KOLMAS OSA
1. Siirto Tallinnaan.
Aikaisemmin on jo tehty selkoa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon varhaisimmista alkuvaiheista.
Majuri Ekströmin tarkoitus oli heti joulunpyhien jälkeen ryhtyä komppanioittensa tarmokkaaseen järjestelyyn ja sotilaalliseen koulutukseen ja jatkaa sitä tammikuun puoliväliin saakka, jolloin vapaajoukko olisi hänen arvelunsa mukaan ollut taistelukunnossa ja voitu siirtää lahden ylitse suoraan sotarintamalle. Senvuoksi hän antoi kaikille Helsinkiin jo saapuneille vapaaehtoisille luvan palata omaistensa luo viettämään joulunpyhiä, joiden jälkeen heidän oli määrä heti ilmoittautua palvelukseen.
Jos olosuhteet olisivat sallineet tämän suunnitelman toteuttamisen, olisi se epäilemättä vaikuttanut sangen edullisesti etenkin rykmentin kokoonpanoon. Silloin olisi vapaajoukon komentajalla ollut paremmin tilaisuutta valvoa, että ainoastaan kelvollisia ja kykeneviä aineksia olisi otettu sekä päällystöön että miehistöön. Valitettavasti asiain kehitys ei sallinut minkäänlaista viivytystä mukaantulevien valintaa eikä joukkojen harjoitusta varten.
Tilanne Virossa kävi päivä päivältä huolestuttavammaksi. Vielä virolaisten hallussa olevilla paikkakunnilla väestön levottomuus kasvoi. Suomen ulkoministerille, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalle, Viron edustajalle Helsingissä, tohtori Kallakselle, ja konsuli Schwalbelle sähkösanoma toisensa jälkeen saapui Tallinnasta pyytäen heitä kiirehtimään suomalaisten komppanioiden lähettämistä Viroon.
Majuri Ekström ei kuitenkaan suostunut vielä lähtemään. Virosta saapuneiden tietojen mukaan ei siellä ollut aseita riittämiin edes omille joukoille, saati sitten suomalaiskomppanioille. Vapaajoukon järjestystä ei myöskään oltu vielä pantu edes alulle. Majuri Ekström ei luonnollisesti tahtonut ottaa vastuulleen johtoonsa uskoutuneiden vapaaehtoisten hengen tarkoituksetonta menettämistä. Sitäpaitsi ei Suomessa oltu vielä täysin selvillä virolaisten sotilaallisen aseman kärjistyneisyydestä. Saadut tiedot tuntuivat tarkoituksellisesti liioitelluilta. Saadakseen varmoja tietoja asemasta Virossa vapaajoukon päällikkö valtuutti tulkki-adjutanttinsa, luutnantti Kirottaren, matkustamaan Tallinnaan ja palasi itse joulua viettämään Turkuun.
Lumimyrskyn viivyttämättä luutnantti Kirottaren onnistui vasta joulupäivänä päästä laivalla yli lahden Tallinnaan. Vielä samana päivänä hän pääsi pää- ja sotaministeri Pätsin puheille sotaministeriössä Leipurinkadun varrella. Tästä kohtauksesta hän kertoo:
'Ministeri Päts olikin parastaikaa ministeriössä ja käski minun heti astua sisään. Sotaministerin luona olivat hänen apulaisensa Jurine, kulkulaitosministeri Säkk, eversti Laidoner ja eversti Reiman sekä muutamia muita herroja. Näytin papereitani ja sanoin sanottavani ilmoittaen, että suomalaiset, jos kaikki käy hyvin, koettavat olla Tallinnassa tammikuun puolivälissä. Sitten pyysin, että minulle selitettäisiin hiukan yleistä tilannetta. Se tehtiin. Kunnioituksella kuuntelin sotaministerin vakavia sanoja.
Bolshevikit eivät enää olleet kaukana Tallinnasta, vain muutaman kymmenen virstan päässä. Tilanne oli äärimmäisen vakava, se oli kaikille selvää. Ihmettelin ministeri Pätsiä, miten hän sittenkin saattoi puhua niin äärettömän optimistisesti ja lopuksi hymyillen sanoa:
— Ei tee mitään. Koettakaa suomalaisten kera saapua tänne pikemmin; kyllä sitten näytämme bolshevikeille!
— Mutta annatteko kiväärejä?
— Annamme.
— No, tahdon koettaa olla jo ehkä kolmen päivän kuluttua täällä.
Niine hyvinemme erosimme.'
Seuraavana päivänä luutnantti Kirotar palasi Helsinkiin. Laivan lähtiessä Tallinnan satamasta käytiin sen edustalla parastaikaa englantilaisen laivasto-osaston ja bolshevikien Novik-mallisen risteilijän, »Spartakin», välillä kiivasta taistelua, joka päättyi viimemainitun antautumiseen miehistöineen päivineen.
Laivan saavuttua klo 8 illalla Helsinkiin luutnantti Kirotar kiiruhti suoraan majuri Ekströmin puheille, joka sähköteitse kutsuttuna oli saapunut Turusta, ilmoittaen:
— Virossa asiat ovat nyt sillä kannalla, että jos te, Herra Majuri, ette ole siellä kolmen päivän kuluttua, niin teidän ei enää kannata sinne mennäkään.
