Suomalaiset Viron vapaussodassa

by Vilho Helanen

TOINEN OSA

1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.

Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa. Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen sanomalehtiuutisten avulla.

On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa, että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista heimolaisista.

Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.

Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina, linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi valtaan.

Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin vastaan. Niinpä tohtori O.W. Louhivuori kirjoitti »Uudessa Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä, jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.» Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa sitä, kuten ministeri Rein surullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin selvästi osoittamaan.

Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus, joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli. Suomen vähän aikaisemmin päättynyt vapaussota monenlaisine kokemuksineen tarjoaa kaivatun selityksen.

Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta. Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen veljeskansa.

Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.

Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.

Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset olivat kostamatta.

Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri, Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.

Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan: Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.

Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä, enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan. Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua, tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista, Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin tärkeää.

Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista — tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.

Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.

Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.

* * * * *

Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon. Sen valtuutettuina oikeusministeri Poska ja salkuton ministeri J. Tönisson kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen pääministerin Lauri Ingmanin puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä. Professori Ingman kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:

»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua, osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»

Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain, että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.

Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen. Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron vapaaehtoista apuretkikuntaa.

Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.

Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta. Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.

»Uuden Päivän» toimittaja Yrjö Koskelainen esitti joulukuun 2 p:nä 1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!» lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:

»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana, avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan meille ikuisesti kiitollinen.»

»Tampereen Sanomissa» toimittaja John Zidbäck joulukuun 10 p:nä julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?» lausuu m.m.:

»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä, että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin. Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä, joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä, kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida muuten mennä!

»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»

Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton yliopistossa professorina olevan tohtori Lauri Kettusen kirjoitus »Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan m.m.:

»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät varjoon.

»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa, joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.

»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»

Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteri Heikki Klemetin runo »Apuun!» ja tohtori O.W. Louhivuoren kirjoitus »Viroa auttamaan», jossa lausutaan m.m.:

»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän nopeasti.

»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä, jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä elämään?

»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän annettava, mitä voimme.

»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.

»– – – Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.

»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»

Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet, ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.

* * * * *

On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat tulokseen.

Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron rintamille.

Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentin
Turun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnantti Ernst
Branders. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö,
vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuri Martin
Ekström innostui asiaan.

Joulukuun 9 p:nä luutnantti Branders selvitteli ajatuksiaan Viron avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuri Ekströmille, joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten. Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja majuri Ekströmin, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.

Seuraavana päivänä luutnantti Branders matkusti majuri Ekströmin valtuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtori O. Kallas ja Viron oikeusministeri Poska, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään. Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.

Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus kannattamaan yritystä. Luutnantti Branders pääsi kyllä joulukuun 11 p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraali Waldénin, puheille. Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta seikkailulta.

Vaikka siis majuri Ekströmin ja luutnantti Brandersin ei onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.

Luutnantti Branders sai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä. Luutnantti Branders palasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.

Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä tohtori Lauri Kettusta, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin. Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.

Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtori Kettunen todenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli kaikkein ensiksi tohtori O.W. Louhivuoren kanssa esittäen, että everstiluutnantti Hans Kalmia pyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia toisella taholla, kun majuri Ekström värväisi toisella. Sitten hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja. Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtori Kettunen, maisteri Toivo Kaukoranta ja maisteri Y.O. Ruuth.

Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä mielessä käännyttiin tohtori Louhivuoren puoleen. Sittenkuin tohtori Kallas palattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtori Louhivuori muiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.

Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu. Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita. Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.

Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteri Ruuthin johtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä Viroon.

Maisteri Ruuth, joka silloin oli ulkoasiainministeriön sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtori Kettusen ja maisteri Kaukorannan kanssa omassa nimessään ja vastuullaan pääministeri Ingmanille seuraavansisältöisen pro memorian, jonka puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtori T.T. Kaila lupasi puhua pääministerille:

»P.M.

Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen tukemiseksi.

Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme etevimpiä upseereja, kuten Sihvo, Kalm ja Ekström. On ajateltu, että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600 miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.

Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta, että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.

Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.

Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa

että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi, jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja muilla sotatarpeilla.

Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.

Y.O. Ruuth. Fil. maist.»

Pari päivää myöhemmin pääministeri Ingman kutsui maisteri Ruuthin luokseen valtioneuvostoon ja ilmoitti hallituksen myöntyneen tehtyyn anomukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että sotilastoimikunta, joka oli suunniteltu itsenäiseksi, alistuisi vastaisuudessa valittavan yleisen avustustoimikunnan johtoon.

