Suomalaiset Viron vapaussodassa

by Vilho Helanen

8.I.—14.1.1919.

Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3 kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia, puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin tammikuun 5 p:nä m.m.:

»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin rintamasta olla varmoja.»

Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:

»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta paikalle.»

Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua. Luutnantti Erkki Varmavuori tiedustelijoineen, jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun 6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:

'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.

»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä, mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan. Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.

»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme — punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n. 2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman laukauksen jälkeen.

»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia. Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan, granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan, kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki Holger Nygårdin jääkärimanttelin.

»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»

Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti Varmavuoren johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.

Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin komentajalta, everstiluutnantti Seimanilta, jonka komennon alaisena Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen saakka Ekströmin pataljoonan nimellä.

Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150 miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8 p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo siitä:

»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm…' kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään. Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä levähdetään.

»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä lähtenyt tienoolta.

»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa. Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.

»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.

»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi. Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa, he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»

Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella komppanialla.

Eräs sen sotilaista kertoo:

»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan on yli puolen metrin paksulti.

»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.

»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä, joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu, jyrisee, ulvoo.

»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.

»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet tovereistani ovat jo kaatuneet.

»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta. Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. — Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.

»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.

»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme: vääpeli Knut Nilsson, kersantti Artturi Liikanen ja sotilas Julius Brander, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilas Elis Minkkinen kuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.

»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.

»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa mainittiin:

»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen, koska se kulki aivan toista tietä.]

»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oli
ryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödä
Muuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle.
Kapteeni Kanerva kertoo tästä etenemisestä:

»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.

»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta 1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat, että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8 virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme etumaisten joukossa.

»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen. 'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta. Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»

»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan kartanoon.

»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikki V. Auliksen ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunnat olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuri Ekströmin johdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.

»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeni Pauluksen johtamia virolaisia otti osaa desanttiin.

»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit' seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»

Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:

»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä ensimmäisenä hyökätä maihin, Vuorisalo on näet hommannut konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään, ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä kaatumaan.

»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen. Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja virolaiset marssivat maihin.»

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee komppanian nousseen maihin klo 10 ap., jolloin vihollisilta vallattiin sinivalkoinen vinoristilippu. Sitten ryhdyttiin etenemään.

Etujoukko, johon kuului 3:nnen komppanian miehiä ja virolaisia matruuseja, lähetettiin valloittamaan Loksan kirkkoa. Sen luona käydystä taistelusta kertoo virolainen meriväenluutnantti T., joka otti osaa taisteluun, seuraavasti:

»Maajoukot seisovat jo tiilikivitehtaan luona ketjussa, kun me nousemme sillalle. Luutnantti K. jakaa merimiehemme kahteen osaan (tässä tarkoitetaan niitä 20 miestä, jotka 'Lennukin' miehistöstä ottivat vapaaehtoisina osaa taisteluun) itse asettuen toisen puolen kera vasemmalle siivelle. Minä riennän toista puolta johtaen kirkkoa kohden, josta kuuluu kiivasta ammuntaa. Sinne saavuttuamme saamme käskyn asettua oikealle sivustalle. Tuli on tiheä. Vihollinen liikkuu metsän reunassa mustina pilkkuina.

»Päätämme valloittaa kirkon viholliselta saadaksemme paremmat asemat. Osa meistä kulkee suoraan kirkkoa kohden, toinen osa syöksyy sen kimppuun päinvastaiselta puolelta. Alan muutaman miehen kera kulkea kentän reunaa kirkon taakse, seurassamme eräs suomalainen. Vihollinen huomaa aikeemme, ammunta kiihtyy, suomalainen haavoittuu, me juoksemme eteenpäin. Kirkko on pian hallussamme. Vihollinen peräytyy metsän laidasta.»

Sillä välin pääjoukko oli lähtenyt liikkeelle. Majuri Ekström ja kapteeni Paulus kulkivat edellä. Sitten seurasivat jääkäriluutnantti Vuorisalo konekivääreineen sekä tien molemmilla puolin 3:s komppania ja virolaiset. Edettiin pienin otteluin erään suuren aukean laitaan, johon pysähdyttiin. Majuri Ekström lähetti kaksi patrullia kiertämään aukeaman ympäri tarkastamaan, olivatko viholliset ehkä asettuneet ympäröiviin metsiin väijyksiin. Majuri Ekström ja kapteeni Paulus jatkoivat kuitenkin kahden matkaa pitkin tietä.

He saapuivat lähelle tienristeystä, jossa muudan syrjäpolku yhtyi desanttijoukkojen hyväkseen käyttämään tiehen. Silloin he havaitsivat äkisti kahden ratsastajan lähenevän syrjätietä myöten kaikessa rauhassa. Bolshevikiupseereja! selvisi heille heti. Viholliset eivät havainneet desanttijoukkojen päälliköitä, ennenkuin he kuulivat jyrkän käskyn pysähtyä ja laskeutua heti hevosen selästä ja näkivät kahden pistolinsuun ojentuvan uhkaavina rintaansa vastaan. Bolshevikiupseerit olivat hyvin asestettuja, joten he kaikesta huolimatta olisivat voineet yrittää vastarintaa. Mutta he eivät koettaneetkaan tarttua pistoleihinsa, vaan hypähtivät alas satulasta ja antoivat riisua itsensä aseista.

Kävi selville, että toinen upseereista oli bolshevikien pataljoonankomentaja, toinen hänen adjutanttinsa. Edelliseltä löydettiin paljon papereita, joista kävi selville m.m., että bolshevikit olivat vangitsemalla erään virolaisen sananviejän saaneet edeltäkäsin tiedon Loksan operatsionista, ja että yksi pataljoona oli määrätty sitä estämään. Jos suomalais-virolaiset joukot olisivat viivästyneet puoli tuntia ja sitten yrittäneet maihinnousua, olisivat he saaneet kuuman vastaanoton, jonka seurauksia on mahdoton arvioida. Nyt sensijaan tämä pataljoona onnistuttiin helposti yllättämään ja hajoittamaan ilman, että se sai tilaisuutta käydä desanttijoukon kimppuun.

Bolshevikiupseerit jätettiin virolaisten haltuun. Majuri Ekström sai pataljoonankomentajan hevosesta itselleen mainion ratsun, jonka hän sittemmin sai mukaansa Suomeen.

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee Loksan operatsionista m.m.:

»Loksan kirkonkylän valloittivat etujoukot. Marssittaessa maantietä pitkin länttä kohti kohdattiin taas vihollinen n. 4 km. päässä Loksan kirkolta. 15 minuutin taistelun jälkeen vihollinen peräytyi vieden mennessään kuolleensa ja haavoittuneensa. — — — Komppaniasta haavoittui 1 mies.»

Loksan desantista virolaisen operatiiviesikunnan tiedonanto tammikuun 9 p:ltä mainitsee:

»Meren rannalla desantti otti siellä olleiden vihollisen matruusien päällikön vangiksi. Desantti sai sotasaaliiksi m.m. 3 konekivääriä. — — —»

Virolaiset eivät seuranneet kauemmaksi. He kääntyivät kapteeni Pauluksen johdolla takaisin laivoille ja jättivät suomalaiset yksin tunkeutumaan eteenpäin. Klo 2 3:s komppania saapui Kolgan kylään jatkamatta sinä päivänä enää matkaansa. Lännessä toimineiden 1:sen ja 2:sen komppanian kanssa yritettiin turhaan saada aikaan yhteyttä. 9 p:nä marssittiin Parksin kylän sivuitse Valgejoen rannalla sijaitsevaan Vanakylään, johon 3:s komppania majoittui saavutettuaan vihdoin yhteyden muiden joukkojen kanssa.

Tammikuun 8 p:nä ei Virumaan rintaman muilla osilla ollutkaan taisteluja. Kahalan, Muuksin, Uurin ja Loksan luona turhaan yritettyään vastarintaa bolshevikit vetäytyivät koko rintamalla takaisin peläten saarroksiin joutumista. Siten 4:nnen rykmentin oikealla puolen toimiva 1:nen rykmentti ja siitä oikealle 5:s rykmentti voivat taisteluitta edetä 8 ja 9 p:nä mitättömin kahakoin ja miehittää niille määrätyt asemat. Tammikuun 9 p:nä rintama kulki pieniä mutkia lukuunottamatta Jänedasta Loksaan.

Tammikuun 10 p:nä suomalaisilla ei ollut taisteluja. Aamulla he lähtivät majoituspaikoistaan Narvan maantietä pitkin itää kohden. Illalla 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta majoittuivat Loopin kylään 3:nnen komppanian jäädessä Läsnakylään.

Konekiväärinjohtaja M. kertoo marssista Vanakylästä Loopiin:

»Nyt aletaan saada maistella marssimisen nautintoja. — Klo 1 päivällä (10.1.) lähdetään Vanakylästä ja marssitaan klo 8—9 asti. Mitään muuta ammuttavaa ei matkan varrella ole kuin vanha, silmäpuoli hevonen, jolta kuulat ovat typistäneet hännän. Mielenkiintoisia seutuja muuten; saadaan marssia ikivanhojen siltojen ylitse; vanhoja muurin jäännöksiä ja kaikenkaltaisia raunioita on pitkin tienvarsia. Mutta kaksoisjonossa marssivalle sotilaalle ne ovat yhdentekeviä — laiska turisti voi niistä nauttia.

»Illalla yövytään Loop-nimiseen kylään, vanhaan riihiröttelöön, kylmään kuin ryssän helvetti. Keksimme kuitenkin uunin, pistämme tulen siihen ja paistamme silavaa. Sen päälle lauletaan »Jääkärin kaihoa», ja silloin ensimmäisen kerran ymmärrän, miten sydämestä se on kirjoitettu ja sävelletty.»

Virolaiset joukot olivat näinäkin päivinä vilkkaassa toiminnassa muilla rintamilla. Etelässä ne valloittivat tammikuun 8 p:nä Törvan kauppalan (Virtsjärvestä etelään) saaden saaliikseen 173 haavoittunutta, 49:nnen tarkk'ampujarykmentin liput y.m. Samana päivänä valloitettiin lounaisella rintamalla Moisakylän tärkeä rautatienristeys, ja seuraavana päivänä panssarijunat puhdistivat samalla suunnalla Ruhjan aseman ja Nauksin. Tammikuun 9 p:nä Jögevan kauppala Pöltsamaan suunnalla joutui niinikään virolaisille. Samana päivänä virolaiset panssarijunat Virumaan rintamalla karkottivat vielä vihollisen Tapan kauppalasta, kartanosta ja tärkeästä rautatiesolmusta saaden saaliikseen 78 vankia, 3 konekivääriä, 50 laatikkoa konekiväärinauhoja y.m. Seuraavana päivänä virolaisten etenemistä jatkui vielä paikoitellen. Virolainen laivasto pommitti Kundaa, Mallan kartanoa ja kylää pohjoisella rannikolla. Samalla laskettiin laivoista Kundalle desantti, jonka piti kulkea Rakverea kohden. »Lennokin» ja »Lembitin» miehistöstä kokoonpantu maihinnousujoukko tunkeutui jo Kundan kartanoon, josta bolshevikit kuitenkin karkoittivat sen takaisin laivoille. Tämänkin kahakan aikana, kuten niin usein Viron vapaussodan ensi aikoina, sattui, että virolaisten eri osastot joutuivat vastakkain luullen toisiaan vihollisiksi ja avasivat kiivaan tulen molemmin puolin. Ketään ei kuitenkaan ehtinyt kaatua eikä haavoittua, ennenkuin erehdys selvisi.

Bolshevikien, jotka olivat toivoneet nopeasti ja verrattain pienin vaurioin voivansa ottaa Tallinnan jälleen haltuunsa, mieliala oli suomalaisten komppanioiden saavuttua alkaneen vastahyökkäyksen johdosta hyvin masentunut. Niinpä virolaisen 1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee tammikuun 10 p:ltä:

»Kaikki liikkeet ovat tänään sujuneet taistelutta: yhteentörmäyksiä vihollisen kanssa ei ole kertaakaan ollut. Joka puolelta vihollinen on peräytynyt paeten sellaisella kiireellä, että yksinpä suomalaisetkaan suksilla eivät paikoin ole ennättäneet punakaartilaisten perään. Meidän nopeat hyökkäyksemme, suomalaiset, panssarijunat ja lopuksi seläntakaiset maihinnousut — kaikki se yhdessä vaikuttaa punaisiin, etenkin venäläisiin, uskomattoman kauhistuttavasti. Sensijaan meidän miestemme mieliala on hyvä — on havaittavissa eräänlaista pyrkimystä hävittää bolshevikeja mahdollisimman paljon.»

Viron lehdissä kierteli aikoinaan muudan jutelma, joka antaa havainnollisen kuvan punakaartilaisten mielialasta peräytymisen alettua. Lainaamme osia siitä tähän.

'Kun Tapan asema joutui jälleen meidän miestemme haltuun ja punakaartilaiset juoksivat niinkuin karja Rakvereen paetakseen sieltäkin edelleen, oli Anvelt esikuntineen saapunut kaupunkiin ja koettanut siellä pysähdyttää peräytymistä. Anvelt oli sanonut:

— Siinä on rahaa, minä jaan sen teille, malttakaa mielenne, venäläiset, älkää juosko!

Hän oli sitten jakanutkin melkoisen pinkan »kerenskejä» miehille ja uhkaillut, että ellei raha auta, niin hän antaa kiinalaisten surmata heidät kaikki.

Eräs rahojen saaja oli alkanutkin kannattaa Anveltia sanoen:

— Kun olemme ottaneet rahat vastaan, on meidän toteltavakin häntä.

Äkkiä muudan hyvin pitkäpartainen, vanhanpuoleinen mies oli tullut joukosta kovasti reuhtoen kaksi »laupeudensisarta» mukanaan. Tulija oli noussut vankkurien päälle ja alkanut kovalla äänellä puhua:

— Minä ja nämä sisaret tulemme Kadrinasta. Siellä meikäläiset aikoivat ampua erään valkokaartilaisen. Kun hänet pantiin seisomaan ja ampujat tähtäsivät häneen, ilmestyi kuolemaantuomitun rinnalle suuri, valkea risti ja samanlainen hänen otsalleen. Ampujat laukaisivat, mutta, mitäs arvelette, veljet: hän ei kaatunutkaan maahan! Sen nähdessään joukkomme alkoivat juosta hajalle. Se kaikki johtui siitä, että tuo kunnoton konna (hän oli osoittanut Anveltia) käski meidän hävittää Herran huoneet ja antoi luvan surmata kaikki ne, joilla riippuu risti rinnalla, kuten ainakin kunnon venäläisillä. Ja me kuuntelimme hänen lörpötyksiään ja teimme niin. Nyt näen, että Jumalan rangaistus on tulemassa päällemme.

Melu ja kiroilu olivat senjälkeen käyneet niin uhkaaviksi, että Anvelt oli lättiläisten turvissa vain vaivoin päässyt pakoon.'

Tammikuun 11 p:nä uusi, voimakas eteneminen oli määrätty alkavaksi. Tarkoitus oli antamatta pakenevalle viholliselle aikaa levätä ja koota joukkojaan karkoittaa se aina Haljalan taakse.

Ensimmäisinä suomalaisista joukoista luutnantti Varmavuoren n. 30 tiedustelijaa, jotka nyt oli erotettu itsenäiseksi joukoksi, sai käskyn ryhtyä etenemään. Luutnantti Varmavuori kertoo tämän päivän etenemisestä:

'Vietettyämme kaksi yötä 3:nnen komppanian majoituspaikassa saamme majurilta käskyn mennä edeltäpäin 17 km. päässä olevaan Haljalan kirkonkylään.

Lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Kuljettuamme n. 10 km tapaamme virolaisen rykmentin [tarkoittaa nähtävästi jotakin 4:nnen rykmentin pataljoonaa] seisomassa tiellä metsässä. Puhuttelen rykmentin komentajaa, joka kysyy, minne meidän tiemme kulkee. »Haljalaan», vastaan. Tämä on virolaisten mielestä mahdotonta, koska bolshevikit ovat Kärmon tehtaan luona. »Olkoon vaikka piru», vastaan kerskailevasta »olen saanut majurilta käskyn, enkä luule hänen laskeneen leikkiä määräyksillään.» Komentaja kohauttaa välinpitämättömänä hartioitaan arvellen kaiketi olevan samantekevää, puskeeko hullu suomalainen päänsä kiveen vai kantoon.

Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi. Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan, etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.

Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.

Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä, siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle. Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:

— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä. Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on liian vähän.

Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:

— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman siiven, joka on aukealla kylän edessä.

Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja poistuu täyttämään määräystä.

Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun. Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.

Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan, joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon. »Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.

Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »Rantanen haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas Erkki Rantanen oli huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.

Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.

— Ylös, pojat! Hurraa!

Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.

Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla ensimmäisenä kylässä.

Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.

Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan. Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.

Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien. Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten makeisiin suihimme (!).

Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja katselemaan tielle putoilevia granaatteja.

Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.

Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta taistelusta.

Kärmon taistelun onnistuminen ei ole yksin tiedusteluosaston ansio. Pääjoukko se oli, joka saapuessaan saattoi vihollisen pakokauhun valtaan ja antoi meille moraalista tukea, vaikkei se ottanutkaan osaa varsinaiseen taisteluun. Joka tapauksessa se oli loistava voitto, olihan vihollinen menettänyt kaatuneina, haavoittuneina ja kadoksiin joutuneina yli puolitoistasataa miestä, vangiksi jääneen bolshevikiupseerin tiedonannon mukaan.

Jäljellä on vielä Haljalan kirkonkylä, johon vihollisen tykistö ja päävoimat ovat sijoittuneet. Saan määräyksen joukkoni kanssa tehdä kiertoliikkeen kylän vasemmalta puolelta. Teemme sen juoksujalkaa, kannustavathan meitä kunnianhimo ja majurimme kiitos. Tulemme vihollisen huomaamatta kylään sen laidasta. Vasta keskellä kylää, kirkon luona, joudumme kosketuksiin vihollisen kanssa. Samaan aikaan saapuu oikealta puolen toinen kierrosta tekevä joukko ryhtyen myöskin taisteluun. Yhdessä sitten karkoitamme vihollisen kylästä. Se pakenee täydellisessä sekasorrossa Rakverea ja Kundan satamaa kohden.'

Muudan virolainen kertoo Kärmon taistelusta seuraavaa:

»Kärmon kartanon aukeilla punaiset ryhtyvät uudelleen vakavampaan vastarintaan. He ovat valinneet itselleen hyvät asemat: suurehkojen kivien ja rinnankorkuisten kiviaitojen takana suojassa ollenhe näkevät meidät tasangon ylitse jo 1 1/2 virstan päästä. Onpa siellä rätinää ja kuulien vinguntaa! Sittenkin karkoitamme vihollisen ja ajamme sitä edelleen takaa. Kokonaiset kasat ammuttuja patruunanhylsyjä osoittavat heidän asemiaan. Kärmon lääkärin talon puutarhan aidasta he ovat kiskoneet irti lautoja ja ampuneet sieltäkin meitä.»

Vapaajoukon 2:nen komppania otti osaa Haljalan kirkonkylän valtaukseen. Komppania oli lähtenyt Loopista liikkeelle klo 7 ap. ja marssinut yhtä mittaa maantietä pitkin. Se saapui juuri parahiksi pelastamaan luutnantti Varmavuoren harvalukuiset tiedustelijat ja virolaiset pälkähästä Kärmon luona. 2:sen komppanian tiedustelijat lähetettiin sitten luutnantti Varmavuoren tiedustelijain kera samanaikaisesti tekemään kiertoliikettä Haljalaa vastaan, mutta päinvastaiselta puolelta, kun taas komppanian päävoima marssi suoraan kylää kohden, joka valloitettiin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen. Bolshevikien päävoimat olivat jo ehtineet peräytyä kylästä jättäen jäljelle vain verrattain harvalukuisen joukon, josta muutamat saivat surmansa laukaustenvaihdossa.

Haljala oli vallattu. Senjälkeen 2:nen komppania ja tiedustelu, osasto majoittuivat Haljalan kirkonkylään. Perässä tuleva 3:s komppania asettui Haljalan lähistölle, kun taas 1:nen komppania eteni sinä päivänä Loopista vain peninkulman verran Vanamoisan kartanoon.

»Aamulla lähdetään marssimaan eteenpäin», kertoo tästä päivästä konekiväärin johtaja M. »Klo 12 tienoissa pysähdytetään joukot erään harjun taa: polsujen sanotaan olevan puolentoista virstan päässä. Kerjäämme päästä tappelemaan, mutta se kunnia suodaan muille, ja polsut karkoitetaan.

»Taas eteenpäin, kunnes illalla saavumme tänne Potsiin kylään. Käväisemme väijyksissä välillä, mutta turhaa hälyä. 1:nen ja 2:nen konekivääri sijoitetaan pieneen mökkiin noin kilometrin päähän varsinaisesta kylästä. On pidettävä vartiota koko yö. — Epävieraanvaraista väkeä nämä virolaiset. Isäntä, mustapartainen Iisakki, ottaa minulta 15 markkaa siitä, että saan kirjoittaa lampun valossa. Naula öljyä (!) mukamas. Eikä tässä kehtaa olla maksamatta, kun kerran maata on vapauttamassa.»

Tammikuun 11 p:nä virolaisten etenemistä jatkui eri rintamilla. Bolshevikit peräytyivät enimmäkseen taisteluitta. Ainoastaan 4:nnen rykmentin rintama-alueella he panivat kiivaasti vastaan, löivätpä paikoitellen virolaisten yksin tekemiä hyökkäyksiä verisin taisteluin takaisinkin.

Seuraavana päivänä (12.1.) 1:nen,2:nen ja 3:s komppania konekivääreineen sekä jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta, jotka kaikki olivat kokoutuneet Haljalaan, marssivat sieltä lepäämättä ja syömättä n. 30 km. päässä olevaan Kundan kylään. Matkalla ei tavattu vihollista lukuunottamatta yksityisiä pakolaisia ja muutamia pääjoukoista eksyneitä kuormia. Vapaajoukko sai saaliikseen pari konekivääriä.

Tiedusteluosasto ja 2:sen komppanian tiedustelijat taas olivat saaneet käskyn aamulla varhain ryhtyä etenemään Rakverea kohden ja ottaa sen haltuunsa. Samana päivänä virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat saaneet tehtäväkseen panssarijunain tukemina vallata Rakveren ja työntää vihollisen joukot mahdollisimman kauas itään.

Kiistanalaiseksi on jäänyt, ketkä ensimmäisinä ehtivät Rakvereen, luutnantti Varmavuoren tai 2:sen komppanian tiedustelijat vai virolaisetko. Kiista koskee kuitenkin vain marssinopeutta. Vihollinen oli näet jo edellisenä iltana jättänyt Rakveren, joten kaupunkia ei tarvinnut valloittaa. Eri joukko-osastojen sotapäiväkirjoja verrattaessa toisiinsa näyttää siltä kuin luutnantti Varmavuori tiedustelijoineen olisi saapunut ensimmäisenä kaupunkiin, nim. klo 7,30 ap. Heti hänen jälkeensä saapuivat 2:sen komppanian tiedustelijat ja kolmisen tuntia myöhemmin virolaiset. Joka tapauksessa saapuivat suomalaiset ennen virolaisia, sen vahvisti myös Viron armeijan ylipäällikkö tervehtiessään Pohjan Poikain 1:stä pataljoonaa sen saavuttua Tallinnaan tammikuun 12 p:nä. 2:sen komppanian tiedustelijat vetivät Rakveren rautatienaseman katolta alas punaisen lipun, jota komppanianpäällikkö, kapteeni Kanerva säilyttää Viron retken muistona.

Operatiiviesikunnan tiedonanto mainitsee:

»Virumaan rintamalla joukkomme ovat karkoittaneet vihollisen Rakveresta ja edenneet Kütin kartanoon, Vaekylän asemaan ja Kohalan kartanoon saakka. Vihollinen pakenee suurella kiireellä jättäen jälkeensä kuolleita. Sotasaaliiksi saimme 2 vihollisen kuormastoa.»

1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee Rakveren miehittämisen johdosta:

»Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu — hävitys ja ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä paremmat huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä, äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti paikalla ammuttu.

»Rakveren kaupungista kerrotaan kauhistuttavia kertomuksia, nim., että siellä olisi lähes 70 ihmistä surmattu. Narvassa aiotaan surmata vielä enemmän. Herraskartanot ovat saaneet kärsiä kaikkein eniten: huonekalut, joita ei ole viety mukaan, on survottu pirstaleiksi, huoneet on ryvetetty aivan pilalle, vanhat, tärkeät arkistot ja kirjastot on hajoitettu, ja niistä on tehty nuotioita huoneisiin, lattiat on kaivettu ylös j.n.e. Paikalliset punaiset ovat siinä paljon auttaneet, ja nyt katsovat ne heistä, jotka eivät ole lähteneet pois bolshevikijoukkojen kera, kauhulla sotilaitamme: pelätään kostoa, jonka hirveyttä bolshevikit ovat asukkaita peloittaakseen kuvailleet.

»Kylissä on paljon bolshevistista kirjallisuutta ja lentolehtiä, teillekin on niitä joukkojamme varten siroteltu. Kaikki ne on kirjoitettu saman kaavan mukaan — mauttomat kiitokset yleismaailmallisesta vallankumouksesta ja kaikuvat iskusanat ovat niiden sisältönä!»

Rakveren veritöitä ryhdyttiin pian senjälkeen tutkimaan. Tammikuun 18 p:nä tehdyn virallisen luettelon mukaan, jonka Viron viranomaiset jättivät surmatuista otettujen valokuvien kera Englannin ja Amerikan konsulaatteihin, punaiset olivat Rakveressa surmanneet n. 150 henkilöä, joista 82:n ruumiit oli jo siihen mennessä ehditty löytää.

Surmattujen joukossa oli lääkäreitä, pappeja, ylioppilaita, kauppiaita y.m., m.m. 6 naista, joista 3 baltilaista aatelista. Useimmat löydetyistä, joilta oli riistetty jalkineet, vieläpä suurimmaksi osaksi vaatteetkin, oli pistimillä surmattu, vain harvat oli ammuttu. Useilta pää oli murskattu kiväärinperällä tai muulla tylsällä lyömäaseella. Naisista oli vain yksi ainoa surmattu pistimeniskulla suoraan sydämeen, muilta oli pää murskattu, olipa eräältä koko alaosa ruumiista revitty rikki pistimillä. Näin hirveällä tavalla surmatuista oli vain aniharva millään tavalla ottanut osaa taisteluun punaisia joukkoja vastaan. Sittenkuin verityö oli tehty, oli surmatut heitetty kolmeen yhteishautaan, jotka olivat täyttyneet melkein ääriään myöten.