Saatuaan lähemmin selkoa tilanteesta rintamalla ja Tallinnassa sekä varmistuttuaan aseiden saantimahdollisuuksista majuri Ekström luopui epäilyksistään. Valitsemisen varaa ei ollut. Rykmentti oli mahdollisimman nopeasti saatava välttävään kuntoon ja vietävä taisteluun. Oli luotettava vapaaehtoisten luontaiseen sotilaskykyyn ja siihen koulutukseen, jonka he mahdollisesti olivat saaneet Suomen vapaussodan aikana tai sen jälkeen suojeluskunnissa. Tallinnassa voitaisiin sitten, jos tilanne sen sallisi, täydentää komppanioiden kasvatusta. Äkkiyllätysten varalta 1:nen komppania oli lähetettävä vielä ennen vuoden loppua Tallinnaan ja muut osastot sitten mahdollisimman pian.
Seuraavana päivänä, joulukuun 27:ntenä, julkaistiin sanomalehdissä kutsu Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon ilmoittautuneille saapua aamulla joulukuun 28 p:nä Uudenmaan kasarmille Liisankadun varrelle. Luutnantti Anto Eskola sai käskyn kiireellisesti ryhtyä panemaan kuntoon komppaniaansa — vaikeasti täytettävä käsky, kun ei ollut tietoa, mistä yht'äkkiä voisi hankkia tarpeelliset sotilaspukimet puolelletoistasadalle miehelle.
Joulukuun 28 p:nä oli Uudenmaan kasarmilla tavaton hälinä. Miehistöä järjestettiin. Upseerit jaettiin eri komppanioihin. Komppanioiden päälliköiksi määrättiin: 1:sen kompp. luutnantti Eskola, 2:sen kompp, kapteeni Severi Kanerva, 3:nnen kompp. vänrikki Yrjö Laaksonen ja 4:nnen kompp. vänrikki August Johansson, joka sai pian määräyksen luovuttaa päällikkyyden vänrikki Bror Dahlgrenille. Senjälkeen l:seen komppaniaan valittiin aliupseerit ja miehistö, yhteensä n. 150 miestä.
Mutta kuljetuslaivan ja välttämättömien vaatetustarpeiden saanti teki vaikeuksia. Edellisestä selvittiin kuitenkin verrattain pian siitä huolimatta, että laivan vuokrasopimus Suomen ja Viron hallitusten välillä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu. Vaatteiden hankinta näyttäytyi sitävastoin pulmalliseksi kysymykseksi.
Niin lyhyessä ajassa mikään sotilaspukimo ei voinut sitoutua hankkimaan 150 sotilas-vaatekertaa. Suomen armeijan intendenttuurista ei oltu liioin halukkaita antamaan sotilaspukuja, joita oman maan vakinainen armeija siihen aikaan kipeästi tarvitsi, mikäli niitä voitiin saada. Matka Tallinnaan täytyi lykätä. Majuri Ekströmin ja luutnantti Eskolan tarmon ja hellittämättömyyden ansiota on, että jonkinlaiset manttelit ja sotilastakit saatiin seuraavana päivänä hankituiksi 1:selle komppanialle, joten jäänmurtaja »Tarmon» kapteenille voitiin antaa määräys olla valmiina kuljettamaan ensimmäiset vapaaehtoiset joulukuun 30 päivänä Tallinnaan. Vaatetus oli kylläkin perin vajanainen ja laadultaankin vaatimaton — täydellinen sotilaspuku saatiin miehistölle vasta myöhemmin Virossa, — mutta sehän sillä hetkellä pääasia olikin, että komppanialla oli jonkinlainen yhtenäinen vaatetus, joten matkalle voitiin lähteä.
1:sen komppanian matkasta Tallinnaan ja sen vastaanotosta siellä luutnantti Kirotar kertoo:
'Seuraavana päivänä (30. XII.) olin jo klo 7 aamulla jälleen kasarmilla. Luutnantti Eskola oli jo järjestänyt komppaniansa matkaa varten. Miehet olivat asettuneet kahteen riviin pihalle odottamaan Ekströmiä. Enempää ei sillä kertaa voitu lähettää vaatteiden puutteen vuoksi.
— Asento! kajahtaa äkkiä terävä komento. Miesrivi jähmettyy liikkumattomaksi.
Majuri Ekström tulee yli pihan.
— Päivää, pojat! kuuluu hänen lyhyt tervehdyksensä.
— Hyvää päivää, Herra Majuri! jyrisee vastaus kuin yhdestä suusta.
Riemuntunne täyttää sydämen kuullessa näitä jyrkästi ja tarmokkaina läpi aamuhämärän kajahtavia tervehdyksiä.
Ekström kulkee luutnantti Eskolan saattamana 1:sen komppanian editse ja tarkastaa miehet, yhden kerrallaan.
Kaikki on kunnossa. Komennot kajahtavat jälleen, ja sitten marssi alkaa, nelimiehisissä riveissä, kasarmin pihalta satamaa kohden, tietysti laulaen.
»Tarmo» jo odottaa. Satamasillat ovat täynnä kansaa, joka aamuvarhaisesta huolimatta on tullut saattamaan omaisia ja tuttavia.
Miehet ovat pian laivassa. Toiset kiipeävät maston huipussa olevaan märssykoriin, toiset jäävät istumaan laivan partaalle. Hyvästijättöjä kuuluu, kukkia heitetään.
