verisistä taisteluista. Johtamaini Pohjan Poikain täytyy käskystänne olla tehottomassa toiminnassa. En voi kauemmin sietää tämmöistä asemaani. Pyydän määräämään heti Valkiin garnisonipalvelusta varten jonkin virolaisen komppanian komendantin käytettäväksi voidakseni huomiseksi saada myös 2:sen pataljoonani käytettäväkseni garnisonipalveluksen siitä suurempia kärsimättä. Vielä tähän iltaan mennessä otan haltuuni asemat linjalta Piri— Aajoen uoma—Schwarzbachjoen uoma linjalla Taivola—rautatiesilta Schsvarzbachilla Gut Menzeniin asti. Pikainen sähkövastaus välttämätön. 16.2. klo 15.15.

Eversti Kalm»

Kenraali Wetzer ei kuitenkaan suostunut eversti Kalmin ehdotukseen. Hän mainitsee siitä kirjeessään tohtori Louhivuorelle marraskuun 10 piitä 1921 seuraavaa:

»Olin kieltänyt Kalmia tunkeutumasta Marienburgiin. Tämä esillekäy rykmentille antamastani operatsionikäskystä, jossa määräsin etenemisen tapahtuvaksi ainoastaan määrättyyn paikkaan saakka (ei Marienburgiin asti) ja ainoastaan rykmentin vähemmällä, tarkoin määrätyllä osalla. Hän rikkoi käskyni niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

»Syyni tähän olivat:

»1) että etenemisemme Marienburgiin saakka asettaisi meidät liian eteentyönnettyyn asemaan, joka ei vastannut tilanteen vaatimuksia, eikä virolaisten silloista sotavoimaa,

»2) että Marienburg sijaitsi sen etnografisen rajan ulkopuolella, jota ei saanut ylittää,

»3) että tahdoin välttää Kalmin rykmentin hyökkäämästä kaupunkiin, koska pelkäsin väkivaltaa ja ryöstämistä – – –.»

»Senvuoksi sähkötettiin Pohjan Poikain rykmentille:

»Eversti Kalm. Valk.

Vastaukseksi sähkösanomaanne N:o 192 ilmoitetaan, että ei ole
käytettävissä mitään joukkoja, joita voisi lähettää Valkiin.
Yhden pataljoonan Pohjan Pojista tulee pysyä Valkissa reservissä.
Aikaisemmin annettu käsky pysyy ennallaan.

Ylipäällikön käskystä

Veijo. Majuri.»

»Eversti Kalm päätti kuitenkin toteuttaa suurenmoisen hyökkäysaikeensa. Kun 1:nen pataljoona ei siihen yksin mitenkään riittänyt, määräsi hän vastoin etelärintaman ylipäällikön nimenomaista käskyä osan 2:sta pataljoonaa Valkiin jääneen patterin kera ottamaan osaa Marienburgin valloitusretkeen.

Operatsionikäskyssään N:o 8 (16.2.19.) eversti Kalm antoi käskyn etenemiseen ryhtymisestä. Taistelukauden täten alkavan toisen jakson tarkoituksesta mainittiin siinä:

»Koska 2:sen divisionan toimesta ei rata Marienburg seuduilla tule katkaistuksi ja koska eteneminen yleensä näyttää olevan seisauksissa, on rykmenttimme tehtävänä katkaista Pihkova—Riga valtatie Hoppenhofin lounaispuolella, jotta toinen virolainen divisiona voisi ottaa haltuunsa valtatien Hoppenhofista Isborskiin.

»Länsipuolisena naapurina on 3:s virolainen rykmentti linjalla Egle—Olin—Sallisemnek—Gut Wiezemhof—Meschinusch. Itäpuolisena naapurina on 2:nen virolainen divisioona linjalla Gut Menzenistä [Moniste (Menzen) oli kuitenkin vielä tällöin punaisten hallussa] Verroon päin—Gut Lutsnek—Panikowitz—Isborsk kauppalan eteläpuoli—Isborskin asema.»

Pohjan Poikain eri osastoista määrättiin:

1:sen pataljoonan sekä 1:sen ja 3:nnen patterin jääkärikapteeni Hannulan johdolla tuli ottaa 16 ja 17 pm välisenä yönä haltuunsa linja Piri—Aajoki—Mustjoki—Mustjoen rautatiesilta—Mönisten kartano.

2:sen pataljoonan 4:nnen ja 6:nnen komppanian, 2/3 2:sesta K.K.K:sta ja 2:sen patterin oli lähdettävä 4 ratsuosastoon kuuluvan lähetin kera jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla Valkista 17 p:nä klo 1 yöllä maanteitse Koikylän kartanoon, jossa levähdettyään niiden tuli jatkaa matkaansa Vanakupjan ja Kilijarin taloihin reserviin.

Asemakomendantti Leo Eronen sai käskyn huolehtia siitä, että ambulanssijuna olisi 17 p:nä klo 7 ap. Valkin asemalla ja siihen liitettyinä eversti Kalmin esikuntaa varten I luokkavaunu, muulle henkilökunnalle 1 vaunu ja Pohjan Poikain soittokunnalle, jonka myöskin tuli lähteä mukaan tulilinjoille, 1 vaunu.

Lääkintämajuri Kallioinen määrättiin ambulanssijunan päälliköksi, lääkintäkapteeni Cederberg seuraamaan 1:stä ja lääkintäkapteeni Kalpa 2:sta pataljoonaa.

Valkiin oli jäävä eversti Kalmin sijaiseksi kapteeni Rihtniemi ja kaupungin komendantin käytettäväksi 5:s komppania 2 raskaan konekiväärin kera.

Valkissa olleiden joukko-osastojen keskuudessa esiytyi kuitenkin jo tällöin haluttomuutta ryhtyä hyökkäämään Viron kansallisten rajojen ylitse, ja siitä oli nyt — sotilaiden mielestä — kysymys.

Sen johdosta eversti Kalm kaikille Pohjan Pojille luetussa kirjelmässään helmikuun 16 piitä ilmoitti, että tottelemattomuuteen yllyttävät sotilaat erotettaisiin heti rykmentistä. Samalla selitettiin, että kysymyksessä ei ollut vieraiden maiden valloittaminen, vaan ainoastaan Viron kansallisten rajojen ja Viron alueen tehokkaaseen puolustamiseen sopivien asemien hankkiminen, ja ilmoitettiin, että Viron kansallinen eteläraja oli luettava kulkevaksi linjaa Heinaste—Salatsijoki—Burtnekjärvi—Saulek—(Aajokea myöten) Ramnek — Valk-Marienburg radan ja Pihkova-Riika valtatien risteys— (Hoppenhof—Isborsk maantien eteläpuolitse) Isborskin kauppala ja lopuksi viimemainitun kaakkoispuolitse Isborskin aseman kautta Peipusjärveen.

Mieliala sotilaiden keskuudessa rauhoittuikin tällä kertaa ilman enempiä toimenpiteitä. Tämä tapahtuma oli vain pieni välikohtaus; mutta se ilmaisi samalla, että rykmentin ennen aivan erinomainen mieliala oli laskemassa, ja että tuhan alla hehkui.

1:selle pataljoonalle määrätty linja olikin jo muuten saavutettu, vain Mustjoen rautatiesilta ja Mönisten kartano olivat vielä punaisten hallussa. Etenkin edellisen valtaaminen oli vaikea ja vaati nopeaa toimintaa. Punaiset saattoivat räjähdyttää sillan minä hetkenä tahansa, ja he tekisivät sen varmasti heti, kun suomalaisvirolaisten joukkojen puolelta ilmenisi vähänkin epäilyttävää.

Kapearaiteisten panssarijunien päällikkö antoi rautatiesillan valtaamiseksi käytettäviksi n. 20 luotettavaa miestä oppaan sekä hevosten ja rekien kera. Suunnitelma oli, että virolainen komennuskunta lähtisi klo 3 yöllä Essemäen kenttävartion kautta otettuaan mukaansa yhden Pohjan Pojan yhdysmieheksi ja hyökkäisi radan pohjoispuolitse yllättävästi rautatiesillalla olevan punaisten räjähdyskomennuskunnan selkään konekivääriosaston kiirehtiessä suoraan metsän halki. Sittenkuin sillan vartijat olisi saatettu vaarattomiksi, oli konekivääritulella ja käsigranaateilla pidettävä vihollinen loitolla, kunnes Pohjan Poikain 2:nen komppania, jonka siihen mennessä oli edettävä Kallikylän luo, ehtisi paikalle ja turvaisi sillan omistuksen.

Kaikki tapahtui suunnitelman mukaisesti. Räjähdyskomennuskunta tuli täydellisesti yllätetyksipä silta joutui vahingoittumattomana virolaisen komennuskunnan haltuun klo 7 ap. Sen käsiin jäi haavoittuneena räjähdyskomennuskunnan päällikkö, muudan puolalainen insinööri, muut punaiset pakenivat.

2:nen komppania turvattuaan sillan eteni Tervasiin ja Pelsiin ryhtyen tiedustelemaan Mönisteä ja Hoppenhofia kohden. Virolainen panssarijuna kulki pian senjälkeen Mustjoen sillan ylitse, jatkoi matkaansa ja valtasi Hoppenhofin 17 p:nä klo 1,30 ip.

Aamulla 17 p:nä 1:sen pataljoonan esikunta siirtyi Taivolan kartanoon, jonne myöskin 1:nen komppania saapui kokonaisuudessaan. 3:s komppania lähetettiin 1:sen komppanian aikaisempaan majoituspaikkaan.

Saatuaan tiedon, että Adselin linnaan majoittunut bolshevikikomitea oli parhaillaan takavarikoimispuuhissa sijoituspaikkansa lähistöllä, jääkärikapteeni Hannula antoi 1:selle komppanialle käskyn koettaa vangita sen jäsenet ja riistää heiltä saaliskuormat. Valmistukseksi Pohjan Poikain 3:s patteri ampui Taivolasta kartan mukaan 10 laukausta linnaa kohden klo 10,40—11,15 ap. Shrapnellit räjähtivät, kuten asukkaat sittemmin kertoivat, Adselin kirkon luona, n. 1/2 km päässä kartanosta pohjoiseen. Punaiset säikähtivät siitä niin, että jättivät saaliinsa ja pötkivät pakoon. Mutta hetken kuluttua he huomattuaan, ettei välitöntä vaaraa ollut, palasivat hakemaan kuormiaan ja ajoivat sitten tiehensä vähän ennen 1:sen komppanian patrullin tuloa.

Eräs mukana ollut kirjoittaa retkestä:

»Patrulli lähtee liikkeelle. Matka on pitkä, n. 10 virstaa. Miehet kyllästyvät puolitiessä kävelyyn, ottavat eräästä talosta 3 hevosta, ja niin aivan tuntemattomia, valkoisen astumattomia teitä eteenpäin. Näin päästään virstan päähän talosta. Vielä ei ole selvyyttä, missä punikit piilevät. Vastaan tulee kolme akkaa. Rippeet neljän kielen sanavarastosta tongitaan esille, ja niin päästään selville, ettei kartanossa enää ole bolshevikeja. Varmuuden vuoksi istutetaan lihavin eukoista rekeen. Sitten täyttä lentoa lehtokujaa pitkin ohi kirkon, läpi kylän linnaan. Vastaanotto on mitä sydämellisin. 10 miestä edeten 10 virstaa joukoistaan on 'valloittanut' mitä parhaimmissa asemissa olevan kartanon.»

Jääkärikapteeni Hannulan aikomus oli ollut 17 p:n aamuna tehdä valehyökkäys Aajoen eteläpuolella olevia joukkoja vastaan peloittaakseen ne edemmäksi ja sitten marssia Everestä ja Hakjamoisasta lähtevää tietä myöten Mustjoen sillan ohi eteenpäin. Mutta saatuaan tietää eversti Kalmin saapuvan samana päivänä Taivolan asemalle hän lykkäsi etenemisen.

Pohjan Poikain esikunta- ja ambulanssijuna lähti Valkista klo 8 ap. saapuen Taivolan asemalle klo 10 ap. Junan suojelusväeksi määrättiin äkkiyllätysten varalta soittokunnan miehet, jotka asestettiin kivääreillä, ja joilla koko retken ajan oli siten kaksinainen tehtävä.

2:nen pataljoona oli lähtenyt Valkista 2:sen patterin kera klo 1 yöllä maanteitse Lijlen ja Lepenhofin kautta ja saapui Koikylässä levättyään Taivolaan klo 2 ip.

Tiedustelun kautta saatiin selville, että punaiset olivat, sittenkuin
virolainen panssarijuna oli ottanut haltuunsa Hoppenhofin, vetäytyneet
Pohjan Poikain rintamanosalla aina Pihkova—Riika viertotien taakse.
Eversti Kalm päätti ryhtyä viipymättä etenemään.

Jääkärikapteeni Hannula sai käskyn koota komppaniansa Taivolan kartanoon ja edetä senjälkeen tykistön kera Adselin linnaan. Sieltä käsin oli varmistettava tie Adselista etelään viertotielle saakka. 4:s komppania sai käskyn asettua 2:sen komppanian tilalle Kallikylää lähellä olevaan Alakylään. Komppania saapui jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla määräpaikkaansa klo 5 ip., jonka jälkeen 2:nen komppania saattoi jättää asemansa ja marssia Adseliin pataljoonan yhteyteen. 6:s komppania jäi toistaiseksi suorittamaan vahtipalvelusta Taivolan asemalle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo päivän vaiheista:

»3:nnen komppanian saavuttua Taivolan kartanoon ja siellä jonkin aikaa kuunneltuamme rykmentin torvisoittokunnan esityksiä lähdetään Adselia kohden: 1:nen ja 3:s komppania, 1/3 1:sestä K.K.K:sta sekä tykistö. Ramnekin tienhaaraan jätetään selkäpuolta turvaamaan varmistusosasto 3:nnesta komppaniasta 2 kevyen konekiväärin kera.

»Ratsastaessamme edellä tulee meitä vastaan reillä ajaen Adselista palaava vänrikki Havaan joukko. Sille annetaan käsky kääntyä ja ajaa edellä Adseliin, jonne myös osa tykistöä ennen muuta joukkoa on lähtenyt.

»Vähää ennen tuloamme Adselin linnaan nähdään sieltä tietä myöten, joka Aajoen länsipuolella kulkee yhdensuuntaisena meidän kulkemamme kanssa joen itäpuolella, liikkuvan pohjoiseenpäin bolshevikijoukon, jossa on osasto ratsuväkeä ja pitkä kuormastokolonna. Adselin kirkon kohdalla se on kääntynyt linnaan päin aikoen nähtävästi siellä olevan sillan kautta siirtyä itäpuoliselle tielle. Mutta sitten se on yht'äkkiä kääntynyt takaisin ja kiireesti lähtenyt ajamaan etelään. Ilmeisesti se on nähnyt meikäläisten lähestyvän, ehkä Adseliin palaavan vänrikki Havaan joukon ja tällöin lähtenyt pakoon. Saavuttuamme Adseliin näemme sen etäällä Aajoen toisella puolen pakenevan lounaista kohden. Takaa-ajo ei enää hyödytä.

»Hetken kuluttua aletaan eteläpuolelta Aajoen toiselta rannalta ampua linnaa kohden. Huomataan, että siellä on 6-miehinen vihollisen ratsupatrulli, joka ammuskelee linnan alapuolelle asetettua tilapäistä vartiota.

»Kaikki osoittaa, että vihollinen meidän toimintasuunnallamme on joutunut kokonaan hajalle, yhteys on katkennut sen eri osastojen väliltä, jotka nyt ilman päämäärää harhailevat ympärillämme. Kun senvuoksi tilanne meidän luoteis- ja länsipuolellamme ja jossakin määrin myös koillisessa on epäselvä ja yksityisiä vihollisosastoja harhailee eri tahoilla, joten yhteentörmäys on mahdollinen miltä suunnalta hyvänsä, katson parhaaksi pitää pataljoonan koossa Adselissa ja varmistaa sen joka puolelle.

»Pataljoona ja tykistö majoittuvat kartanoon. 1:nen komppania saa tehtäväkseen varmistaa koilliseen ja luoteiseen asettaen aliupseerivartion Aajoen sillalle kirkon kohdalle ja Berlin—Kubja tielle. 3:s komppania varmistaa etelään lähettäen kenttävartion n. 1 1/2 km kartanosta etelään olevaan tienhaaraan puron varrelle. 2:nen komppania saapuu illalla Adseliin ja pääsee kokonaisuudessaan lepäämään. Vääpeli Nikin kenttävartio kutsutaan pois Piristä.

»Adselin linna on Liivinmaan komeimpia aateliskartanolta lukuisine, suurine kivirakennuksineen, omine sähkölaitoksineen, laajoine puistoineen y.m. ja sijaitsee ihanalla paikalla korkealla penkereellä Aajoen varrella. Halliten laajalti Aajoen aavaa laaksoa pohjoiseen ja etelään sekä samoin metsättömiä ja aukeita seutuja länteenpäin se on puolustuskohtana etelää ja länttä kohden erinomainen ja näiltä suunnilta melkein mahdoton valloittaa, ellei vihollisella ole käytettävänään voimakasta tykistöä. Aajoki virtaa tällä kohdalla syvässä laaksossa korkeiden harjujen välillä, joita myöten kummallakin puolen jokea kulkevat yhdensuuntaiset maantiet. Kartanon päärakennus on tasoitetulla penkereellä, jonka seinämä on keinotekoisesti kiveämällä tehty aivan pystysuoraksi.

»Punaiset ovat ryöstäneet täältä jo useita hevoskuormia kallisarvoista irtaimistoa ja ennen meidän tuloamme vieneet m.m. n. 30 puhdasrotuista englantilaista hevosta kartanon hevossiittolasta. Talon haltijat ovat tietymättömissä. Jäljelle on jäänyt vain vanha saksalainen taloudenhoitajatar sekä palvelusväkeä, josta ainakin osan kerrotaan olevan punaista.

»Vähän matkan päässä kartanon puistossa on kuusenoksista ja havuista rakennettu, runsaasti punaisilla lipuilla ja nauhoilla koristettu, korkea, tornintapainen laitos. Talonväki kertoo, että joku aika sitten punaisten isännöidessä eräs mies oli murhannut Adselin papin. Kun senjälkeen valkoiset taas vähäksi aikaa olivat päässeet valtaan, olivat he hirttäneet murhaajan. Mutta punaiset olivat kohta taas tulleet takaisin ja kunnioittaakseen 'aatteen marttyyriä' pitäneet juhlalliset hautajaiset ja pystyttäneet mainitun muistomerkin papinmurhaajalle.

»Friedrichshofin kartanon pehtori, joka pitemmän aikaa on ollut punaisia paossa, saapuu luokseni ja pyytää muutamia sotilaita mukaansa lähteäkseen Friedrichshofiin, jonne hän ei yksin uskalla mennä, sekä lupaa siitä hyvästä lahjoittaa pataljoonalle muonavaroja. Hän saa mukaansa muutaman ratsulähetin sekä hevosmiehiä rekineen 3:nnesta komppaniasta.

»Retkikunta saapuu kuitenkin liian myöhään perille: punaiset ovat jo ehtineet tyhjentää kartanon puhtaaksi ja viimeinen kuorma on lähtenyt vähän ennen meikäläisten tuloa. Metsän laidassa kartanon eteläpuolella näkyy muutamia vihollisen ratsumiehiä.»

17 p:n iltaan mennessä Pohjan Pojat olivat asettuneet linjalle Breussin ja Darsenzeemin tienhaara l/2 km Adselista etelään—Hoppenhof—Mönisten kartano. Pohjan Poikain soittokunta marssi Adselin linnaan seuraavana päivänä soittaen siellä oleville joukoille m.m. »Porilaisten marssia» samoilla paikoilla, joilla ennen venäläisten ja saksalaisten sotilasmarssit olivat kaikuneet. Soittokunta sai taivaltaa sieltä seuraavana päivänä jälleen pitkän matkan, nim. Hoppenhofiin.

17 p:n iltana eversti Kalm julkaisi Taivolassa operatsionikäskynsä N:o 9 Pohjan Pojille. Hän mainitsee siitä taistelukertomuksessaan Koikylä—Marienburg taistelukaudelta:

»Joukkojen! tavattomista, huonossa vaatetuksessa, rikkinäisissä jalkineissa ja ankarassa pakkasessa suoritetuista marsseista johtuneen suuren väsymyksen vuoksi en seuraavaksi päiväksi voinut suurempia tehtäviä määrätä.»

1:nen pataljoona sai tehtäväkseen pitäen yhteyttä Hoppenhofissa olevan virolaisen panssarijunan kanssa varmistaa sijoituspaikkansa. Jääkärikapteeni Hannulan komentoon määrättiin samalla toistaiseksi 2:sen pataljoonan 6:s komppania, joka Adseliin saavuttuaan sai vaihtaa 1:sen komppanian.

2:sen pataljoonan 4:s komppania ja 2 raskasta konekivääriä jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla saivat määräyksen marssia 18 p:n kuluessa Saara—Möniste—Vastse-Roosa (Neu-Rosen) tietä Luxenhofin kartanoon viertotien ja Valk—Marienburg rautatien risteyksen lähelle.

Kaikki patterit määrättiin jääkärimajuri Snellmanin välittömän johdon alaisina keräytymään Adseliin.

Ratsuosaston päällikön, vääpeli Vartiaisen tuli kerätä ympäristöstä ratsuiksi kelpaavia hevosia reserviin, jotta aina olisi levänneitä ratsuja tulevissa taisteluissa käytettäviksi yhteydenpitoon eri osastojen välillä. Samalla hänen oli koetettava hankkia lisää satuloita. 18 p:n aamuna 3:s komppania siirtyi viertotielle Breussin tienhaaran luo varmistaen länteenpäin. Punaisten etujoukot (n. 150 ratsu- ja 100 jalkamiestä) olivat Lasdingissa n. 10 km päässä. 1:nen komppania siirrettiin Darsenzeemiin, ja se asetti kenttävartion tienhaaraan Breeschen luo.

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukko lähti liikkeelle Alakylästä 18 p:nä klo 9 ap. sille määrättyä uutta sijoituspaikkaa kohden. Lääkintäkapteeni Kalpa kertoo matkasta:

»Lähimpänä määränä 2:sella pataljoonalla on nyt suuri, Riian ja Pihkovan välinen viertotie, joka pitää saavutettaman 18 p:nä. Lähdetään siis jälleen liikkeelle, sivuutetaan Mönisten ja Vastse-Roosan kartanot, samotaan läpi Hoppenhofin kauppalan, jonka asukkaat suurin joukoin ovat keräytyneet katsomaan ohi kulkevia suomalaisjoukkoja. Erikoisesti pistää silmään suuri mustalaisten ja juutalaisten lukumäärä asukkaiden keskuudessa. Repaleinen puku, likaiset kasvot, tylsistynyt ilme — kaikki puhuu hädästä ja kurjuudesta, ilottomasta elämästä ja toivottomasta tulevaisuudesta. Ovat meidänkin poikiemme varustukset puutteelliset, onpa puhtaudessakin paljon toivomisen varaa, mutta katse on heillä terävä silmä kirkas, ja iloisena heidän laulunsa kaikuu kauppalan lävitse kuljettaessa: 'Oi kallis kotimaa… ei ole maata sen armaampaa.' Vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa tuntuu kotimaa kaksin verroin kalliilta, siellä vallitsevat puutteellisuudet ja epäkohdat häviävät mielestä. Sen ympärille muodostuu jonkinlainen sädekehä.

»Iltapäivällä saavumme suuren viertotien ja Valk—Marienburg rautatien risteykseen. Tähän on meidän majoituttava yöksi, täällä odotettava uusia määräyksiä ja toimintaohjeita.

»Vihollinen on lähettyvillä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä sillä on varsin suuria voimia käytettävinään päättäen paikallisten asukkaiden tiedonannoista Kysymyksessä on ainakin kaksi bolshevikirykmenttiä, kun taas 2:sen pataljoonan miesluku supistuu kahteensataan mieheen. Ja vihollinen vielä lisäksi tietää vähälukuisuutemme. On siis kylläkin syytä olla varuillaan.»

Jääkärikapteeni Svinhufvud varmisti viertotien Oppekalniin päin kenttävartiolla ja Warkalin suuntaan aliupseerivartiolla, tien Neu-Laizeniin kenttävartiolla ja metsän Mickeleniä kohden kaksoisvartiolla.

Heti, kun pataljoona oli saapunut Luxenhofiin, joutuivat sen tiedustelijat kosketuksiin n. 20-miehisen ja 2 konekiväärillä varustetun vihollisen kanssa, joka ajettiin kiivaan kahakan jälkeen pakosalle. Varajoukkueenjohtajan, vänrikki Laurikaisen johtama ryhmä 4:nnestä komppaniasta ryhtyi ajamaan takaa vihollista, mutta joutuikin kosketuksiin suuremman, n. 150-miehisen bolshevikijoukon kanssa 3 virstan päässä Luxenhofista Pihkovaan päin.

Eräs 4:nnen komppanian sotilas kertoo siitä:

»Vänrikki Laurikainen lähti liikkeelle ryhmän kera majapaikastamme. Kaikki, etenkin komppaniamme päällikkö, tiesivät, että hän täyttäisi tunnollisesti tehtävänsä. Niin kävikin. Pian lähetti alkoi tuoda raportteja, joissa luki:

»'Ryhmäni siellä ja siellä, vihollinen yhä peräytyy. Vastassa 2 tai 3 komppaniaa.'

»Raportteja tuotiin useampia, aina vain kauempana nuo 10 miestä olivat. Mutta viimein saapui raportti, jossa patrullin johtaja pyysi apua: ilta oli jo myöhä ja hänen miehensä väsyneitä, vihollisen saartamia.

»Apua ei ehditty lähettää vielä, kun jo hänen miehiään märkinä ja verissään alkoi tulla majapaikkaamme. He kertoivat taistelun kulusta.

»Aina vain oli menty eteenpäin, vihollinen peräytyi aina syvemmälle synkkään metsään. Vähän oli miehiä kyllä peloittanut, mutta kun vänrikki Laurikainen marssi edellä, niin kukaan ei ajatellutkaan takaisin kääntymistä.

»Vihdoin oli tullut pimeä, ja vihollinen oli saartanut heidät melkein kokonaan. Pohjan Pojat odottivat erään pienen mäen kupeella ketjussa tien molemmilla puolin.

»Laaksosta alkoi kuulua ryssien puheensorinaa. Siellä vihollinen komensi joukkojaan ketjuun, mutta ryssät eivät millään olisi tahtoneet lähteä eteenpäin. Vihdoin he kuitenkin alkoivat hitaasti kulkea kohti suomalaisia, joiden asemista he eivät tienneet mitään.»

»Pohjan Pojat näkivät, miten kolme tiheää vihollisketjua pimeässä vyöryi heitä kohden, mutta he eivät väistyneet paikoiltaan, äänettöminä vain odottivat. Vihdoin bolshevikit olivat jo aivan heidän edessään. Silloin vänrikki Laurikainen laukaisi seisaaltaan mauserinsa vihollisen johtajan korvaan surmaten hänet heti. Mutta kintereillä seurannut bolsheviki ehti myös ampua vänrikki Laurikaista rintaan. Sama ryssä sai kuitenkin vielä maistaa vänrikin mauserin kuulaa. Kova kiväärinpauke seurasi heti näitä laukauksia, ja ennen pitkää bolshevikit vetäytyivät takaisin.

»Pohjan Pojat koettivat tuoda muassaan johtajansa ja aivan hänen viereensä kaatuneen ryhmänjohtajan, aliupseeri Arvo Heinon ruumiita. mutta se osoittautui mahdottomaksi. Osa patrullista palasi Luxenhofiin tuomaan sanaa tapahtumasta, toinen osa jäi taistelupaikan läheisyyteen.»

Saatuaan sanoman vänrikki Laurikaisen ja aliupseeri Heinon kuolemasta komppanianpäällikkö, kapteeni Pekkanen riensi vänrikki Luostarisen ja muutamien sotilaittensa kera noutamaan kaatuneiden ruumiita. Kun he lähestyivät taistelupaikkaa, tuli heitä vastaan muutamia partioon osaaottaneita sotilaita, jotka henkensä uhalla pelastettuaan johtajiensa ruumiit kuljettivat niitä nyt reellä kohti Luxenhofia. Bolshevikit eivät olleet ehtineet edes ryöstää kaatuneita.

Jääkärikapteeni Svinhufvud mainitsee pataljoonansa sotapäiväkirjassa tilanteesta:

»Asukkaiden ja saatujen vankien kertomusten mukaan, jotka kaikki muuten olivat yhdenmukaisia, olivat vihollisen voimat kaksi rykmenttiä (noin 2.000 miestä) keskittäytyneinä Oppekalnin ja Alt-Laizenin seutuville. Vihollisen keskuudessa vallitsee suuri paniikki ja joukot ovat aivan hajoamistilassa ollen solumassa - Marienburgia kohti. Sitäpaitsi sotilaitten ja neuvostojen välillä vallitsee erimielisyyttä tuon kauppalan puolustamisesta. Osa vihollisista on omavaltaisesti marssinut kauppalan läpi Pihkovaan päin.»

Eversti Kalm, jolle tilanteesta Luxenhofissa oli ilmoitettu, lähetti 4:nnelle komppanialle ilmoituksen, että se saisi vetäytyä takaisin Hoppenhofiin. Jääkärikapteeni Svinhufvud katsoi kuitenkin, että peräytyminen, vaikka sitä voitiinkin silloisissa oloissa pitää parhaana, olisi lamauttanut yhä enemmän miehistön mielialaa, ja päätti jäädä paikoilleen. Yö kuluikin vastoin odotuksia rauhallisesti.

Pohjan Pojat olivat siis täyttäneet heille etelärintaman ylipäällikön määräämän tehtävän, vieläpä yksin, ilman edellytettyä eversti Puskarin joukkojen tukea. He olivat myös saavuttaneet omalta kohdaltaan sen linjan, jota myöten eversti Kalm oli aikaisemmin mainitussa julistuksessaan Pohjan Pojille ilmoittanut Viron kansallisen etelärajan kulkevan. Mutta eversti Kalmin tarkoitus ei ollut pysähtyä vielä siihenkään. Hän tähtäsi, kuten aikaisemmin on jo viitattu, Marienburgin valloittamiseen.

5. Neljäs taistelukausi.

(Marienburgin valloitusretki.)

Eversti Kalmin suunnitelma oli jatkaa hyökkäystä Marienburgiin saakka. Sen valloittamiseksi hän laati seuraavan historiallisen käskynsä:

»Pohjan Poikain Operatsionikäsky N:o 10
Komentaja. Pohjan Pojille.

Taivolan asemalla 18/II —19, klo 16.

1. Vihollinen hyökkää, kaikki voimansa ponnistaen, virolaisia joukkoja vastaan sekä Pihkovan että Wolmarin suunnalla. Pohjan Poikain toiminta-alueella ei ole järjestettyä vastarintaa huomattavissa.

2. Koska Virossa toimivien suomalaisten joukkojen pääintendentti on suuresti laiminlyönyt rykmenttimme varustamisen, erikoisesti vaatettamisen, ja koska vihollinen rykmentistämme riippumattomista syistä on aina päässyt kaikkine ryöstösaaliineen pakoon ja todennäköisesti viime päivinä monelta suunnalta koonnut Marienburgiin ryöstötavaraa ja rautatien liikkuvaa kalustoa, olen rykmenttiini nähden puhtaasti taloudellisista syistä — kuitenkin samalla avustaen Etelärintaman Ylipäällikköä hänen vaikeassa tehtävässään ottaa haltuun Riga—Pihkova viertotie — pakoitettu tekemään saaliinpyydystysretken Marienburgiin. Pääasiallisesti tarvitsemme sotilasvaatekappaleita, jalkineita, aseita, satuloita, rautatien liikkuvaa kalustoa, kenttäpuhelinjohtoa, kenttäpuhelimia, sähkölennätinkoneita ja mahdollisesti ruoka- ja saniteettitarpeita. Tehtävämme suoritettuamme on meidän pikimmiten palattava Marienburgista rautateitse Valkiin.

3. P.P. 1:nen pataljoona ja II:sesta pataljoonasta 6 komppania (2:n raskaan konekiväärin kera) Jääkäriluutnantti Hannulan johdolla varmistaa 1 komppanialla (1 patterin kera) Breuss—Tilder tienhaaran ja pääjoukoilla tekee saartoliikkeen Marienburgin eteläpuolelle, kulkien maantietä Post Station Adsel—Seltinghof—Mackisch pohjoispuolella olevaan tienhaaraan asti, josta 1 komppanialla tykistön ja tykistön räjähdyskomennuskunnan keralla rikkoo perusteellisesti rautatiesillan Ludse ja Stomersee nimisten järvien välisellä joella, lähtien rautatien rikkomisen jälkeen etenemään Skole—Uppes tietä yhtyäkseen Ermikon tienhaarassa Mackisch tienhaarasta tuleviin pääjoukkoihin, samalla patrulleeraten rataa Marienburgiin päin ja rikkoen rautatiesillan Luppat kohdalla; varmistaen Sillawerschiin kulkevan maantien ottavat Luutnantti Hannulan joukot asemat Murnek—Ummernek seuduilla, tiedustellen seutuja Marienburgiin päin ja pitäen yhteyttä Ohkan—Melne—Seltinghof—Reppekaln tietä Hoppenhofiin minun kanssani. Sillan rikkomisesta Ludse— Stomerse on saatava pikainen ilmoitus minulle panssarijunien etenemisen aloittamista varten. Muuten lähetettävä tietoja minulle joka kolmas tunti klo 6:sta ap. laskien. Breuss—Tilder tienhaarassa oleva komppania 1 patterin kera pitää yhteyttä suoraan minun kanssani Hoppenhofiin. Luutnantti Hannulan joukot lähtevät liikkeelle klo 6 ap. 19/11 —19.

4. P.P. II pataljoonasta 4:s komppania (2 raskaan konekiväärin kera) lähtee liikkeelle Luxenhofista klo 6 ap. 19/11 —19 metsätietä, joka kulkee Luxenhof—Chavara tienhaarasta Reppekalnin kautta Schwarzbeckshofin ohi Seltinghofiin. Metsätiellä Chavaran tienhaarasta Schwarzbeckshofiin asti on tehtävä kirveellä puihin kaakkoispuolelle tietä T kirjaimen muotoisia hakkuumerkkejä, joka helpoittaisi jälkeenpäin yhteyden pitämistä tätä samaa tietä. Luxenhofista on otettava matkaan luotettava tieopas. Seltinghof tienhaaraan tultua on patrulleerattava Karlsbergin tienhaarasta Aahofiin kulkeva tie sekä lähdettävä etenemään Seltinghofista Kemmeriin päin, otettava asemat Sillakt—Lükin tienoilla, tiedustellen Marienburgiin päin ja pitäen sivustayhteyttä Luutnantti Hannulan joukkojen kanssa.

5. P.P. patteristo asettaa Breuss—Tilder tienhaaran varmistamiseksi 1 patterin. Loput patteristoa ynnä räjähdyskomennuskunta Jääkärimajuri Snellmanin johdolla seuraavat Jääkäriluutnantti Hannulan joukkoja.

6. Ratsuosaston päällikkö Vartiainen pitäköön kaikilla mahdollisilla
keinoilla huolta yhteydestä Jääkäriluutnantti Hannulan ja minun
välillä. Luutnantti Lehtonen järjestää sähköyhteyttä.

7. Niin pian kuin olen saanut tiedon radan katkaisemisesta Marienburgin
eteläpuolella, lähtevät panssarijunat Kapteeni Petersin johdolla
etenemään Marienburgia kohti.