Suomalaisten joukkojen ensimmäisen taistelukauden aktiivinen toiminta-aika päättyi Rakveren miehitykseen. Komppaniat saivat levähdysaikaa viimeistä suurta ponnistusta varten.

1:nen komppania ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta marssivat tammikuun 14 p:nä Kundasta 15 km. päässä olevaan Toomikan kylään majoittuen sinne. 2:nen komppania siirtyi edellisenä päivänä Kundasta Koilan kylään ja 3:s komppania Nigulan kylään.

Tällä välin Tallinnaan jääneet puhelinkomppania ja 4:s komppania sekä Vapaajoukon Esikunta olivat saaneet käskyn lähteä rintamalle. Ensinmainittu lähti Tallinnasta 11 p:nä vänrikki Georg Hayenin johdolla. Molemmat viimemainitut taas lähtivät seuraavana päivänä saapuen illalla Kadrinan asemalle, josta ne Haljalan kautta matkasivat Mallan kylään sinne yöpyen.

Vapaajoukon patteri lähti Tallinnasta tykeittä Rakvereen 14 p:nä ja jatkoi sieltä matkaa 16 p:nä Aserin kylään, jossa virolaiset luovuttivat sille 2 valloittamaansa tykkiä. Patteri asettui senjälkeen Purtsen kylään.

Luutnantti Varmavuoren tiedustelijat olivat yhtyneet Vapaajoukon muihin osastoihin 13 p:nä Kundassa, mutta olivat senjälkeen 14 p:nä lähteneet etenemään itää kohden Nigulakylän ja Padakartanon kautta (josta viimemainitusta bolshevikit olivat peräytyessään vieneet mukanaan muun sotasaaliin joukossa 70 tyttöä!) aina 12 km. päähän Purtsesta itään. Sieltä he kuitenkin saivat käskyn palata Kundan satamaan.

Mallassa annetulla päiväkäskyllään N:o 11 tammikuun 14 p:ltä majuri Ekström kiittää sotilaitaan:

»Palveluksen puolesta kiitän 1:sen, 2:sen ja 3:nnen komppanian päälliköitä ja meidän urhoollisia komppanioitamme heidän avustaan Viron armeijan etenemisessä ja samalla kiitän kaikkia K.K.K. päälliköitä. Erityisesti kiitän kapteeni Varmavuorta ja hänen urhoollisia vakoilijoitaan.»

* * * * *

Suoritetut taistelut nostivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon maineen korkealle. Epäämätöntä on, ja tähän aikaan tunnustettiin se Virossakin, että suomalaiset komppaniat tulollaan olivat aikaansaaneet sotaonnen kääntymisen ratkaisevasti virolaisten puolelle. Suomalaisten komppanioiden moraalisesti rohkaiseva vaikutus tuntui joka rintamalla virolaisissa joukoissa. Ne osoittivat loistavasti, että vihollinen, monin kerroin ylivoimainenkin, voidaan lyödä pakosalle, kun vain on halua ja rohkeutta ripeästi käydä sen kimppuun ja heti voiton saatua jatkaa takaa-ajoa.

Kuitenkin on väärin väittää, että suomalaisten vapaaehtoisten vaikutus olisi supistunut tähän, joskin virolaisten taisteluhalun ja itseluottamuksen herättäminen on katsottava heidän suurimmaksi sankarityökseen ensimmäisen rintamakauden aikana. Vaikka suomalaiset komppaniat toimivat verrattain kapealla rintamanosalla, niin se oli juuri Narvaan johtavan valtamaantien varsilla. Jo aikaisemmin on huomautettu, että Viron vapaussodan alkuaikoina taisteltiin enimmäkseen vain maanteillä, rautateiden lähistöllä taas panssarijunat suorittivat suurimmaksi osaksi yksin sotatoimet. Muualla oli vain pienempiä joukkoja, tykistöä tuskin nimeksikään. Suomalaisten rintamanosalla bolshevikien paine ja vastustus oli kaikkein suurin, mitä todistaa sekin, että Virumaan rintaman muilla osilla käydyt taistelut olivat vähäisiä. Saartoa peläten bolshevikien täytyi muuallakin vetää joukkonsa takaisin, sittenkuin suomalaiset vapaaehtoiset olivat pohjoisessa murtaneet heidän vastustuksensa. Suomalaisten kanssa jakaa kunnian ensimmäisen taistelukauden raskaimmasta työstä virolainen 4:s rykmentti, joka tähän aikaan ei ollut kuitenkaan vielä läheskään täysilukuinen.

Kotimaassa otettiin isänmaallisella ylpeydellä vastaan tiedot suomalaisten komppanioiden jatkuvista voitoista.

Virolaisten sotilaiden silmissä suomalaiset vapaaehtoiset kohosivat jonkinlaisiksi yliluonnollisiksi sankareiksi, joille mikään ei ollut mahdotonta. Virolaiset sanomalehdet kertoivat heistä ja heidän urotöistään tarunomaisia juttuja. Täydellä syyllä eräs lehti kirjoitti: »Koko maa puhuu heistä. Kaikkialla, mistä he kulkevat läpi, he jättävät jälkeensä voimakkaan vaikutelman.» On luonnollista, että Viron lehdet eivät unohtaneet omienkaan sotilaittensa urotekoja näinä ensimmäisinä riemunpäivinä. Tosiasiallisesti vasta yhdessä suomalaiset ja virolaiset joukot muodostivat voitokkaan ja viholliselle pelättävän sotajoukon. Ilman toinen toistaan ei kumpikaan niistä olisi kyennyt suorittamaan tehtäväänsä.

Painunut mieliala maassa nousi sitä mukaa kuin suomalais-virolaiset joukot etenivät. Suorastaan jonkinlainen »kansallinen ylösnousemus» tapahtui niinä päivinä. Niinpä »Maaliit» kirjoittaa tammikuun 12 p:nä:

»Voiko suurempaa riemua herättäviä sanoja nyt, kellekään lausua kuin ne, että miehet, jotka ovat rientäneet isänmaamme kimppuun hyökännyttä vainolaista vastaan, ovat taistelukentillä lyöneet sen, ja että vastustaja pakenee.

»Kaikkien rehellisten virolaisten sydän alkaa sykkiä nopeammin sitä kuullessa, uutta voimaa saa luottamus, että piakkoin saamme kopeasta hyökkääjästä lopullisen voiton.

»Tilanne, joka muutamia päiviä sitten oli äärimmäisen kriitillinen, alkaa parantua. Entisen Venäjän maailmanvallan sotajoukot, jotka on kokoonpantu kaikista Venäjällä asuvien kansojen hylyistä: venäläisistä, lättiläisistä, burjaateista, tatarilaisista, palkatuista kiinalaisista ja lopuksi omista kavaltajistamme — virolaisista, olivat hyökätessään pienen Viron kimppuun jo saapuneet pääkaupungin, Tallinnan, porttien eteen. Puolet kotimaastamme tuo ryövärien lauma oli alistanut valtaansa pannakseen siellä verisellä väkivallalla voimaan harvojen, epäilyttävän menneisyyden omaavien henkilöiden diktatuurin. Myöskin jäljelle jääneen osan Viroa piti, heidän arvelunsa mukaan, ehdottomasti joutua saman kohtalon uhriksi. 'Hammas hampaasta ja silmä silmästä', riemuitsivat heidän aateveljensä keskellämme ja odottivat, milloin hetki verihäiden alun julistamiseksi olisi käsillä.

»Me vaadimme, ettei Tallinnaa saa tehdä taistelupaikaksi. Minkäänlainen katutaistelu ei voi pelastaa porvariston mahtia kaupungissa, kun työkansan joukot jo ovat Tallinnan edustalla», ilmoittivat paikalliset kommunistit Viron porvaristolle.

»Näille kurjille pettureille voimme vastata heidän johtajansa Anveltin sanoilla: 'Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.' Niin voimattomia emme ole kuin vastustajamme toisella puolen taistelulinjaa ja keskuudessamme hyvillä mielin näkisivät. Me saatamme taistella ylivoimaa vastaan uskomattoman menestyksellisesti, sen nämä kaksi kuukautta ja etenkin viimeiset päivät ovat näyttäneet. Viron kansan suuri enemmistö on voimakas ja tekee pian lopun onnenonkijain saaliinhimosta.

»Järjestelytyö ja kansan velvollisuuksiensa ymmärtäminen oikeudenmukaisen järjestyksen tukemiseksi vahvistuvat päivä päivältä. Kohtalo itse on antanut meille tuskallisia opetuksia, miten velttojen käy. Kyllin niistä. Vain rautainen kuri, kunkin omakohtainen velvollisuuksiensa täyttäminen tietäen, että luvatut uudistukset tulevassa Virossa varmasti saatetaan voimaan, ja rakkaus kansaansa ja isänmaataan kohtaan — vain kaikki se voi johtaa nopeimmin tarkoitusperäämme, vihollisen kartoittamiseen maasta ja rauhallisen elämän alkamiseen. Toista tietä ei ole.»

»Uuden Suomen Iltalehti» kirjoittaa ensimmäisten voittojen johdosta otsakkeella »Vapaa Viro» tammikuun 16 p:nä 1919:

»Paisuvin sydämin on Suomen kansa viime viikkoina seurannut Viron vapaustaistelun edistymistä. Siihen iloon, jonka jo itsessään sorretun kansan nousu, etenkin kun sorrettu tässä tapauksessa on läheinen veriheimolainen, jokaisessa oikeamielisessä ihmisessä herättää, on liittynyt vielä jännitys omien sotilaspoikiemme kohtalosta. Menestyisivätkö he tehtävässään? Kääntyisikö onni?

»Sotaonni kääntyi, Suomen pojat toivat todellisen avun Virolle. Ja useiden pienempien voitonsanomien jälkeen saapui eilen, kuin luomaan oikeata tunnelmaa tänään vietettävälle Viron päivälle, tieto Tarton takaisinvalloituksesta. Vapaan ja valkoisen Viron ala laajenee joka hetki. Sillä tiellä, jolla kansojen vapaus tähän asti on varmimmin ja pysyvimmin saavutettu, on Viro astunut ratkaisevan askeleen voittoa kohti.

»Virolais-suomalaisen rintaman voitokas eteneminen jälleen kerran todistaa siveellisten arvojen merkityksen sodassa. Sotilaallinen pätevyys, harjaantuminen, kuri, jotka ovat hyvän sotilashengen ulkonaisia muotoja, perustuvat viime kädessä oman asian uskoon ja voitontahtoon. Näitä siveellisiä ominaisuuksia on ennen muuta ollut Viroon vietävänä niillä vapaaehtoisilla suomalaisilla, jotka maamme kaikista osista ovat virranneet Viron vapausarmeijaan.

»Näihin ominaisuuksiin ja omaan väsymättömään ponnisteluun sivistyksellisellä, taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla on vähälukuisen veljeskansamme tulevaisuudessakin rakennettava vapautensa suojamuuri anarkistista Venäjää vastaan. Jo maantieteellisistä syistä on Viron asema kaikkina aikoina oleva vaikea ja uhattu, mutta historiassa on kylliksi lohdullisia esimerkkejä kansoista, joiden voimakas itsenäisyystahto ja siveellinen vapaudenpaatos on kyennyt turvaamaan niille vaikeissakin oloissa itsenäisen elämän, että tänään jaksamme täydellisesti uskoa pysyväisesti vapaaseen, omia kohtaloltaan ohjaavaan Viroon. Tämän riippumattomuuden ulkonainen muoto voi vielä olla epäselvä, mutta sen tosiasiallinen sisällys ei saa sitä olla. Niin monasti väärinkäytetty kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on tässä jos missään kauan sorretun, paljon kärsineen kansan puolella.

»Suomen ja Viron kansojen ikivanha heimolaisuus ja nyt veriuhrein lujitettu ystävyys puhuvat molemmat sen puolesta, että entistä lähempi vuorovaikutus ja yhdyselämä valtiollis-taloudellisella alalla on aikaansaatava. Niinhyvin virolaisella kuin suomalaisella taholla on tällä ajatuksella hyvä pohja. Vastaukseksi niihin mietteisiin, joita virolainen itsenäisyysmies, tuomari A. Hanko esittää lehtemme tämänpäiväisessä aamulaitoksessa, on suomalaiselta taholta lausuttava julki, että näiden suunnitelmien edelleen kehittäminen on Suomenlahden tällä puolen sympaattinen ja mielenkiintoinen tehtävä. Päämäärän tulee olla kummallakin selvillä, jotta kansainvälisiä suhteita rauhankongressissa järjestettäessä mahdollisimman paljon voitaisiin saavuttaa. Otettakoon asia siis julkisen keskustelun alaiseksi kummallakin puolen Suomenlahtea.»

Ja »Maaliit» kirjoittaa samoihin aikoihin:

»Kohtalokkaalla hetkellä, jolloin Viro seisoi kuilun partaalla, josta ei ollut enää mitään ulospääsyä, jolloin kaikki sen toiveet vapauteen, itsemääräämisoikeuteen ja parempaan tulevaisuuteen pääsemisestä olivat tukahtumaisillaan raa'an väkivallan sekä aasialaisen julmuuden ja sekasorron uhrina, kurotti suomalainen veljeskansa auttavan kätensä yli lahden. Se tiesi, ettei vierasten tähän asti sortama ja tahallisesti musertama Viro kykene niin pian järjestymään voidakseen yksin omin voimin vastustaa hyökkääviä rosvoja, ja tämän vuoksi sen rohkeat ja taisteluissa karaistut miehet riensivät heikommille veljilleen avuksi.

»Riemunkyynelin tervehtivät heitä taistelukentillä väsyneet sotilaamme, jotka taukoamatta viikkojen kestäessä täyttivät velvollisuutensa mitä raskaimmissa olosuhteissa taistellen viimeisin ponnistuksin sekä miltei pettynein toivein ylivoimaa vastaan. Toivorikas innostus herää nyt heidän riveissään, ja usko parempaan tulevaisuuteen on uudelleen laajentunut leimuavaksi tuleksi.

»Tänä kohtalokkaana hetkenä on selvinnyt koko Virolle, että nyttemmin
Suomenlahti ei enää tule erottamaan molempia veljeskansoja. —

»On riittävästi takeita siitä, ettei meitä tulla jättämään tässä taistelussa yksin. Mahtava Englanti on pientä Viroamme jo nytkin taistelussa kannattanut ja urhoollisen laivastonsa kautta voimakkaasti suojellut Viron rantaa.

»Sen vuoksi voimme rohkeasti katsoa tulevaisuuteen, jonka täytyy taata myös Itämeren suomalaisille kansoille heidän elämänehtonsa.

»ietä iihen on osoittanut meille Suomen kansa rohkeasti lähettäen poikansa pelastamaan veljeskansaa häviöstä ja taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Tämä ylevämielisyys ei ole ainoastaan herättänyt sammumatonta kiitollisuuden tunnetta virolaisten sydämissä, vaan se on myös selvästi osoittanut, kenen puoleen meidän valtiollisesti on pyrittävä.

»uomen silta, josta runomme ovat jo kertoneet, josta runoilijamme ovat uneksineet, on tätä nykyä reaalinen todellisuus. Se silta ei syvennä ainoastaan entisiä henkisiä suhteitamme, vaan johtaa meidät myös valtiolliseen yhteyteen, jonka tapahduttua voimme yhdessä esiytyä myös maailman näyttämöllä.»

»usi aikakausi on alkanut suomalais-virolaisissa suhteissa. Suur-Suomen ajatus, jolla vihollisemme entisinä aikoina tahallaan pelottivat itseään, on kohtalon tahdosta tullut reaaliseksi mahdollisuudeksi, ja sen toteuttaminen on nyt meidän tärkeimpiä valtiollisia tehtäviämme.»

4. Toinen taistelukausi.

16.I.—18.I.1919.

Kuten edellisestä ilmenee, eivät suomalaiset komppaniat Rakveren miehityksen jälkeen ottaneet kolmeen päivään osaa taisteluihin, vaan lepäsivät raskaiden ja yhtämittaisten marssiensa jälkeen ja puhdistivat majoituspaikkojensa ympäristöä kaikkialla harhailevista, hajanaisista bolshevikijoukoista. Tammikuun 14 p:nä everstiluutnantti Seimanille lähetetyn raportin mukaan, Vapaajoukko m.m. oli 12 ja 13 p:nä ottanut 55 vankia ja 3:s komppania 3 konekivääriä, jotka se luovutti virolaisille.

Virolaisten eteneminen jatkui tällä välin. Se tapahtui nytkin suurimmaksi osaksi taisteluitta. Erään virolaisen rykmentin sotapäiväkirja mainitseekin:

»Sota muuttuu takaa-ajoksi. Punaiset joukot eivät antaudu kosketuksiin meidän joukko-osastojemme kanssa ja tavallisesti jo päivää aikaisemmin poistuvat sieltä, jonne meidän sotilaamme seuraavana päivänä marssivat.»

Narvan suunnalla virolaiset etenivät yhtä mittaa. 13 p:nä ei millään rintamalla suurempia yhteentörmäyksiä tapahtunut. Seuraava päivä (14. 1.) on sensijaan yksi Viron vapaussodan suurista merkkipäivistä. Virolaiset panssarijunat yliluutnantti Kuperjanovin johtamien sissien avustamina valtasivat silloin lyhyellä, mutta erittäin kiivaalla taistelulla »Viron sydämen», Tarton kaupungin, jonka pohjoispuolelle vielä jäi suuria bolshevikijoukkoja.

Tartossakin bolshevikit olivat murhanneet useita kymmeniä sekä virolaisia että baltilaisia, joista osa oli heitetty yhteishautoihin, osa upotettu Emajoen jäiden alle; mutta suurin osa ruumiita, juuri ennen taistelun alkua tai sen aikana vankiloissa surmattujen, virui murhapaikalla. Hyökkäävien virolaisten ripeä toiminta ja peloton uljuus pelastivat varmasta kuolemasta muut vangit, joiden lukumäärän sanotaan olleen useita satoja.

Lähinnä seuraavienkin päivien taistelut tapahtuivat pääasiallisesti Tarton tienoilla ja Tarton omistamisesta. Vihollisen raivoisan hyökkäyksen painosta virolaiset paikoitellen peräytyivät. Tilanteen vaarallisuus Tarton ympärillä käy selvästi ilmi armeijan päällikön kahdesta sähkösanomasta tammikuun 16 p:ltä. Toinen on 2:selle divisioonalle:

»Suojelkaa Tarttoa. Ei saa luovuttaa. 17 p:n aamuna lähetän täältä avuksi hyvän eskadroonan.»

Toinen on 1:selle divisioonalle:

»Jos suinkin mahdollista, lähettäkää kaikki panssarijunat Tarttoon.»

Tarton menetys olisi ollut virolaisille arvaamaton tappio, jonka moraalinen vaikutus olisi voinut muodostua sangen tuhoisaksi. Muutamien päivien kuluttua tilanne kuitenkin helpottui, rintama työnnettiin Tarton eteläpuolelle, ja vihollisen takaa-ajoa voitiin jatkaa edelleen.

Tammikuun 15 p:nä eversti Laidoner antoi 1:sen divisioonan komentajalle seuraavansisältöisen käskyn:

»Majuri Ekströmin pataljoonan tai kaikkein vähintään 2 komppanian konekiväärien kera tulee tammikuun 15 p:n iltana olla Kundan satamassa valmiina nousemaan sinne tuleviin laivoihin ja lähtemään mukaan.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe oli alkamassa. Suurella riemulla sekä upseerit että sotilaat ottivat vastaan tiedon uudesta taistelukaudesta. Ei kyllä tiedetty matkan määrää, mutta arvattiin, että se oli Narva. Vastassa olevien punaisten joukkojen lukumäärästä ja varustuksista ei kellään ollut varmoja tietoja, mutta niitä ei kaivattukaan. Jokaiselle oli pääasia, että päästiin taas taisteluun.

Virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jo edenneet linjalle Räsa—Aidunömme—Varja. Oli kuitenkin odotettavissa, että vihollinen ryhtyisi ankaraan vastarintaan viimeistään Vaivaran luona olevissa, venäläisten maailmansodan aikana rakentamissa, lujissa asemissa. Jotta bolshevikien vastarinta saataisiin murretuksi suuremmitta tappioitta ja heidän paluutiensä Venäjälle estetyksi, piti nyt virolaisten kuljetusalusten sotalaivojen suojaamina viedä vihollisrintaman ja Narvan välille luja desanttijoukko, johon suomalaisten komppanioiden lisäksi kuului kapteeni Pauluksen 250-miehinen pataljoona 10 kevyen konekiväärin kera.

Saatuaan eversti Laidonerin käskyn 1:sen divisioonan kautta majuri Ekström antoi tammikuun 15 p:nä seuraavan määräyksen:

»Koko pataljoonan on viipymättä tehtävä matkavalmistuksensa matkaa varten Port-Kundaan. Neljän päivän muonituskuormasto, hevosia y.m. on varattava mukaan. Komppanianpäälliköiden on heti saavuttava esikuntaan saamaan lähempiä tietoja.»

Sekä päiväkäskyllä N:o 12 samana päivänä:

»Jäljelle jäävien joukkojen: jäljellä olevan osan esikuntaa sekä kapteeni Hedbergin patterin, ylijohto jää kapteeni Schulginille, ja hän toimii olosuhteiden mukaan niin, että viipymättä voisi päästä pataljoonan kanssa yhteyteen.»

Viron laivasto oli kokonaisuudessaan saanut käskyn ottaa osaa operatsioniin. Kapteeni Pauluksen pataljoona nousi aluksiin Tallinnan satamassa, josta laivat »Lembitin», »Lennukin» ja amiraalilaiva »Laineen» johdolla lähtivät tammikuun 16 p:nä Kundan satamaa kohden.

Sillä välin käskyn saaneet suomalaiset joukko-osastot olivat saapuneet Kundaan, jossa ne sijoittuivat taloihin, mikäli tilaa riitti; loput majoittuivat taivasalle. Mieliala, joka siihen saakka oli ollut erinomainen, kävi rauhattomaksi laivaston viipyessä. Pelättiin jo, että bolshevikit ehtivät saada tietoonsa taistelusuunnitelman, jolloin toivottu kunniakas retki voisi saada surkean lopun.

Vihdoin viimein lähestyvien laivojen tulia alkoi näkyä sumun lävitse.

Lastaus laivoihin tuotti suuria vaikeuksia. Virolaisia sotilaita oli sijoitettu jokaiseen laivaan. Sitäpaitsi ei oltu selvillä edes kuljetuslaivojen lukumäärästä. Ne eivät näet tulleet laiturin viereen, vaan sotilaat aseineen ja ampumatarpeineen oli kuljetettava pienillä aluksilla kauempana odottaviin kuljetuslaivoihin. Se vei paljon aikaa. Jokainen komppania tahtoi kaiken lisäksi päästä sellaiseen laivaan, josta ensimmäisenä pääsisi maihin. Kaikki alukset täyttyivät viimeistä sijaa myöten. Vihdoin viimein, n. klo 1 yöllä, kaikki suomalaiset oli saatu sijoitetuiksi, ja matka itään alkoi yötä myöten.

Muudan mukana ollut virolainen antaa seuraavan kuvauksen hytistä, johon desanttijoukon päälliköt olivat sijoittuneet:

'hteishytti ei ole vain esikunta, vaan kokonainen sotaleiri. Siellä on lääkäreitä, laupeudensisaria ja upseereja sekaisin. Puhutaan suomea, saksaa, englantia ja ranskaa, joukkoon venäjääkin.

Vellä on upseereja, jotka ovat taistelleet monella puolella. Eräs Persiassa, toinen Kongossa, kolmas Saksan joukoissa, neljäs Turkinmaalla. Sotimisen vuoksi. Vanha, rauhaton Pohjolan veri on näitä miehiä vienyt joka taholle uusiin maihin, joissa elämän saa panna vaaraan tunteakseen sen avulla sydämen lyövän voimakkaammin. – – – Muudan laupeudensisar kertoo, että bolshevikit käyttävät myrkyllisiäkin kuulia. Eräs suomalainen oli sellaisen kuulan vaikutuksesta kuollut.

— Minusta haava näytti epäilyttävältä. Lähetin haavoittuneen vietäväksi lääkärin luo reellä, mutta hän kuoli jo tiellä. Eräällä toisella kuula oli mennyt reiden lävitse. Haava oli kuin neulanpistos. Jos se olisi ollut käsivarressa, olisi hän voinut heti jäädä tantereelle.'

Sotilaiden tila ei ollut suinkaan kehuttava. Toiset heistä oli ahdettu laivojen ruumaan, toiset saivat viettää tammikuun yön paljaan taivaan alla kylmässä tuulessa.

Tarkoitus oli ollut ehtiä määränpäähän yön pimeässä, mutta Kundan satamassa oli viivytty liian kauan. Laivasto saapui Merikylän edustalle 17 p:nä vasta klo 10 tienoilla aamulla.

Desanttijoukot olivat saaneet tehtäväkseen laskeutua maihin sopivassa paikassa rintaman ja Narvan väliselle alueelle ja hyökätä yllättäen vihollisen selkään Vaivaran luona, jossa sen odotettiin hyvissä asemissaan ryhtyvän ankaraan vastarintaan. Majuri Ekström päätti kuitenkin harkittuaan hänelle annettua tehtävää ja silloista asemaa noudattaa toista menettelytapaa. Hän katsoi, että hyökkäämällä bolshevikien asemia vastaan Vaivarassa saatettiin panna tuholle alttiiksi koko desanttijoukko. Oli näet otettava huomioon sekin mahdollisuus, että lännestä rynnistävät virolaiset joukot myöhästyisivät, jolloin desanttijoukot saisivat koettaa yksin selviytyä bolshevikeista, joiden asemat tarjosivat suojaa yhtä hyvin idästä kuin lännestäkin tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitäpaitsi bolshevikit olisivat taistelun kestäessä voineet saada apua Narvasta, ja suomaiais-virolaiset desanttikomppaniat olisivat silloin musertuneet kahden vihollisjoukon väliin pääsemättä pakoon. Majuri Ekström teki senvuoksi toisen suunnitelman, jonka mukaisesti Narvan valloitus sitten suoritettiin.