— Näkemiin, näkemiin! Pian tulemme takaisin — Pietarin kautta tietenkin! huutaa joku maston huipusta, ja kaikki yhtyvät häneen.
Laiva alkaa jo irtautua laiturin kyljestä. Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puheenjohtaja, senaattori Louhivuori astuu esiin.
Hänen sydämelliset, vakavat ja lämpimät jäähyväissanansa kajahtavat.
Yhteinen »Maamme» seuraa niitä.
Laiva on jo lähtenyt liikkeelle. [Lähtö tapahtui klo 8 ap. Komppanian vahvuus oli 140 miestä.] Satamalaituri jää yhä kauemmaksi; enää näemme vain liehuvien nenäliinojen meren. Mutta sekin katoaa pian. Laiva liukuu satamasta ulkomerelle ja suuntaa vähitellen kulkunsa Tallinnaa kohden. Kotimaan ranta jää yhä kauemmaksi. Moni katse suuntautuu miettivänä taaksepäin…
Näkemiin, Suomi…
Matka kuluu hauskasti. Toiset panevat tavaroitaan kuntoon, toiset juttelevat ja tekevät tuttavuuksia. Minäkin teen sitä, astun erään pitkäpartaisen, vanhan miehen luo ja ryhdyn puheisiin. Mies on viidenkymmenen korvilla. Puhelemme tietysti matkastamme; kysyn, mitkä syyt saivat hänet lähtemään Viroon.
— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan vastaukseksi.
— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut kuuntelemaan keskusteluamme.
— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.
Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas, aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet ottamaan osaa tähän sotaretkeen.
— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä! kuuluu vastaus.
— Mutta kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän neljätoista, lisää hän kiireesti.
Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä innostusta ja tulta.
Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja tarkastelevat lähenevää rantaa. Majuri Ekström ilmestyy alhaalta kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle. Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo 12.30 päivällä.]
Miehet ovat asettuneet riveihin. Ekström astuu esiin ja pitää heille lyhyen puheen.
— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa samaa mieltä.
Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan. Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.
Se saa poikien mielet kiehumaan.
— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.
Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä ole omaa sotilaspukua.
»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa on sota- ja pääministeri Päts, kenraali Larka, eversti Reiman, kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. Majuri Ekström astuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeri Pätsin eteen ja sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja esittelyjä.
Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnantti Eskolan johdolla ruoturintamaan. Sitten ministeri Päts astuu esiin ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten joukkoon.
Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteri Y.O. Ruuth, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia sotilaita Tallinnaan.
Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuri Ekström seuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnantti Eskola komppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille, jossa Viron armeijan ylipäällikkö, eversti Laidoner ottaa meidät vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni johtuu liiasta mielen pingoituksesta.
Pysähdymme Pietarintorille. Majuri Ekström astuu eversti Laidonerin eteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa. Laidoner kiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon kanssa.
Ministeri Pätsin puhe ja lopuksi yleinen »Maamme» seuraavat vielä Laidonerin sanoja. Sitten alkaa marssi jälleen Harju- ja Pitkääkatua myöten sotaministeriön ohitse Luostarinkadulle, jonka varrella sijaitsevaan Nikolainlukioon eversti Reimanin toimesta suomalaisille on järjestetty suurenmoinen asunto. Kaikki loistaa puhtautta: joka miehelle on varattu oma vuode patjoineen ja lumivalkoisine lakanoineen.
Virolaisia rouvia ja neitosia on Luostarinkadulla kuusenoksin ja kukin vastassa. Joka mies saa rintaansa tai lakkiinsa kukan. Mieliala alkaa nousta, ruokakattilat levittävät nälkää herättävää tuoksua ympärilleen, ja ruoka maistuu pitkän matkan,puheiden ja marssin jälkeen tietysti erinomaisen hyvältä.
Sittenkuin kasarmissa kaikki on pantu kuntoon ja vahdit asetettu, lähtevät upseerit hotelli St. Petersburgiin, jossa heille on varattu asunnot ja katettu komea päivällispöytä. Pian istumme juhlapöydässä, kerallamme ministeri Päts, kenraali Larka, kenraali Pödder, eversti Reiman ja monet muut. Innostuneet pöytäpuheet ja maukkaat ruo'at vaihtelevat: kaikki ovat iloisia. Ekströmin lyhyet kiitossanat, jotka minä käännän viroksi, otetaan vastaan suurella mieltymyksellä.
Päivällispöydässä saamme kuulla englantilaisen laivaston komentajan, amiraali V.H. Cowanin katselleen Suomen poikia sotaministeriön parvekkeelta ja lausuneen kiittäen:
— Englantilainen laivasto merellä ja muutamia satoja tuollaisia poikia mantereella virolaisten apuna, kyllä sitten näytämme bolshevikeille.
Illalla käydään vielä virolaisten upseerien kutsusta »Estoniassa», ja vasta myöhään illalla pääsemme levolle.'
* * * * *
Muidenkin komppanioiden järjestely ja vaatettaminen sujui nopeasti, niin että ne voitiin pian 1:sen komppanian jälkeen lähettää matkalle. Majuri Ekström johti vapaajoukon muodostamista kaiken aikaa suurella tarmolla.