8. Itse tulen olemaan junassa Hoppenhofin asemalla. Esikuntajunan
yhteydessä on Tohtori Kallioisen johdossa oleva ambulanssi, johonka
kuljetettakoon kaikki kaatuneet, haavoittuneet ja sairaat.

Merkinnyt: Kalm
Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.

Vakuudeksi: Tamminen
Vänrikki ja lähettiupseeri.»

Etelärintaman muilta osilta tiedettiin tilanteesta seuraavaa: Vihollinen ryntäsi suurin voimin Ruhjan, Alt Karkelnin ja Turneshofin seuduilla. 3:s virolainen jalkaväkirykmentti oli linjalla Sallenek—Ramnek—Oling—Silleratnek—Wiezemhof, jossa hyökkäysaloite oli niinikään punaisten käsissä. Pohjan Poikain itäpuolella Tallinnan suojeluspataljoona oli ollut pakotettu suurien vihollisvoimien ahdistamana vetäytymään taapäin linjalle Schreibershof—Killomani— Rogosi. Eversti Puskarin muiden joukkojen oli ollut peräydyttävä linjalle Panikovitsh—Podgorje—Lesgi—Vederniki.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa operatsionikäskystä ja sen alkuvaiheista:

»18 p:n iltana eversti Kalm saapui itse Adseliin ja esitti minulle lopullisen suunnitelmansa Marienburgin valloittamiseksi. Samalla hän ilmoitti, ettei hän katsonut olevansa oikeutettu käskemään pataljoonaa ryhtymään tätä suunnitelmaa toteuttamaan, koska se oli uhkarohkea, eikä suomalaisten vapaaehtoisten tekemä sitoumus velvoittanut heitä sotaretkeen niin syvälle Liivinmaahan, kauas Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle. Senvuoksi hän tahtoi kokonaan jättää minun ratkaistavakseni, suostuiko pataljoona tähän suunnitelmaan vai ei. Ellen katsoisi voivani taipua siihen, niin Pohjan Pojat olivat kaikessa tapauksessa jo suorittaneet sen tehtävän, joka eteläisen rintaman ylipäällikön käskyssä heille oli annettu, ja voivat palata takaisin Valkiin.

»Kun asia näin ollen asetettiin riippuvaksi tällaisesta näkökannasta, en minä puolestani — ollakseni johdonmukainen — katsonut olevani oikeutettu yksin ratkaisemaan asiaa ja antamaan pataljoonalle suoranaista käskyä, vaan esitin saman kysymyksen alaisilleni komppanioiden päälliköille.

»Valkista lähdettäessä jääkärivänrikki Korhonen oli ilmoittanut minulle, että 1:sen komppanian parhaassa aineksessa oli vallalla se mielipide, että suomalaisten vapaaehtoisten tehtävänä oli ajaa vihollinen Viron rajojen ulkopuolelle, mutta ei lähteä 'maita valloittelemaan'. Tällaisen mielipiteen ilmautuminen — aitosuomalainen ilmiö muuten kaikessa itsepäisyydessään (samanlaista esiytyi m.m. Suomen vapaussodassa niiden joukkojen keskuudessa, jotka olivat ehtineet Venäjän rajalle) — oli tietysti lähtöisin jonkun viisastelijan aivoista. Se oli asiallisesti oikeutettu, mutta se, mikä sitten oli katsottava 'Viron rajaksi', oli tämän mielipiteen esittäjille varmaan yhtä epätietoista kuin meille muillekin. Ja sitäpaitsi jokainen vähänkin sodankäynnin luonnetta ymmärtävä käsittää, etteivät strategiset ja taktilliset tilanteet ja niistä riippuva sotatoimien kulku useinkaan noudata määrättyä rajaviivaa, vaikkakaan niiden päämäärä ei pyrkisi sitä ulommaksi. Puhtaasti sotilaalliselta kannalta katsoen mainittu ilmiö edustaa ehkä heikointa ominaisuutta tällaisessa vapaaehtoisessa joukossa, joka ei ole alistettu ehdottomaan sotakuuliaisuuteen, vaan jossa päällikön valtaa ja toimintamahdollisuuksia määrätyt sopimukset ja ehdot rajoittavat.

»En ollut kuitenkaan Valkista lähdettäessä ottanut jääkärivänrikki Korhosen ilmoitusta, jota hän itse muuten ei hyväksynyt, varsin vakavalta kannalta. Eikä vähintäkään tyytymättömyyttä ollut siihen mennessä pataljoonassa ilmautunut. Kaikki olivat nurkumatta ja urhoollisesti täyttäneet velvollisuutensa suurista rasituksista, pitkistä marsseista, huonoista jalkineista sekä epäsäännöllisestä ja niukasta levosta huolimatta.

»Kun komppanioiden päälliköt olivat ilmoittaneet minulle, etteivät sotilaat vastusta retkeä, vaan lähtevät kaikki mukaan, saatoin antaa pataljoonan puolesta saman ilmoituksen eversti Kalmille, joka senjälkeen palasi Hoppenhofiin ja lähetti minulle myöhemmin operatsionikäskyn N:o 10.

»Kuitenkaan ei muotoa ja tapaa, millä operatsionikäsky 2:sessa kohdassaan perustelee aiottua sotaliikettä, voi pitää onnistuneena. Mutta siitä huolimatta, kun yleensä m.m. erinäisten kamaristrategien taholta on tahdottu koko n.k. Marienburgin retki sekä tarkoitukseltaan että laadultaan leimata sotatoimien kannalta ja taktillisesti aivan arvottomaksi ja alhaiseksi ryöstöretkeksi, on syytä huomauttaa, ettei mainittu operatsionikäskyn kohta mitenkään voi antaa aihetta sellaiseen tulkintaan. Ilmeneehän siitä selvästi, että tarkoitus oli riistää viholliselta sen Marienburgiin kokoama sotasaalis ja samalla avustaa vasemmalla siivellä toimivia virolaisia joukkoja, joka viimemainittu tehtävä onnistuikin loistavasti muodostuen seurauksiltaan merkityksellisemmäksi kuin alkuperäisestä suunnitelmasta oli voitu odottaakaan.

»Ryhdyttiin tarpeellisiin toimenpiteihin lähtöä varten seuraavana aamuna. 1:nen, 2:nen ja 6:s komppania, 2/3 l:sestä K.K.K:sta sekä pataljoonan esikuntakuormasto saivat käskyn olla lähtövalmiina aikaisin seuraavana aamuna. 3:nnen komppanian tuli jäädä paikoilleen varmistamaan pataljoonan yhteyttä Hoppenhofiin ja Taivolaan.

»Suunniteltu retki oli epäilemättä erittäin uskalias. Paitsi Marienburgiin oli punaisia joukkoja keskitetty myöskin Korwenhofiin ja Alswigiin, radan varrelle, ja koko seutu Marienburgista pohjoiseen aina viertotiehen asti oli vihollisen hallussa, jonka vahvuutta ei tunnettu. Virolaisista joukoista taas ei oltu saatu mitään tietoja. Retki oli siis tapahtuva vihollisen rintaman selkäpuolitse punaisten etappiteiden poikki. Sivusuojastojen ja -varmisteiden käyttäminen ei hyödyttänyt mitään, sillä teitä risteili tiheään meidän kulkusuuntamme poikki, ja joka hetki voi odottaa yhteentörmäystä. Vihollisen saattoi täydellä syyllä olettaa ensi pakokauhustaan toinnuttuaan ryhtyvän jälleen tunnustelemaan takaisinpäin. Joukkomme oli siis vain pysyteltävä koossa ja puskettava nopeasti eteenpäin valmiina törmäämään viholliseen miltä suunnalta hyvänsä.

»Sen lisäksi oli otettava huomioon, että luotettavat tiedot väestön puolelta loppuivat heti, kun oli astuttu virolais-lättiläisen kielirajan ylitse. Lättiläisestä väestöstä oli näillä tienoin suuri osa meille vihamielistä, kun taas punaisilla joukoilla, jotka meidän toimintasuunnallamme olivat pääasiallisesti kansallisuudeltaan lättiläisiä, oli se suuri etu puolellaan, että ne liikkuivat kotiseudullaan tai ainakin oman kansansa alueella.

»Kiertoliikkeen onnistuminen riippui etusijassa siitä, että se tapahtui mahdollisimman yllättävästi ja nopeasti, ennenkuin vihollinen ehtisi päästä selville meidän voimamme pienuudesta ja ryhtyä eri tahoilta toimenpiteihin meidän tuhoamiseksemme. Kulun jouduttamiseksi kutsuttiin ympäristön talonpojat seuraavaksi aamuksi kyytiin, ja n. 50 hevosta ja rekeä saatiin kokoon.

»Jo edellisenä päivänä ja varsinkin 18 p:nä illan kuluessa kuulimme Adseliin ankaraa, taukoamatonta tykkien jyskettä lännestä, Wolmarin radan suunnalta. Siellä olivat kaikesta päättäen ankarat taistelut käynnissä.

»Aamulla, 19 p:nä, liikkeelle lähdettäessä 1:sen komppanian päällikkö ilmoitti, että komppanian miehistö kieltäytyi lähtemästä syistä, joista aikaisemmin mainittiin. Kun edellisenä iltana minulle oli ilmoitettu päinvastaista, tuli tämä tieto minulle yllätyksenä. Mutta kun neuvotteluihin ryhtyminen uppiniskaisen miehistön kanssa tällaisessa tilanteessa vihollisen läheisyydessä oli vastoin sotilaallisia periaatteitani, mutta toiselta puolen taas pakkokeinotkaan tuskin olisivat auttaneet, ja kun sitäpaitsi tällainen mieliala hyvin helposti saattoi levitä muihinkin osastoihin, määräsin 1:sen komppanian vaihtamaan tehtävää 3:nnen komppanian kanssa. Vastaansanomatta 1:nen komppania lähtikin marssimaan Breuss—Tilder tienhaaraan, joten tapaus ei herättänyt huomiota, ja harva sivullinen siitä lainkaan tiesikään.

»Muuten oli 1:sen komppanian miehistössä vallitsevan mielialan puhkeaminen yht'äkkiä teoksi ilmeisesti lähinnä aiheutunut tilapäisistä, ulkonaisista vaikutuksista, etupäässä rasitusten aikaansaamasta väsymyksestä, joita seikkoja joku kiihoittaja käytti hyväkseen. 1:nen komppania kunnostautui muuten aina koko Viron retken ajan. Jääkärivänrikki Korhonen ilmoitti minulle sitäpaitsi 20 p:nä m.m.:

»'Komppanian eilisaamuinen teko oli sittenkin nähtävästi enemmän satunnaista kuin vakaassa päätöksessä syntynyttä. Katumus alkaa päästä valtaan.'

»3:s komppania saatuaan tiedon 1:sen komppanian kieltäytymisestä ja uudesta tehtävästään kohotti eläköön-huudon ja lähti mielihyvin matkalle.

»1:nen ja 3:s patteri seurasivat jääkärikapteeni Hannulan joukkoja, 2:nen patteri taas sai käskyn jäädä 1:sen komppanian tueksi.

»Täten oli siis alkamassa Marienburgin kuuluisa, perin eri tavoin arvosteltu valloitusretki, josta eräs siihen osaaottanut upseeri on mielestämme sattuvasti lausunut sen suunnittelijaan kohdistettuna: 'retki, joka sotilaalliselta näkökannalta katsottuna tulee aina säilymään yhtenä uhkarohkeimmista ja loistavimmista, missä suomalaiset milloinkaan ovat olleet mukana; inhimilliseltä kannalta — tuomittava'.»

Suoritukseltaan se aina pysynee loistavana esimerkkinä suomalaisesta voittamattomasta sitkeydestä ja sisukkuudesta. Mutta inhimilliseltä kannalta se on tuomittava, jos se oli todella tarkoitettu »saaliinpyydystysretkeksi», jollaisen vuoksi ei olisi kannattanut uhrata niin paljon verta ja nuorta voimaa. Luultavasti eversti Kalm ei kuitenkaan tarkoittanut sitä. Kunnianhimo arvattavasti kiihoitti häntä ryhtymään tämän suurenmoisen sotaliikkeen suorittamiseen, ja hän koetti perustella retkeä tällaisella syyllä luullen sen tehoavan alaisiinsa. Epäilemättä eversti Kalm siinä kuitenkin erehtyi. Harva upseeri ja sotilas Pohjan Pojista olisi sellaiselle retkelle lähtenyt, ellei sen arvon olisi käsitetty olevan aivan toisaalla: sotaliikkeen tärkeydessä. Kielsipä jääkärikapteeni Hannula operatsionikäskyn lukemisen komppanioille peläten, että upseeristo ja miehistö kieltäytyisi lähtemästä retkelle, jonka päämääräksi esitettiin saalistaminen.

2:nen, 3:s ja 6:s komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta lähtivät 1:sen ja 3:nnen patterin seuraamina liikkeelle 19 p:nä klo 4 ap. Seltinghofia kohden, jonne Adselista on matkaa nelisenkymmentä kilometriä, ja joka on erittäin tärkeä paikka neljältä taholta tulevien valtamaanteiden yhtymäkohtana ja edullisena puolustuspaikkana. 4:s komppania taas oli saanut käskyn konekivääreineen Luxenhofista lähtien yhtyä Adselista tuleviin joukkoihin Schwarzbeckshofissa. 4:nnen komppanian 1:nen ja 2:nen joukkue + 1/3 2:sesta K.K.K:sta lähtivät liikkeelle klo 6 ap. ja marssivat suoraan Reppekalnin ohitse Schwarzbeckshofiin, jonne ne saapuivat klo 10 ap. Siellä 3:s joukkue ja 1/3 2:sesta K.K.K:sta yhtyivät niihin kierrettyään valtamaanteitse Adselin postitalon ja Treppenhofin kautta.

Kun jääkärikapteeni Hannulan joukko kulkien järjestyksessä: 2:nen,3:s ja 6:s komppania kukin konekivääreineen, lähestyi Schwarzbeckshofin kartanoa, saapui edellä ratsastavilta läheteiltä sana, että punaiset olivat edessä ketjussa, ja että ratsulähetit olivat joutuneet heidän kanssaan laukaustenvaihtoon. Selvisi kuitenkin pian, että kyseessä olikin 4:s komppania, jota ratsulähetit olivat luulleet viholliseksi ryhtyen sitä ampumaan. Erehdys huomattiin pian tälläkin kertaa, joten tappioita ei ollut kummallakaan puolella.

Jääkärikapteeni Hannula oli jo Treppenhofin luota lähettänyt edeltäpäin 2:sesta komppaniasta parikymmenmiehisen joukon luutnantti Jokioisen johdolla kiiruhtamaan reillä ajaen, pari ratsumiestä kärkenä, Seltinghofiin ottamaan sen haltuunsa, järjestämään siellä pataljoonalle asunnot ja varmistamaan tienoon tilapäisesti eri tahoille, jotta pääjoukko voisi viivytyksettä saapua sinne. Oli näet tarjolla vaara, että ellei joudutettaisi Seltinghofin miehitystä, voisi Marienburgissa oleva vihollinen saada tiedon Pohjan Poikain liikkeestä ja lähettää kauppalasta vain 22 km. päässä olevaan kartanoon puolustusjoukon, jonka kanssa kamppailu saattaisi muodostua hyvinkin veriseksi.

Järjestyneitä punaisia joukkoja ei ollut eteenpäin rientäviä Pohjan Poikia vastassa. Hajanaisia bolshevikipatrulleja pakeni vain joka taholla toimitettuaan takavarikoimisia ja pakkoluovutuksia. Erään sellaisen komennuskunnan kanssa luutnantti Jokioisen joukko joutui kahakkaan Seltinghofissa.

Edellä ratsastavat lähetit törmäsivät metsässä vähän ennen Seltinghofin kartanoa yhteen maantien varressa olevien 2 punaisen vartiosotilaan kanssa ampuen heidät, jolloin kuitenkin toinen ratsuläheteistä haavoittui. Senjälkeen luutnantti Jokioinen valtasi lyhyellä taistelulla kartanon.

Schwarzbeckshofista tulevat joukot saattoivat niin ollen edetä vastarintaa kohtaamatta määräpaikkaansa. 3:s patteri jäi patteriston esikunnan kera llsenin kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta, 2:nen komppania ja 1:nen patteri asettuivat Seltinghofin kartanoon, 3:s komppania postitaloon ja apteekkitaloon Marienburgin tienhaaraan ja 6:s komppania kouluun kilometrin päähän tienhaarasta länteen, johon myös vähän myöhemmin saapuneet 2:sen pataljoonan esikunta ja 4:s komppania majoittuivat. Yön kuluessa Pohjan Pojat Seltinghofissa eivät joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa paria kiinnisiepattua bolshevikien vakoojaa lukuunottamatta.

19 p:n iltana lähetettiin patteriston räjähdyskomennuskunta jääkärikapteeni Påhlsonin ja 50 miestä 2:sesta komppaniasta luutnantti Reposen johdolla, joka 1:sen komppanian kieltäydyttyä lähtemästä retkelle oli pyytänyt ja saanut siirron 2:seen komppaniaan, täyttämään operatsionikäskyssä annettua määräystä Ludse- ja Stomerjärvien välissä olevien rautatiesiltojen räjähdyttämisestä. Tehtävän suorittaminen vaati mahdollisimman suurta nopeutta, verrattain lähellä näitä siltoja oli näet Alt-Schwaneburg, yksi punaisten pääetappipaikkoja sillä suunnalla. Senvuoksi katsottiin tarkoitusta vastaamattomaksi kokonaisen komppanian lähettäminen räjähdyskomennuskunnan tueksi, kuten operatsionikäsky N:o 10 määräsi.

Luutnantti Reponen kertoo retkestä:

»Noin klo 8 ip. komppaniamme päällikkö, jääkäriluutnantti Koivisto ilmestyy pataljoonankomentajan puheilta tiedustelemaan, ken haluaa joukkueineen lähteä yölliselle retkelle.

»'Mihin? Missä tarkoituksessa?'

»Satelee kysymyksiä.

»Pian tiedämme pääpiirteissään asian; Stomerjärven asema, räjähdyskomennuskunta pistää siellä sillan ilmaan, matka 50 virstaa edestakaisin.

»Nuoremmat upseerit katsahtelevat toisiinsa. He ovat ratki väsyneitä, vilu puistattaa jäseniä, ulkona on purevan kylmä ilma. He odottavat, että joku äkkipikaa tarjoutuisi enempää ajattelematta.

»'Miehistökin on surkeassa kunnossa, kylmettynyttä, väsynyttä. Sääli on…' huomauttaa joku.

»'Mutta jonkun on lähdettävä', virkkaa harvakseen jääkäriluutnantti Koivisto. — 'Sitäpaitsi ei tarvitse marssia, on hankittu hevoset, reet… Eikä tarvitse ottaa omaa joukkuettaan sellaisenaan, koko komppaniasta saa valita miehet, parhaimmat ja rohkeimmat — ja nehän sinne tarjoutuvatkin.'

»Yht'äkkiä innostun. Tässähän on ilmeisesti tarjolla seikkailuja.
Ponnahdan ylös ja ilmoittaudun.

»Menemme pataljoonankomentajan luo, joka tarkasti selittää tehtävän, näyttää kartasta tien, päämäärän. Räjähdyskomennuskunnan päällikkö, jääkärikapteeni Påhlson on myös saapuvilla.

»Lähden valitsemaan miehiä, joita heti ilmoittautuu yli tarvittavan määrän. Tunnin kuluttua täytyy kaikkien olla kunnossa, siksi kukin ennättää saada annoksensa kuumaa keittoa, jota on hartaasti odotettu.

»Klo 9,45 illalla seisoo pihamaalla nelisenkymmentä 2:sen komppanian miestä ruoturintamassa. Kartanon ikkunoista heijastuu lamppujen ja kynttilöiden kelmeä valo soturien kasvoille, jotka ovat vakavat, mutta uhkuvat järkähtämätöntä tahtoa, samalla eräänlaista huoletonta uhmaa — ominaista ihmisille, jotka ovat monet vaarat kokeneet. Viimeisessä ryhmässä on useita nuorukaisia, miltei poikasia. Heillä on mukanaan yksi ensiluokkaisista kevyistä konekivääreistämme. Vasemman sivustan jatkon muodostaa 15 räjähdyskomennuskunnan sotilasta sekä omine että niine hevosineen, jotka kylästä on takavarikoitu meitä kyyditsemään.

»Jääkäriluutnantti Koivisto ja kaikki komppanian upseerit ovat pihamaalla. He toivottavat onnellista matkaa ja huolekkaina seuraavat valmistuksia.

»Kaikki kunnossa.

»Hevoset jonossa, 3, 4, tai 5 miestä kussakin, pyroksyliinikuorma viimeisenä.

»Pataljoonankomentaja ilmestyy portaille. Hän huutaa minua nimeltä, vie huoneeseensa, alkaa puhua. Kunnioittaen kuuntelen ihailemamme miehen täsmällisiä sanoja.

»'Ymmärrän', sanon hänen viimeiset ohjeensa ja määräyksensä kuultuani. — 'Kun tehtävään on ryhdytty, on se suoritettava. Me tulemme menemään läpi. Pahimmassa tapauksessa jäänee joku, joitakuita jäljelle, jotka suorittavat työn.'

»'Niin… jos siellä kohtaatte vastarintaa. Tässä tapauksessa toivottavasti ette. Nehän pelkäävät meitä useimmiten liiaksi. Näkemiin!'

»Hiljalleen, melutta rekijono soluu talvisessa yössä kohti tuntemattomia seutuja. Ei kukaan saa puhua, ei tupakoida.

»On raa'an kylmä ilma, sangen sumuinen. Äskettäin lienee satanut lunta, tie on puhdas, pellot esiytyvät hohtavan valkeina.

»Äänettöminä, liikkumattomina, miltei aavemaisina sotilaat istuvat, kukin miettii — mitä miettineekin.

»Retki voi muodostua hyvinkin kohtalokkaaksi; kaikki tietävät, että vihollinen parveilee joka puolella ja matkan päämäärä on sellaisten seutujen takana, joita yksikään tiedustelijamme ei ole tutkinut.

»'On luotettava niinsanottuun onneen', tuumin. — 'Tähän saakka on meitä vieraalla maalla onnistanut. Miksei nytkin? Sotilaan on opittava ajattelemaan optimistisesti. Kuolemako vaanii jossakin? Kilometrin, kahden päässä? Sehän on itsestäänselvää, sota ja kuolema — nehän ovat käsitteitä, jotka erottamattomasti kuuluvat yhteen…'

»Monia virstoja on jo ajettu. Välistä vähän matkaa maantiellä, mutta enimmäkseen pitkin syrjäteitä, jotka sekä oikaisevat että samalla suovat meidän jatkaa kulkuamme mahdollisimman vähän huomiota herättäen. Verrattomana oppaana on meillä mukana vänrikki, kreivi Berg, joka ennen maailmansotaa on autollaan halkonut Viron ristiin rastiin ja näilläkin tienoilla tuntee jokaisen tien.

»Pysähdytään, noustaan tielle, oiotaan ja verrytellään jäykistyneitä raajoja. Johtajat ja ryhmä miehistöä alkavat jalan edetä, katoavat sumuun.

»Pian häämöttää meidän edessämme matalalla kummulla iso puisto, puutarha ja niiden keskellä kaksi suurta rakennusta: Mackischin kartano. Se on ensimmäinen paikka, jossa mahdollisesti huomattava vihollisjoukko voi olla majoitettuna, ja jos… — niin se on puhdistettava, sillä paluutien täytyy olla selvä.

»Jännittyneinä ja varuillaan miehet lähestyvät päärakennusta, joka sopivalla tavalla piiritetään. Johtajat syöksyvät pääoven eteen, kolkuttavat. Vain kumea kaiku vastaa. He kysyvät, huikkaavat — ei vastausta. Olisikohan kysymyksessä väijytys?

»He rynnistävät ovea vastaan. Se kestää. Pari miestä otetaan avuksi, kolmaskin. Ovi työntyy sisään. Kolkko pimeys humahtaa vasten silmiä.

»Pistolit ja pommit kourassa tutkitaan huoneet, joita sähkötaskulampulla valaistaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä olevat upeat salit, hienot makuukammiot, viihtyisät työhuoneet todistavat mitä syvintä rauhaa.

»Siirrytään toiseen rakennukseen. Sama uudistuu. Saavutaan viimeiseen huoneeseen.

»Kas, mikä tämä on? Erään kaapin takaa näkyy takki, jalat. Olento, pelosta puolipyörtynyt, vanhahko miesraukka vedetään hellävaroen esiin. Vänrikki Berg alkaa kuulustella.

»Tilapäinen vankimme on kartanon isännöitsijä, joka kertoo vihollisen mitä suurimmassa kiireessä paenneen jo noin 4—5 tuntia sitten. Kartanossa on majaillut tämän rintamanosan esikunta, ja, isännöitsijän sanojen mukaan, Anveltkin on ollut siellä.

»Mikä saalis! Liian myöhään! Katseeni osuu eteisen vaatenaulakkoon, jossa lämmin turkki ja karvalakki riippuvat. Mieleeni muistuu oma turkkini, joka likautui pahasti junaonnettomuudessa, ja joka sittemmin minulta varastettiin Valkissa. Silmäilen kurjaa mantteliani, ja vilu puistattaa jäseniäni.

»Pyydän ostaa turkkia, mutta ukko ei suostu myymään. Huonolla saksankielellään hän selittää:

»'Minä vanha… kylmä, kylmä…'

»Lakkikin minulla on tavallinen vironkävijän ohut 'turbaani'. Omani hävisi Meshulin yöllisessä tappelussa. Lakkeja on vanhuksella useita. Annan setelin, saan yhden niistä, jäniksennahkaisen, erittäin lämpimän.

»Lähdemme. Luon vielä kerran silmäyksen turkkiin. Se tuntuu aarteelta, josta sillä hetkellä lupaisin melkein mitä tahansa. Kauan se väikkyy silmissäni, ja purevassa pakkasessa ryömin syvälle rekeen loimien alle alkaen iskeä polviani vastakkain karkoittaakseni sietämättömiä vilunväreitä.

»Ilman vastoinkäymisiä jatkamme edelleen matkaamme. Seuraavana pysähdyspaikkanamme on Kortenhofin kartano, jonka toteamme niinikään vihollisesta vapaaksi. Ennen Stomerjärvelle tuloamme tutkimme vielä erään kartanon. Sielläkään ei ole ainoatakaan vihollista.

»Menestys ei kuitenkaan tee meitä huolimattomiksi. Itse tehtävä on vielä suorittamatta. Matkamme määrä on suuri kylä, sinne on enää vain pari virstaa, ja siellä on varmasti vihollisia. Mitä huolekkain varovaisuus on tarpeen. Kartanosta, jossa viimeksi olemme käyneet, otamme oppaan ja teemme hänelle tiettäväksi, että meidät on johdettava mitä syrjäisimpiä teitä Stomerjärven aseman eteläpuolella olevalle sillalle.

»Opas tekee merkin, että hän on käsittänyt. Näemme sen jo hänen kalvenneista kasvoistaankin, jotka nytkähtelevät. Hän on vanha mies, ilmeisesti rakastaa elämää ja tahtoo elää vielä monta vuotta kurjassa mökissään, hän kyllä lupaa opastaa. Säälittää nähdä hänen pelkäävän, emmehän me mitään pahaa tee, haluamme vain käydä siltaa vähän katsomassa. Mutta jos hän aikoo pettää meidät, silloin hän on oleva ensimmäinen, joka tulevassa kahakassa menettää henkensä.

»Saamme vihdoin kylän länsireunan näkyviimme, pysähdymme. Erääseen pieneen notkelmaan, metsikön suojaan, jätämme hevoset ja kolmanneksen miehistöstä. Räjähdyskomennuskuntaan kuuluvat sotilaat ottavat asianomaiset pyroksyliinikääröt, asettuvat jonon jälkipäähän, ja sitten alamme jälleen edetä.

»Maisema on aukeaa, pelkkiä lumipeitteisiä peltoja ja niittyjä. Luottaen suojelevaan usvaan kuljemme nopeasti eteenpäin.

»Jopa häämöttää sumun lävitse ratapenger. Oikealla on pieni koivikko, jota oppaamme osoittaa. Sen takana kuuluu olevan päämäärämme.

»Jännittyneinä tuijotamme sinne: onko siellä vahteja vai ei?

»Vihdoinkin! Selvä on.

»Vihollinen kai nukkuu. Se on jo todennäköisesti suorittanut 8-tuntisen työpäivänsä, täyttänyt velvollisuutensa.

»Silta on pieni, kolmisen metriä pitkä. Vihollinen voi korjata sen nopeammin kuin olemme suunnitelleet. Pyroksyliini asetetaan kuitenkin paikoilleen. Kapteeni Påhlson määrää joitakin miehistään jäämään sinne ilmoittaen sytyttämisajaksi 1,30 ap. Kelloon noin 12.

»Alamme edetä ketjussa kohti asemaa, jonne on noin puoli virstaa.
Jotakin muuta on vielä saatava aikaan.

»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.

»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu 6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi luhistumaan.

»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja, joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.

»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.

»– – – Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä aikaa.

»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine partaineen on lentänyt olemattomiin.

»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.

»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeni Påhlson siltaa, minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.

»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja — bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin päivän marssi taas alkaa.

»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.

»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. — 'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään klo 10'.»

Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt—— Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.

Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:

»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle, missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.

»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin. Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»

4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä. Jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2 konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.

Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:

»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa: toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot. Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.

»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina. Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät liikkumattomina makaamaan.

»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata. Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten ratkaisee asian.

»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta. Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.

»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista. Kartano on meidän.»

4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita, pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön, viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että heillä oli ollut kiire paetessaan.

Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja ampua eräs etuvartija, sotilas Tuomas Flander.

Jääkärikapteeni Svinhufvud sai Kragenshofissa jääkärimajuri Snellmanilta ilmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan Marienburgiin.

4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle. Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.

* * * * *

Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeni Hannulan joukot suorittamaan suurimman työn.

Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden, marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeni Svinhufvudin joukkojen yhteyteen.

Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa, lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.

Jääkärikapteeni Hannulan joukot saattoivat edetä vastarintaa kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.

6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti kenttävartion jääkärivääpeli Janne Mursun johdolla Annenhofin pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän Kaulesta luoteiseen.

2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip. Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.

Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi suunnannut tykkitulensa sitä kohden.

Jääkärikapteeni Hannula mainitsee tilanteesta:

»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien 'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä, mutta siitä ei tullut mitään.

»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»

Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa, jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna, joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo:

»Eversti Kalm itse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan jääkärimajuri Einari Weijo ja jääkärikapteeni Ensio Groundstroem kenraali Wetzerin esikunnasta.

»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.

»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa meidät kokonaan.

»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias. Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti kielletty.

»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli, että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.

»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin tehdä seuraavana aamuna.

»Illalla myöhään jääkärivänrikki Oiva saapui tuoden ilmoitusta 1:sestä komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»

Eversti Kalm antoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip. operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset:

1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4, lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.

4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä kauppalaan.

Eversti Kalm lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä Marienburgin valtauksessa.

Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla, jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman, oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia olevan n. 3.000 miestä.

1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania, kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa etelään.

3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi kääntynyt Paideriin vievälle tielle.

Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa taistelujärjestykseen.

Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain eteenpäin.

Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella, olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.

Jääkärikapteeni Hannula seuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä, että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. Jääkäriluutnantti Marttisen käytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys, osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.

Jääkäriluutnantti Sainio kirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:

»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.

»Monet mahdolliset ja mahdottomat olettamukset tulevien tuntien tapahtumista työntyvät nyt sotilaan kylmään tajuntamaailmaan. Moni varmaan ajattelee itseään, rakastettuaan, kotiaan ja kaukaista isänmaataan, joku ystävätään, vierustoveriaan tai päällikköään. Ehkä jossakussa ilmenee hermostuneisuutta, aavistetun kuoleman kolkko tunne. Hän keskustelee vierustoverinsa kanssa hellämielisesti, arasti, tekee huomautuksiaan tulevan taistelun raskaudesta, puhelee toivomuksistaan ja omaisistaan.

»Mutta suurin osa ei ajattele niin. Hehän ovat olleet ennenkin kymmenet kerrat kuoleman edessä, ovat luulotelleet kaatuvansa, ovat jo haavoittuneetkin, mutta aina vain pysyneet hengissä. Mitä kannattaa ihmisen ajatella kuolemaa? Elämämmehän on lahja luonnolta ja toisilta ihmisiltä. Ne sen perikööt takaisinkin. Ellei luonto, niin ihmiset sitten, ei rakkaudessa, kuten sen antoivat, vaan vihassa. Viha vieköön kuolemaan, niinkuin rakkaus herättää elämään.

»Monet eivät ajattele mitään vakavaa. He eivät ole nähneet vihollisessa kunnon vastustajaa. Edelliset päivät ovat kuluneet vain pikku kahakoissa ja takaa-ajossa. Kuinka ryöväri, aatteeton anastaja, joka katsoo vain omaa etuaan, voisi olla urhoollinen? Hän saattaa kyllä olla ruumiiltaan väkevä, mutta kuoleman edessä hänen henkensä horjuu, ja silloin hän pyrkii pois kohtalonsa alta. Hänen vahvat lihaksensa eivät saa tukea hänen heikolta hengeltään, ja elämän vaisto voittaa — hän pakenee…

»Sumuinen aamu on valjennut hämyiseen valkeuteensa, harjanne on jäänyt taakse, tie mutkittelee ja painuu metsäisten kunnaitten kainaloon.

»Taas tullaan aukealle, vasemmalle viettävän viljelysalan rintaan. Oikealla ylenee sankka kuusi metsäinen maisema, ja sen edessä juoksee rautatien suora linja korkeain vallien välissä.

»Mies tulee vastaan. Hänet tutkitaan, häneltä kysellään, tiedustellaan, ja sitten hänet lasketaan edelleen kulkemaan pääjoukkoihin käsin.

»Samassa napsahtaa laukaus. Ensin yksi, toinen, kolmas, ja kohta kuuluu yhtämittainen rätinä. Kärki on saanut tulta. Joukot seisautetaan.»

Taistelu Marienburgin omistuksesta oli alkanut.

Vihollinen oli, mikäli sakeassa sumussa voitiin erottaa, asettunut asemiin kauppalan etelälaitaan, rautatienaseman edustalle ja siitä aina kaakkoon vievään tiehen saakka. Sillä oli useita konekiväärejä, m.m. aseman vesitornissa.

Rautatien ja maantien kosketuskohdassa oli matalahko, metsäinen harjanne, joka yhdessä lammen koillisen rantapenkereen kanssa tarjosi hyökkääjälle jonkin verran suojaa pohjoisesta ja idästä suuntautuvaa vihollistulta vastaan. Punaisten oikean siiven suunnalta maantie sen sijaan oli verrattain suojaton. Oikealla puolen oli heti Pullangin lampi, sen länsirannalla muutamia taloja ja laajat aukeat, joiden reunasta havumetsä alkoi.

Vihollisen avattua tulen kärkeä kohden, joka ryhtyi siihen vastailemaan, 3:s komppania levittäytyi ketjuun maantien molemmille puolille, kaksi joukkuetta jääkäriluutnantti Marttisen johdolla vasemmalle, yksi luutnantti Kalervon johtamana oikealle, ja ryhtyi etenemään.