Desanttijoukon hyökkäyksestä Vaivarassa olevien bolshevikien niskaan luovuttiin. Sen sijaan päätettiin miehittää lujasti Lagenan kartano Narvaan johtavan valtamaantien varrella, josta voitiin valvoa maantietä ja rautatietä. Samalla lähetettäisiin hyökkäysjoukot Narvaa vastaan kolmea eri tietä: 1:o Narvan Joensuun kautta, 2:o Riigin kylän kautta ja 3:o valtamaantietä suoraan kaupunkiin. Vaikkapa Vaivarassa olevat bolshevikit olisivatkin hyökänneet Lagenaan sijoitettujen joukkojen kimppuun ja onnistuneet pakottamaan ne peräytymään, olisivat ne voineet vetäytyä Narvaan muiden suomalaisten joukkojen luo tai, ellei Narvaa saataisikaan vallatuksi, niiden kera samota laajojen metsien kautta rannikolle ja nousta siellä odottaviin laivoihin pelastuen siten pahimmassakin tapauksessa tuholta. Narvan maantien katkaiseminen oli epäilemättä vaikuttava yksinäänkin erittäin masentavasti bolshevikeihin. Siitä tiedon saatuaan he mahdollisesti luopuisivat taistelusta, etenkin, jos suomalaisten joukkojen onnistuisi heidän selkänsä takana valloittaa Narva ja siten katkaista heidän peräytymistiensä itään. Joka tapauksessa he musertuisivat ainakin myöhemmin suomalaisten ja virolaisten väliin.

Merikylän desantti oli uhkarohkea. Vihollisen varustuksia ei tunnettu. »Lennuk» oli tosin kiiruhtanut laivueen edelle laskemaan miinoja Kronstadtin vesille estääkseen bolshevikien laivastoa tulemasta häiritsemään desanttijoukkojen maihinlaskua. Mutta kuitenkin uhka vihollisen rantapatterien ja rannalle mahdollisesti sijoitettujen joukkojen puolelta jäi jäljelle. Hetki oli jännittävä.

Oli vielä hämärää. Ranta oli äänetön, rauhallinen. Sotalaivat jättivät kuljetusalukset ja lähenivät rantaa. Ensimmäinen tykinlaukaus pamahti klo 10.30 ap. »Lembitistä». »Laine» yhtyi siihen heti. Hetken kuluttua kauhistuttava jyminä täytti ilman. Vihollisen rantapatterit olivat näet myöskin pian valmiit ampumaan. Klo 10,50 ne avasivat kiivaan tykkitulen, johon punaisten panssarijuna Lagenan luota yhtyi. Useat ammukset putoilivat »Lembitin» taakse. Se vetäytyi hiukan kauemmaksi ja jatkoi kiivasta pommitusta.

Kuljetuslaivat olivat tulleet liian lähelle rannikkoa. Vihollisen patterien ammukset putoilivat niiden keskelle heittäen ilmaan jättiläiskorkuisia suihkuja. Laivat kääntyivät nopeasti ja vetäytyivät ampumamatkan ulkopuolelle.

Yhtäkkiä suurehko sotalaiva ilmestyi idästä näkyviin kulkien suoraan kuljetusaluksia kohden. Säikähdys valtasi laivoihin ahdettujen miesten mielet. Miten kaikki oli päättyvä, kun vielä bolshevikien laivastokin yhtyi leikkiin? Pian kuitenkin selvisi, että lähestyvä alus oli »Lennuk», jonka matkasta itään vain ylimmällä päällystöllä oli ollut tieto, ja joka nyt työnsä hyvin suoritettuaan kiiruhti ottamaan osaa Merikylän tykistötaisteluun. Se ohjasi kulkunsa rannikon ja kuljetuslaivojen väliin ja antoi tykkiensä jylistä. Se kulki »Lembitin» ja »Laineen» kanssa edestakaisin pitkin rannikkoa jatkaen pommitusta. Vihollisen tykistötuli heikkeni heikkenemistään.

Myöskin pienemmät sota-alukset saattoivat nyt lähestyä rantaa avaten keulassa ja komentosillalla olevista kevyistä tykeistään tulen rantaa vastaan. Yhä lähemmäksi ne uskaltautuivat suurten laivojen jäädessä kauemmaksi ulapalle pommitusta jatkamaan. Rantapatterien ammunta lakkasi.

Kun oli saavuttu n. 1 km päähän rannasta, solui 100 miestä kantava moottorialus lopettaen ampumisen sen kuljetuslaivan viereen, jossa majuri Ekström ja kapteeni Paulus olivat. Miehiä hyppäsi heti aluksen kannelle. Konekiväärejä, kiväärejä ja patruunoja laskettiin sinne. Majuri Ekström adjutantteineen, 4:nnen komppanian miehiä ja joitakuita virolaisia oli näiden ensimmäisten joukossa. Moottorialus kääntyi maata kohden. Konekiväärit sen keulassa tatattivat.

Vihollinen suuntasi konekivääri- ja kivääritulen lähestyvää alusta kohden. Pari miestä haavoittui lievästi. Mutta yhä lähemmäksi rantaa alus saapui. Puolta matkaa kauemmaksi ei kuitenkaan päästy moottorialuksella. Viimeinen puoli kilometriä oli kuljettava veneillä, mikä oli sitäkin vaikeampaa, kun myrsky oli ankara ja ranta sillä kohdalla kivien ja salakarien reunustama. Veneet tarttuivat vedenalaisiin kareihin. Miesten täytyi hypätä veteen, joka ulottui rintaan saakka ja kahlata kuulasateessa pitäen kivääriä korkealla päänsä päällä rantaan, jossa he ryhtyivät taisteluun. Konekiväärejäkin saatiin pian maihin. Ne alkoivat rätistä vimmatusti. Viholliset olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan, heidän jälkijoukkonsakin ajettiin pakosalle.

Vänrikki Dahlgrenin johtamasta 4:nnestä komppaniasta saatiin ensiksi maihin 1:nen joukkue. Maihinnousupaikkaa, jota bolshevikijoukot yhä uhkasivat, jäi majuri Ekström vartioimaan aluksi vain muutamien upseeriensa ja neljän 4:nnen komppanian sotilaan kera. Vänrikki Dahlgren lähetettiin joukkoineen vänrikki Hayenin johtamien konekiväärien tukemana katkaisemaan maantietä. Joukko eteni ketjussa Udriakylään, josta 50 vihollisen ratsumiestä karkotettiin lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen.

Senjälkeen joukkue jatkoi matkaa Repnikiä kohden, jonka luona vihollisen kuormasto-osasto seisoi matkalla Lagenasta. Klo 3,30 ip. vihollinen alkoi ampua lähestyvää joukkoa kivääreillä ja 1 konekiväärillä n. 200 metrin päästä. Kiivasta laukaustenvaihtoa kesti neljännestunnin. Senjälkeen vänrikki Dahlgrenin joukko valtasi kuormaston, joka, kuten sittemmin selvisi, kuului eräälle punaiselle puhelinosastolle. Vangiksi saatiin 10 venäläistä.

Joukkue marssi sitten Lagenan kartanoon, johon se saapui klo 6 ip. yöpyen sinne. Sotasaaliiksi saatiin m.m. runsaasti ampumatarpeita. Vänrikki Dahlgren ilmoitti Lagenasta majuri Ekströmille päivän vaiheista ja pyysi lähettämään loput komppaniastaan kartanoon, mikäli se oli ehtinyt jo päästä maihin. Klo 11 ip.komppania olikin koossa Lagenassa. Koko yön vihollisen patrulleja ja ratsumiehiä liikkui kartanon ympäristössä, ja useita niistä vangittiin.

Desanttijoukkojen asema oli hetkittäin varsin vakava. Nopea suoritus oli onnistumisen välttämätön ehto. Mutta nyt myrsky ja pimeys haittasivat suuresti maihinnousua. Kuljetusveneitä soutavat sotilaat saivat ponnistaa viimeisetkin voimansa selvitäkseen aallokossa takaisin laivojen luo uusia joukkoja hakemaan. Heidän suorittamansa raskas työ ansaitsee mitä suurinta kiitosta.

Käytettävinään olevista sotilaista majuri Ekström heti maihin päästyään lähetti vääpeli Jarl Dammertin ja sotilas Alvar Tallqvistin edessiirretyksi parivartioksi länteen vievälle tielle. Heidän ruumiinsa löydettiin seuraavana aamuna vartiopaikalta, johon he olivat askeltakaan väistymättä kaatuneet. Toiset kaksi sotilasta oli asetettu vartioksi Udriakylään. Vihollisen ratsupatrulli ilmestyi iltamyöhällä pimeästä yht'äkkiä tämän parivartion eteen yllättäen sen. Toinen sotilaista, Johannes Backlund, haavoittui heti vatsaan ja vaipui maahan ennättämättä ampua. Hänen toverillaan oli kuitenkin kivääri pian valmiina, ja sen luoti surmasi patrullia johtaneen bolshevikiupseerin. Ratsumiehet käänsivät silloin nopeasti hevosensa ja katosivat pimeyteen.

Haavoittuneen tilalle määrättiin vartioon muudan upseeri. Majuri Ekström antoi eräälle desanttialuksista käskyn heti lähteä kuljettamaan pahasti haavoittunutta vapaaehtoista Tallinnaan saamaan pikaista lääkärinapua. Sotilas Backlund kuoli kuitenkin jo laivalle vietäessä päästämättä suurista tuskistaan huolimatta valituksen sanaa huuliltaan.

Tilanne oli synkkä ja epäselvä. Vihollisen patrulleja ja partioita liikuskeli kaikkialla ympärillä. Etuvartijat joutuivat tuon tuostakin laukaustenvaihtoon vihollisen kanssa, joka vetäytyi kauemmaksi rannikolta vasta sitten, kun majuri Ekström oli saanut enemmän miehiään maihin, joten lähitienoon puhdistamiseen saatettiin ryhtyä.

17 p:n iltana ehdittiin 4:nnen komppanian lisäksi laskea maihin vain 2:nen komppania, joka puhdisti Merikylän. Myöskin luutnantti Varmavuoren tiedustelijat pääsivät ennen yön tuloa rannalle. Myrsky haittasi kuitenkin yhä enemmän näiden joukko-osastojen maihinnousua kaataen veneitä, jolloin miesten oli uitava tai kahlattava maihin ja sukellettava meren pohjasta kiväärinsä. Peloittava aallokko karisella rannikolla yhdessä alkaneen pimeyden kera esti muiden joukkojen maihinlaskun. Ne saivat viettää vielä yhden yön laivoilla. Rannalle päässeet hajautuivat suurimmaksi osaksi lähitaloihin lepäämään ja kuivattamaan likomärkiä vaatteitaan.

Yöllä klo 2 tienoissa löydettiin vihdoin sopivampi maihinnousupaikka Udriakylän luota, jossa heti voitiin alkaa laivoille jääneiden vienti rannalle. Aamulla varhain tammikuun 18 p:nä kaikki maihinnousujoukot olivat jo mantereella. Suurin osa niistä keräytyi Lagenan kartanon ympäristölle. Majuri Ekström oli sijoittanut esikuntansa itse kartanoon.

Aamulla 4:s komppania lähetti 2 ryhmää hakemaan vihollisen tavarakuormaa, joka, paikallisten talonpoikien ilmoitusten mukaan, oli jäänyt Repnikin luo. Ne kohtasivat kuitenkin äkkiarvaamatta Repnikin lähistöllä suuren vihollisjoukon, joka heti avasi tulen suomalaisia vapaaehtoisia kohden. Yllätetty partio välttyi joutumasta vangiksi nopeasti peräytymällä. Se kärsi kuitenkin suuria vaurioita. 4:nnestä komppaniasta kaatui tai kuoli haavoihinsa Lagenan ja Repnikin luona — ennenmainittujen, Udriakylässä kaatuneiden lisäksi — vääpeli Georg Långström sekä sotilaat Erik Eriksson (ruumista ei löydetty) ja Jalmar Johansson. Haavoittuneina komppania menetti sen lisäksi 7 miestä. Maihinnousun yhteydessä muut suomalaiset komppaniat eivät menettäneet ainoatakaan kaatuneena tai pahemmin haavoittuneena.

Narvan operatsionin suorittamiseen ryhdyttiin viipymättä. Yksi virolainen komppania sijoitettiin Udriakylään sivustasuojaksi. Se osoittautui kuitenkin sittemmin täysin merkityksettömäksi, eikä toimittanut mitään Narvan operatsionin aikana. Suomalaisista joukoista 2:nen komppania sai käskyn lähteä heti etenemään Narvan Joensuuta kohden ja sen vallattuaan kiirehtiä Narovajoen länsirantaa pitkin Riigin kylän kautta Narvaan. 1:sen komppanian tehtäväksi määrättiin edetä Narvan maantietä pitkin, poiketa sitten Riigin kylään vievälle tielle, valloittaa Riigiin sijoitettu vihollisen patteristo ja senjälkeen rynnätä Narvaan. Molempien edellä mainittujen komppanioiden tuli suorittaa tehtävänsä nopeasti ja herättäen mahdollisimman vähän vihollisen huomiota. Sensijaan 4:nnen komppanian tuli edetä suoraan Narvan maantietä pitkin kaupunkia kohden varsin laajassa ketjussa kääntäen puoleensa niin paljon vihollisen huomiota kuin suinkin ja sitoen, mikäli mahdollista, Narvassa olevat bolshevikijoukot länteenpäin, jotta 1:nen ja 2:nen komppania voisivat helpommin tunkeutua Narvaan pohjoisesta. Yksi virolainen komppania sai käskyn seurata vänrikki Dahlgrenin joukkoja, niinikään luutnantti Varmavuoren tiedustelijat, jotka sitten tulivat yksin suorittaneeksi edellä mainitun tehtävän. 3:s komppania esikunnan ja yhden virolaiskomppanian kanssa jäi Lagenan kartanoon muiden joukko-osastojen selkänojaksi estämään lännessä olevia bolshevikeja palaamasta Narvaan. Lagenaan sijoitetut virolaiset osoittautuivat sitten taistelussa kelvollisiksi ja rohkeiksi sotilaiksi, jotka täyttivät hyvin tehtävänsä.

Lagenaan jääneet joukot saivat kestää päivän päätaistelun. Klo 12.30 päivällä eri osastojen juuri lähdettyä suunnilleen alkoi Lagenan kuuluisa taistelu samoilla aukeilla, joilla Kaarle XII yli kaksisataa vuotta aikaisemmin järjesti ruotsalais-suomalaista armeijaansa ennen historiallista Narvan taistelua.

Vihollinen oli saanut tiedon, että sen Repnikin länsipuolella toimivilta joukoilta oli katkaistu paluutie Narvaan. Se lähetti nyt voimakkaan hyökkäysjoukon Lagenaa vastaan murtaakseen tien auki. Hyökkääjiä tuki myöskin erinomainen panssarijuna »Ilja Muromets» varustettuna yhdellä 6-tuumaisella ja viidellä 3-tuumaisella tykillä sekä 36 konekiväärillä. Se alkoi ampua kartanoa. Narvanlahdella viipyvä virolainen sotalaivasto vastasi sen tuleen. Samaan aikaan lännestäpäin suuri joukko-osasto alkoi lähetä Lagenaa, toiset kulkivat edellä ketjussa, toiset seurasivat suljetussa järjestyksessä tietä pitkin.

Tilanne oli äärimmäisen epäselvä. Olivatko lähestyvät joukot virolaisia vai venäläisiä? Onneksi vihollinenkaan ei ollut täysin selvillä, kenen hallussa Lagena sillä hetkellä oli.

Lähestyvästä joukosta kaksi ratsumiestä lähti edeltä ottamaan selvää. Pari suomalaista meni heitä vastaan. Lähelle tultuaan ratsumiehet pysähdyttivät hevosensa, ratsastivat sitten vielä muutaman askeleen lähemmäksi. Suomalaisetkin jatkoivat matkaansa, kunnes he pääsivät niin lähelle, ettei mikään erehdys enää ollut mahdollinen. Ratsumiehet käänsivät salamannopeasti hevosensa ja nelistivät pois.

Vihollinen! |

Molemmin puolin ketjut olivat tuossa tuokiossa taistelukunnossa.
Konekiväärit alkoivat rätistä ja kiväärit paukkua kummaltakin puolen.
Tuli kiihtyi kiihtymistään. Vihollinen ampui räjähtävillä kuulilla.
Panssarijunan ja sotalaivojen tykkien kumea jylinä sekautui taistelun
melskeeseen.

»En ole ennen kuullut sellaista musiikkia», kertoo muudan mukana ollut virolainen. »Päämme päällä on kuin rakeet pieksäisivät ikkunaa, ääni vain on vihlovampi. Puiden oksia sataa maahan. Eräs sähkölanka tempautuu vinkuen kerälle ja kiemurtelee maassa kuin mato.

»Meidän maihinnousujoukkojemme kolminkertainen ketju — suomalaiset edessä, toinen ja kolmas rivi meidän iskujoukkojamme — tunkeutuu vihollisen päälle. Eräs konekivääri joutuu epäkuntoon, ei ammu. Majuri Ekström juoksee kuulasateessa sen luo, saa sen jälleen käyttökelpoiseksi, ja se tatattaa edelleen. Muudan suomalainen upseeri johtaa ryhmäänsä seisoen pystyssä vihollisen tulen alaisena. Eräs 15-vuotias suomalainen vapaaehtoinen on juossut viitisenkymmentä askelta ketjun eteen ja ampuu karabiinillaan niinikään seisaaltaan. Kuulia lentää kuin rakeita, mutta poikanen jää kuin vihollisen kiusalla vahingoittumattomaksi.»

Kun suomalaisten ja virolaisten tarkka ja kiivas tuli teki viholliselle mahdottomaksi päästä kartanoon suoraan edestä, koetti se kiertää puolustajat lähettäen sekä vasemmalta merenrantaa pitkin että oikealta saartojoukkoja. Virolaiset saivat käskyn levittää ketjuaan oikealle. Äärimmäiseksi sille sivustalle lähetettiin vielä ryhmä suomalaisia vänrikki T.P. Alfthanin johdolla. Se syöksyi uhkarohkeasti — välittämättä edes käyttää hyväkseen läheisen mäenharjanteen tarjoamaa suojaa — lakeuden poikki oikealle siivelle täydellisesti vihollisen näkyvissä. Kuin ihmeen kautta ryhmä pääsi luotituiskun lävitse ainoatakaan miestä menettämättä. Se pakotti vihollisen peräytymään verissä päin. Toisellakin siivellä saartoyritys epäonnistui täydelleen.

Vihollinen peräytyi. Kuitenkaan Lagenan taistelu ei ollut vielä lopussa. Vain sen ensimmäinen jakso oli päättynyt.

Majuri Ekström aavisti, että kun vihollinen kerran oli saanut käskyn raivata tieltään Lagenaan sijoittuneet joukot, ei se heittäisi yritystä niin helpolla sikseen. Voitiin laskea, että vihollinen tekisi seuraavan hyökkäyksen etelästäpäin rautatien suunnalta, jonne sen ketju oli painunut. Konekivääreille määrättiin asemat. Kartanon puiston ja kiviaidan juuri tältä suunnalta odotettavissa olevan hyökkäyksen torjumiseen tarjoamia edullisia puolustusasemia pantiin kuntoon ja vahvistettiin.

Kun vihollista ei kuitenkaan kuulunut, saivat Lagenaan sijoittuneet joukot käskyn valmistautua jättämään kartanon klo 2 ip. jatkaakseen matkaa Narvaa kohden.

Lähtö myöhästyi kuitenkin kymmenisen minuuttia. Komppaniat olivat juuri asettumassa marssijärjestykseen kartanon luo, pari patrullia oli lähetetty ympäristöön, toinen rautatietä kohden. Silloin kiivas kiväärituli alkoi yht'äkkiä etelästäpäin.

Vihollinen hyökkäsi uudelleen!

Sekasorto syntyi hetkeksi. Majuri Ekströmin ja 3:nnen komppanian päällikön, vänrikki Laaksosen järkähtämätön rauhallisuus ja neuvokkuus pelastivat kuitenkin tilanteen. 3:nnen komppanian miehet, joista useimmat olivat jo Suomen vapaussodan aikana taistelleet majuri Ekströmin johdolla, ja jotka luottivat täydellisesti päällikköihinsä, tekivät uljaasti tehtävänsä, hajautuivat nopeasti ketjuun ja avasivat tulen. Konekiväärit sijoitettiin asemiin, ja pian ne olivat toiminnassa rauhoittaen omia miehiä ja syösten kuolemaa hyökkäävän vihollisen keskelle. Virolaiset asettuivat myöskin asemiin ja täyttivät taistelun kuumuudessa hyvin paikkansa. Osa joukoista asettui kartanon puutarhan eteläreunaan, toinen osa pitkin maantien vartta.

Kun vihollisen alkurynnäkkö oli lyöty takaisin ja tuli oli harventunut, huomasivat Lagenan puolustajat erään sotilasosaston marssivan ohi kartanon eteläpuolitse. Ensimmäinen ajatus oli, että se oli vihollinen. Mikä oli niin ollen sen tarkoitus? Aikoiko se sivuuttaa Lagenaan jääneet joukot ja hyökätä Narvan kimppuun käyneiden komppanioiden selkään? Jos vihollinen olisi tehnyt niin, olisi kaikki luultavasti ollut hukassa. Suomalaiset 1:nen, 2:nen ja 4:S komppania olisivat tuhoutuneet ilman, että majuri Ekström olisi joukkoineen voinut heitä auttaa.

Koko Narvan operatsionisuunnitelma oli rakennettu sen kokemuksen varaan, että venäläisten upseerien johtamat joukot useimmiten puskevat päänsä kiveen ymmärtämättä kiertää sitä, s.o. hyökkäävät vihollisen kimppuun punnitsematta, onko sen tuhoaminen toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämätöntä, vai riittääkö vain edessä olevan joukon sitominen ja sivuuttaminen.

Jännityksellä majuri Ekström odotti, mihin suuntaan joukko oli kääntyvä, länteen vai itään? Se kääntyi länteen; oli siis kysymyksessä vain entistä laajempi kartanon kiertämisyritys. Lähenevää joukkoa vastaan avattiin tuli.

Mutta mikä oli kyseessä?

Idästä lähenevä joukko eteni kyllä ketjussa, täydessä taistelujärjestyksessä, mutta huolimatta siihen kohdistetusta tulesta ei sen puolelta ammuttu. Olisiko mahdollista, että se olisi sittenkin virolaisjoukko? Kartanosta lakattiin ampumasta. Syntyi jännittynyt äänettömyys. Ketju läheni yhä. Mutta miten oli selitettävissä joukon äskeinen kiertoliike, jos se todella oli virolainen? Entäpä, jos kysymyksessä olikin vain vihollisen salakavala yllätysyritys. Ketjua ei saanut päästää kartanoon asti. Lähenevälle joukolle huudettiin, että sen tuli heti pysähtyä ja vasta heitettyään maahan aseensa tulla lähemmäksi, muussa tapauksessa sitä ammuttaisiin. Ketju ei huolinut käskystä, vaan tuli yhä lähemmäksi. Silloin avattiin sitä vastaan kiivas konekivääri- ja kiväärituli, johon ketju vastasi. Siis vihollinen! Kartanosta suunnattu tuli pakotti sen kuitenkin pian peräytymään.

Vihollisen tarkoituksena oli epäilemättä ollut päästä aivan kartanon luo ja sitten käsigranaateilla tuhota sen puolustajat. Suunnitelma oli varsin hyvin harkittu, ja paljon ei puuttunut sen onnistumisesta.

Vihollisen rynnistys etelästä jatkui yhä.

Tilanne oli sekava. Hämärä vielä lisäsi yleistä epävarmuutta. Bolshevikeja tunkeutui virolaisten perässä aina kartanon luo. Vasta silloin huomattiin heidät vihollisiksi ja avattiin murhaava tuli heitä vastaan. Suuret rykelmät jäivät makaamaan pihamaalle.

Huolimatta suomalaisten ja virolaisten pelottomasta puolustuksesta ja tarkasta tulesta bolshevikit eivät luopuneet hyökkäyksestä. Epätoivon vimmalla he rynnistivät voimatta kuitenkaan pakottaa suomalaisia ja virolaisia luopumaan asemistaan. Tilanne oli kuitenkin mitä arveluttavin. Bolshevikit olivat ympäröineet Lagenan kartanon kolmelta puolelta tehden joka taholta vimmattuja hyökkäyksiä sitä vastaan.

Koko Merikylän desantin asema oli uhattu. Merellä odottavaan laivastoon saapuikin jo illalla tietoja, että Lagena oli muka vihollisen hallussa ja desanttijoukot hajoitettu ja tuhottu.

Suomalaisten upseerien, ensi sijassa majuri Ekströmin, uljaan esimerkin innostamat 3:nnen komppanian miehet virolaisten avustamina pitivät kuitenkin puolensa hirvittävästä tykki-, konekivääri- ja kiväärituIesta huolimatta ja löivät rynnäkön joka puolella kerran toisensa perästä takaisin, kunnes vihollinen vihdoin havaitsi turhaksi jatkaa toivotonta taistelua ja vetäytyi yön tullen takaisin. Osa pakeni sekasorrossa Narvaan päin, toinen osa jäi piileksimään läheisiin metsiin ja antautui sittemmin lännestä tuleville joukoille. Kaatuneina heitä jäi Lagenan kartanon ympärille parisensataa miestä.

Edellä on mainittu patrulleista, jotka lähetettiin liikkeelle ennen taistelun toista jaksoa. Toinen niistä sai kokea sangen kovia. Korpraali B. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

»Kersantti Gunnar Bilkenroth sai käskyn 7 vapaaehtoisen puhelinmiehen kera lähteä katkaisemaan rautatietä Lagenan luona. Seuraavat ilmoittautuivat: Sigurd Ahlström, Väinö Borg, Harald Elfgren, Toivo Jaakkola, Sulo Laitinen, Paul Nyman ja Gustaf Sederholm. Juuri lähdettäessä saapui vartiolta metsänlaidasta raportti, että muutamia sotilaita näkyi kentällä. Samalla pyydettiin kiikaria. Siihen ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota, ja tämä laiminlyönti muodostui joukollemme kohtalokkaaksi.

»Lähdimme kentän ylitse kulkemaan asestuksenamme kiväärit, 1 rautakanki ja 1 käsigranaatti. Kun olimme edenneet kilometrin verran, näin minä n. 30 metrin päässä edessäni sotilaan, jolla oli harmaa karvalakki päässään. Samassa pamahti joka pensaan takaa. Me heittäydyimme maahan ja vastasimme tuleen.

»Ammunta levisi kauas meistä vasemmalle pitkin vihollisen ketjua. Sen vasen siipi näytti loppuvan meidän lähenemme. Yleinen ammunta alkoi kaikkialla ympärillämme sekä kartanosta että vihollisen asemista. Me makasimme vihollisten ja toveriemme ristitulessa. Granaatteja räjähteli. Emme tienneet, tulivatko ne virolaisista sotalaivoista vai bolshevikien panssarijunasta.