Uusien vapaaehtoisten joukkojen lähtiessä Helsingin satamasta olivat niitä joka kerta rantalaitureilla saattamassa suuret ihmisjoukot, jotka tahtoivat vielä onnellista matkaa ja kunniakasta paluuta. Lämpimin puhein, sydämen pohjasta lähtevin siunauksin ja eläköönhuudoin kotimaan rantaan jäävät ja heidän kauttaan koko isänmaa hyvästeli ensimmäistä kertaa vieraalle maalle taisteluun lähteviä vapaan Suomen sotilaita. Lähtö muodostui joka kerta suureksi isänmaalliseksi juhlatilaisuudeksi.
2:nen komppania kapteeni Kanervan johdossa 5 upseerin ja 130 sotilaan vahvuisena ja jääkäriluutnantti Onni Vuorisalon konekiväärikomennuskunta valmistuivat lähtöön tammikuun 3 p:ksi.
Englannin Itämeren laivaston johto oli tahtoen osoittaa huomaavaisuutta suomalaista apuretkikuntaa kohtaan ilmoittanut lähettävänsä pari sotalaivaa saattamaan »Väinämöistä», koska bolshevikialuksia oli taas liikuskellut Suomenlahdella. »Väinämöinen» sai käskyn lähteä 3 p:nä klo 11 ap., kuten myös tapahtui. Mutta kun laiva oli lähtenyt, saapui sähkösanoma, että englantilaiset alukset tulisivat perille vasta klo 2,30 ip. »Väinämöinen» palautettiin satamaan odottamaan sotalaivoja. Klo 2,30 ip., jolloin aluksia ei ollut saapunut, tohtori Louhivuori antoi »Väinämöiselle» lähtökäskyn. 2:nen komppania ja jääkäriluutnantti Vuorisalon K.K.K. saapuivat niin ollen Tallinnaan vasta klo 7 ip.
Englantilaiset sotalaivat »Calypso» ja »Caradoc» tulivat kuitenkin lopuksi myöhemmin iltapäivällä Helsingin satamaan. Niiden paluu Tallinnaan määrättiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, tammikuun 4:ntenä, jolloin ne veivät mukanaan Tallinnaan Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 3:nnen komppanian.
Eräs mukana ollut vapaaehtoinen kertoo tästä matkasta m.m. seuraavaa;
»Ystävälliset englantilaiset ovat varanneet meille hauskan matkan. Heti alussa saamme kuumat kaakaot laivakeksien kera. Sellaista harvinaisuutta me Suomessa viime aikoina tuskin olemme nähneetkään. Lisäksi on meillä vielä lupa ostaa laivan kaupasta appelsiineja, suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa ihmeen halpaan hintaan. Välillä pistäydymme kannella ihailemassa aavaa merta. Joku tovereistamme on löytänyt alhaalta pianon, ja sillä hän nyt soittaa kappaleen toisensa jälkeen hartaan kuulijakunnan huviksi.
»Neljätuntinen matkamme kuluu liiankin pian. Viron rannat alkavat näkyä, ja pian olemme Tallinnan sataman läheisyydessä. Pienempi alus saapuu meitä noutamaan, ja niin on sanottava hyvästit ystävällisille englantilaisille ja astuttava virolaiseen laivaan, joka vie meidät sisäsatamaan.»
Sittenkuin 1:sen patterin miehistö oli saapunut Tallinnaan tammikuun 5 p:nä ja 4:s komppania sekä siitä erotettu puhelinkomppania kaksi päivää myöhemmin, olivat Viron kamaralla kaikki ne Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon osastot, jotka ottivat osaa Tallinna-Narva retkeen.
Eräässä Tallinnan lehdessä nimimerkki H. Rk. kirjoitti suomalaisten tulosta:
'He tulivat Tallinnaan. Tallinna oli siihen saakka katsonut vaaraa hypnotisoituna kuin eläin, jota jättiläiskäärme lähestyy. Tai oletteko ehkä nähneet lintua, jota kissa tulee yhä lähemmäksi? Lintu visertää, liikuttaa siipiään, mutta ei voi eikä tohdi paeta.
Sellaisen äänettömän kauhun vallassa Tallinna oli.
Sitten suomalaiset tulivat. Ja Tallinna oli niin kohmettunut, ettei se osannut tervehtiäkään. Ja Tallinnan punaiset tuijottivat suomalaisia vihaisin katsein.
Siten suomalaiset vapaaehtoiset, joita heidän kotimaassaan oli asemilla kukin otettu vastaan ja soitoin, lauluin lähetetty kuolemaa kohden, saivat Tallinnasta kaikkein huonoimman vaikutelman. Eräs suomalainen upseeri sanoi minulle:
— Näin vain yhden ainoan ihmisen, joka tervehti meitä. Se oli eräs intelligentti nainen, joka seisoi katukäytävällä liehuttaen nenäliinaansa ja sitten puhkesi itkuun. Muut tuijottivat —, hän veti kasvonsa tavattoman höperöön virnistykseen, suu ammollaan, — näin, niinkuin… — hän etsi sanaa.
— Moukat, täydensin minä.'
* * * * *
Tallinna on sielullisesti ruma kaupunki. Sillä on rahaa, on tavaraa. Mutta kukkia sillä ei ole. Ja ne, mitä sillä on, se sitoo kuusenoksien sisään, niin että kimput näyttävät luudantyngiltä. Mutta kukkia on tarvis; kukin on koristettava niitä Pohjolan veljiä, jotka eivät vaadi meiltä mitään muuta kuin mukaan tulemista, mutta antavat kaikkensa meille ja meidän vapaudellemme, parasta antavat, mitä ihminen yleensä voi antaa — oman elämänsä, oman nuoren, kukoistavan elämänsä, tulevaisuutensa, riemunsa ja onnensa.