Punaisten tuli kiihtyi. Konekiväärit tatattivat, kiväärit rätisivät. Onneksi kuitenkin sumu haittasi vihollisen tähtäystä, joten kuulat ylipäänsä lensivät liian korkealta. Vastustaja ei myöskään noudattanut ampumisessa minkäänlaista järjestystä: tuli oli sinne tänne siroteltua. Kaikkein vaarallisimmaksi osoittautui vesitorniin sijoitettu konekivääri, joka ampui milloin mitäkin osaa Pohjan Poikain rintamasta. Väliin sen luodit lensivät yli harjun Pullangin lammen luo maantielle, jossa pataljoonan komentopaikka oli, ja johon myöskin eversti Kalm ja jääkärimajuri Snellman seurueineen olivat asettuneet.

Jääkärikapteeni Hannula antoi pian 2:selle komppanialle käskyn kehittäytyä rautatien itäpuolelle ja hyökätä vihollisen kimppuun oikealta kaartaen. Ammunta kiihtyi yhä ja levisi kauas oikealle. 2:sen komppanian oli varsin vaikeata hajautua ketjuun sotilaiden vajotessa syvälle upottavaan lumeen. Suurin ponnistuksin päästiin kuitenkin vihdoin 3:nnen komppanian tasalle. 6:s komppania jäi toistaiseksi varaväeksi ja siirtyi harjanteen juurelle maantien sivuun.

3:nnen komppanian Saulikin luona tekemä erehdys osoittautui pian seurauksiltaan vaaralliseksi: vihollinen sai sen kautta tilaisuuden uhata hyökkäävien Pohjan Poikain oikeata sivustaa. Kuormasto sai myöskin tulta rautatien itäpuolelta. 6:nnesta komppaniasta määrättiin silloin kuormaston suojajoukon lisäksi 1 ryhmä raskaan konekiväärin kera radan itäpuolelle varjelemaan hyökkääjien selkäpuolta. Kuormastolle, joka seisoi pitkässä kolonnassa suojattomalla tiellä joka puolella harhailevien vihollisparvien yhtämittaa uhatessa sitä, annettiin käsky ajaa nopeasti lammen jäälle rantaäyrään suojaan. Vasta silloin jäljessä kulkenut 1:nen patteri pääsi kuormaston ohitse, asettui asemiin komentopaikan luo ja alkoi pommittaa Marienburgin rautatienasemaa ja punaisten ketjua kauppalan etelälaidassa. Vihollisen puolella oli myös yksi tykki toiminnassa ottelun alussa, mutta sen tuli oli suunnattu kauas vasemmalle.

Heti taistelun alkaessa havaittiin oikealla hajanaisia vihollisryhmiä kuormastoineen pakenevan Marienburgista. Kaakkoon johtavan valtamaantien jäätyä katkaisematta punaiset olivat ryhtyneet viemään turvaan kuormastojaan.

Tilanne, joka muutenkin oli vakava vihollisen tehdessä joka suunnalla tavattoman sitkeää vastarintaa, kävi arveluttavaksi, kun äkkiä alkoi sataa kuulia myöskin vasemmalta, Pullangin lammen länsirannalta, jossa oleviin taloihin vihollisen konekivääri nähtävästi oli sijoittunut. Turvatakseen kuormaston, patterin ja komentopaikan vaaralliselta sivustatulelta ja saadakseen aikaan ratkaisun yhä verisemmäksi käyvässä taistelussa jääkärikapteeni Hannula lähetti 1 joukkueen 6:nnesta komppaniasta jääkäriluutnantti Sainion johdolla kaartamaan laajalti vasemmalta lammen ympäri, puhdistamaan välillä olevat talot punaisista ja hyökkäämään vihollisen oikeata siipeä vastaan saattaakseen sen pakokauhun valtaan. Joukkue riensi nopeasti täyttämään tehtäväänsä. joukkue 6:nnesta komppaniasta jäi viimeiseksi varaväeksi.

Kuulia satoi yhä kuormastoon ja komentopaikalle. Muutamia miehiä haavoittui. Pataljoonan urhea komentaja, jääkärikapteeni Hannulakin haavoittui lievästi jalkaan ja oli pakotettu hetkeksi heittämään johdon käsistään.

Tulitaistelua jatkui yhä joka puolella. Luotituisku harveni väliin hiukan sitten taas yltyäkseen entistä tuimemmaksi. Rätinä ja pauke oli huumaavaa. Väliin kajahti sen keskeltä viiltävä huuto: — Sanitääri! Yhä useampia Pohjan Poikia kaatui, m.m. 3:nnen komppanian uljas ja neuvokas päällikkö, jääkäriluutnantti Marttinen. Mutta jäljelle jääneiden joukko ei horjunut, ei vetäytynyt takaisin. Luutnantti Kalervo otti käsiinsä 3:nnen komppanian johdon. Kuolemaa halveksien, kostonhalun kiihoittamina Pohjan Pojat ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Ratkaisun täytyi nyt tulla. Mutta punaisten lättiläisten ketju kesti yhä vankkumatta suurista tappioistaan huolimatta. Taisteltiin äärimmäisellä kiivaudella ja molemminpuolisella uljuudella elämästä ja kuolemasta.

Eversti Kalm ja jälleen tulilinjoille saapunut jääkärikapteeni Hannula kulkivat keskellä kuulasadetta rohkaisten sotilaiden mieltä ja kehoittaen heitä kestämään. Minne he ilmestyivät, siellä miesten kasvot kirkastuivat. Heidän rauhallisuutensa ja varmuutensa valoivat väsyneihin mieliin uutta uskoa ja tarmoa.

Tilanne oli kuitenkin edelleen kriitillinen. 2:sen komppanian kaartoliike oikealle ei ollut tarpeeksi laaja. Komppania sai tulta sekä edestä että oikealta sivustaltaan. Se menetti tällöin m.m. jääkärivänrikki Oivon ja vääpeli Nikin, jotka kaatuivat paikoilleen johtaessaan kuolemaa halveksien miehiään taisteluun.

Näin ollen saattoi suotuisan ratkaisun tuoda vain jääkäriluutnantti Sainion kiertoliike, jonka tulosta odotettiin jännittynein mielin. Joukkueen onnistuikin sumussa päästä vihollisen huomaamatta sen oikealle sivustalle ja selkäpuolelle, josta se sitten avasi aivan läheltä kiivaan tulen. Punaiset syöksyivät täydellisesti yllätettyinä hillittömään pakoon. 3:skin komppania pääsi silloin etenemään, ja hurraten Pohjan Pojat hyökkäsivät vasemmalla siivellä rautatienasemaa vastaan. Hurja kamppailu syntyi. Vihollinen menetti m.m. 4 konekivääriä, joista Pohjan Pojat valtasivat yhden suoranaisessa käsikähmässä käyttäen vain puukkoa ja pistintä. Rautatienasema vallattiin ja suurin osa pakoon pyrkiviä vihollisia tuhottiin.

Tilanne, joka oikealla siivellä oli hetkeä aikaisemmin ollut varsin uhkaava, selvisi sielläkin pakokauhun levitessä punaisten keskuuteen. 2:nen komppania syöksyi rynnäkköön ja ryhtyi ajamaan takaa pakenevaa vihollista, joka suuntasi kulkunsa osaksi Marienburginjärven jään ylitse, osaksi pitkin teitä kärsien varsin suurta mieshukkaa. Taistelu päättyi klo 10 tienoissa ap.

Eversti Kalm mainitsee mieshukasta taistelukertomuksessaan:

»Taistelun äärimmäistä kiivautta todisti parhaiten itse taistelukenttä, jossa ruumiita eräälläkin pienellä alalla saatiin laskea 296. Eräässä paikassakin oli koko ketju sellaisenaan kaatunut. Vihollisen tappiot yksistään kuolleissa voidaan laskea noin viiteensataan.»

Jääkäriluutnantti Sainio kuvaa taistelua seuraavasti:

»Hitain askelin, kiväärit kainalossa etenee ketju, tasaisin välimatkoin, varovasti.

»Paukkina kiihtyy, kuulia lentelee, ilmassa viheltää, vinkuu. Kärkiketju makaa maassa ja vastailee ammuntaan; vuorotellen, harvakseen miehet laukovat kivääreitään.

»Jossakin edessä papattaa konekivääri. Kuulain lento tihenee, surina lisäytyy. Heittäydytään maahan, etsitään maalia ja määrätään tähtäin. Sumuinen ilma haittaa näköä. Edessä olevan aukeaman takana vasemmalla on metsä. Sieltä ammutaan. Oikealla ylenevän aukean kukkulan päällä rätisee, papattaa, pamahtelee. Siellä piilee myös vihollinen.

»Tehdään syöksy, juostaan kärkiketjun tasalle, otetaan asemat ja avataan tuli.

»Vihollinen vastaa.

»Uusia konekiväärejä ilmestyy. Nyt rätisee julmemmin, kovemmin: omat miehet ampuvat. Korvat menevät lukkoon, maa pölisee, patruunavyöt tyhjenevät. Jalkaväkitaistelu on alkanut.

»Huudetaan sairasreki esille, paareja ja kantajia tarvitaan.

»Takana on vielä kaksi komppaniaa, tykistö ja kuormasto. 2:nen komppania on saanut taistelumääräyksen. 6:nnen komppanian taistelulähettejä kysytään, päälliköt liikehtivät, kysytyt juoksevat, mutta harmaat ryhmät seisovat vakavina. Erästä haavoittunutta kuljetetaan ohi, harhakuulat viheltävät päitten yllä, ja taistelun jymy kuuluu kaameana sotilaiden korviin. Ajattelevatko he tulevaa kohtaloansa? Kyllä he ajattelevat. Ja samalla he kiroavat sotaa, sen kauhuja, sen tulista helvettiä, johon heidän kohta täytyy syöksyä. Vaikka he eivät äsken välittäneet elämästään, ja vaikka he vieläkin voivat hymyillä ja sanoa jotakin halveksivaa kuolemasta, niin kuitenkin liikkuu heidän sisässään toista. Kuolema, joka tuntui niin tutulta äsken, on nyt kolkko vieras, kun se on lähellä. Mielellään moni heistä lausuisi jotakin lapsellista, miehelle sopimatonta ja naurettavaa, mutta häpeän ja miesmäisyyden tunne pakottaa heidät vaikenemaan. Joku tuntee ilmeistä pahoinvointia ja ajattelee ilmoittautua sairaaksi saadakseen jäädä pois taistelusta, mutta hänkään ei tee sitä — päällikön ja toverien tähden. Eivät he ole pelkureita, eivätkä huonoja sotilaita, mutta kuitenkin jäytää kauhu sydäntä.

»6:s komppania lähtee liikkeelle johdollani. Mennään eteenpäin jonossa maantiellä. Harhakuulat ulvovat ylitse, joku haavoittunut tuodaan vastaan, uusia sanitäärejä rientää esille.

»Saadaan pysähdyskäsky ja asetutaan ojaan penkereen suojaan oikealle.

»Tappelu jatkuu yhä. Kuulat vinkuvat ilmassa ja tuprahduttavat lunta maassa. Edessä nähdään oma ampumaketju: harvassa makaavia miehiä, jotka tähtäävät ja ampuvat. Tiellä kävelee rauhallinen everstimme pataljoonankomentajan kanssa. 'Olette reservissä valmiina tuleen', sanoo pataljoonankomentaja.

»Siis vieläkin tuota kirottua odotusaikaa, pirullisinta, millä sotilaan hermoja rasitetaan.

»Kuulia lentelee yhä, mutta päälliköt liikehtivät tiellä, joku lähetti ja sotilas myös. Joku saa kuulan, kannetaan pois. Mutta päälliköt seisovat rauhallisina. He ovat sotilaita ja sotilaitten esimiehiä. Pohjan Poikien komentajia. He eivät tunne pelkoa, eivätkä saa sitä tuntea.

»Tykistö on saanut käskyn tulla lähemmäksi ja aloittaa tulen. Takaa tulee viesti: kuormastoa ammutaan. Samassa kaatuu mies ja hevonen haavoittuu aivan everstin läheltä.

»Tilanne on tukala. Onko meidät saarrettu? Tuhotaanko meidät nyt?

»'Joukkue 6:nnesta komppaniasta yhden kevyen konekiväärin kanssa vasemmalle', kuuluu käsky pataljoonankomentajan suusta ja jatkuu: 'Saartakaa vihollisen saartava sivusta!'

Joukkue lähtee johdollani. Kuluu aikaa. Joukkue kaartaa kilometrittäin metsäistä maisemaa; miehet astuvat lumessa ja hikoilevat.

»Taistelu jatkuu. Oikealta ja vasemmalta kulkevat uudet osastot tuleen.
Jääkärit vievät poikansa keskustan avuksi.

»Tykistökin rämähtää voimakkain äänin. Jääkärikapteeni Påhlsonin kevyt jaos lähettää terveisensä vihollislinjaan. Jokaista räjähdystä seuraa aina kuin käskystä omien konekiväärien kilpalaulu.

»Oikea sivusta on jo tulessa. Sen leveä komppaniaketju on ollut riittämätön vihollisen pitkään rintamaan. Mutta voitonvarmana ja rohkeana se on heittäytynyt taistelun hurjaan leikkiin.

»Lakkaamatta kiväärit räiskyvät, lakkaamatta konekiväärit tatattavat, silloin tällöin tykki jyrähtää.

»Joku mies on haavoittunut kuormaston lähellä. Kaikki voimat ovat käytännössä. Viimeinen arpa on lyöty, arpa elämästä tai kuolemasta, voitosta tai tappiosta, kunniasta tai häpeästä.

»Miehiä kaatuu, toisia haavoittuu. Pataljoonankomentajakin saa kuulan. Missä pelastus, mistä tulee apu, jos rintamaketjut murtuvat? Kuka tuo nyt sodan jumalan Pohjan Poikain avuksi? Sivistynyt maailmako? Nyt sitä tarvittaisiin! On kuultu puhuttavan monista divisioonista, kymmenistä tuhansista vihollisista, joita joka suunnalla on meitä vastassa. Nytkö ne kaikki ovat ympärillä?

»Mitähän miettii rykmentinkomentaja, mitä haavoittunut pataljoonan pää? Onkohan tämä se ennustettu 'punainen päivä', jonka koittamista niin monet ovat toivotelleet? Valkenikohan se näin usvaisena, sumun ja hämärän peittämänä? Niin petollinenko olikin se ensimmäisen päivän punainen aurinko kolme viikkoa takaperin? Se antoi voiton — nyt saamme tappion.

»Taistelu jatkuu.

»On kulunut tunti, toinenkin. Vasen siipikin on jo taistelussa.

»Kiväärinpauke kiihtyy, konekiväärit rätisevät, uusi tulilinja on ilmestynyt vihollisen taakse. Se saapuu aavistamatta, salaa kuin varas yöllä ja sylkee murhan tulta punaisten sivustaan ja selkään.

»Kuluu vielä muutamia minuutteja. Taistelun mainingit läikkyvät vielä hetken kautta koukeroisen rintaman. Mutta vastarinta horjuu, pelko syöpyy punaisimmankin pyövelin sydämeen.

»Ryhmittäin nousee miehiä pois puolustuspaikoistaan, kyyryisinä juostaan ja vedetään konekiväärit asemistaan. Läähättävinä hahmoina kilvan syöksyy vastustajan sekava lauma kauppalaa kohden. Vielä paukkuvat hyökkääjäin kiväärit, vielä ulvovat luodit. Ne kostavat, tekevät tuhoisata jälkeä peräytyvän vihollisen riveissä.

»Vasen sivustamme nousee viimeiseen syöksyyn, hurraata huudetaan, juostaan. Joku rohkeampi vihollinen tovereineen yrittää vielä pelastaa kallista konekivääriään. Mutta he kaatuvat, sortuvat kylmään pistimeen.

»Keskustan rivit ampuvat vielä, oikealla myös kuularuiskut soivat ja kiväärit räiskyvät. Mutta vain hetken. Kohta taistelun jymy lakkaa sielläkin, ja voittajan jalka polkee veristä kenttää yli kuulain kaatamain ruumiitten.

»Ihmetellen jokainen Pohjan Poika katsoo kaatuneitten paljoutta. Kukaan ei aavistanut luotien sellaista tuhoa tehneen sumuisessa säässä.»

Suuri voitto oli saavutettu, mutta se oli vaatinut kalliin hinnan. Pohjan Poikain rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat seuraavat:

1:sen pataljoonan esikunnasta haavoittui 1 upseeri, jääkärikapteeni Hannula;

1:sestä komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkärivänrikki Ragnar Oiva;

2:sesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Kaarlo Nikki, ja 6 sotilasta, Anton Filppula, Siinto Honkaniemi, Kalle Kettunen, Antti Molander, Tuomas Mulari ja Eino Palmu, sekä haavoittui 3 aliupseeria ja 6 sotilasta, joista myöhemmin kuolivat haavoihinsa sotilaat Toivo Lindström, Emil Lyytikäinen ja Martti Saarikangas;

3:nnesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkäriluutnantti Einari Marttinen, ja 4 sotilasta, Jooseppi Hämäläinen, Martti Mäkelä, Nestor Pakkanen ja Kustaa Tammelin, sekä haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Toivo Lehtonen, 3 aliupseeria ja 9 sotilasta, joista myöhemmin sotilas Tuomas Pelli kuoli haavoihinsa;

l:sestä K.K.K:sta haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Riikonen;

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas Kragenshofissa, Tuomas Flander;

1:sestä patterista haavoittui 1 aliupseeri ja 1 sotilas; sekä Ratsuosastosta haavoittui 1 sotilas.

Koko rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat: kaatuneita ja haavoihinsa kuolleita: 3 upseeria ja 15 sotilasta sekä haavoittuneita: 3 upseeria, 7 aliupseeria ja 13 sotilasta.

Taistelun tauottua 3:s komppania kulki kauppalan lävitse sen pohjoislaitaan ja asetti kenttävartion Kemmeriin poikkeavan tien suuhun. 6:s komppania majoittui rautatienaseman luo varmistaen etelään.

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukko saapui myös tällöin edettyään Kragenshofista taisteluitta Marienburgiin tullen pitkin rataa luoteesta rautatienasemalle. 6:s komppania liitettiin jälleen 2:seen pataljoonaan, joka sai tehtäväkseen varmistaa kauppalan itään ja etelään 1:sen pataljoonan varmistaessa länteen ja pohjoiseen.

Sittenkuin 2:nen komppania oli palannut takaa-ajosta, majoittui se hälyytysvalmiina pataljoonan esikunnan kera kauppalan luoteispäähän asettaen kenttävartion tienhaaraan Troitsan kirkon luo. Kuljetulle taipaleelle jätetyt vartiot kutsuttiin Marienburgiin, jonne ne pienempien kahakoiden jälkeen saapuivat.

Bolshevikit olivat kuitenkin jo taistelun aikana ja sen jälkeen ehtineet kuljettaa suurimman osan Marienburgiin keräämästään sotasaaliista turvaan. Siitä huolimatta joutui Pohjan Poikain käsiin jommoinenkin saalis, joskaan ei hetikään niin suuri kuin oli oletettu. Sen määrästä ei kuitenkaan ole käytettävissämme yksityiskohtaisia tietoja. 6:nnen komppanian taistelukertomus mainitsee:

»Hyökkääjien käsiin joutui tällöin 4 konekivääriä (joista yksi vallattiin käsikähmätappelussa aivan kaupungin laiteilla), 2 hevosta, — kenttäkeittiötä, 1 k.k.-kärryt, 2 vankkurit, 1 muut kärryt, konekiväärikasteja, kiväärejä y.m. lukuunottamatta sitä saalista, mikä jäi vihollista takaa-ajavan joukkueen selkäpuolelle Marienburgin asemalle.»

Taistelussa saatu saalis oli kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudesta. Olihan eversti Kalm ilmoittanut tekevänsä koko retken etupäässä saadakseen rykmentilleen varustarpeita. Kauppalan valtauksen jälkeen hän antoi sotavälineiden y.m. kokoamisesta yksityiskohtaisen käskyn määräten kummankin pataljoonansa asettamaan tarmokkaan upseerin johtaman komennuskunnan keräämään saalista eri puolilta kauppalaa ja samalla puhdistamaan sitä piileksivistä punakaartilaisista. Patteriston tuli huolehtia hevosrehun hankkimisesta kauppalan pohjois- ja ratsuosaston sen eteläpuolisilta seuduilta. Koko saalis oli koottava rautatienasemalle.

Täten alkaneen kokoamisen tuloksista jääkärikapteeni Hannula mainitsee:

»Varsinaisia taisteluvälineitä ei ollut sotasaaliin joukossa juuri muita kuin mitä taistelussa vallattiin. Saatiin jonkinverran hevosia, rautatien liikkuvaa kalustoa, muutamia puhelin- ja sähkölennätinkoneita, hevosrehua, kuten heiniä ja paljon kauroja, ja muita punaisten jättämiä tavaraeriä, joista ennen kaikkea mainittakoon suuri ja arvokas villavarasto.»

Kotimaahankin kulkeutui aikoinaan hätyyttäviä huhuja Pohjan Poikain toimeenpanemasta Marienburgin häpeällisestä ryöstöstä. Tämä tapahtuma on vielä hämärän peitossa. Sitä koskevat tiedot ja selitykset ovat keskenään jyrkästi ristiriitaisia. Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa siitä osuen nähdäksemme oikeimpaan:

»1 joukkue 3:nnesta komppaniasta määrättiin heti taistelun jälkeen luutnanttien Silventoisen ja Simolan johdolla operatsionikäskyn N:o 10 määräyksen mukaan kokoamaan sotasaalista rautatienasemalle ja pyydystämään kauppalassa vielä piileviä punaisia. Tällöin myös jotkut yksityiset, komennuskuntaan kuulumattomat sotilaat ryhtyivät omavaltaisesti toimeenpanemaan kotietsintöjä, tunkeutuivat luvatta punaisten jättämiin varastoihin anastaen itselleen sotasaalista ja valitettavasti myöskin yksityistä omaisuutta, etupäässä kuitenkin vain juutalaisilta, joita kauppalassa oli paljon, ja jotka kauppalan asukkaiden ilmoituksien mukaan olivat kauttaaltaan bolshevikeja. Tämä vallattomuus saatiin kuitenkin kohta lopetetuksi patrullien kautta, eikä sellaista tapahtunutkaan muuta kuin ensimmäisinä tunteina kauppalan valloituksen jälkeen, joten etapin kautta kulkeutuneet tiedoitukset 'Marienburgin ryöstöstä' ovat suuresti liioiteltuja ja tosiasioita vääristeleviä sekä ilkeämielisten ja kateellisten henkilöiden sepittämiä ja levittämiä tarkoituksella saada Pohjan Poikain maine tahratuksi ja riistää Marienburgin valloitukselta sen kunnia.»

Pohjan Pojat olivat Marienburgiin tulonsa jälkeen yhden vuorokauden kokonaan eristettyjä muusta maailmasta. Virolaiset panssarijunat, jotka eivät olleet voineet avustaa hyökkääviä joukkoja, eivät vieläkään päässeet kauppalaan saakka, rikottujen siltojen korjaus vei näet paljon aikaa.

Pohjan Poikain pikamarssi ja Marienburgin uljas valtaus selvensivät kuitenkin pian tilanteen kauppalan pohjoispuolella. Punaiset alkoivat tällä suunnalla kaikkialla peräytyä painautuen Marienburgin sekä itä- että länsipuolitse etelää kohden. Samaan aikaan he vetäytyivät Valk—Marienburg radan ja viertotien yhtymäkohdasta itäänpäin. Tallinnan suojeluspataljoona kapteeni Stenbergin johdolla saattoi silloin ryhtyä marssimaan Marienburgia kohden, johon se saapui 22 p:n iltana ja vaihtoi seuraavana päivänä Pohjan Poikain taisteluista uupuneen rykmentin linjalla Kragenshof—Kalling—Skelder—Karitan olevat joukot. Samana päivänä saapui virolaisia panssarijunia Marienburgiin, niistä jäi yksi vartioimaan kauppalaa ja kaksi valvomaan rautatietä Valkiin. Tallinnan suojeluspataljoonan oli määrä siirtyä mahdollisimman pian Vöruun, ja Tarton pataljoonan piti astua sen tilalle.

Eräs Tallinnan suojeluspataljoonan 2:sen komppanian ryhmänjohtaja kertoo näistä päivistä:

»Olin ryhmäni kera etuvartiojoukkona Vörumaalla Pullinjärven rannalla sakeassa kuusimetsässä. Edessämme olevassa kylässä majaili 2 komppaniaa Viljandin kommunistirykmentistä. Kun joukkomme oli pieni, eikä apua voitu mistään enää toivoa, ja kun olimme jo pari päivää seisoneet vahdissa, niin usko hyvään lopputulokseen pyrki horjumaan. Vaihdoimme melkein lakkaamatta laukauksia punakaartilaisten kanssa. Lähikylien asukkaat toivat meille muonatavaroita, joten ruokaa oli kyllälti.

Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia, punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli 400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti — kaunis, valoisa pakkaspäivä.

Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja odottavat meidän pikaista apuamme.

Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys. Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä. Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain, ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.

Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta… Jäimme yöksi ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.

Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika, niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen, kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»

Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:

»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»

Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle, lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:

»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys annetaan varakapellimestarillemme, vänrikki Kaartotielle, joka on saanut eversti Kalmilta määräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.

»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit, jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen alas torvet ja nuotit.

»Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatus, joka valtaa meidät, on, että nyt seisomme silmästä silmään julman vihollisen kanssa. Tuhannet eri ajatukset välähtävät aivoissa. Mitä on tehtävä? Kello osoittaa 3.15 ap. Sekä vaunussa että ulkona on pilkkopimeää. Kivääri lujasti kourassa hyppäämme vaunuista alas lumikinokseen. Mitään vihollista ei kuitenkaan näy. Vain huutoja kuuluu.

»Ensimmäisestä säikähdyksestämme toinnuttuamme rupeamme tarkastelemaan ympäristöämme ja näemme veturin kumollaan raiteiden vieressä syöksevän tulta ja savua. Lähemmin tarkastettuamme huomaamme, että olemme ajaneet virolaisen panssarijunan päälle, joka yön pimeydessä on ollut korjaamassa punaisten räjähdyttämää siltaa.

»Ei veturimiehistöstä eikä soittajista kuollut eikä vahingoittunut ketään. Se on todella kohtalonoikku, kun 4 tavaravaunua ja veturimme ovat murskana.

»Mitkä ajatukset risteilevätkään aivoissa seisoessamme siinä Korwenhofin ja Alswigin asemien välillä. Kauhea näky pimeässä yössä. Kaiken lisäksi ympärillämme on suuri, syväluminen metsä, ei asemaa eikä ainoatakaan ihmisasuntoa lähistöllä. Joka minuutti odotamme vihollisen hyökkäystä.

»Klo 9 ap. jätämme vihdoin onnettomuuspaikan erään virolaisen panssarijunan seuraamina ja saavumme klo 11 ap. Marienburgiin.

»Saniteettijunan tultua perille sijoitettiin siihen heti kaatuneet ja haavoittuneet Pohjan Pojat lähetettäviksi Tarttoon ja kotimaahan. Sairaanhoitajatar Pohjala kertoo junan lähdöstä:

»Ihmisiä on kokoontunut asemalle. Pohjan Poikain torvisoittokunta soittaa 'Jääkärin marssian'. Repaleissa olevat, kuoleman kanssakamppailevat sotilaat makaavat vaunuissa.

»'Aukaiskaa vähän ovea, jotta kuulisin paremmin tuon soiton', sanoo yksi vaikeasti haavoittunut.

»Ovi aukaistaan, säveleet kaikuvat mahtavina, ja niiden soidessa päättyy kahden vaikeasti haavoittuneen Pohjan Pojan ajallinen retki.

»Juna lähtee hiljaa liikkeelle. Ei sillä ole mukanaan »ryöstötavaraa», vain elämänsä uhranneita ihmisiä. Tuoni on riistänyt runsaan sadon, hinta Marienburgin kauppalasta on maksettu.»

* * * * *

Marienburg, jossa Pohjan Pojat nyt majailivat muutaman päivän, on pieni, matalataloinen puistikkokauppala samannimisen järven rannalla. Asukkaita on siellä n. 2.000, joista huomattava osa on juutalaisia. Kauppalan historiallisena muistomerkkinä ovat läheisellä saarella kohoavat linnanrauniot. 17:nnellä vuosisadalla ruotsalais-suomalaiset joukot ovat otelleet Marienburgin linnan omistuksesta useita kertoja, kunnes sen ruotsalaisten asettama varusväki v. 1702 räjähdytti osan siitä ilmaan päästäkseen antautumasta venäläisille. Senjälkeen linnaa ei ole uudelleen rakennettu.

Kauppalan itälaidassa kohoaa komea rakennus, uusi linna, jossa bolshevikit olivat majailleet valtakaudellaan jättäen jälkeensä tavanmukaisen hävityksen. Huoneet oli liattu ja kaikki kalleimmat tavarat ryöstetty.

Palatsin pääkäytävän edustalla oli suuri, lipuin ja köynnöksin koristettu sankarihauta tunnuslausein: »Toverit, te kaaduitte vapauden ja vallankumouksen puolesta.» Siihen oli vastikään haudattu joukko viime päivien taisteluissa kaatuneita punaisia sotilaita. Hauta oli kuitenkin vielä jäänyt suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Siihen kerättiin sitten siviiliväestön avulla Marienburgin valloituksessa kaatuneiden bolshevikien ruumiit.

Oleskelusta Marienburgissa luutnantti Reponen kirjoittaa:

»Molemmat seuraavat päivät kuluvat pelkässä velttoudessa. Mutta eipä ihme. Viikon verran on marssittu, silloin tällöin tapella kahistu, vähän nukuttu.

»Ainoana hauskana muistona tältä ajalta säilyy mielessämme kauppalan kimnaasi, jossa asumme.

»Kimnaasin rehtori ja sen nuoret naisopettajattaret kohtelevat meitä suurenmoisella ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Herkkuja kannetaan tuon tuostakin keittiöstä meidän maisteltaviksemme, teetä ja kahvia on aina saatavissa.

»Salissa on piano. Sitä soittaa talon kaunis, Pietarin musiikkiopistossa käynyt ja balettikurssinsa lopettanut, nuori tytär. Hän vie meidät myös usein yläkertaan opettajattarien luo, jossa syntyy vilkas keskustelu. Koko talonväki osaa saksaa, ja me puhumme sitä, mikäli kykenemme. Joskus komppaniamme päällikkö panee vireille poliittisen keskustelun, jonka kuluessa sekä elein että sanoin tuomme esille sen vihan, mitä tunnemme ryssiä kohtaan. Välistä taas muudan opettajatar, syntyään lättiläinen, myös musiikkiopiston käynyt neitonen, virittää lättiläisen, surunvoittoisena väreilevän laulun.

»'Kaikki lättiläiset kansanlaulut ovat säveleeltään alakuloisia', sanoo hän.

»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka…' He eivät löydä kylliksi lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»

Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta. 22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.

Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4 kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.

Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan komentajan, jääkärikapteeni Svinhufvudin harkinnan varaan. Hän lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Vohlonen. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11 ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeri Hartikaisen johdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelas Eero Rekolan johdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1 »Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.

Luutnantti Vohlonen kuvaa retkeä seuraavasti:

»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan. Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.

»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen. Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja konekiväärituli täydessä käynnissä.

»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta, joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.

»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman. Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä. Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu. Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.

»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.

»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu 'Lewis' konekivääri Eino Schönemann-Soriolan johdolla. He ovat nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.

»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet. Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja lättiläisiä joukkoja.»

Varavääpeli Rekola kertoo retkestä:

»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen salaperäiseltä.

»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.

»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä pysähdytään. Luutnantti Vohlonen antaa meille osastojen johtajille määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen, vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.

»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin. Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2 paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.

»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään — lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja ajetaan takaisin.

»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista. Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä. Luutnantti Vohlonen lähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole. Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.

»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.

»Levitämme nopeasti ketjun molemmin puolin tietä ja alamme ampua. Raskas konekivääri tuodaan ketjuun. Kevyt nakuttaa oikealla.

»Kaikki on aluksi hyvin. Sumu on suojanamme. Yksikään ei vielä ole saanut pienintäkään naarmua. Mutta vähitellen sumu aikaa hälvetä. Näemme vihollisen asemat aivan hyvin. Ne ovat vastakkaisella mäellä talojen suojissa.

»Tuli yltyy yltymistään. Punaiset osaavat laskettaa suoraan meihin, kun olemme avoimella kentällä. Konekiväärien suihkut lakaisevat yli aukean. Äkkiä huomaamme, että oma raskas konekivääriänne on joutunut epäkuntoon ja peräytyy ketjusta. Nyt haavoittuu yksi ja heti senjälkeen toinen. Oikealta kuuluu valitusta. Sisukkaasti pojat kuitenkin yrittävät edelleen.

»Huomaan, että taistelun jatkaminen on mahdotonta. Lähetän miehen kysymään luutnantilta määräyksiä. Hän jää sille tielleen. Ketju on harvenemistaan harvennut. Tilanne näyttää uhkaavalta. Emme voi kestää tuntia kauempaa, tuskin puoltakaan. Siihen mennessä meidät on kaikki tuhottu.

»Katson oikeudekseni komentaa miehet peräytymään, yksitellen. Lähetän sanan. Se ei kulje läpi, kun ketju on perin harventunut. Juoksen vasemmalle ja annan joka miehelle erikseen käskyn. Se on heille ilosanoma, ja heti he aloittavat peräytymisen. Mutta oikea siipi pysyy edelleen paikoillaan. Sinne täytyy saada tieto. Lähden itse sitä viemään, Aatu Kaltainen tulee mukaani, mutta saa äkkiä kuulan rintaansa. Kannan häntä pienen matkaa taaksepäin ja käsken erään miehen viedä hänet pois. Juoksen oikealle siivelle, annan peräytymiskäskyn ja lähden juoksemaan keskustaan.

»Tuli on yltynyt kerrassaan helvetilliseksi. Ympärilläni pöllähtelee luoteja tavan takaa. Olen juuri hyppäämäisilläni ojan ylitse maantielle, kun kova pläiskäys tärähtää kaulaani. Lennän ojaan. Hengitys korahtelee. Olen varma, että elämäni on mennyt. Mutta niin ei sentään käy. Vieressäni makaava mies nostaa minut ylös. Huudan käheällä äänellä luokseni ryhmänjohtaja Kaarlo Hillilän ja annan hänelle määräykset johtaa peräytymistä. Suusta, korvista valuu verta, mutta kipu ei vaivaa minua rahtuakaan. Poistun hiljakseen ketjusta. Mäellä tapaan luutnantin ja osan miehistöä. Saan siellä luutnantin määräämään miehiä hakemaan haavoittuneet pois ketjusta.

»Silloin tulla vingahtaa kuula oikeaan reiteeni. Ryömin vieressä olevan hevosen rekeen. Samalla kuuluu bolshevikien valtaava hurraus — he hyökkäävät. Siihen sekoittuu meidän haavoittuneittemme avunhuudot. Kauheata kuunnella…»

2:sen pataljoonan tappiot onnettomalla retkellä olivat seuraavat:

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas, Eino Kenraali; joutui kadoksiin — jäivät luultavasti kaatuneina vihollisen käsiin — 4 sotilasta, Juho Kejonen, Toivo Kuttinen, Leo Murto ja Vihtori Nieminen, sekä haavoittui 2 aliupseeria ja 4 sotilasta;

6:nnesta komppaniasta kaatui 1 sotilas, Paul Kaakinen, joutui kadoksiin 3 sotilasta, Lauri Ahola, Erkki Hillilä ja Aatu Kaltainen, sekä haavoittui I upseeri ja 2 sotilasta; sekä

2:sesta K.K.K:sta joutui kadoksiin hevospäällikkö Schönemann-Soriola ja haavoittui 1 sotilas.