»Muutamien minuuttien laukaustenvaihdon jälkeen Bilkenroth komensi: ketju takaisin! Minä en kuullut sitä, mutta nähtyäni hänen valkoisen lakkinsa kaukana takanani aloin minäkin ryömiä taaksepäin. Lähin naapurini, Laitinen, haavoittui ja huusi surkeasti apua. Saadakseni hänet vaikenemaan vedin häntä n. 100 metriä taaksepäin, mutta sitten hän haavoittui toisen ja kolmannen kerran ja menetti tajuntansa. Luulin hänen kuolleen ja jätin hänet.

»Sederholm oli äärimmäisenä vasemmalla sivustallamme. Hänen jalkainsa välitse lensi kuula, ennenkuin hän ennätti heittäytyä maahan. Hänen arvelunsa mukaan vain 5 m. päässä hänestä makasi muudan bolsheviki, jonka hän laukaustenvaihdossa sai ammutuksi. Konekiväärikin oli sijoitettu lähelle. Kuulia tuli kuin herneitä läkkipeltiä vastaan. Minun edessäni oli toinen konekivääri, mutta siihen punaisten ketju näyttikin loppuvan. Elfgren sai kuulan lakkinsa ja manttelinsa lävitse; shrapnellin siru tempasi Nymanilta lakin ja hiuskiehkuran. Bilkenroth sai pieniä haavoja kasvoihinsa räjähtävästä kuulasta. Kun Elfgrenin kivääri joutui epäkuntoon ja hän heitti sen pois, kohotti Ahlström päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta sai kuulan läpi aivojensa ja kuoli heti. Jaakkola haavoittui kahdesti.

»Maa, jolla ryömimme taapäin, oli jäätynyttä suosammalta, vettä mättäiden välissä. Ehdittyäni muutamien kasvavien puiden luo nousin ylös, koska minulla oli suonenvetoa toisessa jalassani ja niin ollen vaikeaa ryömiä. Silloin olin jo likomärkä, ja vettä oli saappaissanikin. Sitten juoksin kartanoa kohden heittäytyen aina välillä maahan, kun kuulia rakeili liiaksi ympärilläni. Minua ammuttiin vielä tällöin molemmilta puolilta. Kuitenkin pääsin niin lähelle, että muudan aliupseeri rohkeni tulla ottamaan selvää, olinko ystävä vai vihollinen. Hänen kerallaan menin kartanoon. Silloin ei vielä muita ollut joukostamme palannut. Toiset jäivät makaamaan paikoilleen, kunnes hämärä saapui ja laukaustenvaihto lakkasi. Vihollisen ampumaketju tapasi sillä välin Elfgrenin, joka oli olevinaan bolsheviki puhuen ryssää ja juosten heidän kerallaan kappaleen matkaa. Minun jälkeeni saapui kartanoon Bilkenroth, sitten Elfgren, jota meikäläiset myöskin ampuivat, ja viimein Nyman ja Sederholm yhdessä. Illalla seisoessani vartiossa metsikön laidassa kuului kentältä avunhuutoja. Sinne lähetetyt sanitäärit löysivät Jaakkolan ja Laitisen.

»Vaikka siis retkemme tarkoitusperä jäi saavuttamatta, oli sillä mielestäni se merkitys, että se paljasti bolshevikien äkkiyllätysyrityksen, ja että meidän rintamanosallamme bolshevikit eivät päässeet, uskaltaneet tai ehtineet niin lähelle kartanoa kuin metsikön luona ja suurella maantiellä.»

3:nnen komppanian kokonaistappio Lagenan kartanon taistelussa oli 2 kaatunutta, nim. sotilaat Erkki Pesola ja Samuel Prättälä, sekä 7 haavoittunutta. Puhelinkomppanian kaatuneista ja haavoittuneista on edellä tehty selkoa. Virolaisista haavoittui muutamia, m.m. 2 upseeria.

Vihollinen oli tosin toistamiseen peräytynyt, mutta ei tiedetty, milloin se kävisi uudelleen rynnäkköön. Miesten oli niin ollen jäätävä ketjuun vielä taistelun lakattuakin. Heille tuotiin lämmintä ruokaa ja teetä sinne. Majuri Ekström kulki pitkin ketjua lausuen sanan siellä, toisen täällä, kiittäen ja rohkaisten miehiään. Mieliala oli erittäin reipas. Sotilaat koettivat tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He hakivat alleen heiniä, joiden päällä he sitten loikoilivat jutellen kaskuja, katsellen tykinvälähdyksiä taivaalla ja kuunnellen tykkien mahtavaa jyskettä.

Majuri Ekström oli lähettänyt kapteeni Pauluksen Udriakylään jääneen virolaisen komppanian luo saattamaan sen järjestykseen. Hänen tuli joukkoineen, jos vihollinen vielä kerran hyökkäisi Lagenan kimppuun, tehdä kiertoliike ja hyökätä bolshevikien selkään. Lagenan taisteluun osaaottanut virolainen komppania oli lähetetty asemiin valtamaantien molemmille puolille kartanosta länteen. Se otti yön kuluessa vangiksi suuren joukon bolshevikien harhailevia ratsumiehiä ja patrulleja.

Sittenkuin klo 12,15 yöllä oli saatu tieto, että 1:nen komppania oli illalla vallannut Narvan, ja että Vaivaraan asettunut vihollinen oli taistelutta antautunut virolaisille, joiden kanssa majuri Ekström saavutti yhteyden, koottiin joukot puolenyön jälkeen ja lähdettiin marssimaan Narvaa kohden. Udriakylään sijoitettu virolaiskomppania sai käskyn siirtyä Lagenaan suojelemaan sinne jääneitä haavoittuneita, joiden hoidosta lääkäri Kaarlo Melartin huolehti.

* * * * *

1:nen komppania luutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunnan kanssa jätti Lagenan kartanon 18 p:nä klo 12,30 päivällä. Tuskin se oli ehtinyt lähteä, kun Lagenan ensimmäinen taistelu alkoi. Luutnantti Eskola lähetti miehen tiedustelemaan majuri Ekströmiltä, tarvittiinko apua. Lähetti palasi ilmoittaen, että komppanian käskettiin jatkaa matkaansa ja täyttää sille määrätty tehtävä.

Pikamarssissa riennettiin Riigin kylää kohden. Tiedettiin, että 2:nen komppania oli matkalla samaan päämäärään Narvan Joensuun kautta ja 4:s komppania sekä Varmavuoren nopeat tiedustelijat suorinta tietä. Kysymyksessä oli, kenelle kunnia Narvan valloituksesta tulisi jäämään.

Tällä välin tavaton sekasorto vallitsi Narvassa. Punaisia joukkoja kulki edestakaisin. Bolshevistisen väestön keskuudessa hermostuneisuus niinikään oli vallalla. Kuvaavaa on, että kun lauantaina, tammikuun 18 p:nä, aamupäivällä joku oli muutaman kahvilan edustalla huutanut: valkoiset tulevat!, niin se oli synnyttänyt tavattoman pakokauhun. Jokainen oli ollut kuulevinaan kiväärien pauketta aivan läheltä, mikä tietysti oli omiaan lisäämään paniikkia.

Päivällä taistelu syntyi bolshevikisotilaiden kesken. Matruusit olivat näet konekiväärein sulkeneet sillat Narovajoen ylitse estääkseen pakokauhun valtaan joutuneita sotilaita peräytymästä taistelutta Narvasta. Tällöin, kerrotaan, torille keräytyneet maaväen sotilaat kiihtyneinä hankkivat konekiväärejä ja avasivat tulen sillan toisessa päässä olevia matruuseja vastaan, jotka puolestaan maksoivat samalla mitalla. Kaatuneita ja haavoittuneita oli molemmin puolin runsaasti. Kaupunkilaisten tietojen mukaan bolshevikien johtajat, Trotski, Anvelt y.m. komissaarit, olivat olleet vielä klo 5 ip. Narvassa kiihoittaen joukkoja taisteluun ja vaatien kaikkia asukkaita ottamaan osaa puolustautumiseen.

1:nen komppania eteni pikamarssissa. Etumaisina kulkevat 1:nen joukkue ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta joutuivat vihollisen kanssa kosketuksiin ensimmäisen kerran Törvajoen luona, josta tie Riigiin haarautuu valtatiestä. Luutnantti Varmavuori tiedustelijoineen oli siellä parastaikaa kiivaassa taistelussa. Bolshevikit karkoitettiin. Matkaa jatkettiin sitten Riigin kylään, josta vihollinen kuitenkin komppanian lähestyessä oli peräytynyt joen ylitse vieden mukanaan tykkinsä. Komppania jatkoi senvuoksi marssiaan Narovajoen reunaa pitkin kulkevaa tietä kohti Narvaa kiihdyttäen yhä kulkuaan.

Komppania saapui Narvan esikaupunkiin aivan vihollisen aavistamatta. Bolshevikit odottivat näet suomalais-virolaisia joukkoja lännestäpäin Narvan maantietä pitkin. Esikaupungista otettiin mukaan opas ohjaamaan komppaniaa raatihuoneelle, joka oli päätetty valita kaupungin puhdistustyön lähtökohdaksi. Tiedettiin kyllä, että kaupungissa oli monikymmenkertainen vihollinen, mutta silti ei ainoakaan epäillyt seurata uhkarohkeita päälliköitä.

Jonossa juosten riennettiin pitkin pimeitä katuja. Vastaan tulevat punaisten patrullit ammuttiin heti maahan ja jatkettiin juoksua. Klo 5,20 ip. komppania saapui raatihuoneen torille, ampui yhteislaukauksen kivääreistään ja kajahdutti voimakkaan eläköön-huudon kaupungin valloituksen kunniaksi. Heti senjälkeen räiske ja pankkina alkoivat: ryhdyttiin puhdistustyöhön. Pikalähetti riensi kiirehtimään 2:sta komppaniaa avuksi.

2:nen komppania oli lähtenyt Merikylästä rientämään Narvan Joensuuta kohden. Kun oli saavuttu lähelle kauppalaa, lähetettiin 10-miehinen kärkijoukko edeltä. Se saapui vastusta kohtaamatta kauppalan laitaan. Mutta silloin bolshevikit avasivat äkkiarvaamatta kahdelta taholta kiivaan tulen lähestyviä suomalaisia vastaan, jotka heittäytyivät asemiin ja vastasivat tuleen.

Bolshevikien tuli harveni pian, kunnes taas äkkiä joen toiselta rannalta heidän konekiväärinsä ja kiväärinsä alkoivat rätistä. Pienen etujoukon asema oli tukala, mutta tilanteen pelasti komppanian päävoima, joka saapui parhaaseen aikaan. Lyhyen tulenvaihdon jälkeen bolshevikit jättivät kauppalan. Viimeiset pakenijat jäivät makaamaan Narovan jäälle suomalaisten kuulien kaatamina. Saaliiksi saatiin 2 kenttäpuhelinta, 4 kenttäkeittiötä, 2 hevosta, muutamia kiväärejä y.m. Kauppala oli suomalaisten hallussa klo 11 ap.

Oli vähältä, ettei 2:nen komppania valtauksen suoritettuaan joutunut virolaisen laivaston tykkitulen alaiseksi. Merellä viipyvät sotalaivat olivat näet saaneet käskyn ryhtyä pommittamaan Narvan Joensuuta. Viime hetkessä majuri Ekströmin onnistui lähettää laivoille sana, että 2:nen komppania oli jo vallannut kauppalan, ja että pommitus oli suunnattava Jamburgiin.

Kauppalan asukkaat valmistivat vapauttajilleen päivälliset ja osoittivat heille kaikin tavoin kiitollisuuttaan. Parin tunnin kuluttua virolainen laivasto saapui kauppalan satamaan. »Lennuk» jäi merelle, »Lembit» sensijaan saapui laiturin luo.

»Se hetki on suurenmoinen, kaunis ja liikuttava», kertoo muudan virolainen meriupseeri. »'Lembitin' soittokunta soittaa 'Porilaisten marssia', jonka säveleet voimakkaina kaikuvat läpi tyynen ilman. Sää on leuto ja kirkas, joen pinta rasvatyyni. Sillan luo on pian keräytynyt koko kauppalan asujamisto tervehtimään 'Lembitiä' heiluttaen valkeita nenäliinoja. Kun on tultu lähemmäksi siltaa, soittaa soittokunta Viron kansallislaulun. Paljastetuin päin, osa kuunnellen, osa laulaen mukana, ilmaisee sekä laivan komennuskunta että rannalla seisova ihmisjoukko tunteensa.

»Ylentävästi vaikuttaa tietoisuus siitä, että vielä vastikään vihollisen vallan alla huokailleen maan, Viron valtion, rajalle me nyt vapauttajina saavumme, voimme laulaa tuntien samaa sydämessä kuin sanat ilmaisevat: 'Mu isamaa, mu önn ja rööm!' Kyyneleet kimmeltävät silmissä monella rannalla seisojista, jotka voivat jälleen tuon verrattain lyhyen, mutta sitä vaikeamman kauhun ja kärsimysten ajan jälkeen tuntea olevansa vapaita. He tuntevat oman valtakuntansa suojelevan käden, jonka merkkinä sini-musta-valkea lippu liehuu ylpeästi 'Lembitillä!' Merimiehillämmekin on syytä riemuun: onhan juuri oikeastaan heidän ansionsa, että rannikkomme on puhdistettu bolshevikeista; ilman laivaston tukea ei pohjoisella rintamallamme olisi voitu toivoakaan niin nopeaa etenemistä. On tunne siitä, että meriväki ei ole pettänyt heihin pantua luottamusta, ja että se on ollut tehtävänsä tasalla täyttäen työnsä vielä ennen meren jäätymistä. – – –

»Rannalla olevilta ihmisiltä kuulemme uskomattomia kertomuksia bolshevikien julmuuksista. Ennen lähtöään he ovat, kuulemma, toimeenpanneet joukkosurmaamisen (n. 30 henkilöä, enimmäkseen naisia). Surmatuille on ripustettu kivi kaulaan ja ruumiit heitetty jokeen. Sillä kohdalla, johon 'Lembit' on asettunut, kerrotaan olevan joukon ruumiita joen pohjassa. Ei voisi uskoa. Mutta kun näytetään rannalla viruvaa vanhahkon naisen ruumista, pitää, tahtoopa tai on tahtomatta, uskoa. Ennen lähtöään bolshevikit ovat täältä ottaneet pakolla tarpeikseen vielä kymmenkunta neitosta, jotta olisi hauskempaa lähteä.»

Kapteeni Kanervan pyynnöstä »Lembit» pommitti kahden tunnin ajan
Riigin kylää karkoittaakseen vihollisen patterin sieltä.

Klo 3,30 ip. 2:nen komppania lähti jatkamaan matkaansa Riigin kylän kautta Narvaan. Noin virstan päässä Narvan Joensuusta, kapteeni Kanervan ilmoituksen mukaan, komppania sai saaliikseen 1.500 kpl. 3-tuuman tykin ammuksia ja 2 tykkiratasta, jotka vihollinen oli jättänyt nopeasti paetessaan.

Tiellä 1:sen komppanian lähetti tuli komppaniaa vastaan pyytäen sitä kiiruhtamaan mahdollisimman nopeasti. Komppania kulki loppumatkan juosten ja saapui raatihuoneen torille n. tuntia myöhemmin kuin 1:nen. Yhdessä ne ryhtyivät sitten tarmokkaasti puhdistamaan kaupunkia. Sitä kesti koko yön. Komppanioista haavoittui 5 ja joutui kadoksiin 2.

Saaliiksi saatiin koko vihollisen divisioonan esikunta päällikköineen ja 27:nnen venäläisen rykmentin päällikkö esikuntineen, divisioonan kuormasto, yksi järeä tykistöpatteri sekä suuret määrät sotatarpeita ja muonaa y.m. sekä paljon vankeja.

Klo 9 ip. luutnantti Eskola, Narvan valloittaja, lähetti majuri Ekströmille pikalähetin mukana muistikirjan lehdelle kirjoitetun, näin kuuluvan raportin:

»Majuri.

Kello 5.20 ip. valloitimme 1:nen komppania Narvan kaupungin. Vangiksi saimme brigadin päällikön ja koko staabin, samaten rykmentin päällikön ja koko staabin, kuormaston, 200 hevosta, 1 raskaan tykin ja paljon vankeja, joita ei vielä ole luettu, toistasataa punakaartilaista y.m. paljon. Kello 6.40 ip. saapui samaa tietä meidän perässämme 2. komppania.

Eläköön, suomalaisilla on Narva!

Eskola.
Kolme haavoittunutta, m.m. vänrikki Tenhunen. S—a.

Punikit aikovat vankien puheitten mukaan tänä yönä hyökätä kaupunkiin.
Jos tulee väkeä lisää, tulkaa Riigin kautta, tie on vapaa.»

Kapteeni Kanerva taas ilmoitti saaneensa saaliiksi 3 täydessä kunnossa olevaa tykkiä, ammuksia, suuren määrän hevosia, kuormaston, muonaa y.m.

Ivangorodin puolelle paenneet venäläiset ja virolaiset punaiset joukot ryhtyivät yöllä hyökkäykseen yrittäen vallata kaupungin. Heidät lyötiin kuitenkin suurin tappioin takaisin. Sitten he avasivat tykkitulen kaupunkia ja etenkin raatihuonetta vastaan. Suomalaisten valtaamat tykit vastasivat tuleen, sittenkuin vangiksi saadut bolshevikien tykkimiehet oli pakotettu voittajien palvelukseen. Ainakin eräs heistä paukuttikin hyvillä mielin entisiä aseveljiään päin. Vihollisten tykit vaikenivat pian senjälkeen.

Narvaa kuuluisasta, huimapäisestä valloituksesta otamme tähän vielä muutamia katkelmia mukana olleiden muistiinpanoista.

»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa, »saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa, toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä, enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.

Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään, ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.

Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa. Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien ratsureita on ammuttu.

Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!» Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan jälkijoukkoa.

Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies, kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee huulilta:

— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]

Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.

Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen, kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina kuuluisan Anveltin allekirjoituksella.

Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan, mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä Trotskin.

Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.

Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.

Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan. Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:

— Kädet ylös! Alas!

Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo olevansa matkalla esikuntaan.

— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin.
— Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. —
Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania,
kaksisataa viisikymmentä miestä.

Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme edessä.

Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki Matti Tenhusen johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala: sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.

Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa, Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».

Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.

Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin. Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan vahingoittamatta huoneissa nukkujia.

Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava keskustelu.

Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.

* * * * *

Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä loikoa jäisellä maalla.

Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän, mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.

Niinkuin ainakin pimeässä, ovat täällä havaintojen teossa korvat silmiä paljon etevämmät. Korviensa avulla saattaa päättää, että nyt bolshevikiratsumiehet yrittävät jäitse kaupunkiin, sillä rantapenkereeltä kuuluu konekiväärien rätinää ja hevosten kavioiden kopsetta. Hyökkäys on torjuttu, sillä konekiväärien tuli on verrattain laimeaa. Kaupungista kuuluu aina silloin tällöin räiskettä, patrulli on metsästämässä.

Makaan konekiväärin takana odotellen uutta hyökkäystä. Sillan takaa kuuluu vain epämääräistä kohinaa, josta en voi mitään päätellä. Kello kahdelta yöllä kohinan tarkoitus käy selville. Kuuluu kova pamaus, muutamaksi sekunniksi lieska valaisee joen, ja silta lentää ilmaan. Komea näky, kun palavat sillankappaleet kohoavat puolentoistakymmenen metrin korkeuteen.

Silta ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan rikki, aamulla näet sen ylitse tulee muutamia hämmästyneen näköisiä ihmisiä, jotka kertovat bolshevikien lähteneen koko Itä-Narvasta pois. Käväisemme myös katsomassa, mikä mahtaa olla se musta möhkäle, jonka olemme yöllä ampuneet sähkölampun alle, ja toteamme sen olevan seulaksiammutun hevosen.

Aamulla kaikki parturituvat ovat täynnä pestäviä, parrakkaita miehiä, ja kun puolenpäivän tienoissa kutsutaan ruoturintamaan »Narvan kaupungin päivällisiä» varten, saattaa huomata, miten kokonaan aiheettomia ovat bolshevikien huhut »parrakkaista, mustista miehistä», jotka muka hyökkäävät puukko hampaissa».»

Muudan 2:sen komppanian sotilas kertoo kaupungin puhdistustyöstä:

'Lähdemme komppanianpäällikkömme johdolla liikkeelle. Saavumme erään torin laitaan. Edestämme kuuluu hevosten kavioiden kopsetta ja kärryjen tärinää. Kuulemme siellä huudettavan ja ärjyttävän venäjäksi. Avaamme silloin tulen konekivääreistä ja kivääreistä; vihollinen vastaa heittämällä meitä kohden muutamia käsipommeja. (Seuraavana päivänä käydessämme katsomassa toria näemme, mitä jälkeä ammuntamme on jättänyt. Siellä makaa useita hevosia kuolleina ja niiden keskellä kymmenittäin kaatuneita, kiinalaisia, ryssiä ja virolaisia.)

Kuljemme eteenpäin puhdistaen kaupunkia. Saavuttuamme erään rakennuksen lähistölle huudetaan meille pimeästä:

— Keitä siellä on?

Kapteenimme huutaa kysyjille vastaan:

— Keitä siellä sitten on?

— Rahjan kolmas komppania, kuuluu vastaus.

— Me olemme suomalaisia vapaaehtoisia, huutaa kapteeni Kanerva ja vaatii heitä antautumaan.

Vastauksena on naurunrähäkkä, jonka jälkeen konekiväärit ja kiväärit alkavat molemmin puolin tuiskia tulta. Laukaustenvaihtoa kestää puolisen tuntia. Sitten vihollinen lakkaa ampumasta ja ilmoittaa antautuvansa.

Kolme miestä rientää heitä kohden, mutta sieltä ammutaan heitä osaamatta kuitenkaan.

Kapteeni Kanerva komentaa tulta. Kiivas ammunta kestää hetkisen. Sitten punaiset luopuvat enemmästä vastarinnasta. Viemme heidät raatihuoneelle, jossa heidät tarkastetaan ja lasketaan.'

4:nnen komppanian osuus päivän taisteluihin ei ollut suuri. Se oli kyllä marssinut Olginaan, verrattain lähelle Narvaa, mutta koska »miehistö oli äärimmäisen nopean etenemisen vuoksi lopen uupunut», määräsi komppanian päällikkö, jonka käytettäväksi oli saapunut yksi komppania virolaistakin, hyökkäyksen alettavaksi vasta klo 2 yöllä, jolloin Narva oli jo vallattu.

Varmavuoren tiedustelijoilla oli sensijaan paljon puuhaa. Yrittipä tämä vajaa 30-miehinen joukko valloittaa Narvan kaupungin lännestä käsin — siis juuri siltä taholta, josta bolshevikit odottivat vihollisiaan!

Annamme luutnantti Varmavuoren kertoa tiedusteluosaston vaiheista
Narvan valloituspäivänä.

'Minä saan määräyksen ottaa kiinni 4:nnen komppanian, jonka sanotaan lähteneen Narvaan, ja mennä sen edellä sinne. Eroan majurista Lagenan portilla. »Toivon, että sinä olet ensimmäinen Narvassa», ovat hänen viimeiset sanansa silloin. »Ymmärrän», vastaan, ja niin lähdemme pikamarssissa ottamaan kiinni 4:ttä komppaniaa. (Se ei kuitenkaan ollut vielä lähtenytkään, vaan hoiteli haavoittuneitaan Lagenan kartanossa. Manaus oli päässyt majurilta, kun hän oli tavannut komppanian yhä vielä Lagenassa. Hän lähetti kuriirin peräämme pysähdyttääkseen meidät. Kuriiri tuli kuitenkin liian myöhään. Olimme silloin jo taistelussa bolshevikien kanssa Törvajoen luona.)

Lähdemme Lagenan kartanosta pikamarssissa. Neiti Elfride v. Hippius ajaa hevosella ohitsemme luullen hänkin 4:nnen komppanian olevan edellämme. Tiellä kaksi vihollisen ratsumiestä tulee häntä vastaan, mutta neitimme ajaa heidät karkuun majurin lahjoittamalla browningilla. Nyt vasta huomaamme, ettei 4:s komppania ole lähtenytkään. Lähetän pikaviestin kiiruhtamaan sitä heti apuun. Sitä odotellessamme ryhdymme taisteluun.

Yksi ryhmä muodostaa ketjun muiden jäädessä erään tiilirakennuksen taakse reserviin. Laukaustenvaihto on kiivas ja tulinen. Liikettä alkaa näkyä oikealla sivustalla harvassa metsikössä. Lähetän sinne reservistä yhden ryhmän, joka joutuu heti taisteluun kiertoliikettä tekevän vihollisen kanssa. Mieheni ajavat vihollisen takaisin ottaen 6 vankia ja ampuen 8.

Nyt kiinnitämme huomiomme vasemmalle siivelle, sieltä näet vartio ilmoittaa vihollisen koettavan suurempaa kiertoliikettä. Lähden yhden ryhmän kera sinne käskien vänrikki Nygårdin pitämään puoliaan keskustassa. Tullessani sivustalle bolshevikit tekevät saartoa. Heidät lasketaan lähelle — ikävä vain, ettei meillä ole vielä konekiväärejä — ja annamme sitten kivääreistä minkä kerkeämme. Vihollinen peräytyy.

Koko ajan on keskustasta kuulunut ammuntaa. Ihmettelen vain, miten laukaukset kuuluvat niin sivulta ja takaa. Asia selviää. Vihollinen on näet hyökännyt niin kiivaasti, että Nygård on ollut pakotettu peräytymään parisataa metriä. Kun tulen takaisin, on hän kuitenkin jo onnistunut ottamaan takaisin entiset asemansa. Minut nähdessään hän nousee ylös, hyppää kiviaidan taakse alkaen ampua seisaaltaan.

Konekiväärit saapuvat. (Luutnantti Vuorisalon K.K.K. ja 1:sen komppanian etujoukot.) Aluksi annetaan hiukan viivatulta kylään, sitten: — Ylös! Hurraa-a-a! ja niin painellaan taas kilpaa kylään. Kuulat vinkuvat korvissa, mutta eteenpäin pyritään vain.

Kylän reunassa otetaan viholliselta kaksi konekivääriä ja käännetään ne taloja kohden. Kuitenkaan ei niillä ammuta kuin hetkinen, kun taas aletaan juosta eteenpäin. Emme ole päässeet pitkääkään matkaa, kun minun välttämättömyyden pakosta täytyy seisahtua. Syynä äkilliseen pysähtymiseen! on vain karkumatkoille lähtenyt nappi, joka saa aikaan sen, että alushousut äkkiä valahtavat polviini. Minua harmittaa.

— Seis, pojat! huutaa vääpeli Kurvinen, älkää juosko! Herra ratsumestarin kalsonginnappi putosi!

Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä kerkeää kantaen housujaan.

Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro, Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy tienviereen jalkaan haavoittuneena.

Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja, vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.

20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon, johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua 1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.

Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48 ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia. Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla. Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.

Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä, joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana, arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän eteenpäin kohti Narvaa.

Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle. Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.

— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin, sanon. — Eteenpäin, pojat!

Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän rykmentin jäännös tykistön kera.

Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30 ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä kuurona. Vastaamme laukauksiin.

Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. Nygård painaa poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.

— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.

— Sain, vastaa hän vain.

Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä. Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä. On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.

— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan jäljelle, kuiskaan Nygårdille.

— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.

— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä, jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat lopu!

Oikealla vieressäni makaa kersantti Hjalmar Välimaa, joka vitsailee ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.

— Välimaa, kuiskaa joku.

Katson sinnepäin.

— Mikäs Välimaalle tuli?

Hän on kuolonkalpea ja painaa päätänsä maata vastaan.

— Välimaa, mikä teitä vaivaa? kysyn.

En saa vastausta. Veri pulppuaa hänen suustaan, ja maa rinnan alla punoittaa. Hän on saanut kuulan sydämeensä.

Tilanne kärjistyy yhä. Viholliset alkavat ampua sivustasta. Meidän täytyy ryhtyä johonkin. Ketju on käännettävä keinolla millä hyvänsä. Yksitellen sitä käännetään. Kun »professori» Wallertin vuoro tulee siirtyä paikoilleen, nousee hän ylös, astuu pari askelta, mutta jääkin seisomaan puuskuttaen vihasta.

— Wallert, maahan! käsken.

— Prhss! pärskyttää hän. — S—nan polsut, kiroilee hän ja ampuu.

— Wallert, maahan! huudan.

Ei mitään apua. Wallert vain kiertää paikoillaan kuin parempaa makuupaikkaa hakeva koiranpentu.

— S—nan polsut! kuuluu yhä Wallertin julmistunut ääni. — Kyllä teidät vielä paha perii!

Wallert ja ei millään saada maahan, hän seisoo vain ja ampuu.

* * * * *

En käsitä, minkä vuoksi vihollinen lopuksi peräytyy. Me seuraamme sitä aina Narvan etukaupunkiin asti, jossa estämme erään lentokoneen lähdön ja anastamme sen.

Olemme Narvan etukaupungissa. Pysähdymme siihen odottamaan 4:ttä komppaniaa, mutta kun sitä ei ala kuulua, lähetän sananviejän kiirehtimään sitä.

Bolshevikit ampuvat rakennusten välistä. Me makailemme luonnon ja ihmiskäsien muodostamissa kuopissa. Konekiväärimme ovat hyvissä asemissa valtakadun varrella. Vastailemme bolshevikien laukauksiin. Panssarijuna lähestyy kulkien kauempaa ohitsemme ja ampuu meitä konekivääreillä. Vitsailemme siitä ja nautimme elämästämme. Olemme kaikki hyvin tyytyväisiä siihen, että juna on luotu kulkemaan kiskoilla, joten ei ole pelkoa sen liiallisesta lähestymisestä. Juna saa puolestamme kulkea missä sitä haluttaa.

Hevonen vetäen vankkureita lähestyy tietä myöten. Neiti v. Hippius siellä seilaa »muinaisaikain taisteluista ryysyinen» punaisen ristin lippu toisessa kourassaan ja pistoli toisessa. Hänellä on lappalaispieksut jalassa. Kyytimies protesteeraa eikä tahdo tulla edemmäksi, ja Elfride-neiti toruu niin, että lakeus kaikuu. Huudan hänelle, ettei hän tulisi lähemmäksi, mutta siitä neitimme ei ole tietävinäänkään, toruu vain ja heiluttelee pistoliansa ukon nenän edessä.

Lähettimme saapuu 4:nnestä komppaniasta ja ilmoittaa sen vielä jonkin aikaa aikovan levätä Olginassa. Lähetän heidän luokseen toisen kuriirin, joka palatessaan tuo tiedon, että 4:s komppania kyllä pian tulee avuksemme. Mutta heti senjälkeen saamme sanoman, ettei ole toivoakaan avusta 4:nnen komppanian puolelta, sen miehet kun ovat liian väsyneitä. Kehoittavat meitä peräytymään. Sen kuullessani melkein itken kiukuissani. Lähetän raportin majuri Ekströmille pyytäen häntä lähettämään 3:nnen komppanian avukseni. Saan vastauksen, että se on mahdotonta, 3:s komppania on näet ollut koko päivän tappelussa, eikä vaara vieläkään ole ohitse.

Se lyö kunnianhimoiset toiveeni myttyyn. Olemme Narvassa, mutta emme voi tunkeutua kaupunkiin muutaman miehen voimalla, kun ketään ei olisi apuna hädän tullen. Ajattelen ensin lähteä kaikesta huolimatta, mutta luovun tuumasta, sillä enhän saa uhrata miehiäni kunnianhimoni tähden. — Jospa olisin saanut edes yhdenkään raportin 1:sestä tai 2:sesta komppaniasta, mutta sitäkään ei saavu, ja niin Narva jää minulta valloittamatta.'

Tiedusteluosasto peräytyi 2 km. päähän Narvasta. Siellä se yhtyi Lagenasta klo 1,10 yöllä lähteneeseen 3:nteen komppaniaan, johon 4:s komppania ja sen luona ollut virolainen komppania olivat liittyneet Olginassa. Majuri Ekströmin yhteisellä johdolla nämä joukko-osastot marssivat sitten vastarintaa kohtaamatta Narvaan tammikuun 19 p:nä klo 6 ap. Päivällä kapteeni Schulginin komentoon uskotut loput Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta saapuivat kaupunkiin.

Itä-Narva ja Narvan rautatienaseman tienoot puhdistettiin 19 p:nä.

Narvan kadut ja torit tarjosivat aamulla kammottavan näyn: punaisten ruumiita virui hevosenraatojen keskellä. Kaikki Venäjän bolshevikiarmeijan monet kansallisuudet suomalaisista ja virolaisista kiinalaisiin saakka olivat edustettuina ruumiskasoissa, joita ei ehditty heti korjata pois verisiltä kaduilta.

Bolshevikien valtakaudella oli Narvassakin tietysti toimeenpantu murhia. Kaiken kaikkiaan parisataa henkilöä oli saanut surmansa, niistä osa naisia. »Poliittisia vankeja» säilytettiin Kreenholmin vankilassa, jossa he saivat maata paljaalla kivilattialla. Bolshevikien loppuajalla oli näistä vangeista suurin osa ammuttu tai muuten surmattu.

Pidätettyjä oli vankeusajalla kohdeltu raa'asti, piesty ja lyöty pampulla. Punaisten hirmutekojen virallisessa tutkintopöytäkirjassa mainitaan vanginvartioiden kertoneen, että m.m. erästä suomalaista vapaaehtoista kohdeltiin julmasti.

Tästä tapauksesta »Vaba Maan» kirjeenvaihtaja kertoo muistelmissaan elämästä Narvassa bolshevikien aikana:

»Vielä enemmän kuin virolaisia bolshevikit vihasivat suomalaisia. Jos he saivat suomalaisia vangiksi, koettivat he keksiä oikein tepsiviä kidutuskeinoja.

»Kerran tuotiin muudan suomalainen Kreenholmin vankilaan. Onnetonta oli jo tiellä sinne piesty ja piinattu, mutta se katsottiin vielä vähäiseksi, ja vankilan päällysmiehet Jögi ja Katajew tekivät puolestaan minkä voivat. Ruoskittiin, lyötiin nyrkillä, poljettiin jaloin, katkottiin luita — suomalainen ei päästänyt ääntäkään. Lyötiin maahan, mies nousi rauhallisesti pystyyn ja katseli pieksäjiään miehekkäästi silmiin aivan kuin sanoakseen: pieskää, jos se teitä huvittaa. Suomalaisen miehekkyys ärsytti pieksäjiä vielä enemmän. Lyötiin edelleen, kidutettiin kaikin tavoin, suomalainen ei vain äännähtänytkään. Vimmastunut Jögi karjaisi: — Eikö se piru väräytä jäsentäkään! ja pieksi edelleen. Mutta voitto jäi sittenkin suomalaiselle: hän vaikeni loppuun saakka, kunnes kiukustuneet pieksäjät väsyivät. Tyynesti suomalainen lähti teloituspaikalle katsellen halveksien murhaajiaan.»

* * * * *

Narvaan saavuttuaan majuri Ekström lähetti Viron sotilasjohdolle näin kuuluvan raportin Narvan valloituksesta:

»Joukkojen! 1:nen komppania hyökkäsi 18.I.19. klo 5,20 ip. Narvaan. Hyökkäys tapahtui uhkarohkeasti tunkeutumalla sisään kaupunkiin pohjoisesta. Vihollinen, joka oli odottanut meitä lännestä suuren maantien suunnalta, tuli täydelleen yllätetyksi. 2:nen komppania, joka oli tullut Narvan Joensuun kautta, saapui 1:sen komppanian tueksi klo 6,40 ip. Vihollisen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin esikunta henkilökuntineen joutuivat vangiksemme. Saaliiksemme jäi yksi 4-tykkinen patteri, n. 100 hevosta, suuri määrä sotatarpeita ja yksi lentokone. 4:s komppania tunkeutui suurta tietä myöten Lagena—Narva. Minun 3:s komppaniani ja kapteeni Pauluksen 2 virolaista komppaniaa, joiden tehtävänä oli suojella joukkojeni selkäpuolta, taistelivat menestyksellisesti. Klo 12 yöllä saimme ensimmäisen kerran yhteyden hyökkäävien virolaisten joukkojen kanssa. Senjälkeen minun 3:s komppaniani ja molemmat virolaiset komppaniat viipymättä marssivat Narvaa kohden. Minun täkäläiset voimani ovat nyt n. 600 miestä ja yksi 2-tykkinen patteri. Olen nimittänyt kapteeni Pauluksen kaupungin komendantiksi. Kaupungin hallituksen olemme jo kutsuneet koolle ja postiyhteyskin on jo järjestetty.»

* * * * *

Majuri Ekströmin ja kapteeni Pauluksen johtamien maihinnousujoukkojen taistelujen aikana virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jatkaneet etenemistään.

Ankarampaa vastarintaa oli niillä odotettavissa vasta Vaivaran luona, jossa oleviin lujiin juoksuhautoihin tammikuun 17 p:nä, asukkaiden tiedonannon mukaan, kokonainen rykmentti bolshevikeja oli saapunut. 1:sen rykmentin 14:s komppania ja Kalevan maleva saivat rykmentin komentajalta käskyn ryhtyä 18 p:nä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan tykistövalmistuksen jälkeen.

Mutta jo muutaman laukauksen pamahdettua kaksi lähettilästä saapui vihollisen puolelta ilmoittamaan rykmentin antautuvan. Sotimishalu oli siltä lopussa. Sitäpaitsi suomalais-virolainen desanttijoukko oli Lagenan luona katkaissut paluutien Narvaan. Klo 6 ip. koko 86:s tarkk'ampujarykmentti kaikkine sotatarpeineen antautui. Vangiksi joutui: 31 upseeria, m.m. rykmentin komissaari, 630 sotilasta ja rykmentin esikunta. Sotasaaliiksi virolaiset saivat: 9 »Maxim» konekivääriä nauhoineen, 89 hevosta 14 vankkurit, 1 reen, 12 kenttäkeittiötä, 4 laatikkoa konekiväärin varaosia, 1 patruunarattaat ja 500 kivääriä.

Virolaiset rykmentit pysähtyivät 18 p:n iltana linjalle Auveree—Repnikin kartano ja siitä pohjoiseen.

* * * * *

Tieto Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon urotyöstä levisi sekä on että Suomeen aikaansaaden suunnattoman innostuksen molemmissa maissa. Kotimaan ja Viron lehdet kilpailivat keskenään yhä uusien lähempien tietojen antamisessa tästä suuresta voitosta.

Viron armeijan ylipäällikkö sai sanoman Narvan valloituksesta vasta 19 p:nä juuri lähtiessään »Estoniassa» vietettävään »Suomen iltaan».

Viron itäinen raja oli saavutettu!

Narvan valloitus teki suomalaisista Viron vapaussodan alkuaikojen suuria sankareita. Tästä hetkestä saakka koko Viro puhui heistä kiitollisuudella ja kunnioituksella — toistaiseksi.

Yhä useammin kertomuksia ja yhä enemmän tai vähemmän tarunomaisia juttuja näkyi Viron sanomalehdissä suomalaisten vapaaehtoisten urotöistä. Otettakoon tähän niistä pari luonteenomaista näytteeksi virolaisten silloisesta suhtautumisesta vapaaehtoisiin.

'Erään kerran kaksi suomalaista joutui bolshevikien käsiin, toinen heistä osasi viroakin. Bolshevikin esimies, jolla oli jo käsissään surmaamiskäsky, kysyi uhmaavasti:

— Miksi te tulitte meitä vastaan? Ettekö pelänneet, että teidät tapetaan?

Suomalainen vastasi:

— Mitäpä minä olisin pelännyt! Minä tahdoin tappaa sinut, nyt sinä tapat minut, mutta perästäpäin tulee minun veljeni ja tappaa kuitenkin sinut. Voitto aina jää meille.

Kiduttaminen ja lopuksi teloitus olivat tietysti vastauksena suomalaisen rohkeuteen.

Kymmenen suomalaista tiedustelijaa saapui pimeässä ensimmäisten
joukossa Joensuuhn. He päättivät mennä edelleen Narvan suuntaan.
Paikallinen väestö rukoili, etteivät he Jumalan tähden menisi, sillä
Joensuun ja Narvan välinen tie oli bolshevikeja täynnä.

— Niitähän me juuri etsimmekin! huusivat suomalaiset ja lähtivät matkalle.'

Osoitukseksi siitä, minkä merkityksen bolshevikit antoivat suomalaisten komppaniain suorittamalle Narvan valloitukselle, lainattakoon tähän osia pietarilaisessa »Krasnaja Gasetassa» tammikuun 21 p:nä ilmestyneestä kirjoituksesta »Narvan häpeätahra».

»Turhanpäiväinen hyökkäys, ja 200 valkokaartilaista karkoitti monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta. Tämä on korvapuusti koko puna-armeijalle, mutta sitäpaitsi meille kaikille työläisille, talonpojille ja neuvostovallan toimihenkilöille, Laiskuus, velttous kurinpuute — siinä Narvan häpeällisen tappion syyt. Tuhannet puna-armeijalaiset, jotka häpeällisesti pötkivät Narvasta pakoon, olisivat voineet repiä kourallisen valkokaartilais-hulttioita kappaleiksi, jos olisivat totelleet johtajiaan ja vielä enemmän: täyttäneet velvollisuutensa. Silläkin sotilaallisella valmistuksella, joka niillä oli olisivat joukot voineet hävittää vihollisen, jos millä olisi ollut vähemmän nylkemishalua ja enemmän uskollisuutta kansan asiaa kohtaan.

»Tämä oman nahan suojelemisen henki on perinpohjin poistettava armeijan riveistä. Yleinen pimeys ja sivistymättömyys ovat näytelleet Narvan tappiossa suurta osaa. Ylt’ympäri liikkui huhuja että valkokaartilaisten joukossa taisteli mustaihoisia, ja se herätti kauhua. Valkeiden joukossa ei taistele mustaihoisia, ja vaikkapa taistelisikin, niin mitä se merkitsisi? Ovatko mustaihoiset joitakin aivan toisenlaisia ihmisiä, jättiläisiä tai ihmissyöjiä? Sata vuotta takaperin olisi moinen sivistymättömyys ollut ymmärrettävissä, mutta nykyisessä vapaassa maassa, jossa kaikki tiet sivistykseen ovat avoinna on todella häpeällistä pelätä ihmisiä sen takia, että heidän ihonsa on toisen värinen. Parannuksen täytyy meissä tapahtua. Narvan tappio on liian suuri voidaksemme siihen mukautua. Siellä on paljon kangastehtaita, on tuhansia itsetietoisia työläisiä, jotka ovat työväen asialle omistautuneet. Vihollisen voitonriemu ei saa olla pitkäaikainen. Narvan häpeä on pestävä pois vihollisen verellä. Narvan täytyy kuulua meille!»

* * * * *

Narvan valloituksen johdosta majuri Ekström vastaanottaa m.m. seuraavat onnittelu- ja kiitossähkösanomat.

Viron armeijan päälliköltä 19.1.:

»Onnittelen suuren voiton johdosta. Koko Viron armeijan nimessä kiitän kaikkia niitä, jotka ottivat osaa Narvan taisteluun, erityisesti Narvan sankareita, majuri Ekströmin suomalaista pataljoonaa.

Laidoner.»

Viron laivaston päälliköltä 19.1.:

»Sydämellinen kiitos Teille, teidän sankarillisille päälliköillenne ja sotilaillenne.

Kapteeni Pitka.»

Viron armeijan päälliköltä 21.1.:

»Minä pidän velvollisuutenani vielä kerran kiittää majuri Ekströmiä ja hänen pataljoonaansa hyvästä työstä ja erityisesti kapteeni Eskolaa ja hänen urhoollista komppaniaansa.

Armeijan päällikkö Laidoner.»

Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäälliköltä:

»Majuri Ekström! Teidän johtonne alaisina ovat Teidän urhoolliset sotilaanne taas tuottaneet kunniaa Suomen nimelle. Sydämellisesti kiitän Teitä ja Teidän urhoollisia sotilaitanne.

Kenraali Wetzer.»

Viron armeijan päällikkö, kenraali Laidoner koroitti päiväkäskyllään N:o 39 (27. 1. 19.) majuri Ekströmin, joka Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välisen sopimuksen mukaan oli oikeutettu everstiluutnantin arvoon heti saavuttuaan joukkoineen Viron kamaralle, everstiksi Narvan taisteluissa osoitetun urhoollisuuden ja taitavan johdon vuoksi.

Niinikään Käskyllä Tasavallan Sotaväelle N:o 5 (4. 3. 19.) kenraali Laidoner koroitti kenraali Wetzerin ehdotuksesta Narvan hyökkäyksen ja valloituksen aikana osoitetun erikoisen urhoollisuuden johdosta:

luutnantti Lars Ollonqvistin kapteeniksi.

kornetti Karl Kosken luutnantiksi.

joukkueenjohtaja H. Sippolan vänrikiksi.

vääpeli Einar Bäckströmin „

„ Y. Oittion „

„ B. Hellstenin „

kaikki lukien tammikuun 19 p:stä.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe päättyi Narvan valloitukseen. Suomalaiset komppaniat olivat loistavalla tavalla suoriutuneet suuresta ja vaikeasta tehtävästään, paljon lukuisampi vihollinen oli lyöty useissa kiivaissa taisteluissa ja karkoitettu kaikkialla Narovajoen taa, jonka itärannatkin olivat joutuneet Viron armeijan haltuun.

Bolshevikien oli onnistunut vallattuaan marraskuun 28 p:nä 1918 Narvan pakottaa harvalukuinen Viron armeija peräytymään edellään aina Tallinnan lähistölle saakka. Mutta suomalaisten komppanioiden saavuttua rintamalle Viron armeija oli alkanut voimakkaan etenemisen ja saavuttanut isänmaansa itäisen rajan jo 10 päivän kuluttua. Bolshevikien peräytyminen tapahtui siis 4 kertaa nopeammin kuin heidän aikaisempi etenemisensä kaikesta heidän vastarinnastaan huolimatta.

Suomalaisten vapaaehtoisten osuus tässä loistavassa saavutuksessa on varsin huomattava, kuten edelläolevasta esityksestä selviää. Se on suurempi kuin yleensä luullaan ja kuin voisi otaksua, jos pitää silmällä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon pienuutta.

5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.

Eversti Ekström ilmoitti päiväkäskyssään Nro 16 tammikuun 24 p:ltä: J

»Upseerit, aliupseerit ja sotilaat!

»Osa meidän suuresta tehtävästämme Vironmaassa on jo onnellisesti suoritettu, ja tahdon sanoa heti, että se on suoritettu kunnialla. Narvan valloitus on toistaiseksi loistokohtana teidän teoissanne, ja te olette urhoollisuudellanne ja uhrautuvaisuudellanne piirtäneet nimenne historian lehdille.

»Tämä tehtävä ei rajoitu meidän suureen työhömme, mutta yksi asia on varma: teidän urhoollisuutenne ja taituruutenne täyttää teille annetut tehtävät ovat kaiken kiitoksen yläpuolella.

»Upseerit, aliupseerit ja miehistö! Samalla kuin minä teitä mitä lämpimimmin kiitän urotöistänne, olen minä täysin tietoinen siitä, että te edelleenkin tulette täyttämään tehtävänne ja siten saattamaan suomalaiselle sotilasmaineelle kunniaa ja mainetta. Kiitos!»

Narvan valloitus ei kuitenkaan ollut ainoastaan toistaiseksi loistokohtana Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon toiminnassa, vaan se jäi siksi myöskin pysyväisesti. Se oli Vapaajoukon suuri voimannäyte, jonka jälkeen pataljoonan sotilaallinen toiminta supistui verrattain vähiin, olosuhteiden pakosta.

* * * * *

Heti kun Viron raja oli saavutettu ja siis varsinaiset hyökkäystaistelut lopussa, alkoi näyttäytyä, millaisia seurauksia oli Vapaajoukolle koituva siitä, että se muodostettiin Suomessa niin hätäisesti. Pataljoonan upseerit ja sotilaat ansaitsevat mitä suurinta kiitosta Tallinna—Narva pikamarssistaan ja loistavista urotöistään sen varrella, he taistelivat kuin leijonat luontaisella uljuudellaan ja neuvokkuudellaan pelastuen vaikeimmistakin tilanteista. Mutta kun taistelukausi oli ohi, eivät nämä ominaisuudet enää yksin riittäneet pitämään pystyssä Vapaajoukon arvoa. Siihen olisi tarvittu jotakin, jota pataljoonalle ei oltu ehditty hankkia: vain perusteellisten sotilasharjoitusten kautta saavutettavissa olevaa lujaa kuria ja järjestystä. Oli osoittautuva, että vapaaseen taisteluun tottuneen ja siinä mainetta ja samalla itsetuntoa saaneen joukon kouluttaminen kunnolliseen sotilaskuriin oli ylivoimainen tehtävä myöskin eversti Ekströmille ja niille hänen upseereistaan, joilla oli määräävä asema ja kykyä täyttää tehtävänsä.

Viimemainittua ei, ikävä kyllä, voi sanoa kaikista Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseereista. Ensinnäkin upseeristo oli kasvanut lukumäärältään taistelujen aikana ja tuli myöhemmin, aina Vapaajoukon hajoittamiseen saakka, yhä kasvamaan siinä määrin, että upseerien sijoittaminen tuotti mitä suurimpia vaikeuksia. Taisteluissa he olivat omiaan, mikäli heillä oli uljuutta ja päättäväisyyttä; niissä he saattoivat ansaita asemansa suorittamalla tärkeitä tehtäviä vaikkapa pienempiäkin joukkoja johtaen. Mutta sittenkuin järjestelyn aika tuli, kävi selvästi ilmi upseerien liiallisuus niin pientä joukko-osastoa varten. Heitä koetettiin sijoittaa, miten parhaiten voitiin, usein sellaisiin toimiin, jotka aliupseerit olisivat hoitaneet ainakin yhtä hyvin. Vielä pahempaa oli kuitenkin se, että muutamat upseerit eivät olleet saaneet tarpeellista upseerikasvatusta tai olivat sen tyystin unohtaneet. He osoittautuivat palveluksessa kykenemättömiksi ja sen ulkopuolella arvottomiksi kantamaan suomalaisen upseerin pukua.

Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn sopimuksen 7:nnen kohdan mukaan suomalaisen apuretkikunnan upseerit oli koroitettava arvossa yhtä astetta ylemmäksi joukko-osaston saavuttua Viroon. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon nähden luvattu koroitus ei kuitenkaan heti astunut voimaan. Vasta myöhemmin sen upseerit saivat virallisesti ylennyksen. Tallinna—Narva operatsionin aikana kutsuttiin Vapaajoukkoa Ekströmin pataljoonaksi; kooltaan se tällöin olikin lähinnä pataljoonaa. Sen komentajaa nimitettiin majuriksi, vaikka hän olisi heti ollut oikeutettu everstiluutnantin arvoon. (Tätä operatsionia kuvattaessa on edellä senvuoksi johdonmukaisesti mainittu kaikkia Vapaajoukon upseereja heidän sotilasarvollaan Suomen armeijassa.)

Sittenkuin Narva oli vallattu, saapui Suomesta siellä muodostettu 5:s komppania pääjoukon yhteyteen tammikuun 23 p;nä. Lisäksi oli tammikuun 19 p:na eversti Ekströmin käskystä muodostettu Vapaajoukon 2:nen puolipatteri luutnantti Fritz Franzenin johdolla. Puhelinkomppanian miehistö siirrettiin muihin osastoihin, suurimmaksi osaksi pattereihin. Vapaajoukon muuttaminen 2-pataljoonaiseksi rykmentiksi saattoi näin ollen tulla kysymykseen. Se toteutetuinkin pian Narvan valloituksen jälkeen. Siitä lähtien kutsuttiin eversti Ekströmiä virallisestikin hänen oikealla arvollaan. (Sen mukaisesti tullaan seuraavassa käyttämään upseereista niitä sotilasarvoja, joihin he olivat oikeutettuja jo alusta alkaen, vaikkei niitä vielä nytkään päiväkäskyssä julkaistu.)

Eversti Ekström ryhtyi heti taistelukauden päätyttyä järjestämään rykmenttiään.

Joukko-osastojen päälliköiksi nimitettiin tammikuun 24 p:nä: 1:sen komppanian — kapteeni Eskola, (sittemmin luutnantti Martti Saxell).

2:sen komppanian — majuri Kanerva, (sittemmin luutnantti Karl Koski).

3:nnen komppanian — luutnantti Laaksonen.

4:nnen komppanian luutnantti Dahlgren.

5:nnen komppanian — luutnantti Kustaa Makkonen, (sittemmin jääkäriluutnantti Paavo Hallamäki).

1:sen puolipatterin — kapteeni Hedberg.

2:sen puolipatterin — kapteeni Franzon.

1:sen konekiväärikomennuskunnan — jääkärikapteeni Vuorisalo, (sittemmin luutnantti Välikangas).

2:sen konekiväärikomennuskunnan — luutnantti Bruno Eriksson. 3:nnen konekiväärikomennuskunnan — jääkäriluutnantti Hallamäki. 4:nnen konekiväärikomennuskunnan — luutnantti Hayen. Tiedusteluosaston — ratsumestari Varmavuori.