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sijoitettiin kokonaisuudessaan Nikolainlukioon, kun taas upseereille varattiin asunto hotelli St. Petersburgissa. Heti Tallinnaan saavuttua ryhdyttiin tarmokkaasti hankkimaan komppanioille puuttuvia varustuksia ja sen ohella opetettiin niille sotilaallisen kasvatuksen ja järjestyksen alkeita. Tammikuun 7 p:nä majuri Ekström määräsi komppanioille uudet nimet: 1:selle — Helsingin, 2;selle — Hämeen, 3:nnelle — Vaasan ja 4:nnelle— Siuntion komppania. Nämä nimet eivät kuitenkaan tulleet vakinaiseen käytäntöön. Komppanioita kutsuttiin edelleen järjestysnumeroiden mukaan.
Järjestelytyö suuntautui niinä harvoina päivinä, jotka Vapaajoukko viipyi Tallinnassa, pääasiassa komppanioiden varustusten ja kuormaston täydentämiseen. Harjoitukset jäivät siten verrattain syrjään puhumattakaan luennoista. Suurella vaivalla onnistuttiin saamaan tarpeellisia esineitä, joista kaikista Virossa vallitsi mitä suurin puute. Vähitellen kuitenkin voitiin hankkia kaikkein tärkeimmät varustukset, mutta vältettävissä ei ollut, että ne jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin laatuunsa nähden. Niinpä majuri Ekström sittemmin taistelukauden alettua katsoi välttämättömäksi Mallassa 14.1.1919 julkaistussa päiväkäskyssä ilmoittaa:
»Kun olen huomannut, että meille luovutetut kiväärit ovat erityisen huonossa kunnossa, huomautan jokaiselle upseerille, että kiväärien hoito kuuluu jokaisen päällikön ensimmäisiin tehtäviin.»
Todettiin suurimman osan Vapaajoukolle jaetuista kivääreistä kipeästi kaipaavan perusteellista korjausta. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Täytyi tyytyä siihen, mitä voitiin saada.
Konekiväärikomennuskuntia järjestettiin jokaisen komppanian oheen. Ne saivat asestuksekseen kevyitä, rakenteeltaan yksinkertaisia ja — mikä tärkeintä —hyvässä kunnossa olevia englantilaisia konekiväärejä, joihin muutamat virolaiset upseerit ja lukiolaiset tutustuttivat suomalaisia konekiväärimiehiä.
Viron pääintendenttuuri luovutti asiaankuuluvine rekineen y.m. tarpeineen kutakin komppaniaa varten 11 hevosta: 1 komppanian päällikön ratsuksi, 4 kuormastoa varten, 2 kenttäkeittiöitä varten, 2 ampumatarpeiden kuljetukseen ja 2 läheteille; konekiväärikomennuskunnat saivat kukin 10 ja puhelinkomppania 9 hevosta sekä Vapaajoukon esikunta 6 ratsua.
Luutnantti Branders oli Helsingissä jo antanut muutamia päiväkäskyjä joulukuun 30 p:stä lähtien siellä oleville komppanioille. Mutta Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen varsinainen päiväkäsky julkaistiin vasta Tallinnassa tammikuun 5 p:nä. Sen sisällöstä lainattakoon tähän seuraavat pykälät:
»1. §.
Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän rosvolaumoista. Itsekullekin teistä tämä tehtävä oli selvillä jo Suomessa. Suurin osa teistä on jo ollut tilaisuudessa tarjoamaan henkensä ja verensä isänmaan alttarille. Saman uhrin tarjoamme nyt virolaisille veljillemme. Sen vuoksi tämä suuri päämäärä velvoittaa heitä käyttäytymään, niinkuin Suomen sotilaan vanhat perinnäistavat vaativat. Koko sivistynyt maailma katsoo teihin. Se odottaa teiltä paljon. Omasta puolestani olen vakuutettu, että Jumalan ja urhoollisuutenne avulla tulette osoittamaan maailmalle, että olette oikein ymmärtäneet jalon tehtävänne ja osaatte sen täyttääkin.
3. §
Kun täällä on sattunut väärinkäsityksiä sotilaiden ja paikkakunnan asukkaiden välillä, niin kehoitan ja varoitan miehistöä kaduilla ja julkisilla paikoilla käyttäytymään arvokkaasti, kuten urhoollisten sotilaiden tulee. Samalla käsken sotilaita, jos he kohtaavat bolshevikiagitaattoreita, siitä heti ilmoittamaan komppaniansa päällikölle.»
Kun Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer ja Viron tykistön ylipäällikkö, kenraali (suomal. eversti) Londen tammikuun 10 p:nä saapuivat upseereineen ja loppujen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerien ja sotilaiden kera Tallinnaan, oli heitä vastaanottamassa m.m. Vapaajoukon 4:s komppania soittokunnan kera. Majuri Ekströmin puolesta oli saapuville upseereille hotelli St. Petersburgiin valmistettu tuliaispäivälliset. Tallinnan »Adelsklubb» taas oli kutsunut kenraalit upseereineen ja Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit vieraikseen illalla ilmoittaen samalla klubinsa aina mielellään näkevän suomalaisia upseereja keskuudessaan.