Yhteensä menetettiin kaatuneina ja kadoksiin joutuneina 1 aliupseeri ja 9 sotilasta ja haavoittuneina 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 7 sotilasta.

Marienburgin valloituksen johdosta eversti Kalm sai vastaanottaa
Viron sotaväen ylipäälliköltä seuraavan sähkösanoman:

»Tervehdin Teitä ja Teidän urhoollisia Pohjan Poikianne saavuttamanne uuden, suuren voiton johdosta. Näen, että Pohjan Pojat voittavat joka paikassa vastustajansa, minne he vain kulkunsa ohjaavat.

Laidoner.»

ja kenraali Wetzeriltä:

»Toivon onnea menestyksenne johdosta. Pyydän lausua kiitokseni kaikille upseereille ja Pohjan Pojille.

Kenraali Wetzer.»

»Onnittelen Teitä ja reippaita poikianne menestyksestä, isänmaan nimessä kiitän Teitä, ensimmäisen pataljoonan ja patterien upseereja ja urhoollista miehistöä.

Kenraali Wetzer.»

Pohjan Poikain oleskelu Marienburgissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Rykmentti oli uupunut ja tarvitsi välttämättä lepoa. Virolaisten joukkojen tehtäväksi jäi säilyttää Pohjan Poikain työn runsaat hedelmät. Eversti Kalm sai 24 p:nä etelärintaman ylipäälliköltä määräyksen viedä rykmenttinsä Valkiin reserviin.

Ennen lähtöä Marienburgista oli Pohjan Pojilla kuitenkin vielä paraati kauppalan torilla, kirkon luona. Viron itsenäisyyden vuosipäivänä, helmikuun 24:ntenä, klo 10 ap. seisoi rykmentti torilla avonaisessa nelikulmiossa. 1:nen pataljoona oikealla, 2:nen pataljoona keskellä ja patteristo vasemmalla. Myöskin tiedonanto-osasto, ratsue ja soittokunta olivat mukana.

Jääkäriluutnantti Sainio kirjoittaa:

»Pohjan Pojilla on myös juhlapäivä. On paraati Marienburgin torilla. Kello 10 aikana päivällä soluu komppania toisensa jälkeen majoituspaikastansa kauppalan keskustassa olevalle toriaukeamalle, järjestyy siellä, seisoo tarkastuksessa ja kuuntelee eversti Kalmin ja rykmentin nuoren pastorin puheita.

»Eversti kiittää rykmenttiä vedoten sen tehtäviin. — Jo sillä, että saavuttiin Tarttoon, vaikutettiin eteläisen rintaman tapahtumiin, selittää eversti, Valk valloitettiin, Marienburg myös. Ilman virolaisten apua on pienin voimin työnnytty kauaksi vihollislinjan sisälle. Uhkarohkea yritys on loistavasti suoritettu. Pohjan Poikain rykmentti tekee mitä haluaa koko rintama-alueella. Esteitä ei ole tai jos onkin, niin ne murtuvat lujan iskun alla. Tähän tyyliin eversti Kalm kehuu Pohjan Poikia, ja hänen lopetettuaan puhuu pastori af Björksten.

»Hän kertoo Viron ja Suomen yhteenkuuluvaisuudesta, heimoustunteesta, yhteisestä voitosta, joka on saatu yhteisestä vihollisesta, sekä jatkuvasta veljeydestä saavutetun vapauden nimessä.

»Soittokunta soittaa, järjestäytyy uuteen kohtaan ja soittaa uudelleen, jolloin joukot marssivat everstin ohitse ja hajaantuvat eri suunnille, kukin komppania oinaan majoituspaikkaansa. Päivä on kaikesta palveluksesta vapaa.»

Eversti Kalm mainitsee taistelukertomuksessaan Marienburgin taistelukaudelta:

»Marienburgin valloituksella oli tarkoituksenani ollut antaa eversti Puskarin joukoille lähinnä Marienburgin radasta itään tilaisuus järjestää asemansa täysin vapaasti ilman vihollisen painostusta, samalla kuitenkin voidakseni jättää Marienburgin virolaisten joukkojen haltuun tärkeänä keskuspaikkana puolustuspaikaksi, josta käsin Viron eteläinen kansallinen raja voitaisiin helposti suojella. Koska kuitenkaan ei ainoastaan Marienburgin miehittäminen tähän olisi riittänyt, vaan myöskin olisi täytynyt suojella koko rataa Valk—Marienburg lännestä päin, pyysin sähkösanomissani: Etelärintaman Esikunta, Tartto 23/2 klo 22; Viron Armeijan Ylipäällikkö, Kenraali Laidoner, Tallinna 25/2 klo 21,30 sekä Kenraali Wetzer, Tartto 26/2 klo 14, että Breus-Tilder ja Ramnek tienhaarat miehitettäisiin, jotta rata sekä Marienburgissa olevien joukkojen yhteys Valkin kanssa tulisi suojatuksi vihollisen joukoilta, joita jo 24/2 ja 25/2 alkoi pitkin aluetta radasta länteen päin ilmestyä. Kuitenkin supistuivat toimenpiteet näiden alueiden suojaamiseksi ainoastaan siihen, että panssariautomobili sai tehtäväkseen liikkua tiellä Hoppenhof— Tilder sekä että Tiloeriin asetettiin 1/2 komppaniaa Tarton pataljoonasta.»

Tallinnan suojeluspataljoonan etuvartijat joutuivat jo 23 p:nä illalla Marienburgin eteläpuolella kahakkoihin vihollisen kanssa, joka uudelleen alkoi keräytyä. 24 p:nä todettiin punaisten jo miehittäneen m.m. Ottenhofin ja Neu-Annenhofin. Vaarallisempaa kuitenkin oli se, että vastustaja liikehti suurin joukoin pohjoisempana, jossa ei ollut huomattavampia valkoisia joukkoja, aikoen nähtävästi katkaista Valk—Marienburg radan. Se valtasi jo 25 p:ää vasten yöllä Treppenhofin ja Schwarzbeckshofin. Tilanne alkoi käydä arveluttavaksi. Vihollinen oli epäilemättä toipunut saamastaan iskusta ja aikoi, etenkin huomattuaan, etteivät Pohjan Pojat ottaneet osaa Marienburgin puolustukseen, toden teolla vallata takaisin viime taisteluissa menettämänsä alueet.

Samaan aikaan Pohjan Poikain rykmentti valmistautui jättämään Marienburgin. Raskas kuormasto ja 1:nen pataljoona saivat käskyn siirtyä rautateitse Valkiin. 2:sen pataljoonan ja patteriston oli määrä suorittaa paluumatka maanteitse. Rykmentin tuli kokonaisuudessaan olla Valkissa 26 p:nä.

* * * * *

Breuss-Tilder tienhaaraan jääneet 1:nen komppania ja 2:nen patteri olivat pääjoukkojen edetessä Marienburgia kohden olleet melkein yhtämittaa kahakoissa ylivoimaisten vihollisten kanssa, jotka vähitellen ympäröivät suomalaiset melkein joka taholta.

1:sen komppanian lähettämä kenttävartio oli Kalnabindassa, muut joukot Breussissa. Melkein joka päivä etuvartijat ja patrullit kahakoivat punaisten kanssa. Huomattavimmat ottelut olivat 21 p:nä Friedrichshofissa ja Wedderissä. Suomalaisten tiedustelijat etenivät aina Spilween, Friedrichshofiin ja Palzmariin asti.

Vihollisen saatua lisävoimia, m.m. 1 panssariauton, kerrottiin sen valmistavan suurempaa hyökkäystä Aajoen ylitse Breussiin. Sen johdosta 2:sen patterin päällikkö, jääkärivänrikki Lagerström poltatti 21 p:nä 2 joen ylitse johtavaa puusiltaa. Punaisten ratsujoukko lähestyikin seuraavana päivänä Breussia, mutta pakotettiin tykki-, konekivääri- ja kivääritulella peräytymään: 2:nen patteri oli näinä päivinä vilkkaassa toiminnassa ampuen m.m. bolshevikien majoituspaikkoja Wedderin kylässä 19 ja 20 p:nä kuluttaen tällöin 87 granaattia ja 18 shrapnellia.

Näistä selkäsuojana olevien suomalaisten joukkojen rasittavista kahakoista, jotka eivät tuottaneet Pohjan Pojille kuitenkaan minkäänlaisia tappioita, kertoo 1:sen komppanian sotilas S. seuraavaa:

»Breussinkylä. Aajoki kiemurtelee valkeana nauhana jyrkkien rantatörmiensä välissä. Talot ovat hajallaan, matalia, olkikattoisia. Metsää vähän, laajoja peltoja, joita Aajoen tulvavesi kuuluu keväisin kastelevan.

»Asunnoksemme saamme kirjastohuoneen. Olkia on siellä jo ennestään.
Huonekalustona vain suuret lasioviset kaapit ja yksi horjuva pöytä.

»'Ylös, punaiset hyökkäävät!'

»Lukemattomia kertoja yössä saamme jättää olkivuoteemme, tarttua kivääriin ja juosta kuin henkemme edestä joelle, jonka toiselta rannalta punaiset yrittävät tunkeutua niskaamme. Meidän puolellamme jokea on juoksuhautoja, joissa saamme pitkin päivää väristä odottaen. Tykistö kääntelee mörssäreitään aivan yhtenään, sitä mukaa kuin punaiset tekevät hyökkäyksiään.

»Vartionpito on kovaa; tunnittain aivan sillan korvassa konekiväärin takana tai jossakin muualla joen varrella. Tykistön tiedustelijat karahduttavat tuon tuostakin sillan ylitse.

»'Punaiset tulevat!'

»Silloin ei auta muu kuin laskeutua tyynesti kiväärinsä taa, painaa makasiini päälle, vetää varmistin alas ja odottaa sormi liipaisimella. Molemmat muut konekiväärivartiot lepäävät vieressä kummallakin puolen konettani.

»Taaskin ilmestyy ensimmäinen vihollinen näkösälle, toinen, yhä enemmän. Ne ryhtyvät piirittämään punaiseksi maalattua myllyä joen toisella puolen, jonne tykistömme puhelinmies on sijoittunut.

»Ta-ta-ta-ta… aivan loppumattomiin. Molemmat toverini ampuvat myös innoissaan. Konekiväärinpiiput hehkuvat. Heitän kasetin toisensa jälkeen hangelle.

»'Siellä taitaa olla kuumat paikat pojalla.'

»'Kyllä kai.'

»Nyt puhelinmies on päässyt pois myllystä. Kuulasateessa hän juoksee joelle, kierii kuin kerä alas rinnettä. Vielä muutama sekunti, ja mies on pelastettu.

»Komppania saapuu. Annamme tulta oikein isän kädestä, ja punaiset vetäytyvät takaisin.

»Kerran olemme vähällä ampua omia miehiä. Meillä on konekiväärivartio vähän oikealla paikasta, jossa Aajoki tekee jyrkän mutkan. Olemme vierittäneet suuren tukin suojaksemme. Sen takana makoilemme kerran, parikin vuorokaudessa lähitalon riihestä noutaneemme olkien päällä odotellen punaisten kyläilemistä.

»On iltapäivä. Sataa lumiräntää, joka kastelee manttelin likomäräksi ja kohmettaa ruumiin märissä vaatteissa. Tarkastelemme maatessamme pilvistä taivasta ja edessämme olevien lättiläistalojen olkikattoja.

»'Punaiset ovat lähellä. U:n kanssa söivät samassa pöydässä jokitörmän talossa.'

»'Älä nyt. Miksi U. ei antanut heille lähtöpassia?'

»'Eihän sitä. Miehiä oli neljä viisi ja U. yksin. Täysi työ oli hänellä pysytellä rauhallisena, ja kiitti, kun pääsi.'

»Mieli on jännittynyt. Joka silmänräpäys luulee näkevänsä ryssän karvalakin ja pistinpäisen kiväärin. Nyt… kuuluu askeleita. Mies, toinen, useita näkyy joen uomassa painuen kohta näkymättömiin rantatörmän alle. Nyt ne tulevat! Odotamme henkeä pidätellen punaisten ilmestymistä näkyville. Olen nostanut konekiväärin tukinniskalle. Sormi hyväilee liipaisinta. Nyt!

»Silmänräpäys vielä, niin kaikki olisi myöhäistä. Samassa näemme tutun lakin, tutut kasvot. Pelästymme ja helpotuksesta huokaisten laskemme konekiväärin alas.

»'Olimmepa vähällä ampua omia miehiä. Toisetkin tulevat, pistäytyvät jokitörmän alta.

»'Sitä pelkäsimmekin. Siksi lähetimme yhden edeltäpäin varoittamaan.'

»Päivällä lähtenyt partio on palannut. Miehet ovat väsyneitä. Jo heidän käynnistään näkyy, miten kiire heille on tullut.

»'Juoksimme', selittää yksi heistä, 'minkä kintuista pääsimme. Kun olimme tulleet aukean ylitse aivan kylän laitaan, avasivat punaiset tulen edestämme taloista. Kujalla soi konekivääri, papatti kuin pakana. Pyörsimme nopeasti ympäri ja aloimme livistää.'

»Pitkin päivää kuuluu kiivasta ampumista. Tuon tuostakin patrullit joutuvat kosketuksiin vihollisen kanssa. Tuntuu siltä kuin punaiset etenisivät joka suunnalta.

»Pakolaisia, naisia, miehiä ja lapsia, saapuu hevoskuormittain kyläämme. Kuinka pelästyneen näköisiä he ovatkaan! Eräs nainen itkee hillittömästi. Kysyn häneltä syytä.

»'Kaksi nuorintani, kolmivuotiasta, jäi sinne punaisten kynsiin. En ehtinyt ottaa mukaan, niin kiire lähtö tuli.'

»Mökistä sillan korvassa saapuu pakolaiskaravaani. Vesikelkassa, ryysyläjässä pienimmät lepäävät. Ukko vetää köydestä kelkkaa, ja akka kiiruhtaa perässä työntäen raskasta kuormaa toisin paikoin melkein paljaaksi sulaneella maalla. Isommat lapset riippuvat äitinsä hameen liepeissä.

»Muutamalla kymmenellä miehellä on suojattavana Marienburgiin painautuneitten joukkojen peräytymistie, ja meidätkin hajoitetaan ryhmänvahvuisiin etuvartioihin pitkin joenvartta. Tykistön tiedustelijat hätyyttävät yhtenään. Tuskin voi silmiään ummistaa. Punaisilla on panssariauto. Monena pimeänä yönä kuulemme sen kolkon surinan seisoessamme etuvartiossa sillalla. Kuinkahan usein se jo onkaan yrittänyt sillan ylitse. Sen salaperäinen surina leikkaa korvia, hermostuttaa miehiä. Viimein ei auta muu kuin sytyttää Aajoen ylitse vievä komea ponsilta tuleen. Sen palo kestää kaksi vuorokautta. Vielä sillan luhistumisen jälkeenkin liekit nuoleskelevat sen hiiltyneitä käsipuita, ja joki on monta metriä sen ympärillä sulana.

»Kerran käymme saunassakin. En ole kylpenyt, senjälkeenkuin Suomesta lähdin. Nyt päätämme oikein miehissä ottaa löylyn toivoen siksi ajaksi pääsevämme bolshevikeista rauhaan. Saamme kokoon vain neljä viisi kylvynhaluista ja tilaamme saunan.

»Se onkin todellinen lättiläissauna. Kiukaana röykkiö pieniä mukulakiviä. Lavo niin matala, että istuessakin pää pitelee orsia. Seinät mustuneet, rakoilleet. Lattiana paljas maa, multaa, niin että luulisi kuralätäkössä rämpineensä, kun saunassa käy. Kannamme vettä Aajoesta, pilkomme puut ja ryhdymme lämmittämään sisäänlämpiäväämme. Koko päivän kuljemme saunaunelmissa. Kylpeä kuin Sasu Punainen, lyödä löylyä niin, että kiuaskivet kiljuvat, roimia, ropsia syntistä, likaista ruumistaan leveälehtisellä koivuvihdalla, niinkuin ennen Suomessa, kuin Suomessa, karhunpoikien koreassa kotimaassa!

»Sauna on iltapäivällä valmis, kitku ja katku kadonneet nokisen kurkihirren alta, savu — sakea kuin kevätsumu merellä — paennut olemattomiin. Kiiltävät selät vilkkuvat. Vastojen läiske, ähkinä, puhkina ja puuskutus täyttävät hikisen saunan. Kiuas kiljuu, yhä vain sitä valellaan vedellä.

»Astun alas lauteilta hartaana, hyvillä mielin. Silloin. Pam! Fiu! Piru on merrassa! Punaiset kuvittelevat, että sauna on hyväkin linnoitus, ja luulevat kai kiulunpohjia vaarallisiksi mörssäreiksi. Vetäisen paidan päälleni ja kiskon saappaat jalkaani. Pam, pam! Fiu-fiuuu! Ohitseni kiitää luoti ja sen jäljessä miesjoukko puolipukeissaan, joku alastomanakin, vaatteet kainalossa poikki pihan.

»Huohottaen, puuskuttaen, kiroillen ja syljeskellen pääsemme luotituiskun lävitse majapaikkaamme. Ei muuta kuin kiväärit kouraan, ja taas paukutetaan päin ryssiä, jotka heti jälleen vetäytyvät pois joen äyräältä…

»Tämä jo kyllästyttää…»

»Pohjan Poikain asema Breuss-Tilder tienhaarassa alkoi käydä uhatuksi. Marienburg oli sitäpaitsi vallattu ja sieltä oli saatu aikaan rautatieyhteys Valkiin, joten Breussin vartio ei enää ollut välttämätön. Eversti Kalm antoi siellä olleille joukoilleen käskyn vetäytyä Hoppenhofiin ja yhtyä sen luona Marienburgista tuleviin pääjoukkoihin palatakseen Valkiin.

»1:nen komppania ja 2:nen patteri jättivät Breussinkylän 23 p:nä klo 11,30 ap. ja saapuivat klo 4 ip. Hoppenhofiin, jonka ne varmistivat joka suuntaan. 1:nen komppania lähetti 24 p:nä vänrikki Havaan johdolla 1 joukkueen kenttävartioon Ramnekiin neljältä taholta tulevien valtamaanteiden risteykseen turvaamaan rataa siltä suunnalta bolshevikeilta.

»Hoppenhofissa sattui jälleen eräs onnettomuus.

»Kaksi sotilasta 2:sesta patterista, Huugo Manninen ja Evald Simanainen, sekä sotilas Torsten Silva 1:sestä komppaniasta lähtivät 25 p:nä hevosella hakemaan lähitaloista heiniä ja maitoa. He loittonivat vain noin kilometrin päähän asemalta.

»Saavuttuaan erääseen taloon he pyysivät saada heiniä, mutta heille ilmoitettiin, ettei talossa niitä ollut. Epäillen saamansa ilmoituksen totuutta Pohjan Pojat ryhtyivät tarkastamaan talon varastoja ja löysivät täysinäisen heinäladon, josta he ryhtyivät viipymättä tekemään kuormaa.

»He huomasivat kyllä erään talon naisista pujahtavan ulos tuvasta ja painautuvan läheistä metsää kohden, mutta eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Tämä leväperäisyys muodostui heille kohtalokkaaksi.

»Juuri kun he olivat saamaisillaan kuorman valmiiksi, ajaa karahdutti talon pihalle 20-miehinen bolshevikien ratsujoukko hurraten. Talon akka oli käynyt hätyyttämässä sen Pohjan Poikain niskaan. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen.

»Vapaaehtoiset vetäytyivät kiireesti kivinavetan taa. Simanainen ja Silva, joilla oli mukanaan kiväärit, asettuivat asemiin päättäen myydä henkensä mahdollisimman kalliista. Manninen, jolla ei ollut minkäänlaista asetta, painautui läheisen lautapinon alle.

»Samassa alkoi laukaustenvaihto. Pohjan Poikain tilanne oli tukala, mutta he eivät kuitenkaan pitäneet sitä toivottomana. Talo oli siksi lähellä Hoppenhofia, että Pohjan Poikain etuvartijoiden täytyi kuulla laukaukset. Apua ei kuitenkaan tullut. Ammunta kyllä kuului Hoppenhofiin, mutta siellä ei kiinnitetty siihen mitään erikoista huomiota, joka puoleltahan kuului pauketta. Luultiin kysymyksessä olevan vain tavallisen etuvartiokahakan.

»Manninen seurasi sykkivin sydämin piilopaikastaan taistelun kulkua. Väliin laukaustenvaihto heikkeni, väliin kiihtyi, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Piilossa oleva kohotti silloin päätään luullen, että apujoukot olivat saapuneet ja karkoittaneet vihollisen. Mutta samassa eräs ryssä tarrasi häntä niskaan vetäen hänet esille.

»Sotilaat Evald Simanainen ja Torsten Silva makasivat taistelukentällä verissään pistimillä raastettuina. Bolshevikit olivat saaneet voiton. Mannisen yrittäessä karata iskettiin häntä miekalla ja heitettiin sitten heinäkuorman päälle. Seurue ajaa karahdutti senjälkeen matkoihinsa suuntautuen kulkemaan Riikaa kohden.

»Sotilas Manniselle alkoi nyt kova aika. Hänen henkensä kyllä säästettiin, mutta hänet ryöstettiin puti puhtaaksi, häntä tutkittiin, piestiin ja raahattiin vankilasta toiseen. Riiassa hän joutui samaan koppiin 31 virolaisen sotavangin kanssa, joiden kera hänet kahden viikon perästä siirrettiin Pihkovaan. Siellä hän sai m.m. nähdä punaisten suuren paraatin. Senjälkeen kuljetettiin heitä jälleen vankilasta toiseen, piestiin ja kiusattiin nälällä ja kylmyydellä. Sotilas Manninen lähetettiin sitten jälleen monien virolaisten vankien mukana Pihkovaan tällä kertaa ammuttavaksi.

»Asemasillan suuressa ihmistungoksessa hänen onnistui kuitenkin pujahtaa viime hetkessä kuolemaan tuomittujen jonosta kansanjoukkoon. Kun hän aivan yhtä ryysyisenä, likaisena ja nälkiytyneenä kuin muutkin kaupungin asukkaat ei kiinnittänyt punakaartilaisten huomiota, onnistui hänen välttää uudelleen vangiksi joutuminen. Monien seikkailujen jälkeen hän pääsi vihdoin erään suomalaisen konduktöörin ja hänen vaimonsa avulla huhtikuun puolivälissä Suomen rajalle ja onnistui läpäisemään bolshevikien rajavartijoiden kuulasateen juostessaan Rajajoen ylitse. Hän joutui sitten suomalaisten rajavartijoiden käsiin ja saatuaan todistetuksi, ettei hän ollut bolsheviki, sekä päästyään karanteenista hän vihdoin saapui kotiseudulleen, jossa häntä oli jo kauan pidetty kuolleena.»

* * * * *

25 p:nä oli 1:sen komppanian tiedustelijoilla tulinen kahakka viertotien varrella Mustjoen sillan luona, Malupin kohdalla, vihollisen etuvartijoiden kanssa, jotka tuhottiin.

Samana päivänä osa Ramnekissa olevaa joukkuetta joutui ankaraan otteluun punaisten kanssa. Aamulla oli näet saapunut Adselista eräs poika, joka ilmoitti bolshevikien jälleen mellastavan kartanossa, mutta ei tiennyt heidän lukumääräänsä. Vänrikki Havas lähetti silloin 5-miehisen vapaaehtoisen patrullin ottamaan selvää vihollisen lukumäärästä. Siihen ilmoittautuivat seuraavat: korpraalit Armas Hyvönen ja Yrjö Laaksonen ja sotilaat Frans Järvihaavisto, Matti Kuivamäki ja Viktor Virtanen. Patrulli lähti liikkeelle klo 10 ap.

Eräs sen osanottajista kertoo:

»Tienristeyksen ja Adselin välistä tietä edettyämme pari virstaa hevosella lähetämme sen takaisin ja jatkamme matkaa jalan pitkin maantietä. Noin puolivälissä on suuri kylä, jonka asukkailta kyselemme, tietävätkö he mitään bolshevikeista. He ovat hyvin hätäytyneen näköisiä ja vastaavat kieltäen. Jatkamme matkaamme aina Adseliin asti tapaamatta ainoatakaan vihollista. Lähestymme varovaisesti puiston peitossa olevaa kartanoa ja menemme ensimmäiseen rakennukseen, joka on aivan tien vieressä. Se on suuri, tyhjä talli. Tuskin olemme päässeet sisälle, kun oven ohitse kulkee 4-miehinen punaisten patrulli. Tirkistelemme ovenraosta ja näemme bolshevikien liikuskelevan puistossa ja pihalla. Aivan tallin vieressä on pienempi palvelusväen rakennus. Me menemme sinne sisälle. Talonväki, joka on valkoista, pelästyy kovin meidät nähdessään luullen meidän olevan mennyttä miestä. Saamme kuulla, että punaisia on kartanossa ainakin 150 jalkamiestä ja 50 ratsua. Kiitämme tiedosta ja palaamme talliin.

»Hurjanrohkea Laaksonen ehdottaa, että avaisimme tulen kartanoa kohden ja pelästyttäisimme siten polsuja hiukan. Mutta samassa eräs punainen ajaa hevosella ja reellä tallin oven ohitse suuntautuen Taivolaan päin. Vakoilija, ajattelemme ja lähdemme perään, mutta hevonen juoksee niin nopeasti, ettemme saa sitä kiinni.

»Pääsemme kaikessa rauhassa takaisin ennenmainittuun kylään puolimatkassa taivaltamme. Menemme erääseen torppaan pyytämään ruokaa. Saamme sitä, mutta syödessämme ihmettelemme torpanväen hätäytynyttä ja hermostunutta käytöstä. Lähdemme sitten hakemaan toisesta torpasta hevosta kyytiin. Kun paraillaan valjastamme, huomaa Järvihaavisto kiikarillaan, että maantien toisella puolen, n. 300 m. päässä olevan talon nurkalla on punaisia, n. 30—40 miestä.

»Jätämme hevoset siihen ja painumme maantielle. Yht'äkkiä pamahtaa yhteislaukaus talon nurkalta, ja kuulat vinkuvat korvissamme. Alamme juosta, mutta samalla kuulia rupeaa tulemaan myöskin takanamme olevista taloista, joista juuri äsken lähdimme. Kuulat vingahtelevat niin, että maantiellä olo käy epävarmaksi. Sentähden alamme juosta peltoa pitkin maantien vasemmalla puolen olevaa torppaa kohden aina väliin pysähtyen ja antaen tulta milloin taakse, milloin sivulle. Pääsemme juuri torpan luo, kun yht'äkkiä n. 10 m. päässä edessämme olevasta maailmansodanaikaisesta juoksuhaudasta saamme kuularyöpyn vastaamme. Olemme siis piirityksissä kolmelta taholta, ja neljännellä sivulla on aava jäätikköpelto, jossa olisimme varmasti kuoleman omat.

»Epätasaista tulitaistelua kestää neljännestunnin, jolloin juoksuhaudassa olevista punaisista kaatuu ainakin 6 miestä, mutta meihin ei, ihme kyllä, osu kehenkään, vaikka ammumme seisaaltamme ilman mitään suojaa. Sitten joku meistä heittää käsipommin juoksuhautaan, ja toiset seuraavat heti esimerkkiä. Niillä on bolshevikeihin kamala vaikutus. He pakenevat asemistaan. Siinä heitä kaatuu vielä 3 tai 4.

»Viipymättä loikkaamme juoksuhaudan poikki. Siinä Laaksonen ampuu vielä yhden juoksuhaudassa olevan miehen, jolla on yllään tavattoman hienot turkit, ja joka muutenkin on komea ja upseerin näköinen. Hän sieppaa kaatuneen vyöltä siinä riippuvan nagaanin ja povitaskusta lompakon. Menemme jälleen maantielle, joka sillä kohdalla on metsän peitossa. Luulemme kahakan jo loppuneen. Mutta punaiset koettavat vielä oikealta sivustalta kiertoliikettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

»Samassa tulee vastaamme bolsheviki, joka pääsi käsistämme Adselissa. Huudamme hänelle, että hän antautuisi, mutta hän kääntää hevosensa ja koettaa paeta. Ammumme muutamia laukauksia, mutta hevonen ei pysähdy. Arvelemme jo, ettemme pitkän matkan ja häikäisevän auringonpaisteen takia osuneet, mutta vähän matkan päässä näemme maantien vieressä olevassa metsäaukeamassa hevosen seisovan paikoillaan; polsu makaa reessä suullaan monen kuulan lävistämänä. Vieritämme ruumiin pois reestä ja lähdemme ajamaan eteenpäin. Saavuttuamme joukkueemme luo jätämme vänrikki Havaalle raportin retkestämme.

»Tutkiessamme Laaksosen anastamaa lompakkoa löydämme sieltä passin ja valokuvan, jotka osoittavat, että bolsheviki on ollut saksalainen upseeri L. Valkin asukkailta saamme myöhemmin kuulla, että L. on ollut punaisten etelärintaman ylimpiä päälliköitä, ja että m.m. Valkissa ennen sen valloitusta murhatut ja kidutetut valkoiset oli juuri hänen käskystään teilattu.»

* * * * *

2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. saapuivat junalla enemmittä seikkailuitta Valkiin 24 ja 25 p:nä, samoin 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsue maanteitse Hoppenhofin kautta. Pääjoukkojen jatkaessa niihin Hoppenhofissa liittyneiden 1:sen komppanian ja 2:sen patterin kera matkaansa Alakylää kohden jätettiin Hoppenhofiin 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta jääkärivänrikki Dahlmanin johdolla aseman komendantin, alikapteeni Soalsin käytettäviksi. Niiden tuli virolaisen panssariauton tukemana estää bolshevikeja räjähdyttämästä Mustjoen rautatiesiltaa, jota he jo uhkasivat. Ryhmät suorittivatkin tehtävänsä erittäin hyvin ajaen vihollisen pakoon ja ottaen pari vankia. 2 ryhmää 4:nnestä komppaniasta oli niinikään jäänyt vartioimaan Mustjoen maantiesiltaa, kunnes virolaiset asettuivat heidän tilalleen, jolloin ryhmät saattoivat kiiruhtaa muiden perässä Valkiin, jonne pääjoukot olivat saapuneet 26 p:nä klo 11 ap.

Pohjan Poikain vetäytyessä Marienburgista Valkia kohden sattui kuitenkin vielä yksi onnettomuus. 3:nnen patterin kuormasto lähdettyään Marienburgista 25 p:nä kulki harhaan lähtien Seltinghofiin päin. 3 km. sen pohjoispuolella kuormasto joutui saarroksiin. Sen onnistui vasta kiivaalla taistelulla raivata itselleen tie vapaaksi. Se menetti tällöin kaatuneina 2 sotilasta, Knut Haaranojan ja Matti Salosen, joiden ruumiit jäivät vihollisen haltuun. Punaisten käsiin joutui lisäksi saaliina 26 hevosta, 3 parivaljakon ja 8 yksivaljakon ajorekeä valjaineen, 14 satulaa ja osa kansliapapereita.

Koko Pohjan Poikain rykmentti oli jälleen koolla Valkissa 26 p:nä tavattoman raskaan ja pitkän, joskin myös erikoisen kunniakkaan taistelukauden jälkeen.

Urhoollisuudesta Marienburgin taisteluissa koroitettiin »Viron Armeijan Ylipäällikön käskyssä Tasavallan sotajoukoille N:o 15» maaliskuun 13 p:ltä seuraavat Pohjan Pojat:

Jääkärivänrikki Johannes Tamminen jääkäriluutnantiksi, vääpelit Erkki Estola, Toivo Lehtonen, Väinö Aug. Miettinen ja Theodor Paavilainen, varavääpelit Eero Rekola, Yrjö Riikonen ja Veli Ruuth sekä aliupseeri Leo Teikari vänrikeiksi.

6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe.

(Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.)

Palattuaan Valkiin Pohjan Poikain rykmentti asettui entisiin majapaikkoihinsa. Jälleen aloitettiin taistelukautta aina seuraava uusi järjestely ja joukko-osastojen täydentäminen ja ryhdyttiin jokapäiväisiin harjoituksiin ja vartiopalvelukseen. Elämä rykmentin keskuudessa koetettiin palauttaa ennalleen.

Mutta siinä ei onnistuttu. Sotilaat kävivät kyllä harjoituksissa, suorittivat vartiopalvelusta säännöllisesti, viettivät vapaita iltojaan valkuaisten tuttaviensa luona, sotilaskodissa, juhlissa tai »elävissäkuvissa». Ulkonaisesti kaikki oli siis ennallaan. Mutta sittenkin — jotakin aivan oleellista puuttui. Se oli innostus.

Koikylän ja Marienburgin rintamakaudet oli kyllä kaikkine yliluonnollisille rasituksineen oikealla suomalaisella sisulla kestetty, mutta kun ne nyt olivat ohi, herpautui ote. Kun taistelut olivat tauonneet, huomattiin, miten hiljaiseksi oli käynyt ympärillä. Komppanioiden rivit olivat harventuneet, perin monet ystävät ja toverit olivat poissa, toiset olivat kaatuneet, toiset makasivat haavoittuneina Tarton, Tallinnan tai Helsingin sairaaloissa kamppaillen kuoleman kanssa. Sotilaille oli ennen Marienburgin taistelukautta vihjailtu, että se olisi viimeinen voimainponnistus, jonka jälkeen heidät päästettäisiin kotimaahan. Kun nyt vapautusta ei tullutkaan, tuntui se pettymykseltä.

Kaiken lisäksi saapui maaliskuun 1 p:nä sanoma Marienburgin menetyksestä. Se sai kaikkien Pohjan Poikain mielet kuohumaan.

Eversti Kalm tiedusteli kaksi kertaa kenraali Wetzeriltä syytä kauppalan jättämiseen. 4 p:nä hän sai seuraavan ilmoituksen:

»Marienburgin luovuttamisen aiheutti Tarton pataljoona, joka ilman syytä jätti asemansa Marienburgin edellä.»

Vastaus ei ollut suinkaan omiaan rauhoittamaan katkeroittuneita mieliä. Marienburg menetetty! Marienburg, jonka vuoksi niin moni Pohjan Poika oli uhrannut kukoistavan elämänsä ja vielä useammat terveytensä! Se oli liikaa.

Mutta ei siinä kyllin. Ensimmäistä tappion sanomaa seurasi uusia. Asema toisensa jälkeen joutui jälleen viholliselle, kunnes tykkien jyske taas kantautui läheltä Valkin kaupunkiin. Maaliskuun puolivälissä virolaiset jättivät bolshevikeille Koikylänkin. Jääkärikapteeni Hannula mainitsee rintaman maaliskuun alkupuolella olleen Valkista enää vain 6 km. päässä ja tavanneensa tällöin eräällä ratsastusmatkallaan virolaisen patterin Vinagin talon luona, n. 3 km. päässä Valkista lounaiseen, pommittamassa Tulbea ja Saulekin asemaa, jotka taas olivat vihollisen hallussa.