Räjähdyskomennuskunnan — luutnantti Onni Aulo.

Konekiväärikomennuskuntien päälliköt alistettiin vastaavien komppanioiden päällikköjen käskynalaisuuteen.

Seuraavana päivänä annetulla päiväkäskyllä määrättiin, että 1:seen pataljoonaan — v.t. komentajana kapteeni Eskola — tulivat kuulumaan 1:nen, 3:s ja 4:s komppania ja 2:seen pataljoonaan — komentajana majuri Kanerva — 2:nen ja 5:s komppania.

Vapaajoukkojen esikuntapäällikkönä toimi suurimman osan aikaa majuri Erik v. Haartman, kansliapäällikkönä kapteeni Reinhold Waden, rahastonhoitajana kapteeni John Almqvist, intendenttinä kapteeni August Oinonen, vanhempana adjutanttina ja operatiiviosaston päällikkönä kapteeni Ollonqvist, nuorempana adjutanttina ja organisointiosaston päällikkönä kapteeni Branders, tulkkiadjutanttina ratsumestari Kirotar, lääkärinä lääkintämajuri Melartin, hammaslääkärinä hammaslääkäri Ahrenberg, eläinlääkärinä lääkintäkapteeni Emil Minni ja pappina pastori Alanen.

Vapaajoukon omista upseereista muodostettiin rykmentin auditöörin, kapteeni Hjalmar Förlingin johdolla kenttä- ja sotaoikeus rykmenttiin kuuluvien upseerien ja sotilaiden rikkomusten rankaisemiseksi. Tätä sotaoikeutta varten laadittiin lyhyt ohjesääntö nimeltä »Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Kenttä- ja Sotaoikeuden Laki». Kuolemanrangaistus oli sen mukaan kohtaava seuraavia henkilöitä:

»1:o Joka toiselta rykmenttiin kuuluvalta henkilöltä riistää hengen.

2:o Joka teoin vastustaa esimiestänsä taikka väkivaltaisesti häneen kajoaa.

3:o Joka asettuu yhteyteen vihollisen kanssa tai muuten teoillaan ja laiminlyömisillään vahingoittaa tai yrittää vahingoittaa meidän joukkojamme, rikkoo antamansa uskollisuuden lupauksen sekä tekee itsensä sotakavallukseen vikapääksi tai harjoittaa vihollismielistä kiihoitusta rykmentin keskuudessa.

4:o Joka jättää rykmenttinsä tai pysyy poissa sen yhteydestä jatkuvasti välttääksensä palvelusvelvollisuutensa täyttämistä.

5:o Jos kaksi tai useammat yhdessä yllyttävät tai ryhtyvät tottelemattomuuteen, vastustamiseen ja väkivaltaiseen esiintymiseen esimiestä kohtaan, on se katsottava kapinaksi ja rangaistava kuolemalla.

6:o Joka tekee itsensä syypääksi ryöstöön taikka kiristämiseen hankkiaksensa itsellensä aineellista etua, ja tämä hänen tekonsa kohdistuu johonkin rykmentin henkilöön tai maan asukkaaseen, joka ei kanna asetta meitä vastaan.

7:o Joka myy jotakin rykmentin omaisuutta.»

Etenkin sotilaskurin kannalta monet näistä rikoksista ovat kylläkin raskaita, mutta kuolemanrangaistuksen ei sentään olisi pitänyt tulla kysymykseen useimmista niistä, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa rykmentti toimi, ja sen vapaaehtoisuus.

Mutta tätä »lakia», jota kukaan ei ollut vahvistanut, ei ainoastaan julkaistu, vaan sen mukaan tuomittiinkin kuolemaan eräs 1:sen komppanian sotilas, jota syytettiin murtovarkauksista, ryöstöistä ja karkausyrityksestä. Tuomio alistettiin kuitenkin kenraali Wetzerin vahvistettavaksi, ja hän kumosi sen määräten asian otettavaksi esille esikuntansa ohessa toimivassa sotaoikeudessa, joka tuomitsi Suomen sotaväen rikoslain mukaan.

* * * * *

Bolshevikit olivat pian toipuneet saamastaan iskusta ja rynnistivät kaikin voimin Narovajoen partailla olevia virolaisia joukkoja vastaan. Heidän hyökkäyksensä lyötiin kuitenkin aina takaisin. Näihin taisteluihin suomalaisetkin ottivat osaa Narvan kaupungin kohdalla. Bolshevikit pommittivat sen ohella väsymättä kaupunkia voimatta kuitenkaan tuottaa sinne sijoitetuille joukko-osastoille häiriötä. Virolais-suomalaiset patterit vastasivat tuleen. Tilanne Narovajoen partailla ei kuitenkaan vielä ollut varma.

Tammikuun 19 p:nä kenraali Laidoner lähetti klo 11 yöllä 1:selle divisioonalle seuraavan-sisältöisen määräyksen:

»Ensimmäisen divisioonan tehtävänä on lujasti suojella Narvan kaupunkia ja Narovajoen linjaa vihollisen uutta hyökkäystä vastaan; sitä varten joen molemmat rannat, etenkin Narvan ympärillä, on saatava lujasti ja leveälti meidän käsiimme. Laivasto tulee tämän operatsionin päätyttyä Tallinnaan. Majuri Ekströmin pataljoona kootaan, sittenkuin rautatie on saatu kuntoon, Tapan asemalle, jossa se yhtyy muihin suomalaisiin.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon vienti Tapaan, jossa tähän aikaan Pohjan Poikain 1:nen pataljoona majaili, ei kuitenkaan vielä voinut tulla kysymykseenkään. Tilanne Narvan rintamalla oli vielä niin epävarma, ettei puolustusvoimia voitu niin huomattavasti heikentää. Siirtokäsky peruutettiinkin pian. Suomalaisten joukkojen yhdistämissuunnitelmasta luovuttiin sittemmin kokonaan olosuhteiden pakosta.

Saadun käskyn täyttämiseksi kenraali Tönisson, eversti Reek ja eversti Ekström tekivät seuraavan sotasuunnitelman:

Virolais-suomalaiset joukot marssivat tietä pitkin Luugajokeen saakka. Koska kuitenkin tien varrella kylissä on bolshevikeja, lähtee yksi komppania suomalaisia edeltä, ajaa ne pakosalle ja palaa senjälkeen Narvaan kaupungin turvaksi. Sitten virolais-suomalaiset joukot yhdessä marssivat Luugajokeen saakka, josta alkaen ne jatkavat etenemistä kahdessa ryhmässä, toinen toisella puolen jokea. Vasen ryhmä lähettää edeltä osaston särkemään sillat ja rautatien. Senjälkeen molemmat ryhmät hyökkäävät yhtaikaa sisään Jamburgin kaupunkiin.

Sotatoimet idässä Viron kansallisten rajojen ulkopuolella olivat siis astuneet päiväjärjestykseen, ja niitä varten toivottiin apua suomalaisilta vapaaehtoisilta. Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan sopimus ei kuitenkaan edellytä suomalaisten joukkojen käyttämistä _valloitus_tarkoituksiin Viron kansallisten rajojen ulkopuolella.

Majuri Ekström ei ollut kuitenkaan tahtonut kieltäytyä antamasta virolaisille apua. Mutta hän oli päättänyt omalta osaltaan luopua operatsionista, jos yksikin ainoa vapaaehtoinen kieltäytyisi seuraamasta häntä vapaaehtoisesti Narovajoen itäpuolelle. Saadakseen selville sotilaittensa mielipiteen hän käski komppanioiden kokoutua rykmentin esikunnan eteen. Muudan 2:sen komppanian sotilas mainitsee tästä päiväkirjassaan:

»Aamupäivällä marssimme kaikki rykmentin esikunnan eteen, jossa eversti Ekström kiittää käydystä taistelusta. Hän kysyy samalla, ketkä haluavat lähteä Venäjän puolelle Jamburgin kaupunkiin siellä tuottaakseen viholliselle häiriötä ja räjähdyttääkseen suuren rautatiesillan. Mutta pojilla ei ole suurtakaan halua lähteä Venäjän puolelle, olemmehan tulleet vain Viroa vapauttamaan. Niin palaamme laulaen kasarmille.»

Tosiasiallisesti kaikki muut komppaniat olisivat suostuneet lähtemään, mutta 2:sessa komppaniassa muutamat miehet kieltäytyivät vedoten sopimukseen. Päätöksensä mukaan eversti Ekström päätti silloin luopua hyökkäysaikeesta ja ilmoitti siitä virolaisille.

Vapaaehtoisten kieltäytyminen vaikutti tietysti masentavasti päällikköihin, mutta jälkeenpäin katsoen on sitä pidettävä ymmärrettävänä, onhan aivan toinen asia taistella vapauttajana kuin vieraan maan valloittajana.

Kun operatsionisuunnitelma tuli uudelleen käsiteltäväksi ja eversti Ekströmin osanottoa siihen pyydettiin jälleen, ilmoitti hän, että Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö oli matkalla Narvaan, joten virolaiset saattaisivat kaikkine pyyntöineen kääntyä hänen puoleensa. Kenraali Wetzer vastusti kuitenkin jyrkästi aietta käyttää suomalaisia vapaaehtoisia Narovajoen itäpuolisiin operatsioneihin.

Kenraali Wetzer tarkasti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ja otti vastaan sen paraatin tammikuun 22 p:nä Pietarintorilla kiittäen kutakin komppaniaa erikseen voitokkaista taisteluista.

Saatuaan tiedon suomalaisten vapaaehtoisten kieltäytymisestä ja lainkaan ymmärtämättä sen syitä ja oikeutusta virolaisetkin sotilaat osoittautuivat, kerrotaan, haluttomiksi lähtemään Jamburgia vastaan, joten sen valloitus sillä kertaa jäi yrittämättäkin.

* * * * *

Säännöllistä päiväjärjestystä koetettiin panna komppanioiden sisä- ja ulkopalveluksessa käytäntöön. Mutta se jäi kuitenkin verrattain heikoksi. Komppanioilla oli jonkinlaisia sotilasharjoituksia, ampumaharjoituksia, ja ennen kaikkea vartiopalvelusta sekä itse kaupungissa ja sen lähistöllä että kenttävartiossa joen toisella puolen.

Yksityiset sotilaat tai ryhmät tekivät seikkailunhaluisina partioretkiä Narovajoen itäpuolelle. He etenivät usein varomattoman kauas omista joukoista ja joutuivat tekemisiin ylivoimaisen vihollisen kanssa. Eräällä tällaisella retkellä, jonka neljä 1:sen komppanian miestä teki 21 p:nä, kaatui kaksi, kolmas joutui kadoksiin ja vain neljäs palasi Narvaan kertomaan tovereille onnettomuudesta. Tällöin joukko suomalaisia vapaaehtoisia lähti hakemaan toveriensa ruumiita ja, mikäli mahdollista, pelastamaan kadoksiin joutuneen. Kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen he karkoittivat ylivoimaisen vihollisen ja saivat haltuunsa kaatuneiden ruumiit, mutta kadonnutta ei löydetty, vaikka sotilaat ajoivat bolshevikeja takaa pitkän matkaa. 1:nen komppania menetti täten kersantti Paavo Lähteenmäen ja sotilaat Arvo Aaltosen ja Vilho Latvasen. Eversti Ekström kielsikin sitten mitä ankarimmin tällaiset uhkarohkeat, tarpeettomat partioretket ja velvoitti komppanianpäälliköt valvomaan sotilaitansa.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon oleskelu Narvassa ei tullut pitkäaikaiseksi. Niinpiankuin rintama oli saatu vahvistetuksi, sai Vapaajoukko vihdoin vapautuksen etuvartiopalveluksesta levätäkseen ja hankkiakseen tarpeellista koulutusta, jota varten sille jo usein oli luvattu aikaa, mutta olosuhteet olivat sen estäneet.

Esikunta, 1:nen, 2:nen ja 5:s komppania, 2:nen patteri, tiedusteluosasto, räjähdyskomennuskunta, sairashoitohenkilökunta ja kuormasta saivat käskyn olla tammikuun 30 p:nä lähtövalmiit kaupungin rautatienasemalla matkustaakseen Rakvereen, joka oli määrätty Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon majoituspaikaksi. 1:nen patteri sekä 3:s ja 4:s komppania jäivät toistaiseksi edelleen Narvaan, ja niiden päälliköt saivat määräyksen ilmoittautua 5:nnen rykmentin komentajan, eversti Reekin käytettäviksi.

Vapaajoukon Narvassa olon ensimmäisistä päivistä ratsumestari Kirotar kertoo:

»Tammikuun 20 p:nä saimme aamulla klo 10,30 vakoojien kautta tiedon, että vihollisen panssarijuna lähenee kaupunkia rautatietä pitkin ja jalkaväki yrittää samaan aikaan tunkeutua kaupunkiin pohjoisesta. Silmänräpäyksessä suomalaiset olivat laulaen lähdössä taisteluun. Jo meidän ensimmäisten laukaustemme pamahdettua vihollinen käytti Venäjällä ennen ja nyt tavallista taktiikkaa: pötki pakoon, sanan täydessä merkityksessä.

»Päivä kului rauhallisesti. Vain silloin tällöin jokunen granaatti vinkui meitä kohden vihollisen puolelta. Meidän tykistömme vastasi, mutta heti sellaisella tulella, että vastustaja paikalla vaikeni. —

»Kaiken järjestäminen kävi kuitenkin välistä vaikeaksi, virolaista esikuntaa ei näet löydetty mistään, vaikka haimme joka puolelta. Eräs juttu esimerkiksi silloisesta sekasorrosta:

»Olimme suurella kiireellä rynnänneet Narvaan. Koko kuormasto ja kaikki muonavarat olivat jääneet meistä kauas. Virolainen intendentti, joka oli määrätty joukkoomme, ei tehnyt mitään, vaan antoi meidän suorastaan nähdä nälkää.

»Pienempiä taisteluja täytyi yhä edelleen suorittaa, mutta kaikkein välttämättömimpiäkään sidetarpeita ei ollut paikalla. Muudan sisar, jonka piti hakea hiukan lääkeaineita kaupunkiin, etsi koko päivän hevosta päästäkseen lähtemään, mutta turhaan. Seuraavana päivänä minä lähdin apuun, ja nyt meidän ponnistuksemme olivat menestyksellisemmät: kuusituntisen odotuksen, etsimisen, mankumisen ja haukkumisen jälkeen meidän onnistui vihdoin löytää hevonen. Hyvä oli, että saimme sen heti aisojen väliin, muuten näet pystyssä olo tuotti elukalle suuria vaikeuksia. Istuimme vankkureille ja lähdimme ajamaan. Mutta jälleen uusi vastus ilmautui: vankkurien toinen takaratas ei pyörinyt, vaikka mitä olisi tehty. Onneksi oli maassa niin paljon lunta, ettei se tuottanut kovin suuria esteitä. Mutta annahan olla: Lagenassa kaikki pyörät olivat saaneet päähänsä bolshevistisia mielipiteitä ja tekivät yksimielisesti järkähtämättömän »streikin». —

»Narvan valtauksen jälkeen innostus oli tietysti suuri. Sotilaita koristettiin kuusenoksin ja kestittiin kaikin tavoin. Erikoista riemua sotilaissa herättivät paperossit, joiden puute oli ollut niin tuntuva, että 'vanhat tupakkamiehet' eivät kauhistuneet maksaa paperossilaatikosta 150 markkaa, maksoipa joku yhdestä kappaleesta kokonaista 30 markkaa. —

»Tammikuun 20 p:nä klo 5 ip. ratsumestari Varmavuori oli kutsunut muutamia upseereja luokseen päivällisille juhlimaan 'suuremmin juhla-aterioin' Narvan valloitusta. Osaa ottivat eversti Ekström, kapteeni Ollonqvist, jääkäriluutnantti Nygård, Varmavuori ja minä.

»Juhlapäivällinen oli suurenmoinen ja Narvan oloihin nähden ylellinen. Ensin leipää voihitusen kera, 1 silli, sitten lihaa perunain ja kastikkeen kera, teetä sokerin ja pannukakun kera, pullo Reinin viiniä ja paperosseja. Koko päivällisen ajan soitti gramofoni, joka oli löydetty jostakin romuläjästä. Mieliala oli joka tapauksessa erinomainen. Juteltiin niitä näitä ja muisteltiin viime taisteluja. Erittäin kiittävästi eversti Ekström puhui Kalevan malevalaisista. — Se oli muutaman minuutin lepohetki. Heti senjälkeen täytyi jokaisen jälleen kiiruhtaa työhön. Narva oli kyllä jo vallattu, mutta joka silmänräpäys oli odotettavissa, että viholliset yrittäisivät jälleen hyökätä suurin joukoin.»

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa elämästä Narvassa valloituksen jälkeen:

»Narvan valloituksen jälkeen meillä on yllin kyllin aikaa tarkastella ympäristöämme. Ja sitä onkin aivan työkseen tehtävä, nälkä näet ahdistaa tuimasti. Kruunun puolesta saamme kerran päivässä kauralientä — ei sillä mies elä.

»Narva on valloitettu lauantaipäivänä; sunnuntai kävellään hotelleja ja kahviloita tarkastelemassa. Käydään kaikki kadut, ja missä vain 'Söögimaja' kyltti riippuu, sinne juoksu jalkaa kiiruhdetaan. Mutta sama vastaus uudistuu aina säännöllisesti: »'köik otsas', kaikki lopussa, ja sitten seuraa juttu bolshevikeista, jotka ovat kaiken vieneet.

»Harhailen erään toverini kanssa katuja pitkin aivan toivottomana. Vastenmielistä muutenkin koko kuljeksiminen, kaatuneita bolshevikeja ja nälkäisten koirien repostelemia hevosenraatoja näet tapaa melkein joka kymmenennellä askeleella. Ihmiset hiiviskelevät valjuina ja arkoina pitkin katuvieriä tirkistellen ruumiita pelokkaan uteliaasti, ikäänkuin odottaen näkevänsä jonkun tutun. Ja samanlaisin ilmein he katselevat meitäkin — riemua saavutetusta vapaudesta ei ilmene heidän kasvoissaan, vaikka jo kaksi kuukautta he ovat saaneet bolshevikien hirmuhallitusta kestää, alituinen vankeuden ja nälkäkuoleman uhka silmien edessä. Ehkä on niin, että siviili-ihmisten on vaikeaa riemuita ruumiiden ääressä, vaikka ne olisivatkin vihollisten, tai kenties he ovat saaneet kohtalon kolhimani ihmisten elämänviisauden: älä iloitse liian aikaisin!

»Ruo'an etsiminen näyttää toivottomalta. Aiomme jo lähteä kasarmille, kun toverini keksii:

»'Menkäämme kaupunkilaisilta pyytämään. Eiväthän bolshevikit ole voineet kaikkia yksityisiä varastoja tyhjentää.'

»Kumeaa jyskettä alkaa samassa kuulua joen toiselta puolen, ja pian tykinkuulat lentävät vonkuen yli kaupungin. Pakokauhu syntyy. Katoksen alle! Ja kun shrapnelli räjähtää ja purkaa sisuksistaan lyijykuulat, jotka rapisten sinkoilevat katoille ja kaduille, yltyy joukon juoksu aivan mielettömäksi. Pelastakoon itsensä, ken voi! Se kuvastuu kaikkien kasvoista. Kuolemankauhu on vallannut heidät. Ikäloput ukot ja akat — kaikkia elämisen vaisto ajaa hämmästyttävää vauhtia suojaa etsimään.

»Seisomme katukäytävällä tuota näytelmää katsellen, kunnes oman tykkipatterimme jyske herättää meidät muistamaan harhailumme päämäärää. Keksimme vanhan naisen seisomassa ovensa edessä tarkastellen meitä ystävällisesti. Käymme hänen luokseen ja kysymme, saattaisiko hän mitenkään auttaa kahta nälkäistä sotapoikaa. Nainen on heti valmis ja vie meidät sisään. Siellä toinen vanha täti heti pistää liemen lämpiämään, ja taas kerran saamme syödä porsliinilautasilta. Tarjoamme maksua, mutta sitä ei huolita. Näillä vanhoilla sisaruksilla on nuori veljenpoika taistelemassa Viron armeijassa. Ja toverini on heidän mielestään paljon hänen näköisensä…

»Narvalaiset ovat sangen hitaita lähestymään, mutta kun menee heidän luokseen, ovat he hyvin ystävällistä ja mahdollisuuksiensa mukaan vieraanvaraista väkeä.

»Nälkä ajaa milloin minnekin. Päivällistä käyn syömässä erään virolaisen tohtorin luona, joka turistimatkoilla on käynyt Suomessa ihailemassa Punkaharjua ja Imatraa. Hän valittaa vain, että ummikkona on tullut ryssänä kohdelluksi. Muudan juutalainen kauppias tarjoaa iltaisin teetä; istun hänen kotonaan, käryytämme minun mahorkkaani, joka on parempaa kuin hänen, ja jutustamme. Hän on neljä viikkoa ollut bolshevikien vankina Hermannsfestissä, mutta päässyt pois päivää ennen kaupungin valtausta. Jonkinlainen pakokauhu oli vallannut vartijat, tärkeimmät panttivangit oli viety Jaamaan, osa vangeista tapettu, ja siinä rytäkässä hänen oli onnistunut livistää kotiinsa.

»Elämä Narvassa alkaa vähitellen käydä siedettävämmäksi. Ruokaa ilmestyy 'söögimajoihin': hotelli 'Moskvassa' saa kolmellatoista ruplalla annoksen sianlihaa perunoiden kera — se on jo pitkä askel eteenpäin. Kun on syönyt noin viisi annosta, saattaa panna mahorkkapalturin palamaan ja nauttia elämisestä. Jos vain rahaa riittää, ei ole hätää mitään. Rupla lasketaan markaksi, 'ostrubel' — saksalaisten liikkeelle laskema raha — kahdeksi. Kerenskin ruplatkin kelpaavat aluksi, mutta pian niitä on koko Narva täynnä ja silloin saamme käyttää niitä samaan tarkoitukseen kuin bolshevikitkin: käärepaperiksi.

»Narvan linnassa, Hermannsfestissä, käydään hakemassa saksalaisia kypärejä ja kaasunaamareita, joita siellä on suuret läjät, mutta virolainen vartija ja pääsykielto ilmestyvät pian portille. — Komea muinaisjäännös tuo linna sakaravalleineen ja torneineen. Mahtava linna vanhaan aikaan ja vielä nytkin hyvin kasarmiksi kelpaava. Siinä bolshevikit ovat säilyttäneet vankejaan ja varastojaan ja itsekin majailleet. Kerrotaan, että heitä vielä kauan kaupungin valtauksen jälkeen olisi sinne kätkeytyneenä — kukapa tuntee kaikki sopet vanhassa linnassa, johon vartavasten koppeja on muurattu linnanherralle vastenmielisten ihmisten hävittämiseksi elävien ilmoilta.

»Ylipäänsä elämä Narvassa alkaa viikon, puolentoista viertyä muuttua verrattain hauskaksi, kun järjestetään tanssiaisia ja muita pikkujuhlia, mutta sittenkin: Narva on jossakin määrin pimeä ja synkkä kaupunki, eikä kukaan sure, kun käsky tulee lähteä sieltä.»

»Sisäpalveluksesta» Narvassa konekiväärinjohtaja M. antaa seuraavan kuvauksen:

'Pieni hälinä vallitsee 1:sen K.K.K. kasarmin suurimmassa huoneessa — kuten aina paitsi ihan keskiyöllä. Miehet filosofoivat hieman suuriäänisesti sotilaan kohtalosta. Narvaan on jo hieman ennätetty saada muonavaroja, eikä miesten siis tarvitse juosta ympäri kaupunkia ruo'an haussa. On aikaa järkeillä.

Eipä kylläkään, että asia ketään erikoisesti innostaisi. Mutta kun miesjoukko makailee lähitaloista haalituilla leposohviila ja suurissa nojatuoleissa, ja kun sen vatsat ovat puolikylläiset ja valtavat mahorkkapalturit savuavat hampaissa, herää aina into järkeillä. Sehän on muutenkin suomalaisten helmasynti.

Kumeaa jyrinää kuuluu joskus joen toiselta puolen, sitten vonkuva ääni ja taas pamaus jossakin kaupungilla. — Polsut leikkivät, tuumii joku. Se on kuitenkin vain jonkinlainen vastaus tykinkuulalle, eikä huomautus muille. Liian vanha asia herättääkseen mielenkiintoa.

Aletaan jo olla yhtä mieltä siitä, että järkkymätön kohtalo määrää kuolonhetken, paras on aina vainolla rauhallinen, kun sisään astuu komppanian kokki L., joka on ollut kadoksissa Merikylän maihinnousupäivästä lähtien.

Hän esiytyy sangen vaatimattomasti ja luonnollisesti koettaen kaikessa hiljaisuudessa etsiä jotakin syrjäistä tuolia istuimekseen — ikäänkuin hänen ilmestymisensä ei olisikaan mikään erikoinen asia.

Mutta sitä ei sallita.

— No kokki, oletko sinä puuron polttanut pohjaan, kun et ole moneen päivään kehdannut nokkaasi näyttää?

— Ja mihin hiidenloukkoon sinä olet kenttäkeittiön ajanut?

Kun et olisi vain myönyt sitä polsuille!

— Ja se »sikahetelmäsoppa», jonka sinä lupasit Narvassa keittää — — —?

Kokki kuuntelee tyynen alistuvana pistopuheita, kunnes häly on sen verran vaimentunut, että hän saa äänensä kuuluville. Hän kertoo jääneensä Riigissä jäljelle muista ja aikoneensa jatkaa illalla matkaa Narvaan, kun bolshevikit joen toiselta puolen olivat aloittaneet helvetillisen tulen, jolloin hänen oli ollut livistettävä karkuun. Kenttäkeittiö oli sen jälkeen kadonnut.

Komppanian pisin mies ja kaikista sen koiranleuoista etevin, H., keskeyttää hänen juttunsa:

— Kokki on vielä hieman järkytetty ja tunnetulla vaatimattomuudellaan vaikenee sankaritöistään, mutta minäpä kerron, miten kävi. L. ajoi urheasti keittiötä Riigistä tänne, kun kaksikymmentä polsua piiritti hänet. Tiedättekö, mitä hän teki? — Joo, hän ryömi kattilan sisään ja alkoi sieltä kiivaan tulen. Sitten hän uskotteli polsuille, että keittiö on uudenaikainen panssariauto ja sai heidät antautumaan. Kokki, nähkääs, on suuri sotapäällikkö. Lopuksi hän möi keittiön polsuille viidestäkymmenestä tuhannesta »kerenskistä». — Ja nyt ruvetaan peliin ja nyljetään ne häneltä!