* * * * *
Harjoitusten lomassa tutustuttiin innolla kaupunkiin, joka tarjoaakin suomalaiselle vanhoine muureineen ja muurinsarvineen, kapeine, mutkikkaine katuineen ja vanhoine taloineen ja kirkkoineen hyvin paljon mielenkiintoista nähtävää. Mutta yleensä kaupunki silloisessa asussaan teki vapaaehtoisiin vastenmielisen vaikutuksen. Sen venäläinen leima herätti heissä kuohuvaa harmia.
Mutta toisaalta vapaaehtoiset, jotka eivät omassa maassaan viime vuosina olleet suinkaan oppineet herkuttelemaan, olivat aivan erikoisen tyytyväisiä Tallinnan ruokaan ja — juomaan. Viimemainittuun siinä määrin, että Viron Avustamisen Päätoimikunta katsoi tammikuun 3 p:nä välttämättömäksi lähettää Viron viranomaisille sähköteitse pyynnön, ettei suomalaisille vapaaehtoisille annettaisi tilaisuutta väkijuomien saantiin. Tämän johdosta Viron viranomaiset päättivät vangituttaa kaikki ne henkilöt, jotka juottaisivat suomalaisille vapaaehtoisille väkijuomia, ja soveltaa heihin ankarimmat määräykset. Tästä huolimatta suomalaiset sotilaat sittemminkin saivat jossakin määrin hankituksi väkijuomia.
Hotelli »Imperial», lähellä Nikolainlukiota, tuli pian vapaaehtoisten mielipaikaksi, jossa suomenkieli ja suomalaiset laulut kaikuivat ylinnä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon viipyessä Tallinnassa ennen rintamalle lähtöään. Kielen taitamattomuus aikaansai tietysti alusta alkaen monia lystikkäitä kohtauksia vapaaehtoisten ja virolaisten välillä. Niinpä eräs 2:sen komppanian sotilas kertoo:
'Kävelen kaupungilla katsellen nähtävyyksiä toverini kera. Kysyn eräältä mieheltä, voisiko hän sanoa, missä on kahvila.
— Ma ei möista, mis sa räägit, Soome poiss, saan vastaukseksi. [— En ymmärrä, mitä sinä sanot, Suomen poika.]
— Minäkö? Sinähän se pikemminkin rää'yt, sanon, sillä ymmärrän hänen puhettaan aivan yhtä vähän kuin hän minun.
Äijä vain hymyilee avuttomana ja vakuuttaa toistamiseen:
— Ei möista.
Minä ja toverini vain nauramme ja arvelemme, että mies on hullu.'
Muudan vapaaehtoisten joukkojen upseeri mainitsee eräässä kuvauksessaan Virossa olosta: »naisväkeä täytyi luonnollisesti olla leikissä mukana.» Ja niin oli asianlaita alusta alkaen. Tosin Tallinnan naiset eivät suuresti välittäneet suomalaisista, ennenkuin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon loistavat voitot olivat tehneet suomalaiset vapaaehtoiset kuuluisiksi ja laskeneet heidän päällensä sankariseppeleen. Kuitenkin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit ja sotilaat jo Tallinnassa tekivät kaupungin naisten kanssa tuttavuutta. Sillä oli omat vaaransa, etenkin, kun Tallinnassa oli viime vuosina majaillut sangen kirjavia sotilasjoukkoja, aina saksalaisista kirgiiseihin ja kiinalaisiin saakka. Majuri Ekström katsoikin tarpeelliseksi päiväkäskyssään varoittaa sotilaitaan huonoista tuttavuuksista, jotteivät he joutuisi kykenemättömiksi rintamalle lähtöön.
Yleensä tallinnalaiset suhtautuivat suomalaisiin vapaaehtoisiin vielä tällöin melkoisen välinpitämättömästi muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos he jotakin tunsivat suomalaisten saapumisen johdosta, oli se kai hämmästystä. Suomalaisten vapaaehtoisten komppanioiden taistelukuntoisuudesta heillä ei vielä voinut olla aavistustakaan. Kaupungin asukkaat olivat sitäpaitsi tottuneet siihen, että rintamalle viedyt, erilaiset joukot toinen toisensa jälkeen olivat olleet pakotetut yhtymään yleiseen peräytymiseen. Ei niin ollen ollut helppoa uskoa suomalaistenkaan voivan aikaansaada käännettä parempaan päin.
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon suureksi tehtäväksi jäi uljailla voitoillaan nostaa suomalaisten vapaaehtoisten maine Virossa ja kotimaassa korkealle ja herättää virolaisissa sotilaissa ja siviiliväestössä luja usko voittoon ja vihollisissa kammoa ja toivottomuutta.