Nämä sanomat katkeroittivat yhä enemmän Pohjan Poikain väsyneitä mieliä. He alkoivat halveksia virolaisia joukkoja arvellen, etteivät ne pystyneet mihinkään. Tällöin syntyi myös tuo sittemmin Pohjan Poikain keskuudessa verrattain yleinen, seurauksiltaan erittäin vahingollinen mielipide, että heitä oli aikomus käyttää aina korvaamaan virolaisten joukkojen tappioita, kunnes koko Pohjan Poikain rykmentti olisi huvennut olemattomiin. Siihen he eivät tahtoneet alistua. Sotilaat arvelivat, ettei kannattanut taistella virolaisten puolesta, kun he itse eivät kuitenkaan muka kykenisi vapauttaan säilyttämään. Vapaaehtoiset eivät tulleet ajatelleeksi, miten vaikeassa tilanteessa virolaiset siihen aikaan olivat bolshevikien rynnistäessä suurin voimin pitkille rintamanosille riittämättömiä virolaisia joukkoja vastaan. Marienburgin säilyttäminen olisi vaatinut suuria voimia itse kauppalan ja koko rataosan Valk—Marienburg suojaamiseksi. Niitä ei ollut mistään saatavissa, eivätkä ne heikot pataljoonat, jotka voitiin lähettää kauppalan suojaksi, lähimainkaan olleet tehtävänsä tasalla. Vasta myöhemmin, sittenkuin Viron armeija oli kasvanut ja lujittunut, saatettiin Marienburgin miehitys toteuttaa.

Marienburgin menetyksen johdosta halu päästä kotimaahan kasvoi kasvamistaan. Työ oli sitäpaitsi tehty. Pohjan Pojat olivat täyttäneet velvollisuutensa, vapauttaneet Etelä-Viron, vieläpä vallanneet suuren kaistaleen lättiläistäkin aluetta. Elleivät virolaiset pystyneet käyttämään hyväkseen suomalaisten voittoja ja säilyttämään heidän valtaamiaan alueita, niin se ei kuulunut heihin, arvelivat Pohjan Pojat. He tahtoivat kotiin. Kun upseerit selittivät, ettei rykmentti vielä voisi kokonaisuudessaan palata kotimaahan, pyysivät yhä useammat yksityiset sotilaat vapautusta rykmentistä tai ainakin lomaa ilmoittaen syyksi, että he olivat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Eversti Kalm myöntyikin useimmiten anomuksiin.

Pohjan Poikain rykmentin eri osastojen vahvuus helmikuun 28 p:nä oli seuraava:

1:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla
Upseereja 18. —. 2. 2. 14.
Alipääll. 89. 2. 13. 2. 72.
Miehistöä 632. —. 109. 13. 510.
Yhteensä 739. 2. 124. 17. 596.

2:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla
Upseereja 10. —. 1. 1. 8.
Alipääll 85. —. 4. 6. 65.
Miehistöä 704. 2. 45. 46. 611.
Yhteensä 799. 2. 50. 63. 684.

Patteristo:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla
Upseereja 15. — — 3. 12.
Alipääll. 52. —. 1. 1. 50.
Miehistöä 248. 1. 19. 2. 226.
Yhteensä 315. 1. 20. 6 288.

Ratsue:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla
Upseereja. 1. —. —. —. 1.
Alipääll. 10. 1. —. 1. 8.
Miehistöä 50. 1. 6. 9. 34.
Yhteensä 61. 2. 6. 10. 43.

Tiedonanto-osasto:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla
Upseereja 1. —. —. —. 1.
Alipääll. 11. —. -. 1. 10.
Miehistöä 82. —. 2. 11. 69.
Yhteensä 94. —. 2. 12. 80.

Mielialan ollessa rykmentissä varsin painunut eversti Kalm sai vastaanottaa ja julkaisi sotilaittensa tiedoksi seuraavat kaksi kirjelmää:

Valkin kaupungin valtuustolta:

»Itsensä uhraavien ja rohkeiden Pohjan Poikain urhoollisella työllä on vihollinen karkoitettu kauaksi Viron rajojen ulkopuolelle. Yhä enemmän ja enemmän vapautuu yhteiskunta bolshevikien painavasta väkivallasta alkaen uudelleen isänmaan rakentamisen pyhää työtä.

Käsittäen tämän lausuu Valkin kaupungin Hallinto kaikkien Valkin asukkaiden puolesta Teille ja Teidän johdollanne taisteleville sotureille syvimmän kiitoksensa ja sydämellisen toivonsa, että edelleenkin taistelisitte Valkin kaupungin ja koko vapaan Viron toivorikkaan tulevaisuuden edestä siksi, kunnes isänmaamme rajat tulevat täydellisesti vahvistetuiksi verenhimoisten vihollisten hyökkäyksiltä.

Kaupungin esimies J. Kerg.

Kaupungin valtuusmiehet: J. Kusin, H. Groos, J. Soo, W. Rikane, W.
Kattoin. Sihteeri O. Edenberg.»

ja Viron Avustamisen Päätoimikunnalta:

»Syvällä myötätunnolla on isänmaa seurannut Teidän taisteluanne Viron veljeskansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta vaaran torjumiseksi eteläiseltä rajaltamme ja koko sivistysmaailmaa uhkaavaa tuhoa vastaan. Ihastuksella ja sydämellisellä kiitollisuudella on vastaanotettu tiedot Teidän loistavista voitoistanne ja syvällä surulla saatettu kalmiston rauhaan suuren asian puolesta kaatuneet toverinne. Teidän taistelunne kautta on Viro saanut tilaisuuden muodostaa oman armeijan, ja kiitollisena tulee Viron kansa aina muistelemaan Teidän osuuttanne vihollisen karkoittamisessa maan rajojen ulkopuolelle. Suomen arvo on maailman silmissä noussut sen kautta, että Suomi on Teidän kauttanne osoittanut olevansa ainoa maa, joka tällä hetkellä pystyy tehokkain asevoimin muitakin auttamaan vihollisen bolshevismin kukistamisessa. Kun nyt ensimmäinen jakso Teidän työssänne on päättynyt ja alkaa asemien raskas ja kestävyyttä vaativa puolustus, pyydämme me lausua Teille, niin päällystölle kuin alipäällystölle ja miehistölle kiitokset vaikeissa oloissa ja kunniakkaasti suoritetusta työstä, joka tulee muodostamaan loistavimpia lehtiä Suomen tähänastisessa historiassa. Koittakoon pian se aika, jolloin isänmaa saa lausua velvollisuutensa täyttäneet poikansa vieraalta maalta tervetulleiksi totiin.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta:

Puheenjohtaja Louhivuori. Kansliapäällikkö Peltonen.»

Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin. Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan, pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa. Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.

Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E., joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.

Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.

Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.

Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan. Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan. Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.

Heti päivän valjetessa muutamia Pohjan Poikia lähti vääpeli E:n opastamina tapahtumapaikalle. Tytön ilo oli suuri, kun hän vielä kerran näki öisen kavaljeerinsa hengissä. Pojat ryhtyivät heti tutkimaan, olisiko kepponen ollut talonväen järjestämä, mutta huomasivat pian, ettei asianlaita ollut niin.

Bolshevikeja oli ollut 6 miestä, jotka olivat väijyneet tienvieressä tapansa mukaan valvoen Pohjan Poikain joka askelta ja lähteneet seuraamaan vääpeli E:tä ottaakseen hänet elävänä vangikseen. Kiroten he olivat palanneet takaa-ajosta ja uhkailleet panna maahan koko talon kostoksi. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet tehdä mitään mainittavampaa pahaa, he kun pelkäsivät, että Pohjan Pojat saapuisivat pian suuremmin voimin.

Isäntäväki tarjosi sitten kaikille saapuvilla oleville Pohjan Pojille teetä voileipien kera samassa huoneessa, josta talon tyttären kavaljeeri oli niin oudosti edellisenä yönä poistunut.

Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Lättiläisiä punakaartilaisia ja heidän kätyreitään liikuskeli itse kaupungissakin ja ammuskeli, kerrotaan, Pohjan Poikia syrjäkaduilla piilopaikoistaan onnistumatta kuitenkaan ketään heistä surmaamaan.

* * * * *

Kaiken tämän keskellä tehtiin myöskin vakavaa työtä Pohjan Poikain henkiseksi virkistykseksi. Siitä kertoo Pohjan Poikain kenttäpappi, pastori af Björksten seuraavaa:

»Jos yleensä sotilaiden parissa suoritettu työ on epäsäännöllistä, on asianlaita niin varsinkin taistelevan joukon keskuudessa. Rauhallinen kasarmielämä voi yht'äkkiä muuttua vaaralliseksi rintamapalvelukseksi. Näin ollen on mahdotonta tehdä tarkkaa ohjelmaa kenttäpapin työtä varten tällaisessa joukko-osastossa. Hänen täytyy toimia, silloinkuin siihen on tilaisuutta. Työ voi sentähden saada hyvinkin hajanaisen leiman. Kun vielä otamme huomioon niinkin lyhyen ajan kuin parisen kuukautta, ymmärrämme, että sen työn hedelmiä on vaikeaa löytää. Voin niin ollen kertoa vain muutamia omakohtaisia muistoja, kokemuksia ja hajanaisia piirteitä siitä työstä, jonka Pohjan Poikain kenttäpappina olin tilaisuudessa suorittamaan.

»Vaarat ovat vieraalle maalle taistelemaan lähteneille joukoille hyvin suuret. En tarkoita vain niitä, joille sotilaat ovat alttiita rintamalla ollessaan vihollisen tulen alaisina, vaan myös niitä viettelyksiä, siveettömyyden ja alkoholin, jotka ovat mitä vaarallisinta myrkkyä nuorelle miehelle hänen ollessaan ensimmäistä kertaa vieraalla maalla, kaukana kodin suojelevasta piiristä.

»Ensimmäiseksi tehtäväkseni niin ollen tuli järjestää tilaisuus, jossa voisin lausua sotilaillemme toverillisen, varoittavan sanan. Järjestimme sen rykmenttimme lääkärin kanssa jo heti Tallinnaan saavuttuamme. Lääkäri esitti lankeemuksen vaaroja terveydelliseltä kannalta, minä puhuin puhtaan miehuuselämän siunauksesta.

Mutta vain esitelmät ja puheet eivät yksin auta. Vapaa-aikansa sotilaan on vietettävä jollakin tavalla. Veltto kasarmilla vetelehtiminen ei häntä voi miellyttää. Ellei hänellä ole tilaisuutta hyvään toveriseuraan, antautuu hän huonoon katuelämään. Onpa vielä sekin tietoisuus, että hän vieraana ja tuntemattomana on kaukana kotoisilta mailta, omiaan häntä viettelemään tuota kuiskausta kuulemaan: nauti, sillä huomenna kuolet!

Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle Suomesta:

»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa siellä saastuisi.»

Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.

Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti palvellessa.

Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen saloille riensivät rakkaimpien luo.

Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta innokkaan kapellimestari Liljeströmin johdolla, siihen lisäksi jokin puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin, suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis. Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan antaneista mainita varsinkin opettaja Pihkalan ja insinööri F. G. Emeleuksen.

Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja Zidbäckin, joka sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.

Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»

Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.

Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa, joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin:

»Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi ja sankariveljien kuolemattomien sielujen virvoitukseksi tulkoon se laulu, joka näiden laulukirjojen kautta ylös kohoaa siellä kaukana Suomi-kodista!»

»Seuraavat jumalanpalvelukset olimme tilaisuudessa pitämään vasta muutamien viikkojen kuluttua Valkin kaupungin kirkossa, koska joukot olivat olleet yhtämittaa liikekannalla. Täällä tulikin olomme pitempiaikaiseksi, joten voimme jumalanpalveluksia pitää useimpina sunnuntaina. Ilahduttavaa oli todeta, miten sotilaat lukuisin joukoin saapuivat kirkkoon silloinkin, kun siihen ei oltu annettu mitään varsinaista komennusta. Toivatko jumalanpalvelukset, joissa tunnetut lapsuusajan virret kaikuivat, kotoisen tuulahduksen, vai oliko tarvis lähestyä Häntä, joka apunsa antaa vaaran hetkellä, on kysymys, johon itsekukin vain voi antaa vastauksen. Tulipa yksi ja toinen saarnan päätyttyä yksityisesti kanssani keskustelemaan. Nuo hetket avasivat nuoren miehen sydämen, jossa löytyi paljon hyvää ja kaunista monasti niin karunkin pinnan alta. Kotiin silloin usein ajatukset lensivät, mutta myöskin Taivaallisen Isän luo.

»Vielä saakoon sijansa muutama kuvaus käynneistä haavoittuneiden parissa, jolloin syvä vakavuus täyttää äsken niin rajun, taistelunhaluisen soturirinnan. Sodan äänet ovat vaimentuneet. Illan tyyni rauha levittää pehmeän vaippansa yli myrskyävän taistelukentän. Tulin pieneen, matalaan majaan, jossa suomalaisia haavoittuneita virui oljilla kovalla lattialla. Ensimmäisenä löysin nuoren, kirkassilmäisen soturin, entisen koulutoverini. Hänen tuskansa oli suuri, vatsa oli ammuttu läpi. Kun häneltä tätä kysyin, lausui hän hillitysti, hammasta purren: — Kyllä Pohjan Poika kärsii! Kuulin hänen hiljaa kuiskaavan sanat, jotka paljastivat sielun syvyydet: — Sieluni tyyneys, rauha ja onni lieventävät ruumiillisia kärsimyksiäni. Yhteisen, suuren Jumalamme avulla paranen jälleen.

»Toisenkin tapauksen muistan. Kenttäsairaalassa minut herätettiin keskiyöllä. Nuori mies, kuoleva sankari tahtoi Herran Pyhää Ehtoollista nauttia. Sukeutui keskustelu tuhlaajapojasta, jolle vieraalla maalla avautui tie Isän kotiin. Samanlaiseksi hänkin itsensä nyt tunsi. Ehtoollista nauttiessaan yön yksinäisinä, hiljaisina hetkinä hän löysi lapsuutensa Jumalan jälleen.

»Voisin mainita lukuisia samanlaisia tapauksia, jotka todistavat, miten iäisyyskaipuu elää nuorenkin povessa. Varsinaisten jumalanpalvelusten järjestäminen haavoittuneille kävi mahdottomaksi, koska suuressa salissa heitä oli vain muutamia kymmenten virolaisten joukossa. Mutta sitä enemmän koetin yksityisesti heidän kanssaan puhella.

»Tuolla eräs saneli kirjettä, jonka hän pyysi minun kirjoittamaan kotiväelleen: Jumala on antanut retkillemme menestystä. Jääkää, rakas kotiväki. Luojan haltuun. Tuolla toinen tyynenä lausui syvän vakaumuksensa: Me sotilaat olemme siinä onnellisessa asemassa, että olemme lähempänä Jumalaa kuin muut. Meillä on kuolema aina silmiemme edessä, ja me ajattelemme: tapahtukoon Jumalan tahto — silloin rientää tyynin mielin taisteluun. Tuolla taas kuoleva sotilas kuiskaten tahtoi nauttia Ehtoollista. Muistot olivat kaukana kotisaloilla, sen äidin luona, joka opetti ensimmäiset rukoukset. Lapsuuden Jumala, jonka nuorukainen oli unohtanut, löytyi täällä jälleen.

»Nämä käynnit antoivat myöskin raskaita velvollisuuksia suoritettaviksi, kuolevan sankarin viimeisten terveisten kotiin viemisen, isän, äidin ehkä morsiamen kuultaviksi. Suru ja tuska sydämessä sellaista kirjettä kirjoitti. Kunpa voisi jotakin iäisyystoivoa lohdutukseksi antaa! Mutta suru oli vastaanottajalle kaksin verroin suurempi. Eräs morsian kirjoitti minulle:

»Kuolemaan en olisi häntä antanut, mutta kuolema riisti rakkaimpani. Olin varmaan niin kovia kokemuksia vailla. Niin lämpöinen, herttainen, tyyni, rauhallinen hän oli. Jään nyt yksin odottamaan, kunnes Jumalan käsky kerran minullekin tulee. – – – Muistiko viimeisinä hetkinä kotijoukkoa — morsianta? Muistiko ennen kaikkea Jumalaa? Hänen elämänsä osoitti aina, että Jumalaa muisti!»

* * * * *

Marienburgin retkellä palattaessa myös useat upseerit pyysivät ja saivat joko eron tai pitempiaikaisen loman rykmentistä. Komppanioiden päälliköt vaihtuivat.

Luutnantti Kalervo siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen jääkäriluutnantti Sainio, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti Jokioinen, 1:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Simola pyysi ja sai eron, hänen tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki Riikonen.

2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni Svinhufvud lähti maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni A.A. Salminen. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti Sainion jälkeen päällikökseen jääkäriluutnantti Mannisen, joka kuitenkin palasi Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua luutnantti Meriluoto nimitettiin tälle paikalle.

Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja poistuneiden tilalle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:

»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen — ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus, jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.

»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty, harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti. Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin. Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa, joihin ei kuitenkaan suostuttu.

»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein. Marienburgin retken aikana kypsyi eversti Kalmissa päätös lopullisesti katkaista suhteet kenraali Wetzerin esikuntaan. Sitä varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin kenraali Wetzerin alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri Herman Stenberg, joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla sekä eversti Kalm että maisteri Stenberg viittasivat siihen, että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti Kalm matkusti seuraavana päivänä Tallinnaan.

»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin, oman sairashoidon, etapin y.m.s.

»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että eversti Kalmin ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa. Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa, kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»

[Tohtori Louhivuori huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti Kalm alusta pitäen suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]

»Eversti Kalmin menettelyyn taas näyttävät vaikuttaneen liiaksi hänen loukattu ylpeytensä ja kunnianhimonsa, joita hän ei aina kyennyt tarpeeksi hillitsemään. Alkoi myös ilmetä, että eversti Kalm aikoi katkaista välinsä Päätoimikuntaankin ja ryhtyä aivan itsenäisesti toimimaan. 1:sen pataljoonan upseeristossa nämä ilmiöt synnyttivät vakavia arveluja siitä, että rykmenttimme saattoi joutua kaikenlaisten intrigien ja pyyteiden leikkikaluksi, jotka syrjäyttäisivät retken alkuperäisen tarkoituksen ja saattaisivat joukkomme aivan epävarmaan asemaan, varsinkin, jos siteet Päätoimikuntaan ja kotimaasta tulevaan avustukseen kokonaan katkeaisivat.

»Toistaiseksi ei kuitenkaan ollut muuta tehtävää kuin jäädä odottavalle kannalle, ylläpitää kuria joukoissa ja saada mielet pysymään rauhallisina. Kuuliaisuusrikoksia ei edellämainittua yhtä tapausta lukuunottamatta sattunutkaan. Kuri oli yhä mallikelpoinen, ja pataljoonan miehistö käyttäytyi moitteettomasti.

»Mieliala oli kuitenkin levoton, ja kaikenlaisia juoruja ja huhuja, kuten tavallista tällaisissa olosuhteissa, oli liikkeellä, ilmeistä oli myöskin, että jotakin kiihoitusta sivultapäin harjoitettiin. Se tapahtui kuitenkin niin salassa ja huomaamatta, että sen lähdettä ei voitu keksiä. Kaiken lisäksi tuli se, että suuren osan pataljoonan alipäällystöä ja miehistöä — noin puolet silloisesta taisteluvahvuudesta — 1897 ja 1898 syntyneinä oli aivan kohta matkustettava kutsuntaan Suomeen.

»Rykmentin käskyssä maaliskuun 9 p:itä kohdassa 4 ilmoitettiin: 'Uudet sopimukset laaditaan kohdakkoin, ja kun ne on saatu, tulee rykmentti uudestaan muodostettavaksi ja ne sotilaat vapautetuiksi Suomeen, jotka uuden sopimuksen mukaan eivät enää halua edelleen palvella.' Mielialan rauhoittamiseksi kutsuin kokouksen, jossa olivat läsnä pataljoonan upseerit ja kunkin komppanian alipäällystön ja miehistön valitsemat edustajat. Siitä kävi ilmi, että alipäällystön ja miehistön keskuudessa yleisesti haluttiin takaisin Suomeen. Selostin tilannetta ja ilmoitin, että eversti Kalm matkustaa heti Suomeen ja tuo ratkaisun tullessaan, jolloin jokaisella oli oleva vapaus valita. Siihen mennessä oli pysyttävä rauhallisina ja täytettävä edelleenkin velvollisuudet, minkä kaikki lupasivatkin.»

Pohjan Pojat eivät kuitenkaan vielä päässeet kotimaahan.

Punaiset olivat alkaneet helmi- ja maaliskuun vaihteessa voimakkaan rynnistyksen myöskin Petserin rintamalla, jossa virolaisten täytyi peräytyä. Maaliskuun 11 p:nä bolshevikit valtasivat Petserin kauppalan, jatkoivatpa senkin jälkeen etenemistään.

Tilanteen käydessä tällä suunnalla arveluttavaksi tarvittiin jälleen suomalaisten apua. Pohjan Poikain rykmentin täytyi jälleen lähteä taisteluun.

Eversti Kalm, joka rykmenttinsä koossa pysyttämistä koskevien neuvottelujensa vuoksi oli estetty itse ottamasta johtoa käsiinsä alkavalla taistelukaudella, julkaisi rykmentilleen seuraavat määräykset:

»Operationikäsky N:o 12.

Valkissa 11.3. 19.

1. Tilanteen pelastamiseksi Pihkovan rintamalla määrään Jääkärimajuri Snellmanin suorittamaan sivusta-liikkeen Isborskin suunnassa ja tulee hän tässä tehtävässä saamaan direktivit suoraan Eversti Puskarilta tai hänen esikuntapäälliköltään Kapteeni Muttilta.

2. P.P. II Patalj. Jääkärikapteeni Salmisen johdolla tulee tässä tehtävässä olemaan jääkärimajuri Snellmanin käskyn alaisena.

3. P.P. I Patalj. ottaa vastaan II Patalj. vahtipaikat klo 10:ksi 12.3.

4. Jääkärimajuri Snellmanin käytettäväksi yhteyden pitoa varten tulee myös P.P. Ratsuosasto sekä kaksi moottoripyörää 2. Divisionalta.

5. Rykmentin lääkäri Kalpa huolehtii siitä, että jääkärimajuri Snellmanin joukkojen mukana on tarpeellinen saniteettihenkilökunta ja -tarpeet.

6. Tarpeelliset junat majuri Snellmanille hankkii 2. Divisiona.

Hans Kalm.
Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.»

Mutta rykmentti ei ollut enää sama kuin ennen. Upseeriston keskuudessa vallitsi riitaisuuksia, joihin tässä ei ole aihetta puuttua, mutta jotka tultuaan miehistön korviin kiihdyttivät yhä sotilaiden halua palata kotimaahan. Kevät teki myöskin tuloaan yllyttäen koti-ikävää. Varustukset olivat kuluneet kehnoiksi. Palkkarahat suoritettiin uusissa Viron valtion obligatsioneissa, joita siviiliväestö ei mielellään ottanut vastaan, ja joita oli vaikeaa käsitellä vaihtorahan puutteen vuoksi. Sotilailla oli siis yllin kyllin valittamisen syytä. Se yhdessä retken tuottamien monien pettymysten ja yleisen väsymyksen kanssa teki miehistön haluttomaksi uusille sotaretkille lähtemään.

On vielä otettava huomioon rykmentin Marienburgin retken jälkeen höllentynyt kuri. Upseerien auktoriteetti oli alkanut horjua. Kaikki tämä yhdessä aikaansai sen, että osa 4:nnen komppanian miehistöstä kieltäytyi enää lähtemästä rintamalle. 6:s komppania osoittautui myös aluksi haluttomaksi enää jatkamaan taistelua perustellen päätöstään sillä, ettei komppanialla ollut kokenutta päällystöä, senjälkeenkuin sen upseereista 1 oli kaatunut ja useampia haavoittunut. Upseerien, etenkin komppanioiden päällikköjen, vetoomus sotilaiden velvollisuuden- ja kunniantuntoon vaikutti kuitenkin sen, että suurin osa sotilaista suostui lähtemään muutamien harvojen pitäessä itsepäisesti kiinni päätöksestään olla lähtemättä »valloittelemaan vieraita maita Virolle», kuten he selittivät. 1:sessäkin pataljoonassa kuohui samaan aikaan. Se käy ilmi jääkärikapteeni Hannulan maaliskuun 14 p:nä pataljoonalleen julkaisemasta, seuraavan-sisältöisestä kirjelmästä:

»I Pataljoonalle.

Viime päivinä on sattunut tapauksia, jotka pakottavat minut kääntymään kaikkien niiden puoleen, joille 1 Pataljoonan kunnia ja maine on rakas. Joistakin tuntemattomista pimeistä lähteistä on nimittäin levitetty ilkeämielisessä tarkoituksessa huhu, että I Pataljoona muka aikoisi väkivoimin estää II Pataljoonan lähdön rintamalle pelastamaan uhatun aseman Pihkovan suunnalla. Onpa myös kerrottu, että minä olisin tällaisten suunnitelmien takana. Kun mainittu huhu minulle ilmoitettiin, torjuin mitä jyrkimmin moisen valheellisen puheen, joka vain on omiaan tahraamaan I Pataljoonan kunniakasta nimeä. Huomautin, kuinka mahdoton ja naurettava moinen huhu on, sillä mainehikkaampaa tietä kuin se, minkä I Pataljoona on Viron vapaussodassa itselleen raivannut, tuskin mikään muu joukko on kulkenut. Kaikessa tapauksessa — pimeät voimat ovat liikkeessä tarkoituksella saada aikaan hajaannuksen Pohjan Poikien keskuudessa. Nämä voimat käyttävät juuri hyväkseen kaikenlaisia ulkonaisia hankaluuksia, puutteita y.m. tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Meidän on muistettava, että Suomessakin on meillä paljon vihamiehiä, jotka kateudesta y.m. alhaisista syistä toivovat Pohjan Poikain kunniakkaalle historialle häpeällistä loppua ja jotka paraillaan koettavat mustata meitä, himmentää meidän urotekojemme mainetta. Mutta tämä vihollinen ei kuitenkaan ole vaarallisin. Meidän on muistettava, että sillä vihollisella, jota vastaan olemme taistelleet, on mitä laajakantoisin ja taitavasti järjestetty vakoilu- ja kiihoitustoiminta käynnissä kaikkialla. Sen vihollisen sormet ulottuvat meidänkin joukkoomme. Olemme kohdanneet tämän vihollisen useita kertoja taistelukentällä ja aina voittaneet. Mutta vaarallisempi ja vaikeampi voittaa on tämä vihollinen taistelukentän ulkopuolella, sen takana. On saatu epäämättömiä todisteita, että vihollisemme paraikaa punoo juomaan keskuudessamme. On mahdollista, että sen kylvö joissakin heikoissa sieluissa lankee suotuisaan maaperään. Minä vetoan senvuoksi taistelukentillä, tulessa ja vaaroissa vahvistetun asetoveruutemme nimessä teidän kaikkien kunniantuntoonne, ettette antaudu mihinkään harkitsemattomiin tekoihin. Itse ette sillä mitään voita, vihollisillemme se merkitsee arvaamatonta menestystä. Siinä neuvottelussa, joka muutama päivä sitten pidettiin upseeriston, alipäällystön ja miehistön kesken, sovittiin yhteisestä menettelytavasta ja mitenkä nykyiseen tilanteeseen on suhtauduttava. Päätettiin, että on vältettävä ja vastustettava kaikkia ajattelemattomia tekoja ja odotettava rauhallisina asioiden piakkoin tapahtuvaa ratkaisua sekä edelleen horjumatta täytettävä velvollisuutemme. Tästä päätöksestä on pidettävä kiinni. Ratkaisu ei kauvaa viivy. Rykmenttimme komentaja on sitä varten matkustanut Suomeen ja tuo hän ratkaisun tullessaan. Silloin on jokaisella oikeus vapaasti valita. Teidän, jotka nurkumatta olette kestäneet kaikki sotaretken vaivat ja voittaneet vihollisen lukuisissa taisteluissa, on nyt voitettava oma itsenne, eikä antauduttava kärsimättömyyden ja kavalien huhujen valtaan. Meidän on muistettava; mikä kauvaksi kantava historiallinen merkitys meidän osanotollamme Viron vapaustaisteluun on ollut ja minkä suurtyön siinä olemme suorittaneet. Meidän on muistettava, kuinka arvaamattomassa määrässä työmme on kohottanut Suomen nimen kunniaa ja arvoa koko maailman silmissä. Katsokaamme myös, ettemme tätä kirkasta kiipeämme viime hetkessä tahraa. Kokonaisen kansakunnan kohtalo lepää tällä hetkellä pääasiallisesti meidän hartioillamme, kansakunnan, jonka puolesta lukuisat veljemme jo ovat henkensä ja verensä uhranneet. Älkäämme antako heidän uhrauksensa hedelmien itsekkäistä syistä hukkaan joutua. Heidän muistonsakin jo yksistään velvoittaa meitä.

Tietoisuus siitä, mikä merkitys tällä pienellä suomalaisjoukolla on ollut ja edelleenkin on Viron kansalle, minkä suurtyön se on suorittanut, se on omiaan täyttämään meidän jokaisen mielen ylpeydellä ja ilolla. Älkäämme antako tämän ylpeyden vaihtua häpeän tunteeseen. Meidän on jokaisen tiedettävä, että lukumäärämme ja aseemme eivät ole ainoa tekijä työmme tuloksissa, vaan vielä enemmän nimemme varjo, joka uhkaavana leviää rintaman eri osien yli, pelkkä olemassaolomme, joka antaa virolaisille velallemme uskallusta, tuottaa vihollisillemme kauhua. Jos tämä nimi osottautuu tehottomaksi, niin silloin kaikki luhistuu.

Asetoveruutemme nimessä, yhteisten kunniakkaitten muistojemme nimessä vetoan teihin kaikkiin — näyttäkää, että I Pataljoona loppuun saakka pysyy ensimmäisenä pataljoonana.

Hannula Kapt. ja Patt. komentaja.»

2:sen pataljoonan komppaniat, jotka 1:sen patterin ja 1 jaoksen kera 2:sesta patterista uusien englantilaisten tykkien kanssa maaliskuun 12 p:nä klo 10 ip. lähtivät Valkista rautateitse Vörua kohden, eivät olleet vahvuudeltaan entisten veroisia. Ainoankaan miesluku ei noussut 100:aan. 4:nnessä komppaniassa esim. oli vain 12 aliupseeria ja 64 sotilasta jaettuina 2 joukkueeseen.

Jääkärimajuri Snellman saapui joukkoineen Vörun asemalle 13 p:nä klo 5 ap. ja sai siellä brigadin komentajalta, eversti Kubbolta tietää asemasta tällä suunnalla.

Virolaiset joukot olivat Petserin menetettyään parastaikaa peräytymässä Pimsajoen linjalle. Rautatien molemmin puolin toimi 2:nen virolainen jalkaväkirykmentti, jonka oikea siipi ulottui aina Vastseliinaan saakka. Siitä lounaiseen oli peninkulman levyinen kaistale melkein miehittämätöntä aluetta. Senjälkeen oli Koikylän rintamaa puolustamassa 3 heikonlaista suojeluspataljoonaa. Vastseliinan suunnalla oli vielä 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä. Eversti Kubbon tietojen mukaan oli vastassa sangen huomattavia vihollisjoukkoja: 3 virolaista kommunistirykmenttiä, useampia venäläisiä rykmenttejä, joissa oli myös virolaisia ja lättiläisiä punakaartilaisia, 5 patteria ja vapaaehtoisia joukkoja.

Jääkärimajuri Snellmanin ehdotuksesta eversti Kubbo määräsi Pohjan Pojat matkaamaan Vastseliinaan, joka vielä tällöin oli tiettävästi virolaisten joukkojen hallussa, ja ottamaan sen alkavan toimintansa lähtökohdaksi. Sittenkuin kyytihevoset olivat saapuneet, lähtivät Pohjan Pojat marssimaan ja ajamaan Vastseliinaa kohden — kohti raskaita, verisiä taisteluja.

Pohjan Poikain uusi toiminta-alue on korkeakumpuista, viljeltyä ylätasankoa, siellä täällä syvässä laaksossa kulkevan joen halkomaa. Suurehkojen kumpujen ja mäenharjanteiden välissä on suuria, aukeita peltomaita. Se kuuluu tienooseen, jota kutsutaan Liivinmaan Sveitsiksi.

Pohjan Pojat olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta ja hyvästä asestuksesta. Mutta he luulivat voivansa lyödä sen pakosalle yhdellä tai kahdella taistelulla ja senjälkeen edetä vastarintaa kohtaamatta Riika—Pihkova viertotiehen. He saivat kuitenkin pian huomata erehtyneensä. Vihollinen piti joka puolella sitkeästi puoliaan, sillä oli aina varaa lähettää tappiolle joutuneiden joukkojen tilalle uusia, vereksiä voimia, jotka joka taholla ahdistelivat yhä harvalukuisemmiksi käyviä suomalaisia.

Ryhdyttyään etenemään Pohjan Pojat saivat huomata, miten suuresti ne olivat erehtyneet, jotka väittivät tämän rintamakauden taistelujen tarkoittavan venäläisen alueen valtaamista virolaisille. Useimmat heidän valloittamansa kylät olivat puhtaasti virolaisia. Bolshevikit olivat tällä suunnalla viime hyökkäyksellään tunkeutuneet syvälle Kaakkois-Viroon. Asukkaat kohtelivat suomalaisia vapaaehtoisia paljon paremmin kuin Marienburgin retken aikana.

Virolaiset rykmentit olivat koettaneet puolustautua bolshevikeja vastaan, mutta suuren ylivoiman painamina niiden oli täytynyt vetäytyä askel askeleelta taaksepäin. Ne kärsivät tällöin varsin raskaita tappioita. Niinpä 2:sen rykmentin riveistä poistui maaliskuun 4 ja 11 p:n välisellä ajalla 300 miestä kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja karkureina. Siis 1/6 koko miesluvusta yhden viikon ajalla! Komppanioiden miesluku väheni mitättömiin. Niinpä jo 7 p:nä oli 2:sen rykmentin l:sessä komppaniassa vain 37 miestä. Jäljelle jääneet sotilaat vetäytyivät taistellen taaksepäin yrittäen väliin tehdä lujaa vastarintaa. Mutta epätoivo pyrki yhä enemmän saamaan valtaa joukoissa.

Silloin, juuri parhaaseen aikaan, saapui tieto, että Pohjan Pojat olivat tulossa avuksi. Sen vaikutuksesta surkuteltavassa määrin harventuneihin virolaisiin joukkoihin viralliset asiapaperit puhuvat selvää kieltä. Entisen yhtämittaisen ja toivottoman peräytymisen sijasta jatkuva eteneminen alkoi nyt rinnan Pohjan Poikain kanssa.

Kun jääkärimajuri Snellman saapui edeltä käsin autolla Vastseliinan kirkolle, tapasi hän siellä virolaisen eskadroonan, joka juuri oli peräytynyt Vastseliinan kartanosta. Bolshevikit olivat vallanneet sen klo 10 ap. ja pakottaneet virolaiset tällä suunnalla peräytymään linjalle Tallikese—Lukjanova—Borova—Ostrova —Kosakova —Gorushki—Kieva.

Suomalaiset joukot saapuivat kirkonkylään klo 3 ip. ja saivat käskyn majoittua siihen varmistaen ympäristön. Seuraavana päivänä päätettiin vallata Vastseliinan kartano. Pohjan Pojat varustettiin tämän rintaman valkoisten joukkojen yhteisellä taistelumerkillä, päähineessä kannettavalla havunoksalla.

14 p:nä klo 7 ap. ryhdyttiin sotatoimiin. 1/2 1:sestä patterista ja 2:sen patterin mukana oleva jaos lähtivät 2 konekiväärillä varustetun 5:nnen komppanian kera Vastseliinan kirkonkylä—Vastseliinan kartano maantietä pitkin suoraan viimemainittua kohden tehtävänään kääntää vihollisen huomio tälle suunnalle. Päävoima (4:s ja 6:s komppania, loput 2:sesta K.K.K:sta ja 1/2 1:sestä patterista) teki samaan aikaan Jedas—Illingen tietä myöten kiertoliikkeen hyökätäkseen vihollisen vasemman siiven kimppuun etelästä käsin.