Kokin asia on toivoton. Hän kaivaa kortit taskustaan, ja pian on puolitusinaa miehiä pelaamassa »hoitoa kahdenkympin setillä».

Kokki on »viidestäkymmenestä tuhannestaan» ennättänyt satasen hävitä, kun rymyä kuuluu eteisestä, ovi avautuu ja sisään syöksyy kolmannen kiväärin ampuja M:nen, suruton maailmanmatti, jonka ruskeat silmät aina kiiluvat hyvää tuulta. Tuuhea kasakanhattu päässään, lyhyt lammasnahkaturkki yllään ja käyrä tikari vyöllään hän on kuin mikäkin kirgiisi.

— Pojat, minä kävin Hermannin linnassa, ilmoittaa hän jo ovelta.

— Valehtelet!

Hermannsfestiin on jo asetettu virolainen vartiosotilas, ja pääsy sinne on kielletty kaikilta.

— Eikö mitä. Minä painoin S:n kanssa portista, ja kun vartija aikoi estää, sanoi S., että minä olen finskii ohvitseri. Vartija teki kunniaa, ja me menimme sisään. Tarkastettiin kaikki paikat, ja ette usko, pojat, miten siellä oli tupakkaa ja sokeria ja vaikka mitä! Ihmekös, että niiden kannattaa jakaa meille kaksi karamellia päivässä. — Yksi varastovartijoista tuli kysymään, mitä miehiä me olemme. S. sanoi taas, että minä olen ohvitseri. Mutta silloin se vahtimikko tuumi, että hän menee hakemaan komendantin herra ohvitserin puheille, ja lähtikin, vietävä, painamaan tiehensä. Minulle ja S:lle tuli vähän kiire, mutta ennätin sentään ottaa puntin mahorkkaa muistoksi. Pistäkää palturiksi!

Paperipala on silmänräpäyksessä jokaisella sormissaan. Talo, jossa komppania majailee, on ennen ollut bolshevikien kanslia, ja siellä on runsaasti ohutta kirjoituskonepaperia, mikä mainiosti kelpaa paperossien kiertämiseen.

M:nen on monessa suhteessa tyypillinen tälle apuretkikunnalle. Luonto vetää vaaroihin, hän on niin koko sielullaan niissä mukana, ettei kerkiä pelätä. Iloisena ja huolettomana hän elää päivän kerrallaan tehden kepposia, kun on vähänkin tilaisuutta.

— No L., joko sinä taas pidät jahtia paidassasi? Ei se karja kumminkaan vähene, ellei sitä tupakalla karkoita.

M:nen heittää kourallisen mahorkkaa paitaan, jota muudan ikkunan ääressä istuva mies tarkastelee.

— Mee pois!

Ääni on murahtava, kuitenkin ilman suuttumuksen värinääkään. L. on
aivan toista maata kuin M:nen, juro, itseensä sulkeutunut ja hidas.
Vain viehtymys vaaroihin on heissä yhtäläistä. Mies, joka on tapellut
Tampereet, Viipurit, Vienan Karjalat ja Viroon viimeksi joutunut.
Ritari pelvoton ja nuhteeton, paitsi mitä puhtauteen tulee.

— Kuka lähtee »Moskovaan»? kysyy M:nen ja jatkaa samaan kyytiin: — Minä kävin siellä aamulla ja tilasin teetä. Tarjoilija-Iivana meinasi, että hän syö ensiksi. Mutta kun minä kerran kolautin käsipommilla pöytään, niin kylmänä viivana tuli teetä.

— Ja sitten sinä heräsit, murahtaa joku korttisakista.

— Ja sulla oli suu kärpäsiä täynnä.

— Ja poliisi ajeli niitä pois.

M:nen kääntää ylpeästi selkänsä tälle kylmälle seuralle ja lähtee marssimaan »Hotel Moskva'han».'

* * * * *

Sittenkuin Ekströmin rykmentin pääjoukko oli jättänyt Narvan siirtyen Rakvereen, joutui osa Narvaan jääneistä suomalaisista ottamaan osaa erääseen suurempaan hyökkäysyritykseen Narovajoen itäpuolelle, nim. joukko 4:nnen komppanian sotilaita ja 1:nen patteri. Tämä hyökkäys oli päättymiseltään ainutlaatuinen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon historiassa. Katsomme senvuoksi olevan syytä antaa siitä hiukan tarkemman kuvauksen. 4:nnen komppanian sotapäiväkirja kertoo siitä seuraavaan tapaan:

Neuvotteluissa eversti Reekin, kapteeni Hedbergin, luutnantti Dahlgrenin sekä virolaisten 5:nnen ja 7:nnen komppanian, 1:sen kenttätykistöpatterin, järeän patterin ja räjähdyskomennuskunnan päällikköjen välillä tammikuun 31 p:nä klo 8,30 ip. päätettiin tehdä hyökkäys Novajan ja Sarietsjen kyliä sekä Karlovon kartanoa vastaan, karkoittaa vihollinen niistä ja räjähdyttää rautatie niin kaukana vihollisalueella kuin mahdollista. Luutnantti Dahlgrenilta oli aikaisemmin kysytty, ottaisiko hän osaa retkeen vapaaehtoisen joukon kera, ja hän ilmoitti olevansa everstin käytettävänä n. 40 miehen kera, jotka vapaaehtoisesti tarjoutuivat seuraamaan.

Eversti Reek esitti seuraavan suunnitelman:

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. 4:s komppania, Hedbergin patteri ja 7:s virolainen komppania kohtaavat toisensa venäläisen kirkon luona Ivangorodissa. 7:s virolainen komppania etenee maantietä pitkin itää kohden ja hyökkää Novajan kylään. 4:s komppania yhdessä räjähdyskomennuskunnan kera marssii rautatien oikealla puolella Karlovon kartanoa vastaan. Hyökkäys lasketaan alkavaksi klo 9,30 ap., jolloin itsekukin komppania on ehtinyt perille. Kapteeni Hedberg saa virolaiselta kenttätykistöpatterilta yhden pikatykin ja etenee 3:nnen vartiotuvan luo rautatien varrella sekä ampuu vihollisen panssarijunaa ja Karlovoa. 5:s virolainen komppania marssii Pulkovaa vastaan ja suojelee hyökkäyksiltä siltä puolen. Suojana vasemmalla siivellä on yksi komppania Sahonjen kylässä. Virolainen järeä patteri ja kenttätykistöpatteri pommittavat Novajaa, Sarietsjeä ja Karlovoa klo 6,30—9 ap. Klo 9 jälkeen järeä patteri ampuu Komarovkan ja Dubrovkan kyliä klo 12:een päivällä. Novajan ja Sarietsjen kylät olivat edellisenä yönä 7:nnen komppanian hallussa, mutta ne jätettiin jälleen. Karlovon kartanossa on, saapuneiden tietojen mukaan, yksi komppania vihollisia. Sittenkuin 7:s komppania on miehittänyt Novajan kylän, lähettää se ilmaan punaisen raketin ja asettaa sideratsumiehen. Kun 4:s komppania on saapunut Karlovoon, lähettää sekin ilmaan punaisen raketin. — Kun luutnantti Dahlgren tiedusteli, eikö 4:nnen komppanian voima ollut liian pieni sille annetun tehtävän suorittamiseen, katsottiin se kyllin suureksi.

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. eri osastot tapasivat toisensa määrätyllä paikalla ja lähtivät marssimaan ohjeiden mukaan. 4:nnessä komppaniassa oli 30 miestä, 4 sanitääriä, 2 kuskia, 1 ammusvaunu ja 1 reki sekä 4:s K.K.K. vänrikki Bror Hjeltin johdolla 4 konekiväärin, 1 vaunun ja 1 reen kera.

Sittenkuin 4:s komppania ja räjähdyskomennuskunta olivat kulkeneet rautatien ylitse, suuntautui kärki kulkemaan vasemmalle. Vaunut jätettiin erään talon luo, mutta reet otettiin mukaan, ammukset ja konekiväärit kuormanaan, käytettäviksi haavoittuneiden kuljetukseen. Komppania marssi ryhmärivistössä taistelupatrullein, kunnes se oli saapunut ratavartiotuvalle N:o 246, jossa luutnantti Dahlgren odotti ilmoitusta Hedborgin patterilta. Sillä välin rikottiin puhelinjohdot molemmin puolin rataa. Klo 10 ap. saatiin sana, että patteri oli asettunut asemiin. Se alkoikin heti senjälkeen ammunnan. Komppania asetettiin taisteluryhmiin oikealle puolelle rautatietä kahteen osastoon. Taistelupatrulleilta tuli ilmoitus, että kosketus vihollisen kanssa oli saatu, ja että punaisten 50-miehinen ampumaketju oli asettunut asemiin kartanon luo. Luutnantti Dahlgren antoi käskyn lähteä eteenpäin. Lyhyen etenemisen aikana oikea osasto teki kiertoliikkeen hyökätäkseen kartanoa vastaan sivustasta. Vasen taistelupatrulli ja aliupseeripatrulli, joka toimi oikeana taistelupatrullina, lähetettiin liikkeelle.

Hyökkäys alkoi klo 10,30, melkein samaan aikaan kuin 7:s virolainen komppania ryntäsi Novajan kylää vastaan. Edetessään metsänlaitaa kohden 4:s komppania joutui hyvin kiivaan konekivääri- ja kivääritulen alaiseksi, josta ilmeni, että vihollisella oli huomattavasti suuremmat joukot kuin oli ilmoitettu. Oikea osasto vänrikki Hjeltin johdolla yhden konekiväärin kera hyökkäsi kartanoa vastaan sivusta. Vasen osasto taas asettui asemiin rautatien luo rintama Karlovoa kohden, mutta se joutui myöskin kiivaan sivustatulen alaiseksi. 1/2 tunnin kuluttua vihollinen alkoi tyhjentää kartanoa, mutta samalla huomattiin suurien bolshevikijoukkojen tulevan paeten Novajasta kohti suomalaisten vasenta sivustaa. Niitä vastaan avattiin tuli vasemmanpuolisesta konekivääristä. Kun komppanialta kuitenkin puuttui tarpeellista suojaa tällä sivustalla ja eräs bolsheviki, joka oli otettu vangiksi 25 metriä suomalaisten takana, ilmoitti, että n. 100 punaista oli selkäpuolella radan lähellä, ja kun sitäpaitsi patterit olivat vaienneet, katsoi luutnantti Dahlgren peläten joukkonsa joutuvan saarroksiin olevansa pakotettu antamaan peräytymiskäskyn.

Oikealle osastolle, jonka kimppuun niinikään oli hyökätty sivusta, lähetettiin sananviejä ilmoittamaan käskystä. Taistelussa oli kaatunut 3 konekiväärimiestä ja 1 sanitääri, sotilaat Arvi Heikkinen, Lauri Kataja ja Einar Tallberg sekä sanitääri Karl Honkanen. Vänrikki Hjelt, vääpeli Juho Hulmi ja 3 jalkaväen miestä olivat haavoittuneet. Komppania joutui peräytyessään asemistaan kiivaan tulen alaiseksi. Se kokoutui jälleen ratavartiotuvan N:o 246 luo. Vihollisen tuli lakkasi komppanian vetäydyttyä metsään. Vapaaehtoiset marssivat pitkin rataa takaisin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä kasarmille klo 2 ip. Kaatuneiden ruumiita ei saatu kuljetetuiksi pois taistelukentältä, vaan ne jäivät vihollisen käsiin.

Eversti Reek lähetti helmikuun 2 p:nä eversti Ekströmille seuraavan-sisältöisen sähkösanoman:

»Teidän Narvassa olevasta komppaniastanne liittyi joukkooni, jota panssarijuna tuki, 40 vapaaehtoista sotilasta. Karlovon kylän luona Teidän miehenne taistelivat kuin leijonat. Lähes 2 rykmenttiä hyökkäsi meitä vastaan. Hyökkäys torjuttiin. Me särjimme rautatien ja vetäydyimme takaisin Narvaan.»

Samana päivänä kuin Karlovon onneton taistelu tapahtui kenraali Wetzer ilmoitti kenraali Laidonerille eversti Ekströmin pyytävän, että hän saisi Rakvereen rykmenttinsä Narvassa vielä olevat osat, joille yhtämittainen rintamapalvelus oli käynyt varsin raskaaksi. Kenraali Laidoner ei kuitenkaan katsonut tilanteen Narvan rintamalla vieläkään sallivan muuta kuin yhden Narvaan jääneen suomalaiskomppanian siirtyä pois. Saadun luvan perusteella 3:s komppania jätti Narvan helmikuun 3 p:nä.

Rykmentin koulutukseen ryhdyttiin Rakveressa, johon loputkin Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa saapui, sittenkuin lisäjoukkoja oli saatu Narvan rintamalle. Sotilaallinen päiväjärjestys 4—6-tuntisine riviharjoituksineen, luentoineen ja sisäpalveluksineen määrättiin kullekin joukko-osastolle. Patterit kävivät ampumaharjoituksissa kaupungin ulkopuolella. Konekiväärikomennuskunnat ja jalkaväkikomppaniat harjoittelivat maaliin ampumista ja käsigranaattien heittoa. Upseerit velvoitettiin ottamaan mitä tarkimmin vaaria miehistön koulutuksesta ja käyttäytymisestä annetuista määräyksistä. Iltalomat rajoitettiin j.n.e. Mutta kaikesta tästä huolimatta rykmentin järjestystä ei saatu tyydyttäväksi. Harjoituksia ja kuria häiritsivät kaikenlaiset upseerien keskeiset henkilöriitaisuudet, jotka välistä saattoivat saada uhkaavankin leiman, ja yhä kasvava tyytymättömyys miehistön keskuudessa, johon pian palaamme.

Rykmentin esikunta oli sijoitettu hotelli »Hansoniin» Pitkänkadun 15:een ja eri joukko-osastot ja niiden upseerit kaupungin kasarmiin, kouluihin, yksityisten taloihin ja hotelleihin. Kaupungin päävartiosto, jossa vartiomiehistönä oli Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta 1 upseeri, 1 aliupseeri, 27 sotilasta ja 1 lähetti vuorokauden kerrallaan, sijaitsi Pitkänkadun 30:ssä.

Rykmentin eri osastojen vahvuus oli Rakveressa helmikuun 18 p:nä: J

Esikunta: 12 upseeria, 6 aliupseeria ja 10 sotilasta.

1:nen pataljoona: 24 upseeria, 79 aliupseeria, 366 sotilasta, 14 hevosta, 485 kivääriä, 16 konekivääriä, 251.528 kiväärinpanosta ja 420 käsigranaattia.

2:nen pataljoona: 15 upseeria, 52 aliupseeria, 217 sotilasta, 5 hevosta, 241 kivääriä, 7 konekivääriä ja 34.000 kiväärinpanosta.

Tiedusteluosasto: 3 upseeria, 34 aliupseeria, 12 sotilasta, 11 hevosta, 45 kivääriä, 1 konekivääri, 5.000 kiväärinpanosta ja 2 pomminheittäjää.

1:nen patteri; 5 upseeria, 18 aliupseeria, 38 sotilasta, 41 hevosta, 70 kivääriä, 2 tykkiä, 5.995 kiväärinpanosta, 238 tykinammusta ja 25 käsigranaattia.

2:nen patteri: 5 upseeria, 15 aliupseeria, 42 sotilasta, 30 hevosta, 62 kivääriä, 2 tykkiä, 8.000 kiväärinpanosta ja 200 tykinammusta.

Kuormasto: 5 upseeria, 2 aliupseeria, 11 sotilasta, 20 hevosta, 20 kivääriä, 2 konekivääriä ja 12.350 kiväärinpanosta.

Soittokunta: 2 aliupseeria ja 8 soittajaa.

Sitäpaitsi kuului eversti Ekströmin komentoon ratsastava konekiväärijoukkue balttilaisesta rykmentistä (vahvuus 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 15 sotilasta). Koko rykmentin miesluku oli siis tällöin 70 upseeria, 210 aliupseeria ja 719 sotilasta.

Paitsi jokapäiväisiä riviharjoituksia, ampumaharjoituksia ja vartiopalvelusta pantiin Rakveressa toimeen myös suurempia ja pienempiä taisteluharjoituksia ja paraateja. Erään paraatin yhteydessä eversti Ekström jakoi rykmentin urhoollisimmille sotilaille neljä kelloa.

Suomalaisten joukkojen soittokunta saapui myös Rakvereen soittovänrikki Kaartotien johdolla ja 30 soittajan vahvuisena helmikuun 2 p:nä. Vänrikki Kaartotie kertoo sen ensimmäisestä Rakveressa olosta:

»Esittäydyin eversti Ekströmille, joka esikuntapäällikkönsä kanssa oli parhaillaan sotakarttojaan tutkimassa. Hän otti soittokunnan vastaan sydämellisesti ja sanoi, että meitä oli jo pitkän aikaa odotettu.

»Kun nyt olimme jo täysin esiytymiskykyisiä, alkoi varsinainen tehtävämme sotilaiden innostajina. Niinpä jo seuraavana päivänä rykmentillä oli marssiretki ja paraati, jossa saimme kokea, mitä soittaminen talvella on kovassa tuulessa ja kymmenen asteen pakkasessa. Pitkän aikaa saatiin torvet kyllä pysymään soittokunnossa, mutta lopulta 'venttiilit' jäätyivät, ja soittaminen oli keskeytettävä.

»Helmikuun 5 p. muodostui soittajille oikein voimannäytteeksi. Kun ensin oli soitettu pari tuntia sairaalassa suomalaisille haavoittuneille, saimme mennä asemalle vastaanottamaan Narvasta palaavaa 4:ttä komppaniaa ja soittaen marssia sen kanssa kaupungin lävitse. Illalla taas olivat maakunnan ja kaupungin viranomaisten suomalaiselle upseerikunnalle toimeenpanemat juhlaillalliset Rakveren käsityöläisten talolla, ja siellä soittokuntammekin oli esiydyttävä.

»Kaikki ympäristön virolaiset säätyhenkilöt olivat juhlassa läsnä, ja juhlavalmistukset olivat olleet ensiluokkaiset. Hieno illallinen samppanjan kera odotti suomalaisia upseereja. Useita puheita pidettiin Suomen, Viron ja upseeriston kunniaksi. Hallituksen komissaari piti tervehdyspuheen suomalaiselle retkikunnalle, kenraali Tönisson puhui eversti Ekströmille, joka matkansa takia ei ollut voinut saapua juhlaan.

»Paikkakuntalaisten tilapäinen jousiorkesteri huolehti aluksi soitosta, mutta pääasiallinen juhlasoitto jäi meidän huoleksemme. Kun ylikapellimestari Liljeström oli Tallinnasta saapunut juhlaan, johdimme soittokuntaa vuoron perään ja esitimme isänmaallisia kappaleita, m.m. Sibeliuksen 'Finlandian'. Onnistunut juhla, jota jatkettiin tanssilla, loppui vasta myöhään aamulla.»

Soittokunta ei tällä kertaa viipynyt kauan Rakveressa. Se matkusti jo helmikuun 7 p:nä kenraali Wetzerin määräyksestä Valkiin. 13 p:nä se sitten jaettiin, niin, että Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sai vääpeli Tukiaisen johtaman 15-miehisen soittokunnan, kun taas muut soittajat liitettiin Pohjan Poikain rykmenttiin.

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa Rakveresta:

»Tammi-helmikuun vaihteessa siirrettiin suurin osa Ekströmin joukoista Narvasta Rakvereen.

»Vaihtelu ilahduttaa sotilasta niinkuin muitakin. Hauskoja muistoja tosin liittyy Narvaan, mutta se on 'ahdas mörskä' — käyttääkseni toverieni sanontatapaa — kapeine katuineen ja, sanoisinko, tomuttuneine linnoineen. Rakvere sensijaan on paljon valoisampi — se muistuttaa suuresti suomalaista pikkukaupunkia, vaikkakin nuo vanhojen kaupunkien linnanrauniot ja homeenväriset talot antavat sille aivan meikäläisistä poikkeavan leiman.

»Rakvere miellyttää. Saattaa olla kyllä mahdollista, että suuri osa mieltymystä — sangen inhimillistä! — johtuu Rakveren paremmista muonavarusteista. Tullessamme sinne saa puodeista ostaa suklaata, karamellejä ja rusinoita — vieläkö parempaa suositusta kaupunki kaipaa! Totta kyllä, että nämä herkut pian loppuvat, mutta 'söögimajat' jäävät jäljelle, ja niistä saattaa saada ihania piparkakkuja, jotka sulavat suussa, kun levittää siirappia päälle ja kastaa teehen.

»Paitsi kaikkea tätä hyvää Rakveressa on saunoja, joita voi mainita arvosanalla 'tyydyttävä'. Sehän suomalaiselle merkitsee puolen viihtymystä.

»Mutta ennen kaikkea: kadut ovat suhteellisesti leveitä ja talot matalia, aurinko ja tuulet pääsevät vapaasti joka kolkkaan — siellä saattaa vapaasti hengittää, vapaammin kuin Tallinnassa ja Narvassa, joissa jonkinlainen 'menneisyyden aave' aina tuntuu kurkistelevan joka paikasta. Virolainen on tietysti siihen tottunut, hänestä ehkä suomalaiset kaupungit, joissa tuskin missään on erikoisleimaa, saattavat tuntua hirvittävän ikävystyttäviltä.

»Mitä tulee kauniimpaan sukupuoleen, joka luonnollisesti merkitsee sotilaalle tavattoman paljon, täytyy sanoa, että ainakin 'asiantuntijain' lausuntojen mukaan rakverettaret ovat paljon valloittamattomampia kuin tallinnattaret — narvattarista ei voi olla puhettakaan, siellä näet oli vain vanhaa naisväkeä, neitosia sangen vähän.»

Komppaniat panivat silloin tällöin toimeen pieniä juhlia, joihin kaupunkilaiset vastasivat järjestäen tanssiaisia. M.m. kaupungin käsityöläisyhdistys kutsui suomalaisia sotilaita tanssiaisiinsa helmikuun 13 p:nä talolleen, jossa oli Rakveren ainoa tilavampi juhlahuoneisto ja sen yhteydessä kahvila ja biljardihuone.

Rykmentin pappi, pastori Alanen saapui myöskin Rakvereen ja järjesti ensimmäisen kerran jumalanpalveluksen Rakveren kirkkoon helmikuun 9 p:ksi klo 9 ap. suomeksi ja klo 5 ip. ruotsiksi.

Kun sotilaiden koulutuksessa oli ilmennyt vaikeuksia sen vuoksi, että useat aliupseerit eivät olleet toimeensa kykeneviä, päätti eversti Ekström rykmenttinsä oheen perustaa aliupseerikoulun. Siitä annettiin helmikuun 20 p:nä päiväkäskyllä N:o 41 seuraavat määräykset:

»12 §.

Ensi tiistaina alkaa rykmentissä aliupseerikoulu, jonka johtajaksi määrätään luutnantti Hallamäki. Opettajiksi määrätään:

1. luutnantti Välikangas.
2. » Björklöv.
3. » Wirén.
4. vänrikki Wigström.

Kunkin komppanian on kouluun komennettava vähintään viisi (5) aliupseeria. Niitä vänrikkejä, jotka eivät aikaisemmin ole saaneet sotilaskasvatusta, kehoitetaan myös ottamaan osaa kursseihin:

Aliupseerikoulun ohjelma:

1. Voimistelua.

2. Harjoituksia (komennusharjoituksia).

3. Komennusharjoituksien kirjallinen opetus.

4. Henkilökohtainen esiintyminen palveluksessa ja sen ulkopuolella.

5. Taktiikka.

6. Matematiikka.

7. Kartantuntemista.

8. Oikeinkirjoitusta kaunokirjoituksen yhteydessä.

9. Opetusta komppanioissa tarpeellisten kirjain ja kaavakkeiden tuntemisessa ja täyttämisessä.»

Aliupseerikoulua ei kuitenkaan ehditty panna kuntoon, ennenkuin rykmentti taas sai käskyn lähteä rintamalle.

* * * * *

Taistelut Narvan rintamalla olivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa ollessa kiihtymistään kiihtyneet. Viron nuori armeija oli siellä saanut ponnistaa kaikki voimansa, ja se suoriutui taisteluista ihmeteltävällä lujuudella lyöden ylivoimaiset viholliset kerta kerralta takaisin. Mutta rajakylät siirtyivät yhä uudelleen verisissä taisteluissa kädestä käteen. Virolaiset joukot alkoivat väsyä. (Tällöin virolaiset saivat jo esimakua koko vapaussodan ajan kestävistä hurjista taisteluista Narvan omistamisesta.) Virolaisia joukkoja oli tälläkin rintamalla liian vähän. Reservejä ei ollut. Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli jo muutaman päivän ehtinyt odottaa lähtömääräystä Narvan rintamalle, jonka taisteluista oli saatu sanomia, ennenkuin se sitten saapui.

Helmikuun 22 p:nä kenraali Laidoner sähkötti kenraali Wetzerille, kenraali Tönissonille, eversti Ekströmille ja panssarijunien komentajalle, kapteeni Irwille:

»Varmojen tietojen mukaan vihollinen aikoo helmikuun 22 p:nä hyökätä Narvaa ja Narvan Joensuuta vastaan suuremmin joukoin. On tarpeen, että Ekströmin pataljoona tulee lähetetyksi Narvaan. Pyydän kiireistä järjestämistä. Juna on lähetettävä Tallinnasta. Sitäpaitsi pyydän järjestämään yhden panssarijunan lähettämisen mahdollisimman pian Narvaan.»

Sittenkuin kenraali Wetzeriltä oli samana päivänä saapunut vahvistus kenraali Laidonerin määräykseen, antoi eversti Ekström helmikuun 22 p:nä päiväkäskyssään N:o 43 seuraavat käskyt:

»1 §.

»Kenraalien Laidonerin ja Wetzerin määräyksestä lähtevät rykmentin kaikki komppaniat, tiedusteluosasto, ratsastava konekivääriosasto, sairashoito-osasto ja soittokunta tänään klo 3,30 ip. avustamaan Narvan kaupunkia, jota vastaan vihollinen suurin voimin on hyökännyt.

»1. ja 2. patteri lähtevät huomenna niin varhain kuin suinkin.»

Bolshevikit tekivätkin 22 p:nä suuren hyökkäyksen Narvaa vastaan, jota samaan aikaan pommitettiin. Kaupunkiin putosi n. 1.000 pommia ja shrapnellia. Vihollinen ryhtyi seitsemän kertaa rynnäkköön, mutta joka paikassa virolaiset jaksoivat vielä ajaa sen suurin tappioin takaisin.