2. Rintamalle.
Sittenkuin vapaaehtoiset olivat hiukan ehtineet tutustua Tallinnaan, alkoi elämä siellä käydä heille ikäväksi. He eivät suinkaan olleet kokoutuneet kaikilta Suomen ääriltä jäädäkseen maleksimaan virolaisten pääkaupunkiin, joka tavattoman lukuisine, enemmän tai vähemmän epäilyttävä-maineisine kahviloineen, hotelleineen ja muine huvipaikkoineen vielä silloin muistutti melkeinpä kaikkea muuta kuin sotivan ja äärimmäisessä hädässä olevan valtakunnan pääkaupunkia. [Tammikuun alkupuolella ylin sotilasjohto antoi sitten käskyn useimpien niiden sulkemisesta. Tieto siitä herätti rintamalla mitä viheliäisimmissä oloissa taistelevissa joukoissa suurta tyydytystä.] Halu päästä rintamalle kasvoi senvuoksi suomalaisissa komppanioissa päivä päivältä. Entisiin syihin oli liittynyt vielä yksi lisää. Tahdottiin päästä näyttämään tallinnalaisille, millaisia miehiä ne vapaaehtoiset taistelussa olivat, jotka saapuessaan olivat heidän puoleltaan saaneet niin viileän vastaanoton.
Kauan ei vapaaehtoisten tarvinnutkaan odottaa rintamalle lähtökäskyä.
1:nen ja 2:nen komppania konekiväärikomennuskuntineen saivat käskyn valmistautua jättämään kaupungin sunnuntaiaamuna, tammikuun 5 p:nä.
Klo 8 tienoissa aamulla lähtökäskyn saaneet joukko-osastot jättivät Nikolainlukion, jonne jäävät katsoivat kadehtien toveriensa lähtöä, ja marssivat »Estonia» teatterin vieressä sijaitsevalle Uudelle torille. Sinne saapuivat majuri Ekström upseereineen, ministeri Päts, eversti Laidoner, sisäministeri Peet, y.m. huomattavia virolaisia sekä suuri ihmisjoukko, joka uteliaana tarkasteli hyvin varustettuja, reippaita suomalaisia vapaaehtoisia. Se oli historiallinen hetki. Ensimmäistä kertaa Viron vapaussodan aikana jokin sotaväenosasto valmistautui jättämään Tallinnan hehkuen halusta päästä läheiselle rintamalle ja luottaen varmasti voittoonsa, ja tämä joukko oli — suomalainen.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen pääministeri Päts piti lyhyen puheen, jonka sisältö oli, erään senaikuisen tallinnalaisen lehden mukaan, suunnilleen seuraava:
— Suomenmaan pojat ovat tulleet meidän, veljeskansansa, maata ja vapautta suojelemaan pannen alttiiksi oman henkensä. He ovat jo yhden sellaisen taistelun kestäneet, oman vapaussotansa. Viron väliaikainen hallitus on päättänyt niille Suomen veljille, jotka taistelussa osoittautuvat erikoisen urhoollisiksi, antaa Viron valtion maa-alueista maksutta maata. Mutta jos joku sankarina kaatuisi taistelukentällä, niin tämä oikeus siirtyy hänen omaisilleen. Puhuja toivoi lopuksi, että hyvin monet hankkivat sen oikeuden ja useat taisteluun menijöistä jäävät edelleen Viron tasavallan kansalaisiksi.
Tästä puheesta, samoinkuin muistakin pääministeri Pätsin suomalaisille joukoille lausumista tervehdyssanoista, on sittemmin paljon kiistelty. Suomalaisten vapaaehtoisten taholta on väitetty heille luvatun maata Virossa ilman muita ehtoja ja edellytyksiä kuin se, että he taistelisivat urhoollisesti ja karkoittaisivat bolshevikit. Vielä lisäksi on suomalaiselta taholta väitetty, että ennen rintamalle lähtöä heille luvattiin omaksi kaikki se, minkä he taistellen saavat bolshevikeiltapa lisäksi viholliselta saaduista aseista ja ampumatarpeista korvaus Viron hallitukselta. Virolaiselta taholta taas on selitetty, ettei sotasaalista mainittu lainkaan, eikä liioin vallattujen sotatarpeiden lunastuksesta, ja että jo alunperin maan saantiin liitettiin ehto Viron kansalaiseksi rupeamisesta, jota ehtoa täytyykin pitää verrattain luonnollisena rajoituksena.
On mahdollista, että ristiriidan aiheutti puheiden vaillinainen kääntäminen. Mitään varmaa ei voi sanoa. Sivuseikka — etenkin näin jälkeenpäin, sittenkuin virolainen mielipide on kauttaaltaan sovitettu käytäntöön — onkin, oliko asia niin tai näin. Voidaan vain todeta, että ristiriita oli tosiasiallisesti olemassa herättäen vapaaehtoisissa katkeraa epäluottamusta virolaisia hallitusmiehiä kohtaan.
Eversti Laidoner puhui vielä pääministeri Pätsin jälkeen lausuen vakaumuksenaan, että virolaisten onnistuu urhoollisten suomalaisten avulla piankin karkoittaa bolshevikit Viron rajain ulkopuolelle.
Puheiden jälkeen soittokunta soitti Suomen ja Viron kansallislaulun, jota tuhatlukuinen väkijoukko kuunteli paljastetuin päin, mainitsee eräs tallinnalainen lehti. Senjälkeen komppaniat lähtivät liikkeelle kuormastoineen soittokunnan marssiessa edellä kaiuttaen »Porilaisten marssia».
»Maaliit» lehti mainitsee suomalaisten marssiessa ohi kaikkien kumpujen, portaiden, puiden y.m. olleen mustanaan katselijoita ja tuhansien seuranneen lähtevän joukko-osaston sivuilla ja jäljessä.