Suoraan joen takana olevaa kartanoa kohden etenevä tykistö pysähtyi siitä n. kilometrin päähän, asettui asemiin ja avasi viipymättä tulen edessä olevaa punaisten ketjua, kartanoa ja sen takana toimivaa patteria vastaan. Sen tulen suojassa 5:s komppania levittäytyi ketjuun ja ryhtyi etenemään jokea kohden.

Samaan aikaan pääjoukon kärkijoukkue 4:nnestä komppaniasta vänrikki Luostarisen johdolla saavuttuaan aukean niityn keskessä olevan Illingenin lähistölle joutui vihollisen tulen alaiseksi ja kehittäytyi nopeasti ketjuun. Jääkärikapteeni Salminen antoi silloin heti 4:nnen komppanian pääosalle ja 2 konekiväärille käskyn tykistön tulen tukemana ryhtyä taisteluun talojen suojassa piileviä punaisia vastaan. Tykit tekivät erinomaisesti tehtävänsä, ammukset putoilivat keskelle vihollisen joukkoja.

Hetken kuluttua 4:nnen komppanian kohdalla bolshevikien tuli heikkeni ja lakkasi pian kokonaan. Pohjan Pojat ryhtyivät etenemään, ensin varovaisesti, mutta sitten rohkeammin. Vihollisen puolelta ei kuulunut laukaustakaan. Sitten äkkiä — ketjun päästyä verrattain lähelle — luotituisku ryöpsähti heitä vastaan. Vastustaja ei ollut vielä vetäytynyt takaisin. Taistelu jatkui.

6:s komppania, joka oli 2 konekiväärin kera lähetetty oikealle tekemään kiertoliikettä, suoritti tehtävänsä hyvin ja kävi yllättäen vihollisen kimppuun. Punaiset jättivät silloin, klo 11,30 ap., asemansa ja vetäytyivät Pohjan Poikain seuratessa kintereillä Vastseliinan kartanoon. Siellä he puolustautuivat vielä kahdelta puolen ryntääviä Pohjan Poikia vastaan varsin sitkeästi, kunnes klo 2 ip. kääntyivät pakoon kärsien suuria tappioita.

4:s komppania lähetettiin puhdistamaan lähimetsiä. 6:s komppania taas ryhtyi ajamaan takaa vihollista saapuen aina Meksin lähistölle. Mutta vastustaja ei ollut vielä luopunut taistelusta. Se veti tappiolle joutuneen Tarton kommunistirykmentin takaisin, mutta lähetti tuleen Viljandin kommunistirykmentin 1 panssariauton tukemana.

6:nnen komppanian oli kiireesti peräydyttävä menettäen tällöin vihollisen käsiin joutuneina 2 sotilasta, joiden ruumiit seuraavana päivänä löydettiin kentältä.

Bolshevikit kävivät rohkeasti Pohjan Poikia vastaan, jotka olivat luulleet taistelun jo tauonneen. Ensimmäisenä hyökkäsi suuri panssariauto ja sen takana punaisten 400—500-miehinen ketju. Syntyi sekasorto, jossa 6 Pohjan Poikaa loukkautui. Komppaniat peräytyivät epäjärjestyksessä asemiltaan. Vain 1 tykki ja 1 konekivääri jäivät paikoilleen avaten kiivaan tulen lähenevää panssariautoa vastaan, joka tunkeutui jo aivan likelle. Tilanne oli kriitillinen. Vihollisketjukin ehti yhä lähemmäksi. Mutta paikoillaan pysyneet tykki ja konekivääri pelastivat tilanteen. Panssariauto joutui niiden ristituleen. Kuljettaja haavoittui. Hän yritti kääntyä takaisin, mutta ajoikin ojaan, johon auto jäi pääsemättä enää paikoiltaan. Sittenkuin kauhua herättänyt panssariauto täten oli tehty vaarattomaksi, saatiin Pohjan Poikain rivit jälleen järjestetyiksi, jolloin punaisten ketjun täytyi vetäytyä takaisin. Pitkin päivää ja yötä vihollinen pommitti panssariautoa koettaen tuhota sitä, mutta onnistumatta. Se jäi Pohjan Poikain saaliiksi.

Yön turvissa suomalaiset lähenivät autoa ja koettivat saada sitä ojasta, mutta turhaan. Sen luo asetettiin pikakiväärillä varustettu vartiosto ja kaadettiin puita esteeksi vihollisen puolelle, jotta punaiset eivät missään tapauksessa saisi sitä viedyksi pois. Seuraavana päivänä auto saatiin hevosten avulla nostetuksi. Se oli sangen hyvässä kunnossa, varustettu yhdellä pikatykillä ja kahdella konekiväärillä. Se lähetettiin Tallinnaan korjattavaksi ja uudistettavaksi. Pohjan Poikain hihamerkillä varustettuna ja nimenään »Pohjan Poika» se sitten herätti huomiota Tallinnassa ja Valkissa. Myöhemmin se luovutettiin virolaisille muiden aseiden kera ja joutui sittemmin uudelleen bolshevikien käsiin.

Vihollisen tappiot olivat taistelun kuluessa suuret, mutta Pohjan Pojatkaan eivät päässeet siitä vaurioitta. 4;s komppania menetti 1 kaatuneen, sotilas Anders Sihvon, 4 haavoittunutta ja I loukkautuneen sotilaan, 5:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Otto Kauppisen, 2 haavoittunutta upseeria, jääkärivänrikki Einar Hällin ja joukkueenjohtajan, vääpeli Yrjö Raition, joista viimemainittu myöhemmin kuoli haavoihinsa, 5 haavoittunutta ja 5 loukkautunutta sotilasta, 6:s komppania 2 kaatunutta, sotilaat Arvi Pesosen ja Juho Vesan, ja 3 haavoittunutta sotilasta, sekä 2:nen K.K.K. 1 kaatuneen, sotilas Ernst Nybergin, ja 3 haavoittunutta sotilasta.

Pohjan Pojat majoittuivat valloittamaansa kartanoon. 5:s komppania varmisti alueen Illingen—Meksi ja 4:s Meksi—Plessi, jonka 2:sen virolaisen rykmentin 1:nen pataljoona oli vallannut samana päivänä. Tykistö majoittui Plessiin, josta käsin 2:nen patteri ampui Megosinan kylän palamaan.

Jääkärimajuri Snellman sai Vastseliinassa eversti Kubbolta brigadin operatsionikäskyn, jossa Pohjan Poikain tehtäväksi määrättiin vallata Isborsk virolaisten joukkojen ottaessa haltuunsa Petserin. Siten saataisiin lyhyt ja helposti puolustettavissa oleva rintama Peipusjärven ja eteläisten suurten rämeiden välille.

Pohjan Pojat ryhtyivät seuraavana aamuna, 15.3., jälleen etenemään klo 8,30. 6:s komppania 3 konekiväärin kera lähti liikkeelle Vastseliinan eteläpuolisten metsämaiden kautta Meksin kylää kohden, kun taas 4:s komppania 2 konekiväärin kera eteni Vastseliinan itäpuolella olevia korkeita harjanteita Kuvshinovan kylään päin. 5:s komppania jäi reserviin kartanoon.

Komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin. Huolimatta vihollisen luotituiskusta kumpikin eteni omalla suunnallaan varmasti. Sekä Pohjan Poikain että vihollisen tykit ottivat osaa päivän otteluihin. 4:s komppania valtasi lyhyillä taisteluilla Kuvshinovan, Mjerovan, Sulpikovan, Vakasarin ja Kislovan kylät. Komppania yöpyi Vakasariin asettaen kenttävartion Kislovaan. 6:s komppania valtasi samanaikaisesti Meksin, Megosinan, Kulnitsovan ja Solovjevan kylät ja yöpyi sitten Meksiin pitäen kenttävartion Solovjevassa.

2:nen patteri siirrettiin taistelujen jälkeen Plessistä Kulnitsovaan, josta se avasi tarkan tykkitulen Voronkinan kylää kohden.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Antti Jauhiaisen, ja 1 haavoittuneen upseerin, komppanianpäällikön, kapteeni Pekkasen, joka tällöin luovutti päällikkyyden vänrikki Luostariselle. 6:nnesta komppaniasta haavoittui 3 sotilasta ja 2:sesta K.K.K:sta 1 upseeri, joukkueenjohtaja Lauri Selänne.

Patteriston taistelukertomus tältä ajalta mainitsee:

»Yliloikkarien kertomusten mukaan oli vihollisia ollut kaksi rykmenttiä, jotka epäjärjestyksessä olivat poistuneet rintamalta, ja tilalle oli tullut yksi venäläinen Jaroslavin rykmentti. Vihollinen oli kärsinyt suurta mieshukkaa, eikä ollut halukas enempää taistelemaan.»

Viimemainittu toivo osoittautui kuitenkin vääräksi. Pohjan Poikain vastassa olevat joukot kyllä menettivät usein taisteluhalunsa, mikä ilmeni m.m. »yliloikkarien» tulvassa. Punaiset karkurit, jotka säännöllisesti tulivat hyvin kohdelluiksi ja jätettiin virolaisten haltuun, kertoivat, että pakko-ottojen kautta puna-armeijaan joutuneita sotilaita karkaisi valkoisten puolelle paljon lukuisammin kaikista kommunistien uhkauksista huolimatta, ellei niin suuresti pelättäisi Pohjan Poikia. Mutta vihollisella oli varaa siirtää väsyneet ja epäluotettaviksi osoittautuneet joukot lepäämään ja tuoda vereksiä rykmenttejä tilalle, joten bolshevikien taisteluvoima pysyi aina suunnilleen samana.

2:sen virolaisen rykmentin rintamakaistalla Vastseliinasta koilliseen oli näinä päivinä lähellä viimemainittua kartanoa taisteluja, kauempana vain tiedustelutoimintaa. 15 p:n iltaan mennessä sen 1:sen pataljoonan oli onnistunut vallata linja Plessi-—Kalnatsheva—Pieni Rudikova—Suuri Rudikova—Vlaskova—Burmiakina—Kasi kova—Dubrovka.

Mutta Pohjan Poikain oikealla puolen tilanne ei ollut suinkaan rauhoittava. Vihollinen liikehti Telvan ja Petrusen suunnalla uhaten siten riistää kaikki idempänä saavutettujen voittojen hedelmät. Jääkärimajuri Snellman ryhtyi senvuoksi toimenpiteihin, jotta Pohjan Poikain 1:nen pataljoona saataisiin rintamalle puhdistamaan seutuja Telvan ja Petrusen suunnalla. Vasta senjälkeen voitaisiin 2:sella pataljoonalla jatkaa etenemistä Isborskia kohden.

Seuraavana päivänä, 16.3., oli Pohjan Pojilla vain patrullikahakoita ja tulenvaihtoa vihollisen tykistön kanssa. Vänrikki Luostarinen kertoo tästä päivästä:

»Aamulla klo 6 vapaaehtoisia tiedustelijoita on lähtenyt Voronkinaan. He palaavat pian ilmoittaen, että kylä on tyhjä vihollisesta. Yksi ryhmä lähtee klo 9 tienoissa oikealta kaartaen mainittuun kylään tykki- ja konekivääritulen suojaamana. Tällä välin vihollinen on kuitenkin palannut asemiinsa huomattuaan, ettei sitä ajeta takaa, ja pitkin aukeaa peltoa etenevä patrulli saa vastaansa kiivaan luotituiskun, jolloin sotilas Artur Säteri kaatuu ja haavoittuu 2 sotilasta.

»Asemiemme taakse sijoitettu jaos tykistöä ampuu 10 laukausta Voronkinaan, jossa heti taloja syttyy palamaan. Vihollinen alkaa viipymättä tykistöllään vastata tuleen, ja pommitusta kestää sitten aina klo 5 ip. Punaiset ampuvat kahdella patterilla, joista toinen raskas. Granaatteja tulee. Shrapnelleja räiskyy. Jokin granaatti räjähtää erään navetan kohdalla, pirstoo katon ja haavoittaa surkeasti talon tytärtä. Toinen putoaa toiseen rakennukseen. Ilmassa ulvoo. Tykkitulen ohella konekiväärit tatattavat kenttävartijoitamme vastaan.

»Aion hyökätä, huomaan näet, että pojat käyvät hermostuneiksi asemillaan ollessaan. Mutta ilmoitettuani tuumastani pataljoonankomentajalle tulee kielto. Ei auta muu kuin odottaa vain. Tuli kiihtyy yhä. Taloissa ei voi oleskella. Miehistö käy yhä levottomammaksi odottaen ryntäystä vihollisen puolelta. Lohdutan heitä ilmoittaen, että huomenna hyökätään. Tuli taukoaa vihdoin illalla. Pojat pääsevät silloin tupiinsa levolle.

»Asetan tarkat etuvartiot, odotan näet hyökkäystä. Käyn niitä yöllä tarkastamassa. Kaikki on hiljaista. Pakkasyössä kuuluu vain susien ulvontaa kauempaa. Syvä hiljaisuus on muuten rikkomattoman juhlallinen.

»Puhuttelen vartiosotilasta kysyen, onko hänen kylmä. Hän valittaa hiukan jalkojaan paleltavan, kun kenkä on niin pieni, ettei sukkaa sopinut jalkaan. Ajatelkaahan: hiukan paleltaa — pakkasyössä — ei sukkia. Kunniaa sinulle, reilu Perä-Pohjolan poika!»

Seuraavana aamuna, 17. 3., vihollinen ryhtyi hyökkäämään Voronkinan ja Shirkovan suunnalta 4:ttä komppaniaa vastaan. Jo klo 6 ap. kenttävartio ilmoitti punaisten liikkeelle lähdöstä. 4:s komppania hätyytettiin ja riensi kenttävartion luo, jossa olivat erittäin hyvät puolustusasemat suuren aukean laidassa suojassa vihollisen tulelta.

Klo 8 ap. bolshevikien jalkaväki alkoi lähetä. 3-kertaisessa ketjussa vereksen 7:nnen Jaroslavin rykmentin 1:nen ja 2:nen pataljoona ryhtyivät hyökkäämään yli suuren aukeaman, kokonaan Pohjan Poikain tulen alaisina. Vihollisen tykistö oli myös toiminnassa, mutta kun punaiset luulivat Pohjan Poikain olevan taempana kohoavalla harjulla metsän reunassa, putoilivat ammukset pitkän aikaa verrattain kauaksi Pohjan Poikain taakse vahingoittamatta ketään.

Suomalaisten tarkka kiväärituli harvensi tasaisesti punaisten taajoja rivejä, ja läheisen ladon vinniltä konekiväärit tatattivat tehden hirveätä jälkeä aukeamalla. Mutta yhä vihollinen kuolemaa halveksien eteni pitkin peltoja. Se sai oikealle siivelle hinatuksi pari konekivääriä vain n. 400 m. päähän suomalaisista. Mutta niihin suunnattu tuli pakotti ne pian vaikenemaan.

Alkoi sataa lunta suojaten vihollista. Lisäksi punaisten tykkien ammukset räjähtelivät nyt lähempänä Pohjan Poikia, sytyttivätpä erään rakennuksen tuleen aivan ketjun takana. Mutta vapaaehtoiset pysyivät rauhallisina asemissaan pitäen yllä kiivasta tulta vihollista vastaan.

Jääkärikapteeni Salminen, jolle tilanteesta oli ilmoitettu, lähetti 4:nnen komppanian avuksi 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta jääkärivänrikki Dahlmanin johdolla. Pohjan Poikain tykistökin yhtyi leikkiin. Kun lisäksi jonkin ajan kuluttua tähtäämistä haittaava lumisade lakkasi, täytyi vihollisen väistyä. Se alkoi sekasorrossa paeta Pohjan Poikain tulen tehdessä puhdasta jälkeä. Punaisia kaatui suuriin läjiin. 5 tuntia kestänyt kiivas taistelu oli lopussa. Vihollisen vastahyökkäys oli lyöty suurin tappioin takaisin. Sotasaaliina jäi Pohjan Poikain käsiin »Colt» konekivääri, joukko kiväärejä y.m.

Myöhemmin samana päivänä osa 6:tta komppaniaa miehitti pohjoislaidan
Ruskij Borin kylästä.

Pohjan Poikain tappiot olivat päivän taisteluihin nähden pienet. 4:s komppania menetti 3 sotilasta haavoittuneina, 5:s komppania niinikään 3 sotilasta haavoittuneina, joista yksi, Alexander Lindström, kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 6:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Yrjö Nikkilän.

* * * * *

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli tällä välin saanut käskyn lähteä rintamalle.

Rykmentin väliaikainen komentaja, kapteeni Rihtniemi sai 17 p:nä seuraavan sähkösanoman:

»Pohjan Poikain Rykmentin Komentajalle.

Antakaa viipymättä määräys, että Valkissa oleva pataljoona lähetetään tänään Vöruun. Juna, joka vie pataljoonan, lähtee Valkista tänään klo 6 ip. Vöruun tultua brigadin päällikkö, Eversti Kubbo antaa heti määräyksiä.

Eteläisen rintaman päällikkö Puskar.»

Jääkärikapteeni Hannula antoi senjälkeen pataljoonalleen käskyn ryhtyä viipymättä lastaamaan. Jääkärimajuri Snellmanilta saapui puhelimitse määräys, että pataljoonan oli tultava suoraan Vastseliinan kartanoon.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa 1:sen pataljoonan matkasta rintamalle:

»Kun komppanioiden piti lähteä rautatienasemalle, kieltäytyi osa 2:sen komppanian miehistöä selittäen, että he eivät lähde enää hyökkäämään Viron ulkopuolelle, mutta ovat kyllä valmiit puolustamaan Valkia. Päätöksestään ei heitä saatu millään luopumaan, vaikka heille selitettiin, ettei ollut kysymys 'hyökkäämisestä Viron rajojen ulkopuolelle', vaan päinvastoin vihollisen karkoittamisesta Viron alueelta, jonne se taas oli tunkeutunut. Heidät täytyi jättää Valkiin. Suurempi osa komppaniaa sekä muut komppaniat kokonaisuudessaan lähtivät vastaan sanomatta.

»Lomien y.m. poistojen kautta oli pataljoonan taisteluvahvuus supistunut perin vähäiseksi. Kaikkien komppanioiden miesluku oli alle sadan. 1:nen komppania oli suurin, mutta senkään taisteluvahvuus ei noussut sataan.

»Juna ei ollut määräaikana valmis, jonka vuoksi päästiin lähtemään vasta myöhään illalla. Vöruun saavuttuamme pääsin rautatienasemalta puhelimitse yhteyteen jääkärimajuri Snellmanin kanssa. Hän ilmoitti, että pataljoonan oli purettava Vastseliinan asemalla, jossa hevoset ja reet olivat vastassa pataljoonan kuljettamista varten Vastseliinan kartanoon.

»Pataljoona ei kuitenkaan päässyt heti jatkamaan matkaansa, sillä ensin oli irroitettava junan keskeen kytketty eversti Kubbon esikuntavaunu, eikä everstin adjutantti suostunut siihen, että se ajan voittamiseksi seuraisi mukana Vastseliinan asemalle ja palautettaisiin sieltä takaisin. Vaunun irroittamiseen meni toista tuntia. Senjälkeen eversti Kubbon adjutantti ilmoitti, että everstin määräyksestä yksi komppanioistamme oli lähetettävä Vana-Nursin kartanoon. Punaiset olivat näet valloittaneet Raugen ja liikehtivät sieltä käsin uhaten rautatietä. Kun vähän senjälkeen sain asiaa koskevan kirjallisen määräyksen eversti Kubbolta, olin pakotettu antamaan 2:selle komppanialle käskyn purkaa ja marssia Vana-Nursin kartanoon. Tein sen sangen vastenmielisesti, koska taisteluvahvuudeltaan muutenkin kutistuneen pataljoonan hajoittaminen tuntui arveluttavalta, kun otti huomioon, että Vastseliinan suunnalla tarvittiin kiireesti ja kipeästi vahvistusta. Sitäpaitsi oli mielestäni varsin joutavaa, että toistatuhatta miestä käsittävän virolaisen joukon, joka — kuten eversti Kubbon adjutantti minulle ilmoitti — piti Vana-Nursin kartanoa miehitettynä, sanottiin välttämättä tarvitsevan muutamaa kymmentä suomalaista tuekseen. — Kun 2:nen komppania oli purkanut, pääsi pataljoona vihdoin aamun valjetessa jatkamaan matkaansa.

»Kun kaikkien näiden viivytysten jälkeen vihdoin päästiin matkaa jatkamaan, oli aamu jo valjennut. Vastseliinan asemalla oli vastassa kyytiin kutsuttuja ympäristön talonpoikia hevosineen ja rekineen, joilla pataljoona ajoi kartanoon.»S

Jääkärimajuri Snellman julkaisi 18 p:n aamuna operatsionikäskynsä N:o 1. Eri osastot saivat siinä seuraavat tehtävät siksi päiväksi:

1:sen pataljoonan tuli majoittua Vastseliinaan ja varmistaa linja Telva—Zepsi—Vitka ja tiedustella sen ylitse etelään ja kaakkoon.

2:sen pataljoonan oli valloitettava Ruskij Bor ja Voronkina ja tungettava virolaisten kera yhdessä vihollinen yli linjan Valujeva— Kranzova.

1:sen patterin oli siirryttävä Vastseliinan karjataloon 1:sen pataljoonan käytettäväksi, ja 2:sen patterin tuli kouluttaa miehistöään uusien tykkien käyttöön.

Operatsionikäskyn määräyksiä ei kuitenkaan saatu sinä päivänä täytetyiksi.

5:s komppania miehitti kyllä osan Ruskij Borin kylää ja teki sieltä hyökkäyksen Voronkinaa vastaan, mutta kohdattuaan lujaa vastarintaa vetäytyi takaisin. Muiden 2:sen pataljoonan komppanioiden alueella oli vain tiedustelutoimintaa ja tykistötaisteluja. Pataljoonan tappiot päivän kuluessa olivat: 4:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Myöskään 1:sellä pataljoonalla ei tänä päivänä ollut menestystä.
Jääkärimajuri Snellmanin käskystä täytyi 3:nnen komppanian majoittua
Vastseliinan kartanon lähistölle ja jäädä varmistamaan sitä.

Se lähetti 1:sen joukkueensa Illingeniin kenttävartioon. Ryhmän vahvuinen patrulli eteni sieltä vääpeli Emanuel Laineen johdolla, valtasi lyhyellä taistelulla Vatzan ja puhdisti Vatzan ja Vitkan kylien väliset talot vihollisesta, mutta vetäytyi senjälkeen takaisin. Kun 2:nen komppania oli edelleen Vana-Nursissa, ei jääkärikapteeni Hannulan käytettäväksi jäänyt 1:sen patterin lisäksi muuta kuin 1:nen komppania ja 2:nen joukkue 1:sestä K.K.K:sta pataljoonalle annetun tehtävän täyttämistä varten.

1:nen komppania majoittui toistaiseksi n. kilometrin päähän Vastseliinan kartanosta etelään ja lähetti kenttävartion Illingeniin. Pataljoonan esikunta ja kuormasto asettuivat tien varrella n. kilometrin päässä kartanosta olevaan majataloon, lähelle vanhan, kalparitarien aikoinaan rakentaman Vastseliinan linnan juhlallisia raunioita. Tämä linna oli aikoinaan Kaakkois-Viron lukko. Sen 80-miehinen varusväki Jürgen von Oxküllin johdolla oli ainoa, joka alussa rohkeni tehdä vastarintaa Iivana IV Julman joukoille, kun ne v. 1558 hyökkäsivät rappeutuneen ritarivaltakunnan kimppuun. Kun se vihdoin 6 viikon piirityksen jälkeen oli pakotettu antautumaan viholliselle, joutui se hävitetyksi.

Klo 2 ip. 1 joukkue 3:nnesta komppaniasta vapautti 1:sen komppanian kenttävartion Illingenissä ja asettui sinne yhdessä 30 virolaisen suojeluskuntalaisen kera. Senjälkeen 1:nen komppania kokoutui Illingeniin ja lähti vänrikki Riikosen ja varavääpeli Eero Raholan johtaman konekiväärijoukkueen ja vääpeli Paavo Koskisen päällikkyyden alaisen patterin kera jääkärikapteeni Hannulan yhteisellä johdolla etenemään päämääränä Telvan kylä, jonka tiedettiin olevan vihollisen miehittämän. Konekiväärikärryjen oli vaikeaa päästä eteenpäin. Sotilaat saivat usein Vastseliinan ja Pytseppan välillä kantaa raskaita konekiväärejä pitkät matkat olkapäillään. Vihdoin saatiin kärryjen tilalle rekiä, jolloin eteneminen saattoi tapahtua vaivattomammin.

Osasto marssi suorinta tietä Pytseppaa kohden ja joutui sen luona lyhyeen laukaustenvaihtoon vihollisen patrullin kanssa, joka pakeni. Jääkärikapteeni Hannula taas ratsasti Jedaksen kautta, josta hän sai mukaansa 3 virolaista oppaiksi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun osasto vänrikki Havaan johtaman 10-miehisen kärjen kera, jota virolaiset oppaat seurasivat, ryhtyi etenemään Pytseppasta edelleen Telvaa kohden. Tunan talon asukkaat kertoivat Pohjan Poikain marssiessa siitä ohitse, että puolisen tuntia aikaisemmin siellä majaillut 50-miehinen vihollisen etuvartio oli vetäytynyt takaisin Telvaan. Tie, jota pitkin Pohjan Pojat kulkivat, oli erittäin huonoa, ja paikoitellen liika lumi vaikeutti vielä etenemistä. Kuormasto ampumatarpeineen jäi jälkeen.

Pohjan Pojat lähenivät Telvaa. Kärki kulki edellä, mutta eteni virheellisesti vain maantietä pitkin lähettämättä sivustapatrulleja.

Telvan kylän pohjoispuolella virtaa pieni puro. Tien länsipuolella kylän kohdalla kohoaa tien kanssa yhdensuuntainen harjanne.

Kärki virolaisten oppaiden kera kulki rauhassa puron ylitse ja saapui jo aivan kylän laitaan, n. 30 m. päähän ensimmäisistä rakennuksista. Oppaat pysähtyivät. Kärkimiehistö laskeutui kuin hiljaisesta sopimuksesta polvilleen. Kevyt konekivääri asetettiin maahan. Päävoima oli juuri noussut läheiselle törmälle ja valmistautui suljetussa järjestyksessä laskeutumaan alas tasangolle.

Silloin kuului yht'äkkiä hurja kiljahdus, kylän laidassa olevan rakennuksen luukku lennähti auki ja räiskyvä konekiväärisuihku suuntautui läheneviä Pohjan Poikain joukkoja vastaan. Samalla erittäin kiivas tuli alkoi harjanteeltakin, n. 200 m. päästä suojattomia ryhmiä vastaan. Vihollinen oli tarkoituksellisesti laskenut kärjen asemiensa ohitse saadakseen koko Pohjan Poikain joukon tuhotuksi.

Päävoima vetäytyi nopeasti törmän taa. 1:nen komppania levittäytyi kiireesti ketjuun kummun ja pimeän suojaamana. Konekiväärit kiidätettiin paikoilleen. Patterin urhea päällikkö, vääpeli Koskinen ajoi tykkinsä asemiin oikealle siivelle aivan tulilinjan tasalle. Pian ottelu oli täydessä käynnissä.

Taistelevien väliin jääneen kärkimiehistön tila oli mitä vaikein. Heti punaisten ryhdyttyä ampumaan miehet kierivät läheisen puron uomaan ja vastasivat tuleen. Virolaiset oppaat osoittautuivat sekä tällöin että koko ottelun kestäessä varsin pelottomiksi miehiksi ottaen urhoollisesti osaa taisteluun. Kärjen asema oli epätoivoinen. Se oli sekä Pohjan Poikain että bolshevikien tulen alainen. Turhaan kärkimiehet koettivat huutaa ja antaa merkkejä takana oleville tovereilleen. He saivat silloin määräyksen pyrkiä yksitellen takaisin pääjoukon yhteyteen.

Vänrikki Mantereen johtama 3:nnen komppanian kenttävartio Illingenissä valtasi samaan aikaan lyhyellä taistelulla jälleen Vatzan ja Vitkan ja siirtyi senjälkeen kokonaisuudessaan Vatzaan. Saatuaan tiedon tilanteesta Telvan suunnalla vänrikki Mantere lähetti 1:sen komppanian avuksi 1 kevyen konekiväärin ja 1 sanitäärin, Benjam Klemetin, joka Telvan taistelussa kunnostautui erinomaisella tavalla.

Pohjan Pojat eivät pimeässä voineet määritellä vihollisen asemia. Tuli oli suunnattava arvion mukaan tarkaten punaisten kivääreistä ja konekivääreistä näkyviä tulenvälähdyksiä. Vihollinen sensijaan oli jo etukäteen voinut määrätä, mitä tietä Pohjan Pojat saapuisivat ja oli täysin selvillä välimatkoista. Bolshevikit olivat tuskin parinsadan metrin päässä suomalaisista; välillä oli aivan aukeaa. Oli tosin jo pimeää, mutta valkeaa lunta vastaan kuvastuvia hyökkääjiä olisi vihollisen ollut verrattain helppoa ampua, jos he olisivat uskaltautuneet aukealle. Suoraan rintamahyökkäykseen punaisten asemia vastaan ei niin ollen voitu ajatella ryhdyttävän. Jos sitä kuitenkin kaikesta huolimatta olisi yritetty, olisi se voinut päättyä onnettomasti, seuraavana päivänä kävi näet selville, että punaiset olivat varustaneet asemansa juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä.

Pataljoonankomentaja päätti koettaa kiertoliikettä oikealta metsän kautta vihollisen sivustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteihin sen järjestämiseksi. Hän seisoi juuri jääkärivänrikki Korhosen kera erään kevyen konekiväärin luona, kun vihollinen suuntasi konekiväärisuihkunsa sitä kohden. Kevyen konekiväärin miehistö haavoittui kokonaisuudessaan, myöskin jääkärivänrikki Korhonen haavoittui lievästi, ja heti senjälkeen luoti lävisti jääkärikapteeni Hannulan polven heittäen hänet kumoon. Hänen oli jätettävä taistelupaikka ja kiiruhdettava Vastseliinaan sidottavaksi.

Taistelua jatkui yhä. Punaiset hurrasivat vähän väliä, mutta se ei suinkaan peloittanut Pohjan Poikia. Paljon pahempaa oli se, että patruunat tekivät loppuaan, eikä uusia ollut saatavissa, kun ammuskuormat eivät olleet voineet seurata mukana. Konekivääritkin joutuivat juuri pahimpaan aikaan epäkuntoon. Jääkärivänrikki Korhonen, joka oli pysynyt paikoillaan, antoi silloin peräytymiskäskyn. Karvain mielin Pohjan Pojat vetäytyivät pois 3 tuntia kestäneestä, ratkaisematta jääneestä taistelusta ja lähtivät taivaltamaan takaisin Pytseppaa kohden.

Joukkueenjohtaja Rahola on pannut muistiin seuraavat pari taistelun kuluessa sattunutta episodia:

'Heti alussa yksi konekiväärihevosista karkaa ketjujen väliin ja jää sinne seisomaan korvat höröllään. Silloin muudan sotilaistani, Edvard Husu, juoksee alttiina omien miesten ja vihollisen kuulille ja tuo hevosen suojaan. Ihme, että mies ja hevonen säästyvät kuulilta. —

Yhteen aikaan kuulen, että vasemmalla siivellä oleva Kaarlo Ylipohjan ja Toivo Lensun konekivääri lakkaa toimimasta. Juoksen katsomaan. Kivääriä ei näy missään. Jalkamiehet vastaavat kysymykseeni, että tuonne eteenpäin se meni. Kiellän heitä ampumasta ja juoksen sinnepäin. Jotakin häämöttää siellä pimeässä.

— Ylipohja!

— Täällä!

— Minne helvetissä sinä menet? Tule takaisin. Omat miehethän sinut sinne ampuvat.

— Ajattelin vain viedä kiväärini tuonne riihen nurkalle, näytti olevan hyvä paikka.

Mies ei tunnu välittävän siitä, että toisella nurkalla punikkien »kukko» tatattaa.'

Pohjan Poikain tappiot tässä ratkaisemattomassa taistelussa olivat melkoiset. Pataljoonankomentaja, jääkärikapteeni Hannula haavoittui pahasti. 1:nen komppania menetti kaatuneina 3 sotilasta, Anselm Jokisen, Eino Jääskeläisen ja Erkki Niskasen, ja haavoittuneina 1 upseerin, komppanianpäällikön, jääkärivänrikki Korhosen, 1 aliupseerin ja 3 sotilasta, 1:nen K.K.K. haavoittuneina 1 aliupseerin ja 4 sotilasta ja 3:s komppania haavoittuneena 1 sotilaan.

Sotilas S. kuvaa peräytymisretkeä seuraavasti:

»Saamme käskyn vetäytyä takaisin. Raskas konekivääri ja pari ryhmää jalkamiehiä jäävät jäljelle.

»Alhaalla sovitellaan kaatuneita ja haavoittuneita pariin konekiväärirekeen, ja vereen tahrautuneen lumikentän halki ruumissaatto työntyy pimeään metsään. Ilma on muuttunut pyryiseksi. Raskaat lumihiutaleet paiskelevat toisiaan raivoisina — on myrsky ja yö.

»Talossa metsän takana asukkaat valvovat. Vilusta väristen he seisovat odottamassa. Painamme päämme alas, eivätkä hekään tee yhtään kysymystä, mutta silmissä loistaa mykkä arkuus, kun ruumisreet sivuuttavat harmajat kylät hankien keskellä.»

Osasto yöpyi Pytseppaan. Aamulla, 19.3., klo 8,30 Telvaa kohden liikkeelle lähetetty taisteluvahvuinen patrulli totesi kylän olevan vihollisesta vapaan. Punaiset olivat vetäytyneet sieltä enempää vastarintaa tekemättä kaksi tuntia aikaisemmin. Komppania ja patteri marssivat senjälkeen Telvaan jätettyään 1 joukkueen Pytseppaan. Telvaan oli sillä välin saapunut 70 vihollisen ratsumiestä, jotka Pohjan Poikain lähestyessä lähtivät kiireesti pakoon. Suomalaiset majoittuivat senjälkeen kylään saaden erinomaiset asemat, varmistivat eri suuntiin ja ryhtyivät vilkkaasti tiedustelemaan.

* * * * *

Melkein kaikkien Pohjan Poikain jalkineet, joiden huonosta laadusta jo ennen on ollut puhe, olivat riekaleina. Sotilaat saivat marssia peninkulmamääriä syvässä lumessa ja seisoa tuntikausia vartiossa purevan pakkasen kynsissä melkein ilman minkäänlaista suojaa jaloissa. On helppoa ymmärtää, mitä tämä merkitsee joukkojen sotakelpoisuuteen nähden, etenkin, kun on kysymys melkein yhtämittaisesta marssimisesta, taistelemisesta ja vartiossa seisomisesta ilman lepoa. Yhä useampien Pohjan Poikain täytyi poistua riveistä jalat paleltuneina.

Ennenkuin 1:nen pataljoona lähti Valkista Vastseliinaan, antoi jääkärikapteeni Hannula pataljoonan talouspäällikölle määräyksen ostaa rykmentin laskuun vaikkapa siviilijalkineita mistä vain niitä oli saatavissa. Toimenpide peruutettiin kuitenkin, kun rykmentin intendentti ilmoitti, että uusia saappaita oli jo matkalla rykmenttiin, ja että niitä lähetettäisiin seuraavana päivänä rintamalle.