Helmikuun 24 p:nä 4:s komppania, tykistö ja ratsastava konekiväärijoukkue marssivat Korfista kapteeni Franzonin päällikkyyden alaisina Auveren kautta Kriushin kylään Narovajoen rannalle, jossa kiivaita taisteluja riehui jatkuen yhä yltyvällä voimalla. Suomalaiset joukot ottivat niihin menestyksellä osaa. Vihollisen kaikki hyökkäykset lyötiin takaisin ja sen asemia pommitettiin.

2:nen ja 5:s komppania sekä tiedustelijat marssivat pataljoonan v.t. komentajan, ratsumestari Varmavuoren johdolla Narvan Joensuuhun, jonka luona ne ottivat menestyksellä osaa taisteluihin Narovajoen itäpuolisten kylien omistuksesta.

1:nen ja 3:s komppania sekä räjähdyskomennuskunta jäivät Repnikiin rykmentin esikunnan, soittokunnan ja sairashoito-osaston kera. 1:nen komppania ja räjähdyskomennuskunta siirtyivät pian Riigin kylään ja ottivat siellä osaa vihollisten hyökkäysten takaisin torjumiseen.

Bolshevikien ryntäys lyötiin siis kaikkialla nytkin takaisin. Taisteluja Narovajoen linjalla jatkui kuitenkin melkein yhtä mittaa, joskin toistaiseksi pienemmällä raivolla, kiihtyäkseen taas jonkin ajan kuluttua. Tällä kertaa Suomalaisen Vapaajoukon moraalinen merkitys tapausten kulkuun oli epäilemättä paljon suurempi kuin sen käymä taistelu: virolaisten väsyneihin joukkoihin tieto suomalaisten tulosta vaikutti elähdyttävästi, eikä oltu hitaita tiedostamaan vihollisellekin suomalaisten saapumisesta.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli siis vielä kerran tehnyt palveluksen Viron armeijalle ja maalle, mutta se jäikin viimeiseksi. Rintamalle lähdön vaientama tyytymättömyys sotilaiden keskuudessa puhkesi jälleen ilmi huomattaessa, että kyseessä oli vain asemataistelu Narvan rintamalla.

Tätä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden tyytymättömyyttä ja sitä seuranneita tekoja on julkisuudessa arvosteltu erittäin ankarasti, onpa siitä kuultu käytettävän myöskin sanaa »kapina». Joskin sotilaiden käyttäytymistä on mitä jyrkimmin paheksuttava, on sanottava, että kapinoitsija-nimityksen sovelluttaminen miehiin, jotka vapaaehtoisesti olivat saapuneet Viroa vapauttamaan, olivat uljaasti ja menestyksellisesti suorittaneet tehtävänsä loppuun vapauttamalla itäosan maata ja syystä tai syyttä katsoivat nyt joutuneensa huonosti kohdelluiksi ja tahtoivat palata kotiin, on aivan kohtuutonta.

Viro oli puhdistettu bolshevikeista melkein joka taholla. Edessä oli niin ollen joko kuolettavan ikävä garnisonielämä jossakin Viron kaupungissa puutteellisissa oloissa tai väsyttävä, suuressa määrin hermoja kysyvä asemataistelu Viron rajoilla. Kumpaakaan niitä varten vapaaehtoiset eivät olleet jättäneet kotiaan. Taistelujen tauottua koti-ikävä ja siihen liittyvä lomakuume olivat levinneet yhä laajemmalle vapaaehtoisten keskuuteen: melkein kaikki olisivat tahtoneet lomaa. Näiden tunnesyiden ohella oli tyytymättömyyteen kaksi pääasiallista syytä: monasti luvattujen palkkojen ja vaatetusrahojen ylijäämän maksun viipyminen ja aikaisemmin esitetty epäonnistunut välikirja, joka vasta helmikuun puolivälissä esitettiin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon allekirjoitettavaksi, ja josta kiistaa kesti kotiin paluuseen saakka. Rykmentin esikunta vaati sen allekirjoittamista Päätoimikunnan kanslian ja Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan kiirehtimällä mitä jyrkimmin jokaiselta vapaaehtoiselta. Puheena olevan välikirja-tekeleen, joka milloinkaan ei ollut joutunut Viron Avustamisen Päätoimikunnan tarkastettavaksi, eikä siis saanut sen hyväksymistä, tarpeettomuutta ja epäonnistunutta sanamuotoa on edellä selvitetty. Tilannetta ja rahojen viipymisen ja koti-ikävän vuoksi kiihtynyttä mielialaa Vapaajoukon keskuudessa tuntemattomat virastot tulivat allekirjoitusvaatimuksineen heittäneeksi tulta tappuroihin. Kytevä tyytymättömyys leimahti liekkiin. Miestensä mielialaa ymmärtämättömät upseeritkin osaltaan kiihdyttivät heitä uhkaamalla niskuroivia mitä ankarimmilla rangaistuksilla, mikä luonnollisesti oli omiaan yhä enemmän levittämään tyytymättömyyttä.

2:sen patterin korpraali, maisteri V. Borg kirjoittaa näistä riitaisuuksista:

»Eversti Ekströmin rykmentin majaillessa Rakveressa sattui 2:sessa patterissa ja muissakin osastoissa johdon ja miehistön välillä selkkaus, jota pyydän selostaa jälkimmäisen kannalta katsottuna.

»Helmikuun keskivaiheilla esitettiin miehistölle allekirjoitettavaksi tunnettu välikirja, myös niille, jotka olivat sen aikaisemmin tehneet, koska näistä ei ollut luetteloa saatavissa. Tämän sanottiin olevan ainoastaan muodollista laatua, mutta niille, jotka sitä eivät tekisi, ei Viron hallitus myöskään maksaisi mitään korvausta haavoittumisesta tai muusta vahingosta. » Miehistö oli heti vastustavalla kannalla:

»1:o koska välikirja oli vanhentunut ja siis merkityksetön. Siinä sanottiin: »— — — sitoudun — — — palvelemaan — — — taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» Puhumattakaan Viron historiallisesta alueesta virolainen kielialuekin oli jo vapaa. Tämä selvisi rintamatiedoista ja kartoista. Kenraali Laidonerin sähkösanomassa meille Narvan valloituksen jälkeen, eräässä vanhassa päiväkäskyssä ja jossakin poliittisessa banketissa, sanomalehtitietojen mukaan, oli sanottu, että bolshevikit oli poisajettu ja maa vapautettu. Näitä asiakirjoja ei meillä tietenkään enää ollut, niitä ei oltu kansliassakaan säilytetty. Tehtävämme oli siis suoritettu. Väitteemme todettiin oikeaksi myöhemmin, kun kenraali Laidoner Viron itsenäisyyspäivänä, helmikuun 24:ntenä, lausui maapäivillä: »Tällä hetkellä on koko Viro vapaa», vaikkakin asema oli viime päivinä huonontunut.

»2:o Tämä välikirja koski ainoastaan meidän velvollisuuttamme Viron hallitukseen nähden, jälkimmäinen oli korvausvelvollinen sen sopimuksen mukaan, minkä se oli tehnyt Viron avustustoimikunnan kanssa, kunhan me vain olimme retkikunnan kirjoissa huolimatta välikirjasta, etenkin, koska sitä ei oltu ajoissa meille esitetty, jolloin sen tietysti olisimme allekirjoittaneet. Nythän olisimme voineet olla jo vaikka invalideina Suomeen lähetettyjä, eikä mikään sopimusten kirjoittaminen meidän puoleltamme enää olisi tullut kysymykseenkään.

»3:o Ei oltu täytetty monta kertaa annettuja lupauksia uusien manttelien hankkimisesta, vaan olimme (erikoisesti juuri puhelinkomppania ja siitä muodostetut patterit) saaneet koko ajan kulkea peräti likaisissa ja risaisissa venäläisissä shinelleissä, joiden pitäminen oli meille alentavaa. Niistä oli meitä veloitettu 240 markalla, vaikka hinta sitten alennettiin 100 markkaan; itse arvioimme ne 5 markan arvoisiksi, mutta sitäkään niistä ei saanut, jos koetti myydä. Toisista vaatetusesineistä oli veloitettu enemmän kuin alussa luvattiin. Koska olimme kokeneet, kuinka huonosti virolaiset täyttävät sopimuksensa, emme me enää allekirjoittaisi mitään välikirjaa.

»4:o Johdolla tai upseeristolla oli ilmeisesti aikomus väärin tulkita välikirjan sisällystä.

»Tähän upseerit vastasivat:

»1:o Me emme määrää Viron alueen rajoja, ja lisäksi on vielä sisäisiä bolshevikeja jäljellä.

2:o Vaikka Viro olisikin bolshevikeista puhdistettu, emme me ole vapaat tehtävämme täyttämisestä, ennenkuin Viron hallitus päästää meidät pois. Upseerit väittivät edelleen, että välipuhe on niin ymmärrettävä, että olimme vapaat vasta sitten, kun Viro oli bolshevikeista vapaa ja Viron hallitus vapauttaisi meidät, vaikka erityisesti näytimme, että välipuheessa oli tai.

»3:o Vaikka tulkintamme olisikin oikea, emme suin päin saisi lähteä kotiin, kun katsoimme maan puhdistetuksi. Tämän myönsimme, mutta väitimme olevamme oikeutettuja vaatimaan kotiin lähtöä sitä haluaville ja muille uusia välikirjoja. Edellistä emme vielä olleet vaatineet, mutta meistä vanhentuneiden välikirjojen allekirjoittaminen oli merkitystä vailla, ja kun siihen siitä huolimatta tahdottiin pakottaa, olimme vakuutettuja, että se tapahtui epärehellisissä tarkoituksissa.

»Kävin rykmentin esikunnassa tiedustamassa, mitä kaikki tämä merkitsi. Siellä selitettiin, että näitä sitoumuksia vaadittiin koko rykmentiltä, jotta Viron hallitus olisi velvollinen antamaan lupaamansa vahingonkorvauksen haavoittuneille ja kaatuneiden omaisille. Ikäänkuin meidän myöhäisempi toimintamme voisi jotakin vaikuttaa jo velvollisuutensa täyttäneiden vainajien ja Viron hallituksen välisiin suhteisiin! Tämmöistä palturia tyhmät upseerit koettavat syöttää sotilaille.»

Epäluulo, että vanhentuneen välikirjan esittäminen ja allekirjoitusvaatimus kätkivät taakseen joitakin hämäriä suunnitelmia vapaaehtoisten käyttämiseksi Inkerinmaan tai jonkin muun vieraan alueen valtaamiseen ilman, että heille annettiin tilaisuutta palata kotiinsa tai kirjoittaa uudet välikirjat, oli syöpynyt syvälle miehistön mieleen. Olemme täysin vakuutettuja, että tämä ei ollut upseeriston tarkoitus. Ylempää tuleva painostus määräsi epäilemättä sen esiytymisen tässä kysymyksessä miehistöä vastaan. Upseerien esittämistä vastaväitteistä ensimmäinen on jälkimmäiseltä osaltaan aivan väärä. Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välinen sopimus nimenomaan kieltää suomalaisia vapaaehtoisia millään tavoin sekautumasta Viron sisäpolitiikkaan.

Välikirja oli alunperin tarkoitettu vain Päätoimikunnan ja sotilaiden väliseksi, joskaan se ei käy ilmi sen sanamuodosta, joten vapaaehtoisten pelko, että Viron hallitus voisi käyttää sitä aseena heitä vastaan, oli turha. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon nähden oli tämä välikirja kuitenkin jo tällöin epäilemättä vanhentunut. Pian se oli sitä myös Pohjan Poikain rykmenttiin nähden. Viron Avustamisen Päätoimikunta ryhtyikin heti, kun Viro oli puhdistettu bolshevikeista, neuvotteluihin Viron hallituksen kanssa uusien sopimusten teosta. Sekin katsoi siis, että aikaisempi sopimus ja sen kera välikirja olivat jo vanhentuneita. Asiain tällä kannalla ollessa oli mieletöntä vaatia sotilaita allekirjoittamaan vanhaa välikirjaa, kun he kerran eivät tahtoneet sitä. Olisi ollut tyynesti odotettava asiain kehittymistä ja ilmoitettava sotilaille, että Viron hallituksen kanssa keskustelut uuden sopimuksen teosta olivat käynnissä. Silloin tämä valitettava selkkaus onnettomille seurauksineen olisi arvattavasti välttynyt.

Yksi psykologinen syy on vielä olemassa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden kyllästymiseen Virossa oloon. He saivat sanomalehdistä lukea niistä juhlallisuuksista ja sydämellisistä tervetuliaistoivotuksista, jotka tulivat Pohjan Poikain rykmentin osaksi, ennenkuin se vielä oli saapunut edes rintamalle. Verratessaan sitä kaikkea heidän osakseen Tallinnassa ja Itä-Virossa tulleeseen kohteluun he luonnollisesti katkeroittuivat. Olivathan he täyttäneet tehtävänsä niin hyvin ja nopeasti kuin suinkin voitiin vaatia. Mutta juhlallisuuksista he olivat jääneet melkein osattomiksi, etenkin alipäällystö ja miehistö. Tämä ei luonnollisesti ollut omiaan solmimaan lähempää, luottamuksellista suhdetta Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden ja maan asujanten välille.

Tyytymättömyys oli ensin puhjennut 2:sessa komppaniassa ja sitten muissakin Vapaajoukon osastoissa. Pian eversti Ekström sai alipäälliköiltään toiselta toisensa jälkeen sanoman, että miehistö oli kieltäytynyt allekirjoittamasta välikirjaa ja uhkasi palata kotiin. Vain 4:nnen komppanian, 2:sen patterin ja räjähdyskomennuskunnan miehistö pysyi täysin rauhallisena. Niillä oli Kriushin luona ja Riigissä mieluista työtä, joten upseerien ja sotilaiden entinen hyvä suhde oli vähitellen taistelujen kuluessa palannut. Sotilaiden esiytyminen vaikutti päällystöön erittäin masentavasta m.m. majuri Kanerva pyysi eroa 2:sen pataljoonan komentajan virasta.

Tiedusteluosaston vastaus allekirjoitusvaatimukseen on tälle urhoolliselle pikku joukolle luonteenomainen:

Rakvere helmikuun 17 p:nä.

'Rykmentin Komentajalle.

Määräyksenne mukaan olen ehdottanut miehilleni välikirjan allekirjoittamista. He ovat sitä mieltä, että kirjoittavat alle ainoastaan siinä tapauksessa, että pääsevät taisteluun, mutta silloinkin vain sillä ehdolla, että pyyhitään pois väärä, käsittämätön sanamuoto: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» He ovat valmiit seuraamaan Rykmentin Komentajaa taisteluissa mihin vain mutta kun taistelut ovat loppuneet, haluavat he päästä kotiin.

Ratsumestari Varmavuori.'

Eversti Ekström koetti rauhoittaa kiihtyneitä mieliä rintamalla olevissa komppanioissa onnistuenkin siinä useimmissa tapauksissa. Mutta useat, katkeroittaneina heihin kohdistetuista syytöksistä ja uhkauksista sekä täyttämättömistä lupauksista, tahtoivat heti päästä kotimaahan.

Maaliskuun 1 p:nä 2:nen komppania, jolle eversti Ekström oli selittänyt, että sillä oli oikeus lähteä pois, ellei halunnut olla paikoillaan, jätti asemansa ja matkusti Rakveren kautta Tallinnaan, jossa osa siitä liittyi desanttijoukkoihin toisen osan palatessa suoraan kotimaahan. Komppanian malttamatonta ja omavaltaista menettelyä on mitä ankarimmin moitittava. Mutta siihen kuuluneet sotilaat saivat myös ankaran rangaistuksen: Päätoimikunnan päätöksen mukaan heille ei maksettu vaatetusrahojen ylijäämää. Mutta enemmän kuin tämä aineellinen vahinko painaa vaa'assa se varjo, joka täten laskeutui urhoollisesti ja kunnialla taistelleen 2:sen komppanian nimen ylle.

Muut komppaniat jäivät Viroon, mutta pyysivät päästä kotimaahan.
Repnikiin majoitetut osastot Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa
olivat esikunnan kera siirtyneet Narvan Joensuuhun helmikuun 28 p:nä.
Kaupungin garnisonipäällikkönä toimi ratsumestari Varmavuori.

2:sen komppanian lähdettyä kotimatkalle 1:nen komppania vetäytyi Riigin kylästä Repnikiin. Räjähdyskomennuskunta luutnantti Aulon johdolla pysyi asemissaan Riigissä. Sen asestuksena oli 4 granaatin- ja 2 miinanheittäjää, joita se sai koetella Riigissä pari kertaa, viimeksi maaliskuun 4 p:nä, jolloin eversti Ekström sai seuraavan tiedonannon:

»Taisteluraportti.

Tänään klo 10 ap. joutui Riigin kylään sijoitettu virolainen joukko-osasto kosketuksiin vihollisen kanssa Narovajoen itäpuolella ja peräytyi asemiin joen länsipuolelle.

Virolaisten päällikön pyynnöstä koko osastoni ryhtyi ampumaan ja kehitti miina- ja granaattitulen aina 1.300 m. etäisyydelle Narovajoen itäpuolelle, jonka jälkeen etuvartiot voivat palata joen yli entisille paikoilleen.

Miehistöni osoitti täyttä taisteluvalmiutta.

Onni Aulo. Luutnantti.»

Kriushissa taistelevat joukot suorittivat niinikään tehtävänsä loppuun kunnialla lukuunottamatta 1:stä patteria, jonka tykit ja ampumatarpeet luovutettiin 2:selle patterille miehistön tyytymättömyyden ja lomahalun takia.

Narvan Joensuussa annetussa päiväkäskyssä N:o 50 (8. 3.) eversti Ekström lausuu:

»2:sen patterin, 4:nnen komppanian, R.B.M.G. Zugin ja Räjähdyskomppanian päällystölle ja miehistölle, jotka uhrautuvaisuudella ja ymmärryksellä sekä hyvällä kurilla ovat saavuttaneet täyden hyväksymiseni suorittamalla palvelutehtävänsä huolellisesti etulinjalla, lausun minä lämpimät kiitokseni.»

Oli ilmeistä, että koko rykmentti kaipasi lepoa. Kenraali Laidonerin, Päätoimikunnan ja eversti Ekströmin välillä asian johdosta käydyissä neuvotteluissa päätettiin Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko viipymättä viedä Suomeen lomalle, jonka jälkeen sen piti uudelleen järjestettynä ja täydennettynä palata Viroon.

Vapaajoukko luovutti käskyn saatuaan aseensa ja ampumatarpeensa Viron sotilasviranomaisille ja vetäytyi etulinjoilta virolaisten joukkojen asetuttua tilalle. Lähtöpäiväksi määrättiin maaliskuun 12:s. Kapteeni Franzonin aie lienee ollut irtautua pattereineen Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja jäädä Viroon. Miehistölle annettiin kuitenkin eversti Ekströmin vaatimuksesta oikeus itse ratkaista, seuraisiko se muiden kera kotimaahan vai jäisikö edelleen Viroon. Suurin osa äänesti poislähtöä, joten tämäkin patteri, jota vieraat upseerit olivat kiittäneet Viron parhaaksi, hajautui. Muiden mukana lähti kotimatkalle vasta Suomesta saapunut 3:s, n.s. Hiukan patteri ampumatta laukaustakaan.

Eversti Ekström sai rykmentin lähtiessä vastaanottaa seuraavan kirjelmän:

»Suomalaisen vapaaehtoisen pataljoonan komentajalle, eversti
Ekströmille.

Teidän Virumaan rintamalta lähtönne johdosta pidän velvollisuutenani Teille, kaikille pataljoonanne upseereille, lääkäreille, laupeudensisariile, virkamiehille ja urhoollisille sotilaille koko Virumaan rintaman nimessä ilmaista kaikkein suurinta kiitollisuutta siitä voimakkaasta avusta, jota Virumaan rintamalle ja koko Virolle olette antaneet Virumaata puhdistettaessa punaisista. Olkoon Teidän tukenne varmana panttina kahden veljeskansan hyvän välin lujenemisesta.

Virumaan rintaman komentaja

Kenraalimajuri Tönisson.

Esikuntapäällikkö.

Everstiluutnantti Reek.

Vaivara maaliskuussa 1919.

N:o 208.»

Päiväkäskyssä N:o 54 eversti Ekström lausui maaliskuun 12 p:nä:

»Päällystö, alipäällystö ja miehistö!

Kotimatkamme on alkanut. Taistelukentällä olette te tuottaneet kunniaa suomalaiselle sotilasmaineelle. Näyttäkää myöskin nyt, että te kotimatkalla noudattaen kuria ja kaikin puolin mallikelpoisesti käyttäytyen lujitatte sitä mainetta, jonka te urhoollisina sotureina olette saaneet.

Todellisen soturin velvollisuus on osoittaa itsearvostelukykyä, harkitsevaisuutta ja itsensä hallitsemista silloinkin, kun ei olla palveluksessa.

Jättäkäämme siis kunnialla veljesmaamme ja arvokkuudella saapukaamme kotimaahamme.»

Rykmentti tuli Rakvereen 12 p:nä ja jatkoi seuraavana iltana matkaa Tallinnaan, josta toivottiin heti voitavan jatkaa matkaa yli lahden. Olo siellä tuli kuitenkin pitempiaikaiseksi kaikenlaisten järjestelytoimien vuoksi. Tallinnassa eversti Ekström tarkasti rykmenttinsä viimeisen kerran sen asunnon, Liivakasarmin edustalla maaliskuun 16 p:nä klo 10 ap.

Tallinnan baltilaiset naiset lahjoittivat eversti Ekströmille kauniin sini-valkoisen lipun, keskellä Suomen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa kirjoitus: »Reval—Wesenberg—Lagena—Narva—1919» kiitollisuuden osoitukseksi rykmentin toiminnasta Pohjois-Viron vapauttamiseksi bolshevikeista.

Tallinnassa annettujen päiväkäskyjen sisällöstä mainittakoon:

Päiväkäsky N:o 57 (17. 3.):

»Upseerit, alipäällystö ja miehistö!

Retkemme on tällä kertaa päättynyt. Venäläinen bolshevismi, joka myöskin etelästä päin on koettanut tuoda propagandaansa, on täällä tavannut vahvan vastuksen, samalla kuin te olette auttaneet, että onnellisemmat ja rauhallisemmat olot nyt vallitsevat veljesmaassamme Virossa.

Teidän työllänne on ollut suuri vaikutus ihmisyydelle ja länsimaiselle sivistykselle. Se on myöskin sanan parhaimmassa merkityksessä isänmaallinen.

Tahdon vielä kerran kiittää teitä taistelukentillä näyttämistänne sankariteoista, palveluksessa osoittamastanne tottelevaisuudesta sekä siitä, että aina mielihyvällä olette seuranneet minua taisteluihin; minä olen aina muistava urhoollisia sotureitani rakkaudella ja kiitollisuudella. Ekström.»

Päiväkäsky N:o 61 (21.3.):

»3 §.

»Rykmenttini tulee lähitulevaisuudessa uudelleen muodostettavaksi, ja ilmoitetaan asiasta sanomalehdissä kaikille, jotka uudelleen haluavat liittyä johdettavikseni. Alaikäisiä ja naisia ei oteta vastaan. Suojeluskunnan suositus, lääkärintodistus ja sopimusten allekirjoittaminen ovat välttämättömiä ehtoja.»

Vihdoin maaliskuun 22 p:nä Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko nousi jäänmurtaja »Väinämöisen» kannelle kotimaahan matkatakseen.

Hiljaa »Väinämöinen» erkani äänettömästä ja tyhjästä laiturista suunnaten kulkunsa sataman suuta kohden. Raskaan työnsä kunnialla suorittaneet sankarit jättivät Viron helpotuksesta huokaisten. Kotimaahan paloi mieli. — Kotiin! Kotimaan rantaa tähyiltiin jo kaukaa, ja liikutus pyrki mieleen rakkaiden rantojen ilmestyessä näköpiiriin.

»Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola!»

Laivan saapuessa Helsingin satamaan eversti Ekström hyvästeli erikseen jokaista joukko-osastoaan kiittäen niitä uskollisesta asetoveruudesta. Todellista kaipausta tuntien upseerit ja sotilaat erosivat toisistaan. Kaikki keskinäiset riitaisuudet oli kuin pois pyyhkäisty. Monista vaivoista ja puutteellisuuksista huolimatta, joita retken kuluessa niin runsain määrin oli jokaisen vapaaehtoisen osaksi tullut, voitiin nyt, kun kaikki oli ohi, mielihyvin katsoa taapäin: suureen, pysyvään historialliseen työhön.

Nyt hajautuessaan Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko hajosi ainiaaksi. Vielä pitkän aikaa sen esikunta tosin työskenteli Helsingissä odottaen vain Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä käytyjen, uusia sopimuksia koskevien neuvottelujen suotuisaa ratkaisua kootakseen uudelleen rykmentin entistä ehompana. Mutta myönteistä päätöstä ei milloinkaan saavutettu. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon lyhyt, mutta kunniakas historia oli päättynyt.

Eversti Ekströmin suhde miehistöön oli kaiken aikaa mitä parhain. Miehistö jumaloi häntä ja luotti häneen sokeasti. Eräs Vapaajoukon sotilas kirjoittaa everstistään:

»Eversti Ekströmistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa sankari-heksametrissa, sillä proosassa tuntuvat ylistyslauseet ylen teennäisiltä — ja muuta kuin ylistystä ei voi kirjoittaa everstistä kukaan, jolla on ollut ilo taistella hänen johdollaan.

»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen, lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.

»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti Ekströmin miehiään johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus, harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan, otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan — mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.

»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä Kalmin joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon, vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian miehet oppivat eversti Ekströmiä ihailemaan, ja kun he näkivät, miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli, ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:

»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'

»Eversti Ekström on monasti vakuuttanut, että hän oli suomalaisiin poikiinsa tyytyväinen. Me voimme lisätä: ja pojat olivat sangen tyytyväisiä häneen.»

* * * * *

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon merkitys on yleisessä tietoisuudessa jäänyt verrattain hämäräksi Pohjan Poikain myöhempien urotekojen rinnalla. Kaikkine puutteineen ja vikoineen on Ensimmäisellä Suomalaisella Vapaajoukolla kuitenkin Pohjan Poikain rykmentin rinnalla ollut erikoinen asemansa, oma suuri historiallinen tehtävänsä, jonka se suoritti todellisella suomalaisella alttiudella, päättäväisyydellä ja uljuudella.

Isänmaa, Suomi, voi täydellä syyllä ylpeillä urheista, voitokkaista pojistaan, jotka Ensimmäisenä Suomalaisena Vapaajoukkona hankkivat isänmaansa nimelle kunniaa ja arvonantoa ja ansaitsivat itselleen sankarimaineen.