»Waba Maa» taas kertoo:
»Suunnaton kansanjoukko saattoi taisteluun menijöitä Uudelta torilta Narvan maantietä pitkin aina Lasnamäelle saakka. Monelta kohtaa tien varsilta kansanjoukot tervehtivät heitä myrskyisin eläköön-huudoin. Muun varustuksen lisäksi suomalaisilla sotilailla oli mukanaan kuormastossa suksia. Reippaiden veljien lähtö herätti, kuten ajatustenvaihdosta kansan kesken jälkeenpäin ilmeni, monissa todellisen tarpeen itsekin mahdollisimman pian kiiruhtaa taisteluun antamaan viholliselle ratkaisevan iskun ja pelastamaan nuoren vapautemme.»
Lähtevien suomalaisten tunteet heitä ympäröivää ihmisjoukkoa kohtaan eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä. He näkivät sen joukossa lukuisasti parhaassa miehuuden iässä olevia virolaisia nuorukaisia ja miehiä. Sillä hetkellä — olivathan he matkalla rintamalle pannakseen alttiiksi henkensä samaisen kaupungin ja sen väestön puolesta, jonka omista miehistä vain verrattain harvat olivat uskaltautuneet taistelukentille — he huomasivat entistä selvemmin ja räikeämmin siviilipukuisten miesten paljouden.
Suomalaisten lähtö ei kuitenkaan ollut vaikuttamatta parempaan päin tässä suhteessa, kuten jo edellä »Waba Maasta» lainatussa katkelmassakin viitattiin. Otettakoon tähän vielä eräs »Maaliitin» pikku pätkä.
'Hyvä esimerkki vetää mukaan.
Tapasin tutun kauppiaan pyhäpäivän iltana (samana päivänä, jolloin suomalaiset joukot lähetettiin taistelulinjalle).
— No, mitä uutta?
— Minä lähden sotaväkeen.
— Sinä?
— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide, ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme. Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain tunne.
Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'
* * * * *
Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli virolaisia joukkoja.
»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden rintamalle saapumisen johdosta:
'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.
Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeri Päts, suomalaisten vapaaehtoisten komentaja, majuri Ekström, maapäivien esimies A. Birk ja sisäministeri A. Peet olivat matkustaneet täksi ajaksi rintamalle.
Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla innostuksella.
— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua! huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka askeleella tehdä heille vastarintaa.
Sotilaamme ovat riemusta aivan tanssineet. Eräs sotilas on sotaministerille näyttänyt rikkinäisiä saappaitaan, joista vesi on vapaasti virrannut sisään ja ulos, sanoen: — Nyt minä lähden vaikka paljain jaloin vihollista vastaan, eikä ennen pysähdytä kuin Narvassa.
– – – Ympäristön talonpojat ovat tuoneet suomalaisille suuria määriä kaikenlaista ruokatavaraa, ja kun heille on tarjottu maksua, eivät he ole tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan!
»Maaliit» mainitsee vielä talonpoikien sanoneen tällöin: »Tehän olette tulleet suojelemaan meitä, miten me teiltä rahaa ottaisimme.» Viimemainittu lehti lopettaa kuvauksensa suomalaisten saapumisesta rintamalle seuraavasti:
»Nyt, kun suomalaiset ja meidän virolaiset joukkomme rinnan alkavat jaella iskuja viholliselle, ei kukaan rintamalla olija enää epäile, etteikö bolshevikeille koittaisi kovat päivät. Sairaat ja lievästi haavoittuneet eivät enää pysy sairaalassa, useat heistä ovat lähteneet ennen lopullista parantumistaan rintamalle nähdäkseen omin silmin sotatoiminnan käännekohdan ja elääkseen mukana ratkaisevan hetken.»
Käännekohta olikin todella saavutettu. Hiukan epäiltävää sen sijaan on, herättikö suomalaisten tulo rintamalle virolaisissa niin yleistä ja suurta sotaista innostusta kuin »Maaliit» väittää. Myöhäisempien tapahtumien nojalla täytyy sanoa, että jos niin oli, niin ei se ainakaan Narvan rintamalla ensi aikoina ilmennyt. Suomalaiset vapaaehtoiset lausuvat yleensä sangen ankaria arvosteluja virolaisista taistelutovereistaan Narvan operatsionin aikana lukuunottamatta panssarijunien miehistöä ja Kalevan malevan miehiä, joiden kaikki suomalaiset tunnustavat olleen uljaita ja pelottomia sankareita. Muita Narvan rintaman virolaisia joukkoja suomalaiset vapaaehtoiset etenkin alussa pitivät järjestyksettöminä ja arkoina. Viron pääesikunnan operatiiviosaston ja asianomaisten rykmenttien sotapäiväkirjat viittaavat niinikään siihen suuntaan, että nämä joukko-osastot, ymmärrettävää kyllä, eivät vielä olleet lukumääränsä, eivätkä laatunsa puolesta tehtävänsä tasalla.
Eräs suomalainen luutnantti kuvaa ensi tutustumistaan rintama-alueeseen seuraavasti:
»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon, joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään. Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.
Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten. Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään, että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin» [hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään]. Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'
Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet hyökkäävänä puolena.
Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.
Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi 1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilas Lauri Pesonen, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä. Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.
Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa bolshevikit Valgejoen taakse.
3. Ensimmäinen taistelukausi.