Saapaslähetys saapuikin 19 p:nä Vastseliinaan. Mutta ilo osoittautui pian ennenaikaiseksi. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin lähetyksen sisältävän vain hirvittävän suuria ja raskaita n.s. »bolshevikisaappaita» (oikeastaan englantilaisia kaivostyömiessaappaita), jotka ovat kaikille Suomen armeijassa palvelleille sekä laadultaan että nimeltään hyvin tuttuja. Pohjan Pojat eivät niistä hyötyneet suuria. Vain aniharva pari oli käyttökelpoisia, muut oli nähtävästi lähetettykin vapaaehtoisille Viroon sitä varten, etteivät ne olleet kellekään Suomen armeijassa kelvanneet suunnattoman kokonsa vuoksi.

* * * * *

19 p. kului huomattavammitta taisteluitta. Kumpikaan puoli ei ryhtynyt suurempiin yrityksiin. Jääkärimajuri Snellman piti hyökkäyksen jatkamista Megosinasta suoraan Panikovitshiin mahdottomana ilman suurta mieshukkaa, jonka vuoksi siitä päätettiin luopua. Hän katsoi toistaiseksi olevan tärkeintä saada viertotie katkaistuksi ja vihollisen eri joukkojen yhteys sitä myöten estetyksi. Sen mukaisesti hän antoi käskynsä Pohjan Poikain eri osastoille vastaisesta taistelutoiminnasta.

Päivän kuluessa 75-miehinen vihollisjoukko hyökkäsi sivusta 3:nnen komppanian Vitkaan siirtynyttä kenttävartiota vastaan puolipäivän jälkeen, mutta lyötiin helposti takaisin. Vähän senjälkeen kenttävartio siirtyi käskystä takaisin Vatzaan ja kahakoi sitten iltaan asti punaisten patrullien kanssa.

Seudun reippaista ja pelottomista talonpojista kokoonpantu suojelusvartio joutui Petrusessa kosketuksiin vihollisen kanssa ja pyysi tukea Pohjan Pojilta. 1:nen komppania lähetti sinne 1 ryhmän ja I raskaan konekiväärin.

Vana-Nursiin marssineelle 2:selle komppanialle lähetettiin jo aamulla 19 p:nä puhelimitse määräys saapua Vastseliinaan. Se lähti viipymättä liikkeelle maantietä pitkin. Matkalla tavattiin suuria pakolaislaumoja. Bolshevikit lähenivät tällä suunnalla rautatietä, jonka melkein ainoana turvana virolaiset panssarijunat olivat. Rautatie ja siten myös Pohjan Poikain yhteys Valkin kanssa oli uhattu. Kylien asukkaat pakenivat kauhuissaan pohjoiseenpäin karjoineen ja irtaimistoineen. Tiellä Vana-Nursista Vastseliinaan 2:nen komppania ei tavannut ainoatakaan virolaista joukko-osastoa. Komppania saapui Vastseliinaan klo 9 ip. ja majoittui kartanoon.

1:nenkin komppania sai käskyn palata viipymättä Vastseliinaan seuraavan päivän tehtäviä varten.

2:sen pataljoonan kohdalla oli vain patrullikahakoita ja tykkitulta. 4:s komppania menetti tällöin 4 sotilasta haavoittuneina.

1:sen pataljoonan päällystössä tapahtui huomattavia muutoksia. Jääkärikapteeni Hannulan täytyi lääkärin määräyksestä lähteä rintamalta, ja hän luovutti pataljoonan komennon 2:sen komppanian päällikölle, jääkäriluutnantti Koivistolle. Jääkärivänrikki Korhosen oli myös jätettävä rintama vaikean sisäisen vatsahaavan takia. 1:sen komppanian päällikkyyden vastaanotti vänrikki Havas ja 2:sen komppanian jääkärivänrikki Alex Frohne, joka oli tullut rykmentin palvelukseen vähän ennen Petserin rintamalle lähtöä.

Jääkärikapteeni Hannula matkusti junalla Valkiin ja sieltä edelleen hoidettavaksi Tarton sairaalassa. Matkalla hän sai kuulla, että vihollinen oli edellisenä päivänä jo onnistunut tunkeutumaan aina rautatielle saakka Vörun ja Valkin välillä, mutta panssarijuna oli saanut sen jälleen karkoitetuksi.

Täydellinen pakokauhu vallitsi samaan aikaan Valkissa. Bolshevikit olivat aivan kaupungin lähistöllä, olipa punaisten patrulli käynyt jo Valk II rautatienasemallakin ja surmannut virolaisen vartioston. Pohjan Poikain rykmentin rahasto oli siirretty Tarttoon. Rykmentin esikunnan ja talousosaston henkilökunta oli kerännyt tavaransa rautatienasemalle. 1:sen pataljoonan esikuntakalusto oli lastattu rekiin, koska pelättiin, ettei junilla enää päästäisi kaupungista. Siviiliväestö oli epätoivon vallassa. Pohjan Poikain koko taistelutoiminnan tulokset olivat hiuskarvan varassa.

Vihollinen oli aloittanut voimakkaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan sekä Wolmarin että Marienburgin radan suunnalta. Väsyneet virolaiset joukot eivät jaksaneet pitää puoliaan. Reservejä ei ollut. Vastikään rintamalle tuodut apujoukot osoittautuivat taisteluun kykenemättömiksi. Wolmarin suunnalla bolshevikien eteneminen oli toki saatu jotenkuten pysähdytetyksi, mutta sitä suurempi oli vaara Koikylän suunnalla. Koikylän kartano oli jo punaisten vallassa.

Kapteeni Rihtniemi ja jääkärikapteeni Påhlson keräsivät vaaran ollessa uhkaavin pienen joukon Pohjan Poikia, enimmäkseen Valkiin jääneen 3:nnen patterin sotilaitapa lähettivät sen 50 miehen vahvuisena ja 5 konekiväärillä varustettuna maaliskuun 20 p:n iltana panssarijunalla Koikylää kohden. Joukko ryhtyi taisteluun punaisia vastaan, joiden eteneminen pysähdytettiin. Panssarijuna joutui kuitenkin suureen vaaraan, kun punaisten onnistui särkeä rata sen takaa, koettivatpa vielä estää sen korjaamisenkin. Pohjan Pojat syöksyivät silloin ulos junasta ja karkoittivat vihollisen lyhyen, mutta tuiman ottelun jälkeen. Rata saatiin uudelleen kuntoon. Pohjan Pojat olivat senjälkeen vielä parina päivänä etuvartiopalveluksessa. Punaisten rynnäkkö Valkia vastaan tälläkin suunnalla torjuttiin, ja heidän täytyi vetäytyä kauemmaksi. Näissä kahakoissa vapaaehtoiset menettivät 1 kaatuneen sotilaan, Väinö Jaakkolan ja 2 haavoittunutta sotilasta, kaikki 3:nnesta patterista.

Lähipäivinä virolaisten onnistui saada rintama jälleen kokonaisuudessaan suljetuksi ja Valkin asema lujitetuksi. — Suurin ansio kaupungin pelastamisesta kuuluu urhoollisille virolaisille panssarijunien miehistöille.

Pohjan Poikain pienen joukon osanoton merkitys lopputulokseen sinänsä ei voinut olla suuri. Sen huomattavin ansio oli nähdäksemme se, että harvalukuiset virolaiset saivat uutta taisteluintoa kuultuaan, että Suomalaiset Viron vapaussodassa — 35 suomalaisia oli mukana. Tällä kertaa, jos milloinkaan, voidaan puhua Pohjan Poikain nimen varjon merkityksestä taistelujen kulkuun.

* * * * *

Tällä välin taistelut Petserin rintamalla olivat jatkuneet yhä kiivaampina.

20 p:nä 1:sen pataljoonan 1:nen ja 2:nen komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta ja 1:nen patteri kokoutuivat Vastseliinaan ja lähtivät marssimaan 2:nen komppania etumaisena kohti Ruskij Boria, joka oli määrätty nyt kokonaan valloitettavaksi. 3:s komppania + 1/3 1:sestä K.K.K:sta oli saanut käskyn jäädä edelleen Vastseliinaan suojaamaan siellä olevaa rykmentin komentopaikkaa.

Saavuttuaan 5:nnen komppanian etuvartion luo, lähelle Ruskij Borin kylää, 1:nen pataljoona levähti hiukan. 2:nen komppania sai käskyn kulkea konekivääreineen suoraan kylää kohden ja vallata sen. 1:sen komppanian tuli konekivääreineen tehdä kiertoliike vasemmalta metsien kautta ja hyökätä vihollisen kimppuun sivulta ja takaa. Patterin piti tukea komppanioiden etenemistä.

2:nen komppania lähti liikkeelle klo 9 ap. Vänrikki Miettisen johtama, ryhmänvahvuinen kärki levittäytyi ketjuun. 2 raskasta konekivääriä sijoitettiin keskelle, »Madsen» pikakivääri oikealle ja »Lewis» konekivääri vasemmalle sivustalle. Komppania seurasi n. 200 m. päässä. 1:nen komppania alkoi vähän myöhemmin edetä omaan suuntaansa.

2:sen komppanian kärki pääsi n. puolentoistasadan metrin päähän Ruskij Borin kylän laidasta, ennenkuin se joutui laukaustenvaihtoon punaisten kanssa. Tunnin kuluttua vihollinen vetäytyi syvemmälle kylään. 2:nen komppania eteni silloin ketjussa kylän laitaan vastarintaa kohtaamatta, mutta sitten alkoi hurja kamppailu kylän omistamisesta. Taistelua kesti 2 tuntia. Vasta sitten vihollinen, jonka vahvuuden sittemmin kuultiin olleen 150 miestä ja 2 konekivääriä, luopui Ruskij Borista. Se alkoi paeta. Mutta samalla 1:nen komppania syöksyi sen kimppuun sivusta, ajoi sen hajalle ja jatkoi innokkaasti takaa-ajoa, kukkulalta kukkulalle. Komppanian haltuun jäivät Mostokin, Veselkinan, Djatlevan ja Prjadlevan kylät.

2:nen komppania majoittui taistelun tauottua Mostokin kylään jättäen suuren kuormaston Ruskij Boriin ja varmisti tienoon lounaiseen ja länteen. 1:nen komppania asettui Veselkinaan, varmisti kaakkoon ja etelään ja lähetti kenttävartion Prjadlevaan.

Vartijoiden leväperäisyyden vuoksi suurehko vihollisjoukko pääsi seuraavana yönä Djatlevaan, josta se 21 p:nä klo 4 aamulla teki äkillisen hyökkäyksen 1:sen komppanian asemia vastaan.

Veselkinan kylä sijaitsee mäkien keskellä kuin padan pohjassa. N. 400 m. päässä kylästä olevalle, tienoota laajalti hallitsevalle kukkulalle sijoitettu parivartio huomasi vihollisen vasta sitten, kun se oli jo päässyt aivan lähelle. Toinen vartijoista riensi kiireen kaupalla hätyyttämään komppaniaa, joka pian oli jalkeilla ja järjestäytynyt taisteluun. Mutta ennenkuin se vielä ehti lähteä edes liikkeelle, saapui toinenkin vartijoista hätäytyneenä kylään. Vihollinen oli jo ennättänyt kukkulalle, ja vartion konekivääri oli jäänyt sen käsiin.

Varavääpeli Hietakangas sai määräyksen joukkoineen vallata tärkeän kukkulan takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hurraten miehet syöksyivät ylös rinnettä välittämättä vihollisen luotituiskusta. Punaisten täytyi peräytyä. Mutta varavääpeli Hietakangas ei tyytynyt vain karkoittamaan vastustajaa kukkulaltakaan ryhtyi ajamaan sitä kiivaasti takaa. Tällöin hän puhdisti vihollisista Bogomolovan ja Molginan kylät.

1:nen komppania asettui senjälkeen Djatlevaan ja lähetti kenttävartion Bogomolovaan sekä aliupseerivartion Molginaan. 2:nen komppania siirtyi Prjadlevaan ja miehitti kenttävartioilla Nankinan ja Rogosinan.

Koko sen päivän, 21.3., kesti pataljoonan kohdalla yhtämittaisia kahakoita vihollisen kanssa. Pataljoona sijoittautui päivän kuluessa uudelleen. 3:s komppania saapui Vastseliinasta ja vaihtoi klo 6 ip. 2:sen komppanian, joka marssi rykmentin komentopaikkaa suojaamaan. Kenttävartiot asetettiin. Niiden lisäksi 2:nen komppania lähetti virolaisten pyynnöstä 1 kevyen konekiväärin miehistöineen Petruseen, jossa se otti osaa kahakkoihin punaisia vastaan. Pataljoonan käytettäväksi muodostettiin 2:sen patterin vanhoista tykeistä n.s. 3:s patteri, joka asettui pataljoonan yhteyteen.

Pataljoonan tappiot olivat näiden taistelujen aikana seuraavat: Pataljoonan v.t. komentaja, jääkäriluutnantti Koivisto haavoittui, mutta saattoi kuitenkin pysyä paikallaan. 1:nen komppania menetti 1 kaatuneen, sotilas Väinö Niinisaaren, 1 haavoittuneen aliupseerin ja 5 haavoittunutta sotilasta, 2:nen komppania 2 kaatunutta, sotilaat Yrjö Räsäsen ja Kalle Saarisen, ja 3 haavoittunutta sotilasta sekä 1:nen K.K.K. 2 kaatunutta, sotilaat Toivo Lensun ja Uuno Raatikaisen, ja 1 haavoittuneen aliupseerin.

2:nen pataljoona oli saanut käskyn puhdistaa Voronkinan, sittenkuin 1:nen pataljoona olisi vallannut Ruskij Borin. Viimemainitun valtauksesta tiedon saatuaan jääkärikapteeni Salminen antoi 20 p:nä 5:nnelle ja 6:nnelle komppanialle käskyn marssia Ruskij Boriin ja hyökätä sitä kautta Voronkinan kimppuun, jota Pohjan Poikain tykistö oli ampunut jo useampina päivinä. 4:nnen komppanian tuli samanaikaisesti lähettää omalta suunnaltaan taistelupatrulleja Voronkinan luoteisreunaan.

5:s ja 6:s komppania lähtivät liikkeelle, mutta niiden hyökkäys Voronkinaa vastaan jäi kesken alkaneen lumituiskun vuoksi. Kylän valtasi 4:s komppania lyhyellä, mutta kiivaalla taistelulla. Vänrikki Luostarinen kertoo siitä:

»Käskyn mukaan lähetän taistelupatrulleja. Saan vielä lisäksi 30 virolaista vasemmalle siivelle käytettävikseni. Valloitan ja miehitän niiden ja 5 suomalaisen kera Alehnovan kylän Vakasarin pohjoispuolella ja niinikään muutamia kukkuloita Shirkovan kylän pohjoisliepeiltä. Saamme täten mainiot asemat, joista on hyvä jatkaa taistelupatrullien lähettämistä.

»Noin klo 4 aikaan kuuluu kiivasta ammuntaa Voronkinan takaa. Ajattelen, että nyt 5:s ja 6:s komppania hyökkäävät kylään. Tuli taukoaa kuitenkin kohta. (Kuulin myöhemmin, että komppaniat olivatkin jättäneet hyökkäyksen kesken.) Lähetän vänrikki Niilo Reinikan ja aliupseeri Albin Pöyryn johdolla taas yhden 10-miehisen patrullin Voronkinaan. Luulen kylän olevan tyhjän vihollisesta, kun sieltä ei enää ammuta meitä kohden, ja arvelen, että vaikkei niin olisikaan, niin meidän suunnaltamme yht'äkkiä hyökkäämällä yllättäisimme vihollisen. 3 ryhmän kanssa olen asemissa valmiina ryntäämään perästä. Arveluni osoittautuu oikeaksi. Hämmästynyt vihollinen menettää toimintatarmonsa, kun meidän puoleltamme hyökätään.

»Seuraan patrullin kulkua. Se on jo kylän laidassa. Jokunen laukaus pamahtaa. Patrulli jatkaa matkaansa. Ammunta kiihtyy. Silloin hyökkään 3 ryhmäni kanssa patrullin avuksi. Tavattuamme sen aloitamme kylän puhdistuksen. Lyhyen, kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen n. 150-miehinen vihollinen lähtee pakenemaan Kranzovaa kohden.

»Yhden ryhmän kanssa lähden puhdistamaan kylää itäänpäin lähetettyäni 2 ryhmää Shirkovan puoleiselle alueelle. Olen ratsain. Etenemme Kirovoa kohden. Vihollista ei näy. Saavumme jo kartanon puistokujaan. On hämärää.

»Yht'äkkiä ketju, n. 150 miestä, ilmestyy kartanon takaa. Luulen sitä virolaisiksi, jotka mahdollisesti ovat aloittaneet etenemisen vasemmalta käsin. Molemmin puolin lähetään. Tultuamme n. 100 m. päähän annan pojille merkin seisahtua. Silloin erotan venäläisiä sanoja.

»Bolshevikeja!

»Nyt nekin huomaavat meidät ja alkavat epäillä, mutta eivät vielä näy olevan varmoja, ehkä luulevat meitä Kranzovasta tuleviksi 'tavaritsheiksi'.

»Ajattelen, että hukka meidät perii. Takanamme on aukeaa yli kilometrin. Edessä olevasta ketjusta 3 miestä lähenee tarkastamaan, keitä me olemme. Aliupseeri Aatu Hiivan kanssa lähden niinikään muutaman metrin lähemmäksi. Vieläkin näet ajattelen, että jospa ne sittenkin ovat virolaisia. Kujan puut vielä hämärän lisäksi varjostavat, niin ettei voi erottaa käsivarsinauhoja.

»Tulemme näin 50 m. päähän bolshevikisotilaista. Yht'äkkiä he huutavat: finljandskija tai jotakin siihen tapaan. Kiroten laukaisen browninkini ja Hiiva kiväärinsä. Yksi miehistä kaatuu. Käännän hevoseni ja huudan pojille, että he peräytyisivät. Alamme rientää Voronkinaa kohden.

»Vihollisketju ampuu. Kuulaa tulee. Korvissa vinkuu. Kannustan hevostani. Browninki on lujasti kourassa. Aivoissa on vain yksi ajatus: jos hevonen kaatuu tai minä haavoitun ja putoan hevosen selästä, niin en elävänä antaudu. Browningissani on vielä 5 kuulaa: 4 ryssille, 1 minulle itselleni.

»Ammunta kiihtyy. Kannustan entistä tiukemmin. Ystäväni Liisu-ratsu näyttää ymmärtävän tilanteen. Matalana korskuen laukkaa, lentää yli särjetyn sillan. Hiljennän vauhtia, sillä huomaan, että kuulat lentävät ylitse.

Vänrikki Reinikka on joukkoineen saapunut kylän reunaan. Kohta pojat tulevat perässäni. Hiivalta on mantteli siekaleina, mutta miehessä ei ole naarmuakaan. Bolshevikit hämmästyivät kai niin, etteivät muistaneet tähdätäkään, laukoivat vain. Jos he olisivat malttaneet oikein ampua, olisimme kaatuneet joka mies aukealle. Komennan tulta hovia kohden. Kohta vihollinen vetäytyy jälleen takaisin.

»Minut kutsutaan pataljoonankomentajan luo. Siellä tiedetään jo tapahtuma. Pataljoonankomentaja ehdottaa, että tekisin poikineni hyökkäyksen Kirovon kartanoon. Mielihyvällä suostun siihen, saanhan siten maksaa äskeisen löylyn.

»Menen komppaniaan ja ilmoitan aikeen miehistölle. Mutta pojat ovat siksi väsyneitä monen päivän ponnistuksista — useilta ovat sitäpaitsi jalat paleltuneet — etteivät he mielellään vapaaehtoisesti lähde. Ainoastaan 8 miestä tarjoutuu. Se on liian vähän. Ilmoitan pataljoonankomentajalle, ja hän ymmärtää kyllä poikien aseman. 4:s komppania on ollut koko ajan etulinjoilla, ja on ollut jo puhetta, että se siirrettäisiin muutamaksi päiväksi lepäämään.»

4:s komppania majoittui Vakasariin, 5:s ja 6:s komppania Voronkinaan ja 2:sen pataljoonan esikunta ambulanssin kera Solovjevaan.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 haavoittuneen sotilaan ja 5:s komppania 5 haavoittunutta sotilasta sekä patteri 1 haavoittuneen sotilaan.

Neiti Pohjala kertoo Voronkinasta:

»Taistelun tauottua kylä on aivan hävityksen vallassa — pääasiassa meikäläisten tykkitulen tuhoa. Mökki toisensa vieressä on tuhkaraunioina. Aavemaisia, matalia kiviseiniä vain on pystyssä. Vaatearkkuja ja huonekaluja on siirretty pihamaalle, jotta säästyisivät tulipalolta. Savu nousee kytevistä raunioista, paikoin on vielä ilmitulta.

»Kun tulen kylään, tapaan siellä vanhan, kumaraselkäisen vaimon, joka vipulaitteessa kantaa kahta vesiämpäriä. Virolaiseen 'tere' tervehdykseeni saan venäläisen vastauksen.

»'Onkohan tuokin bolsheviki?' kysäisee toverini.

»'Eihän tuollainen enää voi olla bolsheviki eikä mensheviki, ei punainen eikä valkoinen.'

»'Niin, siinä on vain kohta hautaan vierivä ihminen.'

»Eukko pysähtyy eteemme, laskeutuu polvilleen. Ristinmerkkejä tehden ja venäjänkieltä oudosti murtaen selittää hän viimeisten päivien tapahtumia. He ovat maanalaisissa kellareissaan maanneet suojaa etsien, 'paha mies' on ryöstänyt heidän tavaransa, monta miestä tullessaan murhasi, vielä useamman lähtiessään.

»Ihmisiä ilmaantuu vähitellen kylään. Muutamia olkikattoisia hökkeleitä on aivankuin huomaamatta säästynyt. Niiden varjossa harmaahapsiset vanhukset ja paljasjalkaiset lapset värjöttävät. Yön viima käy läpi ohuen vaatekerran, kyyneleet vierivät poskelle.

»Siellä täällä makaa bolshevikien rääkkäämiä ihmisiä, joiltakin on niska väännetty nurin, toisilta sormet katkaistu j.n.e.

»Eläimiäkin on joutunut tulen uhriksi. Palaneita eläinruumiita makaa navettojen raunioissa.

»Kylän pienessä katolilaisessa temppelissäkin on hävityksen jälkiä.
Jumalankuvat ovat rikki ja heitettyinä pitkin lattiaa.»

Seuraavana päivänä, 21.3., 2:nen pataljoona oli vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania sai käskyn lähteä liikkeelle klo 9 ap., vallata Shirkovan kylän ja edetä sieltä aina Nastahinaan. 6:nnen komppanian ja 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta tuli samanaikaisesti hyökätä Voronkinasta Kirovon kartanoon.

Päivän taistelut olivat erittäin kiivaat. Molemmin puolin tykistöt olivat vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania valtasi nopeasti Shirkovan, mutta Nastahinasta vihollinen ei luopunut yhtä pian. Se piti myös kauan puoliaan Kirovossa, mutta klo 5 ip. se oli pakotettu luopumaan kiivaan taistelun jälkeen Nastahinasta, Kirovosta ja Valujevosta.

Vänrikki Luostarinen kertoo päivän taisteluista, jotka olivat kaikkein raskaimmat 4:nnelle komppanialle, seuraavaa:

»Shirkovan kylä on korkeilla vuorilla Voronkinan ja Kirovon pohjoispuolella. Otamme asemat kylän lounaisreunalla ja aloitamme hyökkäyksen heti aukeita kukkuloita myöten kauheassa ristitulessa. Taistelemme tuimasti talo talolta, kukkula kukkulalta — aina vain eteenpäin.

»Parin tunnin ottelun jälkeen saammekin kylän haltuumme. Otamme asemat ja avaamme tulen Nastahinaan ja Kirovoon päin. Kuulaa tulee joka suunnalta. Urhoollinen ja rohkea vänrikki Reinikka haavoittuu, miehiä niinikään, toinen toisensa jälkeen. Mutta asemissa on pysyttävä, jos mieli 6:nnen komppanian saada Kirovo. Yhä useampia haavoittuu. Koetan lohduttaa ja rohkaista poikiani.

»Taistelu kestää koko päivän. Emme saa ruokaakaan. Vihollinen tekee sisukasta vastarintaa.

»Jotkut ovat jo niin rasittuneita, että napisevat — eivät pelosta, vaan väsymyksestä. Miehet ovat tapelleet, nähneet nälkää, eivätkä ole saaneet nukkua. Monen hermosto on niin pilautunut, että he eivät pääse uneen edes vähäisinä lepohetkinään. Mutta ei auta — Nastahina on määrätty valloitettavaksi, ja me valloitamme sen.

»Vihollinen pitää yllä kiivasta tykkitulta. Mutta vihdoin sen täytyy antaa perään. 6:s komppania hyökkää Kirovoon, me Nastahinaan ja illalla klo 5 ne on vallattu. Punaisilta on kaatunut kymmenittäin miehiä.

»Koko yön on raskasta vartiopalvelusta. Kuljen vartiopaikasta toiseen.
Poissa on miehistä entinen reippaus. Koetan rohkaista:

»'Kohta olemme Pihkovassa.'

»'Emme pääse sinne. Pieneksi käy joukkomme, jos tällaisia päiviä tulee useampia. Moni ystävä on poissa. Emmekä me ole tulleet valloittamaan Virolle alueita, vaan vapauttamaan veljesmaata. Sopimus oli vain rajalle asti, ja nyt olemme Venäjän maassa. [Erehdys!]

»Koetan selittää, että sitä parempi, jos jaksaisimme mennä vaikka Moskovaan saakka. Mutta se ei auta. Pojat ovat väsyksissä: koti-ikävä kaivaa heitä. Epätoivo pyrkii mieliin yhtämittaisissa taisteluissa.»

2:sen pataljoonan tappiot olivat: 4:s komppania: 1 kaatunut, sotilas Edvard Niikkula, 1 haavoittunut upseeri, vänrikki Reinikka, 1 haavoittunut aliupseeri, kersantti Viljo Valtanen, joka sittemmin kuoli haavoihinsa, ja 9 haavoittunutta sotilasta, joista Teodor Tuomela kuoli myöhemmin haavoihinsa; 5:s komppania: 1 haavoittunut upseeri, jääkärivänrikki Dahlman, 1 haavoittunut aliupseeri ja 4 haavoittunutta sotilasta, joista 1, sotilas Juho Ahonen, kuoli myöhemmin haavoihinsa; 6:s komppania: 3 haavoittunutta sotilasta sekä 2:nen K.K.K.: 1 kaatunut, sotilas Eino Lahti, ja 1 haavoittunut sotilas.

Tämän päivän taistelut jäivät 2:sen pataljoonan viimeisiksi. Yhtämittaisen marssimisen, taistelemisen ja vartioimisen uuvuttamat ja lakkaamattomien hälyytysten ja tykkitulen hermostuttamat komppaniat eivät jaksaneet enää. Ensimmäisenä 4:s komppania ilmoitti 22 p:nä, että sotilaat eivät tahdo enää edetä kauemmaksi.

Se siirrettiin Voronkinaan lepäämään ja tilalle Nastahinaan lähetettiin 6:s komppania. Koko pataljoonan miehistö tahtoi yleisesti kotiin.

Vänrikki Luostarinen kertoo näistä pataljoonan viimeisistä vaiheista
Petserin rintamalla:

»Huomaan miehistössä kiihtymystä. Aliupseerit selittävät, että toiset komppaniat eivät aio enää edetä. Iltapäivällä eräs sotilas tuo minulle kirjelmän, jossa miehistö ilmoittaa, ettei se enää lähde näin vähin joukoin hyökkäämään. Teen raportin pataljoonankomentajalle. Menen puhuttelemaan miehiä.

»Selitän, ettei meidän enää tarvitsisikaan tehdä monta hyökkäystä, ennenkuin olisimme Isborskissa. Mutta he vastaavat, että virolaiset eivät kuitenkaan kykenisi sitä pitämään. Isborskin kävisi samoinkuin Marienburgin. Emme me ole palkkasotureita, vaan veljeskansan auttajia. Meitä on jo mennyt l/2 komppaniaa, jäljellä on vain viitisenkymmentä miestä, asekuntoisia vain 30—40, ja koska toisetkin komppaniat kieltäytyvät etenemästä, emme me yksin lähde. Olemme olleet jo 3 kk. rintamalla saamatta lomaa. Varustukset ovat huonot, ei ole jalkineita. Kotimaassa suunnitellaan sitäpaitsi Pietarin retkeä. Sinne meidän on päästävä. Vaaterahoja emme ole saaneet. Olemme olleet 2 viikkoa yhtämittaisissa taisteluissa. Kärsineet vilua. Vaatteet kuhisevat täitä. Yöllä ei saa lepoa. — Näin he selittävät. Ja minä ymmärrän heidät, vaikka sydäntä kirvelee ajatellessa, että nytkö käännymme, nyt, kun vihollisen vastustus on murrettu ja 3 rykmenttiä tuhottu. Vaikka olemmehan jo nytkin tehneet paljon.

Edessä olevat maisemat ovat aukeita. Yhtä aavaa kilometrittäin. Pihkovan suot häämöttävät takana. Ehkä poikia vaivaa aavistus, että jos jatkamme, käy meidän kuin karoliinien, jotka kuolivat Liettuan soille.

»Lisäksi vaikuttaa poikiin lamauttavasti tieto, että vihollinen uhkaa Valkia. He ajattelevat, että Viro ei kykene puolustamaan sitä, minkä me valloitamme. Kansa on sitäpaitsi käynyt kiittämättömäksi. Miksi uhraisimme enempää kallista verta? — Nämä ovat noiden rakkaiden, urhoollisten poikieni ajatukset. Sama henki on koko pataljoonassa.»

Neiti Pohjala kirjoittaa:

»6:nnen komppanian olo Nastahinassa on ehkä tukalinta. Kerrankin sotilaat vasta viime hetkessä pelastuvat palavasta asunnosta.

»Tapaan siellä erään pohjalaispojan, joka kylän ulommaisessa laidassa seisoo vahdissa. Hän on väsynyt, yskii pahasti, tuntee nälkää ja vilua sekä näyttää hiukan levottomalta, vaara kun on liian lähellä.

»'On ollut verinen päivä tänään', sanon.

»'Niin on. Kyllä sitä väkistenkin tulee ajatelleeksi, kannattaako tämän kansan tähden uhrata näin paljon. Nytkin on valloitettu ryssäläisiäkin kyliä virolaisille. Mutta kyllä meidän pojat omaa maataan eniten ajattelevat, kun täällä taistelevat. Oman maan kunniahan tässä myöskin on kysymyksessä.'

»Ajattelen kertoa, että olemme saaneet Suomesta sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, ettei Virossa kaatuneilla ole isänmaassa tilaa, mutta sanat kuolevat huulilleni. Hän taistelee isänmaansa puolesta, hän uskoo, että hänen työnsä, kaikki se kärsimys, vaiva ja elämän alttiiksi paneminen ymmärretään täysin kotimaassa, ja tuo tietoisuus kannustaa häntä kuolemankin edessä. Kukapa voisi riistää hänen ainoaa uskoaan, joka auttaa häntä kurjuudenkin keskellä?

»Käännyn takaisin, tykkien jyske yhä kiihtyy. Kun olen jonkin matkaa kulkenut, kuulen takanani hevosen kavioiden kopseen. Katson ja näen sanitäärien kuljettavan matalassa reessä harmaatakkista, veristä sotilasta.

»'Mistä tämä?' kysyn.

»'Tuossa ladon vieressä oli vahdissa, bolshevikien granaatti tuli ja pirstoi koko miehen.'

»'Minne viemme ruumiin?' kysyvät sanitäärit.

»' En oikein tiedä, kun Suomessakaan ei kuulu olevan tilaa Virossa kaatuneille.'

»Sotilaita kokoontuu ympärille. Muutamat ovat jo aikaisemmin saaneet tietää sähkösanoman sisällyksen, jossa ilmoitetaan, ettei Suomi huoli maansa puolesta kaatuneen sotilaan ruumista. Nyt he tahtovat saada siitä varmuuden, ja kun kuulevat, että asia todellakin niin on, tulee väsymyksen uurtamiin piirteihin outo katkeruuden jäykistys. Eräs sotilas virkkaa:

»'Me olemme kadottaneet isänmaamme, minä en palaa koskaan takaisin, liityn Viron armeijaan.'

Sanitäärit lähtevät kuljettamaan ruumista edelleen. Jo neljäs Oulun pojista on Pihkovan rintamalla henkensä menettänyt.

»Jokainen lähtee työhönsä sanaakaan sanomatta. Väsymys tunnetaan kymmenkertaisena.»

Näinä rintamalla olon viimeisinä päivinä 6:s komppania menetti 2 kaatunutta sotilasta, Nikolai Pällin sekä Väinö Paason, jonka kaatumisesta yllä on kerrottu, ja 1 haavoittuneen sotilaan.

Yleinen väsymys oli vallannut 2:sen pataljoonan. Halu päästä pois rintamalta kasvoi ja laajeni yhä. Pataljoonan sotapäiväkirja mainitsee 24—26 p:ltä ainoastaan: »Mieliala lamaannuksissa», mutta jo 27 p:ltä se kirjoittaa: »Mieliala äärimmäisen kiihoittunut.»

Pataljoonan kieltäytyminen etenemästä ei kuitenkaan vaikeuttanut tilannetta rintamalla. Jo 21 p:nä oli näet jääkärimajuri Snellmanille saapunut eversti Kubbolta käsky keskeyttää operatsioni, kunnes ilmat lämpiäisivät, ja pakkasta jatkui yhä. Etenemistä Panikovitshia kohden tältä suunnalta ei siis missään tapauksessa olisi jatkettu välittömästi.

22 p:nä tapahtui sitäpaitsi Viron armeijan ylipäällikön, kenraali Laidonerin ja eteläisen rintaman ylipäällikön, eversti Puskarin välillä eteläisen rintaman tilannetta koskeva keskustelu, josta niinikään käy selville, että ylimmät päälliköt olivat päättäneet toistaiseksi keskeyttää Petserin ja Isborskin operatsionin. Se oli, Viron operatiiviesikunnan päiväkirjan mukaan, sisällöltään seuraava:

Eversti Puskar:

»Viime päivien kovan kylmyyden vuoksi Isborskin operatsioni jäi tästä päivästä lukien väliaikaisesti pysähdyksiin siksi, että tappiot ovat, etupäässä kovan pakkasen takia, suuret. On paljon paleltuneita. Vasemmalla sivustalla 7:s rykmentti on valloitetulla Orravan linjalla, sille tueksi olemme lähettäneet 2 panssariautoa. Edelleen etelää kohden rautatien tienoilla vihollinen koettaa häiritä 2:sta rykmenttiä vain vakoilulla. Juuri eversti Kubbolta saatujen tietojen mukaan Pohjan Pojat ovat lähestyneet Panikovitshia, ja siellä taistelu on käynnissä. Yleensä vastustaja idässä yrittää kaiken aikaa keskittää joukkojaan heikon 7:nnen rykmentin vasenta sivustaa vastaan. Se on sille sitäkin helpompaa, kun meidän rajavartiopataljoonamme osat ovat vasta Räpinässä ja suuri aukko jää niiden ja 7:nnen rykmentin vasemman sivustan väliin. Sinne tyhjään kohtaan yritimme ja yritämme edelleen sijoittaa venäläisiä, mutta huolimatta kaikista käskyistä he ovat tähän mennessä päässeet vasta vähän Räpinän eteläpuolelle. Sittenkin luulemme, että idässä olemme nyt enemmän tai vähemmän vahvoja. — Suomalaisten länsipuolella Viljandin, Tallinnan ja Tarton pataljoonat ovat entisillä paikoillaan. 1:nen ratsurykmentti, jonka eilen piti Viljandin ja Tallinnan pataljoonien väliltä tunkeutua vihollisen selän taa työntääkseen sen Vörun suunnalta takaisin viertotietä kohden, ei saanut tehtäväänsä suoritetuksi, kun rykmentti lähti kaikista annetuista ohjeista huolimatta liikkeelle liian myöhään, eikä voinut murtautua kauaksi. Samoin se ei tänäänkään onnistunut täyttämään tehtäväänsä, yön kuluessa vihollinen oli näet täksi päiväksi sulkenut siltä lujemmin tien. Nyt rykmentti on Viljandin ja Tallinnan pataljoonien välillä yrittääkseen, jos asianhaarat sen suinkin sallivat, uudelleen Vastseliina—Meksin kautta bolshevikien taakse. — Edelleen länttä kohden Tallinnan pataljoonan osat ovat liikkuneet Sennenin kautta eteläänpäin. Totta puhuen on vihollinen vastustanut viime aikoina hyvin sitkeästi, yrittänyt hyökätä oikein tuimasti ja — mikä on pahinta, ja mitä vastaan meidän pienin voimin on vaikeaa taistella — koettanut käyttää kaikenlaisia pieniä metsäteitä ilmestyen meidän selkämme taakse. Kaikkein vaikein asema on tänään kapearaiteisen rautatien suunnalla, jossa vihollisen on onnistunut valloittaa Koikylän kartano. Tästä piiristä se tekee vakavia yrityksiä Karulan kartanoon. Sitä vastassa olevat kapearaiteisten panssarijunien voimat ovat hyvin pienet. Scoutit ovat lähteneet pois, uusi täydennys on harjautumatonta taisteluissa, ja sitäkin on liian vähän. Yksi panssarijuna ja paikallisen suojeluskunnan osat ovat Ahejärven ympäristössä. Sitäpaitsi siirrämme tälle tienoolle yhden kevyen patterin. Mutta se kaikki on liian vähän, kun 3 vihollisen lättiläistä rykmenttiä toimii tällä suunnalla. Koska on vaikeaa saada jalkaväkeä avuksi, aiomme käyttää hyväksemme merimiehiä. Mutta hekin ovat niin perin vilustuneita ja väsyneitä, että, kapteeni Irwin sanojen mukaan, heihin ei nyt ole luottamista. Olisi varmaankin siis kaikkein parasta, jos koettelisimme eversti Jansenin rykmenttiä [valkoisten lättiläisien ensimmäinen, Virossa järjestetty joukko] lähettämällä sen kapearaiteisen rautatien suuntaan, Hoppenhofia kohden. Jos se suoritettaisiin nopeasti, olisi se paras apu. Kaiken sen järjestämisestä en ole vielä puhunut eversti Jansenin kanssa. Luultavasti hän ei kuitenkaan vielä huomenna voisi siellä ryhtyä toimimaan. Sitäpaitsi en vielä tiedä, kuinka mielellään hän tahtoo edetä Marienburgin suuntaan. Missä on Kalevan maleva? Olen odottanut sitä, mutta en ole kuullut siitä mitään.»

Kenraali Laidoner:

»Teidän suunnitelmanne lättiläisten suhteen on oikea, ja he ovat täydellisesti käytettävissänne. Aikomuksemme olikin aikanaan hyökätä Marienburgin kautta Kreitsburgiin. – – Kalevan maleva lähti tänään Kortista klo 4 ip. Valkiin. Scoutit kokoutuvat Viljandiin. Aion muodostaa niistä yhden kunnon pataljoonan ja uskon, että sitä voidaan koetella jo lähipäivinä. Kun Petserin suunnassa operatsionin pysähdytitte, niin pidättäkää suomalaisiakin; heidän on turhaa yksin hyökätä. Teidän lähin tehtävänne on nyt järjestää kapearaiteisen rautatien suuntaa, ja sitten tulee muodostaa uusi suunnitelma, missä ja miten toimia.»

Eversti Puskar:

»Suomalaisten hyökkäys Panikovitshin suunnalla jää itsestäänkin pysähdyksiin. Panikovitshi on nykyhetkellä myöskin tärkeä senvuoksi, että suljemme viertotien. Suomalaisten lisäksi myöskin 2:sen ja 7:nnen rykmentin osat etenevät; muuten vihollinen voisi sieltä liikkua hitaasti eteenpäin länttä kohden, niinkuin tämän päiväisistä tapauksista voi huomata. Samaa vakuuttavat kaikki vangit. Siksi emme voi Isborskin suunnalla jäädä paikoillemme toimettomiksi. — Tänä yönä koetamme toimittaa Kuperjanovin pataljoonan Valkiin. Se on ainoa reservi, mitä meillä nyt on käytettävissä.»

Kenraali Laidoner:

»En tarkoittanut, että Teidän tulisi muuttaa suunnitelmianne, vaan että jos Te jossakin olette pysähdyttäneet hyökkäyksen, niin on tarpeen, etteivät naapurirykmentitkään toimi yksinään.»

Eversti Puskar erehtyi kuitenkin väittäessään, että suomalaisten hyökkäys oli jäävä itsestään pysähdyksiin. 2:nen pataljoona ei tosin enää edennyt, mutta 1:nen oli sitä vilkkaammassa toiminnassa.

22 p:n aamuna 1:sen komppanian 3-miehinen patrulli joutui Kastlinan kylän laidassa viertotiellä taisteluun vihollisen kanssa. Yksi Pohjan Pojista jäi haavoittuneena kentälle. Jäljelle jääneet pääsivät lievästi haavoittuneina takaisin.

Jääkäriluutnantti Koivisto päätti silloin ryhtyä hyökkäykseen ja antoi käytettävänään olevalle patterille käskyn avata tulen Kashinaa vastaan. 3:nnen komppanian tuli edetä Rogosinasta Goronzarovan, Shumilkinan ja Madalovan kautta viertotielle ja hyökätä sitä pitkin Kashinaan. 1:sen komppanian tehtävänä oli asettua asemiin Molginan kylän etelälaitaan pitäen vihollisen huomiota sinne kiinnitettynä, lähettää 1 ryhmä 1 konekiväärin kera kaikessa hiljaisuudessa bolshevikien selän taa ja rynnätä sitten yhdessä 3:nnen komppanian kanssa Kashinaan.

3:s komppania lähti Rogosinasta liikkeelle klo 12 päivällä ja tapasi jo 15 minuutin kuluttua 100 miehen ja 1 konekiväärin vahvuisen vihollisen Shumilkinassa. 45 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen punaiset lähtivät sekasorrossa pakenemaan jättäen taistelukentälle 20 ruumista. Senjälkeen komppania pääsi vastarinnatta viertotielle ja lähti etenemään Kashinaa kohden.

Siellä majailevan, 150-miehisen vihollisen huomio oli kokonaan kiintynyt maantien pohjoispuolella olevan Molginan kylän luona asemissa olevaan l:seen komppaniaan. 3:nnen komppanian hyökkäys tuli sille täydellisenä yllätyksenä. Kun lisäksi 1:nen komppania ryhtyi samaan aikaan ryntäämään Kashinaa vastaan, hajautuivat bolshevikit täydessä pakokauhussa. 31 vihollista antautui vangiksi, kymmenkunta jäi kaatuneina kentälle. Kashinan itäpuolelle lähetetty ryhmä 1:sestä komppaniasta kävi idästä vielä pakenevien kimppuun avaten tuhoisan tulen. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 1 »Colt» konekivääri, muutamia kymmeniä kiväärejä ja 30.000 kiväärinpanosta.

Senjälkeen luutnantti Jokioinen eteni 20 miehen kera Einsiedelei
Mihalkinaan, joka valloitettiin puoli tuntia kestäneellä taistelulla.

1:nen komppania majoittui Kashinaan, kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa, Patsevassa ja Shumilkinassa. 3:s komppania asettui Molginaan, varmistus Nankinassa.

Pataljoonan tappiot olivat: 1:nen komppania: 3 haavoittunutta sotilasta ja 3:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista m.m.:

»Tykistöllemme on annettu määräys pommittaa Kashinan kylää. Äärimmäiset talot leimuavat siellä jo tulessa.

»Yön aikana bolshevikit ovat kuljettaneet satoja kuormia asemiemme ohitse, ryöstötavaraa ja ammuksia. Vielä nytkin kuuluu tieltä vähän väliä reen jalasten kitinää. Asetamme kevyen konekiväärimme mainiolle paikalle, josta voimme pitää silmällä palasta leveästä viertotiestä.

»Jo pistäytyvätkin näkyviimme hevonen ja korkea tavarakuorma.
Konekiväärimme pääsee ääneen.

»'Sivu', kuiskaa ampujamme lyhyesti ja jää odottamaan toista.

»Pian se saapuukin. Ampujamme parantaa asentoansa. Varmistin on vedetty alas. Minä olen työntänyt kasetin paikoilleen. Tata-ta-ta… Hevonen kaatuu, koettaa nousta, mutta turhaan ja jää sitten retkottamaan aisojen väliin kuin uupunut kuormakoni ainakin.

»3:s komppania on alkanut hyökätä, ja me seuraamme esimerkkiä. Yksi ryhmä on lähetetty metsän kautta sulkemaan poispääsyä. Sen suunnalta kuuluu jo laukauksia.

»Syöksymme eteenpäin. Tapaamme haavoittuneen patrullimiehemme vielä hengissä, joskin voimattomana. Toinen koura puristaa munapommia, jonka ympärille sormet ovat takertuneet raudanlujina. Sanitäärit vievät hänet sidottavaksi.

»Ryntäämme ohi palavien rakennusten. Mikä helvetillinen kuumuus, rätinä! Kattoja luhistuu alas kumeasti paukahtaen, ja polttavia kipinöitä sinkoaa ylös korkeuteen.

»Saamme joukon vankeja. Likaiset bolshevikisotilaat ajamme kuin karjan yhteen kohti. On määräys lähettää ne virolaisille. Yht'äkkiä laukaus pamahtaa, ja kuula viheltää ohitsemme. Kuin sähköiskun saaneina vilkaisemme ympärillemme. Epäluulomme kohdistuu vankeihin.

»'Kädet ylös!'

»Vangit nostavat kätensä. Silloin pamahtaa uudelleen. Nyt meille selviää, että jostakin talosta ammutaan. Sisukas kommunisti on piilottautunut erääseen tupaan. Piiritämme talon, ja mies saa pian surmansa. – – –

»Kenttävartiota on aivan rasitukseen asti. Koko komppania on huvennut 50 mieheen, eikä niistä puoletkaan ole aivan terveitä. Täitten kanssa olemme helisemässä, vaatteita kun ei ole voinut muuttaa viikkokausiin.

»Saamme lehtiä. Niitä on tullut koko, joukko, kirjeitä samoin. Ne luetaan koko lailla tarkoin ja kuluvat aivan resuiksi.

»'Mitä sinne kotiseudulle kuuluu?'

»'Terveinä ovat ja hartaasti toivovat takaisin.'

»'Vai niin.'

»Kuiva: vain niin.

»Palelemme. Minä en ole viikkokausiin vetänyt saapasta jalastani.
Rikkinäinen sukka on kuin liimautunut kiinni ihoon.

»Saamme sitten eräänä päivänä sukkia. Miten tervetulleita ne ovatkaan! 'Lottiemme' kutomia siellä kotimaassa. Kun vedän sukkaparini jalkaan, kahisee sisällä jokin paperi. Tervehdys Suomesta! Sirolla naisen käsialalla piirrettynä: 'Sinun puolestasi rukoileva tyttösi N.N.» Jostakin Pohjanmaalta. En ole joutanut kirjoittamaan, ei tullut sitä tehdyksi. Tapeltiin ja unohdettiin…'»

Kashinan valtauspäivästä kertoo joukkueenjohtaja Sammalisto vielä seuraavan pikku tapahtuman:

»Samana iltana kuin kylään hyökättiin, sattuu eräs hauska tapaus. Kiireesti peräytyessään bolshevikit ovat jättäneet jälkeensä m.m. puhelinjohtonsa, joka vie heidän nykyiseen olinpaikkaansa.

»Viertotiellä etuvartiossa olevat Pohjan Pojat huomaavat, miten puhelinjohto, joka on maantien ojassa, hiljalleen liikkuu viholliseen päin. Mitäs muuta kuin he käyvät lankaan kiinni ja yrittävät vetää sitä takaisin. Se onnistuukin aluksi. Mutta kun vastustaja saa 'apujoukkoja', rupeaa kissanhännän veto käymään tasaväkiseksi, kunnes lanka tuntemattomasta syystä katkeaa lopettaen tämän harvinaisen voimainmittelyn. Bolshevikit siitä suuttuneina alkavat kiivaasti ampua kaikilla aselajeilla etuvartiostomme majapaikkaa saadenkin sisällä tuvassa olevat kiireimmän kaupalla ajetuiksi vähäksi aikaa ikkunasta ulos.»

Seuraavana päivänä, 23.3., Pohjan Pojilla ei ollut huomattavia taisteluja. Etuvartijat kahakoivat keskenään. Vihollisen tykistö pommitti myös koko päivän Einsiedelei Mihalkinaa. Jääkäriluutnantti Koivisto antoi käytettävänään olevien tykkien niinikään iltapäivällä ampua hakutulta Pienen ja Suuren Mihalkinan kyliin. Päivän kuluessa haavoittui tykistöstä 2 sotilasta.

2:nen komppania sai saman päivän aamuna käskyn klo 5 lähteä auttamaan pataljoonan muita komppanioita ja jättää Vastseliinan 2:sen pataljoonan suojattavaksi. Se marssi vihollista tapaamatta Vitkan, Patalkinan ja Shumilkinan kautta Kashinaan, jonne se saapui klo 11 ap. Se vaihtoi heti 1:sen komppanian kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa olevaa lukuunottamatta, jonka 3:s komppania otti vastaan. 1:nen komppania pääsi lepäämään Molginaan kootakseen voimia seuraavan päivän taisteluja varten.

24 p:n sotatoiminnan päämääränä oli Pienen ja Suuren Mihalkinan valtaus. 1:sen komppanian tuli siinä suorittaa päätehtävä. Sen oli kierrettävä vasemmalta metsien kautta vihollisen asemien selkäpuolelle tykistön ampuessa Pientä ja Suurta Mihalkinaa ja 3:nnen komppanian Einsiedelei Mihalkinassa olevan kenttävartion pitäessä punaisten huomiota länteenpäin suunnattuna.

Vänrikki Havas mainitsee l:sestä komppaniasta:

»Iltapäivällä 1:nen komppania on saanut raskaan vartion vaihdetuksi harteiltaan ja saa hetken — ensimmäisen koko rintamakaudella — levätä. Pojat ovat äärettömän uupuneita. Uni ei silti tahdo tulla silmään. Ilma pienissä, täyteen sullotuissa tuvissa on tukahduttavaa. Iho kutisee. Uuden vaikean taistelun odotus jäytää mieliä. Osa miehistä ei ole nukkunut vielä lainkaan, kun klo 3 aamulla hätyytetään ulos, viimeiseen taisteluun, kuten on luvattu.

»Komppania ei ole enää sama reipas taistelujoukko kuin aina ennen. Se ei pelkää nytkään, mutta miesten katseissa on miltei tuskaista uhmaa. Yön pimeässä jonomme lähtee painumaan metsään pitkin kehnoja jalkapolkuja.»

»Samaan aikaan Pohjan Poikain tykit aloittivat tulen vihollisen miehittämiä kyliä vastaan ja ampuivat ne kolmesta kohden palamaan. Kylissä roihuavat tulipalot olivat hyökkääjille suureksi avuksi tienosoittajina.

»3:nnen komppanian 12-miehinen kenttävartio avasi tulen klo 4 ap. Suurta ja Pientä Mihalkinaa vastaan ja ryhtyi käyttäen taitavasti hyväkseen luonnon tarjoamia etuja etenemään bolshevikien kiivaasti ampuessa.

»Sillä välin 1:nen komppania oli päässyt vihollisen huomaamatta vasemmalle sivustalle. Vänrikki Havas lähetti vänrikki Gammelinin 3 ryhmän kera kiertämään vielä kauempaa punaisten selkään. Tämä joukko eksyi kuitenkin, eikä ehtinyt ottaa osaa kylien valtaukseen. Samaan aikaan 3:nnen komppanian urhea kenttävartio ryhtyi hurraten hyökkäämään. 1:sen komppanian jäljellä olevat 3 ryhmää tekivät silloin viivyttelemättä ryntäyksen bolshevikien sivustaan ja selkään. Tälläkin kertaa vihollinen lähti yllätettynä suin päin pakoon erinomaisista asemistaan. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 2 'Colt' konekivääriä ja 10.000 patruunaa y.m. Senjälkeen 1:nen komppania majoittui Pieneen ja 3:s komppania Suureen Mihalkinaan.

Vänrikki Havas lähetti taistelun tauottua 1 ryhmän ajamaan takaa punaisia ja toisen varmistamaan selkäpuolta Kranzovan suuntaan. Kylään jäi niinollen vain 1 ryhmä. Hetkinen kului rauhassa; väsyneet miehet saivat levätä, mutta sitten saapui etuvartijoilta hälyyttävä ilmoitus: bolshevikit olivat tulossa viertotietä pitkin.

Vihollinen, jonka voimat vänrikki Havas arvioi 200 mieheksi, levisi parastaikaa ketjuun ja läheni lähenemistään kylää, jota oli puolustamassa vain kourallinen Pohjan Poikia.

Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin vänrikki Gammelin saapui joukkoineen avuksi, joten kylän puolustamiseen voitiin ryhtyä. Etuvartijat avasivat tulen punaisia vastaan, mutta vetäytyivät pian käskystä muiden rinnalle ketjuun kylän laitaan. Yksi mies, sotilas Yrjö Knuutila, jäi tällöin haavoittuneena konekivääreineen molempien ketjujen väliin ja sai surmansa.

Pohjan Poikain tarkka konekivääri- ja kiväärituli pakotti vihollisen hetkisen kuluttua väistymään. Myöskin pari muuta, punaisten myöhemmin päivällä tekemää yritystä Mihalkinan valloittamiseksi lyötiin takaisin.

Mutta komppanian täytyi olla melkein koko päivä ketjussa. Vihollinen pommitti lakkaamatta kylää, jossa talo toisensa jälkeen syttyi tuleen ja paloi poroksi. Pohjan Poikain vartiosta vapaat miehet saivat hälyytysten väliaikoina majailla riihissä ja saunoissa, mutta niissäkään he eivät olleet turvassa.

Päivän taisteluissa 1:nen komppania menetti 2 kaatunutta, aliupseeri Armas Hyvösen ja sotilas Yrjö Knuutilan, 1 haavoittuneen aliupseerin, Antero Aarnion, joka kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 1 haavoittuneen sotilaan sekä 1:nen K.K.K. 1 haavoittuneen sotilaan. Taisteluissa haavoittui myös yksi 2:seen komppaniaan kuuluva aliupseeri.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista:

»Yö on levoton. Ennen päivän nousua on aloitettava hyökkäys. Pojat paneutuvat makuulle apein mielin. Rynnäkkö on tehtävä meidän koko 50-miehisellä 'armeijallamme', ja ryssiä kuuluu olevan vastassa 900, ehkä enemmänkin.

»'Olisi niin ikävää jäädä tänne vieraan maan multaan', puhelee aliupseeri Hyvönen tietämättä, että tämä päivä on hänen viimeisensä.

»Uni ei tahdo tulla silmiin. Käännellään ja väännellään. Terävänä kiilana olemme tunkeutuneet punaisten väliin pienin voimin.

»Turhaa miestenhaaskausta!… Mutta me yritämme vain nukkua, ja viimein se useimmille onnistuukin.

»Aamupuolella yötä heräämme tuttuun huutoon: ylös, ylös ja matkavalmiiksi! Lähdemme liikkeelle ja kuljemme nopeaa vauhtia, niin että raskaat konekiväärit tuskin voivat seurata. Jonkin aikaa taivallettuamme komppania jakautuu kahteen osaan, joista toinen hyökkää vihollisen kimppuun sivusta, toinen takaa. Joudun ensinmainittuun.

»Metsässä saamme kuulla ensimmäisten harhakuulien vihellyksen. 3:nnen komppanian valehyökkäys edestä on alkanut. Meille annetaan etenemiskäsky. Raju juoksu pehmeässä lumessa alkaa. Läähättäen saavumme aukean laitaan ja painumme siitä hämmästyneen vastustajan kylkeen. Ryntäämme kukkulalle kylää kohden. Tuossa edessämme koko vihollisjoukko pakenee silmittömän kauhun vallassa, ja me lauomme niin, että kiväärinpiippu punoittaa. Olemme jo ampuneet laukun, kaksi tyhjäksi ja hurraten syöksymme pakenevien jälkeen samaan aikaan kuin 3:nnen komppanian kenttävartio ryntää omalta taholtaan. Kylä on meidän.

»Vartiot asetetaan. Muutamme asumaan ylemmäksi kylään, ja samassa vihollisen tykistö alkaa pommittaa juuri niitä taloja, joissa ensin majailimme. Lakkaamaton granaatti- ja shrapnellituli suuntautuu kylään. Mies aina silloin tällöin haavoittuu, ja tykin ammukset repivät molemmat konekiväärihevosemme niin pahoin, että täytyy lopettaa. Saamme olla yhtämittaa ketjussa ja nukummekin sinne. Melkein tylsistyneinä katselemme, kuinka punaryssä juoksuttaa miehiään tuolla vastapäisellä harjanteella, jonne kiväärimme eivät kanna. Sanitäärit kiskovat reessä miehille panoksia ketjuun. Kokkikin yrittää tulla soppakattilan Mutta kun pari granaattia räjähtää keittiön lähellä, niin sekä miehet että hevoset ovat jo vauhkoina ja palaavat rytinällä sinne, mistä ovat tulleet. Me saamme vain kiristää nälkävöitämme ja odottaa.

»Leveä tie kulkee kylän halki, ja sen keskelle puoliväliin viholliskylää kevyt konekivääri ja pari-kolme jalkamiestä ovat asettuneet. Punaiset tekevät äkillisen ryntäyksen. Pojat huomaavat heidät vasta silloin, kun matkaa on enää parisataa metriä hyökkääviin. Kenttävartio aloittaa tulen. Kevyen konekiväärin johtaja lähtee peräytymään toisten jäljessä vasta viime tingassa, saa kuulan reiteensä ja jää sinne makaamaan.

»'Varmasti hän olisi pelastunut', selittää yksi kenttävartion miehistä, 'mutta hän ei tahtonut jättää kevyttämme punaisille ja koetti raahata mukaansa vielä panoslaukutkin. Jälkeen jäi.'

»Saamme tiukasti yrittää, ennenkuin saamme ruumiin noudetuksi tieltä. Ja yhä vain kestää hirvittävä pommitus…»

Illalla jääkäriluutnantti Koivisto antoi komppanioille käskyn vetäytyä pimeän suojassa raunioiksi ammutuista Mihalkinan kylistä. 1:nen komppania majoittui Molginaan, 2:nen Kashinaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:nen komppania varmisti kenttävartiolla Einsiedelei Mihalkinan ja 3:s komppania Kosinan ja Shumilkinan. Vain muutamia miehiä jäi Mihalkinan kyliin.

Seuraava päivä kului taisteluitta etuvartiokahakoissa. Vihollisen hävittävä tykkituli jatkui yhä Mihalkinan kyliin ja Pohjan Poikain uusiin majapaikkoihin. 1:nen komppania otti muilta komppanioilta vastaan kenttävartiot.

Mihalkinat jäivät 1:sen pataljoonan valtaamien lukuisten kylien sarjassa viimeisiksi. Mutta silti Pohjan Poikain taistelut Petserin rintamalla eivät vielä olleet lopussa, joskaan he eivät enää kauemmaksi itään edenneet.

26 p:nä klo 11 ap. vihollinen ajoi 1:sen komppanian etuvartijat lyhyellä laukaustenvaihdolla pois Mihalkinan kylistä ja alkoi tykistövalmistuksen jälkeen hyökkäyksen Einsiedelei Mihalkinaa vastaan, mutta lyötiin verissä päin takaisin.

Heti puolenpäivän jälkeen kersantti Eero Havaan johtama 1:sen komppanian 3:s joukkue vapautui kenttävartiosta, mutta varsinaista tietä pitkin lähtemättä se suuntautui marssimaan poikki hankien kulkevaa polkua pitkin Bogomolovaa kohden. Samassa edestäpäin alkoi kuulua kiivasta laukaustenvaihtoa. Heti oli miehille selvänä, että bolshevikit olivat saartaen käyneet Bcgomolovassa majailevien Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan esikunnan, ambulanssin, kuormaston ja tykkien kimppuun. Hetket olivat kalliit. Kersantti Havas riensi joukkoineen juoksujalkaa kylää kohden kiiruhtaen kaikin voimin.

Vihollinen oli päässyt huomaamatta Kranzovaan ja tehnyt sieltä yllättävän hyökkäyksen Bogomolovaa vastaan. Kylään asettuneet Pohjan Poikain osastot olivat aivan valmistumattomia taisteluun, kun muudan hevosmies ryntäsi pataljoonan esikuntaan huutaen:

— Punaiset tulevat!

Hädin tuskin pataljoonan v t. komentaja, jääkäriluutnantti Koivisto, adjutantti, luutnantti Silventoinen, lääkintämajuri Kallioinen, kirjurit, hevosmiehet ja lähettipojat ehtivät ulos taloista, kun bolshevikit jo hyökkäsivät esiin. Tykkimiehet ja 3:nnen komppanian kylässä lepäilevät osat joutuivat niinikään yllätetyiksi. Syntyi sekasorto. Useimmat eivät tienneet, mitä tehdä. Muutamat harvat juoksivat jääkäriluutnantti Koiviston johtamina kylän laidassa olevalle harjanteelle ja ryhtyivät ampumaan punaisia, jotka saivat haltuunsa koko kylän, pataljoonan esikunnan, kuormaston ja tykit.

Silloin kriitillisimmällä hetkellä kersantti Havaan 2 kevyellä konekiväärillä varustettu joukko ennätti paikalle. 1:sen komppanian muut joukkueet ehättivät myös lähikylästä apuun, juoksivat oikealle sivustalle ja avasivat siltä sunnalta tulen kutsumattomia vieraita vastaan. Kashinasta saapui myös 2:nen komppania juosten paikalle ja levittäytyi ketjuun 1:sen komppanian vasemmalle puolen. Joka taholta käytiin nyt raivoisasti vihollisen kimppuun, ja sen täytyi hetken kuluttua luopua hyvästä saaliistaan ja hajautua pakoon saamatta mukaansa muuta kuin 1 Pohjan Poikain hevosen. Punaiset jättivät taistelukentälle 30 kaatunutta.

Pohjan Poikain tappiot olivat: 1:nen komppania: 2 haavoittunutta sotilasta ja 3:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta.

Taistelun jälkeen komppaniat majoittuivat seuraavasti: 1:nen Djatlevaan, 2:nen Molginaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:sen komppanian kenttävartio oli Kashinan kylässä.

Jo taistelun aikana punaisten 3 patteria oli ampunut mainittuja kyliä.
Pommitusta kesti sitten lakkaamatta koko päivän.

* * * * *

Tähän saakka 1:nen pataljoona oli jaksanut täyttää tehtävänsä, valittanut ja toivonut virolaisten tulevan tilalle, mutta silti kestänyt kaikki rasitukset, kaikki uhraukset, kaiken kurjuuden. Väsymyksestä tylsinä sotilaat suorittivat palvelusvelvollisuutensa, vaikka tuntui siltä, että hermot eivät enää hetkeäkään kestäisi, ja vaikka monet menettivät iäksi terveytensä näinä päivinä ja öinä. Jos he olisivat päässeet lepäämään, olisivat he senjälkeen taas olleet valmiit taisteluihin ja rasituksiin. Mutta se oli mahdotonta, ei ollut reservejä, ja niin koeteltiin Pohjan Poikain kärsivällisyyttä, kunnes se katkesi. Epätoivo oli syöpynyt sotilaiden mieliin. Heillä oli vain yksi selvä ajatus: pois!

Jääkärimajuri Snellman, jolle väsymyksen leviämisestä oli ajoissa tehty ilmoitus, kiirehti virolaisia joukkoja saapumaan Pohjan Poikain molempien uupuneiden pataljoonien tilalle. Vaihtojoukkoja luvattiinkin lähettää, mutta niitä ei tullut. Virolaisilla ei ollut reservejä, eikä naapurirykmenttien rintama-alaa mielellään tahdottu venyttää pitemmäksi kuin se jo oli. Mutta Pohjan Pojatkaan eivät jaksaneet enää.

Jääkärimajuri Snellman matkusti 27 p:nä Vöruun henkilökohtaisesti kiirehtiäkseen virolaisia, koska muuten oli pelättävissä, että Pohjan Pojat lopuksi lähtisivät omin luvin asemiltaan. Joukkoja luvattiin lähettää varmasti saman päivän iltaan mennessä.

Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan miehet lupasivat pysyä paikoillaan klo 6 asti ip. Mutta silloin saapui luvatun vaihdon asemesta ilmoitus, että 2 komppaniaa saisi palata Vastseliinaan reserviin, mutta 1 tuli jäädä etuvartiopalvelukseen. Jääkäriluutnantti Koivisto määräsi 2:sen komppanian suorittamaan viimemainitun tehtävän, mutta useimmat sen sotilaat lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta muiden mukana Vastseliinaan. Vain osa totteli määräystä ja jäi komppanian aliupseerien ja vapaaehtoisten konekiväärimiesten kera asemiin.

Illalla myöhään saapui Vastseliinaan odotettuja virolaisia luutnantti Ainsonin johdolla. He vaihtoivat etuvartioon jääneet Pohjan Pojat, jotka pääsivät palaamaan joukkojensa yhteyteen.

2:nen komppania lähti 28 p:nä luvatta klo 8,30 ap. Vastseliinan asemalle, jonne pataljoonan muut osat marssivat puolta tuntia myöhemmin rykmentin määräyksestä. 1:sen pataljoonan jäännös saapui junalla Valkiin saman päivän iltana klo 7.

28 p:nä klo 1 ip. virolaiset tulivat vaihtamaan 2:sen pataljoonan. Mutta sitä ennen suurin osa 4:ttä komppaniaa, 27 miestä 5:nnestä komppaniasta ja 4 miestä 2:sesta K.K.K:sta ehti jättää omin luvin asemansa.

Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä klo 9 ap.

Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000 kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja 2.413 granaattia.

Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan. He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.

Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys: sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi, vieläpä enemmänkin.

* * * * *

Eversti Kalm kirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:

»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla 14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen patterin miehistölle.»

Joukkojen palattua Valkiin eversti Kalm tarjosi heti upseereille, aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja, joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista tahdottiin yleisesti kotiin.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo rykmentin hajautumisesta:

»30 p:nä luutnantti Kalervo sähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan. Silventoinen tulee iltajunalla, häneltä tarkemmin.'

»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini, luutnantti Silventoinen saapui samana iltana ja kertoi lähemmin tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli eversti Kalm 29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.

»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo, alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen. Upseereista jäivät edelleen eversti Kalmin palvelukseen vänrikit Miettinen ja Riikonen, talouspäällikkö Viljo Riikonen ja jääkärivänrikki Frohne, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.

»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m. laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot, kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeni Påhlsonille.

»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli saattamassa eversti Kalm y.m. upseereja. Eversti Kalm piti puheen kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.

»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.

»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta. Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.

»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien maksu seurasi.

»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen, rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan päällystön ja miehistön mielissä.

»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnantti Koivisto, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan, suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena, mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»

Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnantti Kallion johdolla Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.

Neiti Pohjala kirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:

»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.

»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet työnsä, tyytyväisinä he palaavat.

»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen. Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää toistaiseksi Viroon.

»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan. Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.

»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.

»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…' Siellä on painostus jo lakannut, laulu kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?

»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta, totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»

Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:

»Eversti Hans Kalm!

»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin: murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.

»Eversti Kalmin virolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne ovat kaikille hyvin tunnettuja.

»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen Kuvalehdessä' eversti Kalmia koskeva haastattelu, josta jäivät mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:

»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'

»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat eversti Kalmille niin luonteenomaisia, että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista kuvaa levylle kiinnittämään.

»Pohjan Pojat, joilla eversti Kalm oli rykmentinkomentajana, tuntevat Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme milloinkaan unohda!

»Eversti Kalm oli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea.
Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hän
Virossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaiden
historia vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.

»Mutta eversti Kalm ei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin sotilaskin.

»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat. — Eversti Kalmia on monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu, mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin moniaita lähimmiksi miehikseen.

»Jos kukaan, niin ainakin eversti Kalm luotti rajattomasti jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua komppanian johtoon eversti Kalmin määräyksestä ja yhä uudelleen johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —

»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.

»Kunniaa aina eversti Hans Kalmille Pohjan Poikain rykmentin luojana ja komentajana!»

Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon, jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia. Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa. Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.

Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa monimutkainen loppuselvitys.

Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 eversti Kalm kirjoittaa m.m.:

»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot (kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.

»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen mahdolliseksi.»

* * * * *

Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasi
Suomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.

Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan, lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja sitkeydessä.

Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:

»– – – Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois maasta, Viro itsenäiseksi!

»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.

»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan muodostui. – – Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte, kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!

»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.

»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut, eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua, silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.

»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme, virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen nuorukaisjoukko, tehnyt!

»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja muinaisajan sankareille.

»Terve Teille, Viron sankarit!»

Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.

Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.

Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan. Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtori Göösin, sittemmin ent. kansliapäällikön Arvid Ponnen ja lopuksi liikemies Hannes Hildenin johdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka, että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen, kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa. Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle. — Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomari A.E. Väänänen huolehti näiden kysymysten järjestämisestä.

Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa, käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle, jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä puheenjohtajan, tohtori Ivalon kanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.

Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921 tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m. Suomen sotaministeriölle.

Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.

Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa, jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona. Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi valittiin tohtorit Louhivuori ja Ivalo sekä ylioppilas Lepistö.

Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n. 70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtorit Ivalo ja Louhivuori, kansanedustaja Kokko, ministeri Kallas ja kansanedustaja Alkio, muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.

* * * * *

Sankarivainajat.

KAATUNEIDEN MUISTOLLE.

Vironkielestä mukaillut Karin Hannula.

Syysyön hämärä, utuinen häivä, himmeni maa, jo katosi päivä, kuoleman puistossa puhuupi tuulet, kumpuja näet, ääniä kuulet.

Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät,
kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät,
oksilla pisarat tippuvat hiljaa
multahan — lähelle kuoleman viljaa.

Nukkuvat tuolla kuoleman unta,
putoili kummuille valkeaa lunta.
Hämärä hellästi kumpuja peittää,
tumman vaippansa syysyö heittää.

Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy kappelin laulu, kynttilät välkkyy. Humisee, huokaa kuoleman puisto, henkien yö, vainajain muisto.

Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi. Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.

Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle. Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin sankarihautoihin joka puolella maata.

Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.

* * * * *

Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan »Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja samansukuinen kieli.

Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi, kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.

Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille, vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.

Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat, riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen, vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.

Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä, ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva yhdyselämä pohjautuu.