Senjälkeen sotilastoimikunta ryhtyi neuvotteluihin majuri Ekströmin ja luutnantti Brandersin kanssa. Maisteri Ruuth kertoo siitä:

»Kun sotilastoimikunta perustettiin, oli meidän tehtävämme vain sovittaa yhteen molemmat aloitteet. Se tapahtui Ylioppilastalolla. Läsnä olivat Branders, joka aikaisemmin oli minun asunnossani yksityiskohtaisesti asiasta neuvotellut ja sopinut kanssani yhteistoiminnan perusteista, sekä Kettunen, Kaukoranta, Ilmari Auer, Käpy ja vielä joku. Sopimuksen tekoa helpotti se, että Branders ei ollut saavuttanut Suomen hallituksen kannatusta omintakeiselle toiminnalle, ja se, että Ekström ja hän ymmärsivät asian saavuttavan suuremman poliittisen kantavuuden ja tuen yhteistyössä itsenäisyys- ja jääkärimiesten kanssa.»

Sotilastoimikunta oli sitä mieltä, että majuri Ekströmin suunnittelema 700-miehinen apujoukko ei ollut riittävän suuri. Kuten maisteri Ruuthin pro memoriasta näkyy, ajateltiin jo silloin lähettää Viroon kaksi joukko-osastoa, joista toista johtamaan aiottiin pyytää Suomen vapaussodassa kunnostautunutta, virolaissyntyistä everstiluutnantti Kalmia. Yrityksen katsottiin siten saavan osakseen paljon suurempaa kannatusta kaikkialla maassa.

Tohtori Kettunen oli ennen sotilastoimikunnan perustamista neuvoteltuaan tohtori Louhivuoren kanssa omassa nimessään alustavasti tiedustellut everstiluutnantti Kalmilta hänen mielipidettään. Sotilastoimikunta asettui sitten tästä riippumatta kannattamaan everstiluutnantti Kalmin ehdokkuutta. Maisteri Ruuth kertoo siitä:

»Everstiluutnantti Kalmin puoleen käännyttiin sotilaskomitean nimenomaisen ja yksimielisen päätöksen perusteella. Ensimmäiset neuvottelut Kalmin kanssa tapahtuivat Gradinilla joulukuun puolivälissä. Läsnä oli myös ylitarkastaja Käpy, joka puhelimitse oli kutsunut Kalmin Gradinille:, ja joka esitteli hänet minulle. Kalm oli periaatteellisesti heti valmis tarttumaan toimeen, mutta halusi tarkkoja tietoja yrityksen sotilaallisista edellytyksistä, ennenkuin lupasi antaa lopullisen suostumuksensa. Seuraavana päivänä neuvottelimme kahden, ja senjälkeen Kalm antoi suostumuksensa sotilaskomitean kokouksessa samana iltana Ylioppilastalolla. Kalmin epäilykset koskivat aseiden saantia, miehistön lukumäärän rajoittamista j.n.e. Sitäpaitsi hän tahtoi palkkaedut ja valtuudet edeltäpäin määritellyiksi. Onnistuin Kettusen kanssa järjestämään nämä asiat neuvotteluilla osittain ministeri Kallaksen, osittain sotaministeri Waldénin ja kenraali Vilkaman kanssa. Molemmat viimeksimainitut pitivät Ekströmiä ja Kalmia sangen sopivina.»

Eversti Sihvon ehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen järjestämisestä.

Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat, joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi avustusliikkeeksi.

Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta, jolla se suostui maisteri Ruuthin pro memoriassa tehtyyn ehdotukseen, asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja henkilöitä.

Kokous, jonka puheenjohtajana rouva Ilmi Hallsten toimi, asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle, jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent. senaattori Alexander Frey, kansanedustaja A.R. Hedberg ja rehtori, kansanedustaja Eirik Hornborg, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent. senaattori, kansanedustaja O.W. Louhivuori, tohtori K.A. Paloheimo ja pankinjohtaja Mauri Honkajuuri, kansallisesta edistyspuolueesta: tohtori Santeri Ivalo, johtaja W.A. Lavonius ja lakitieteen kandidaatti H. Ritavuori, maalaisliitosta kansanedustaja Santeri Alkio, ent. senaattori, kansanedustaja K. Kallio ja kansanedustaja A. Juutilainen sekä sosiaalidemokraateista professori, ent. senaattori W. Voionmaa, tohtori, ent. senaattori J. Ailio ja tohtori H. Ryömä. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.

Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin tohtori A.H. Virkkunen oli muutamin sanoin avannut kokouksen, valittiin sen puheenjohtajaksi tohtori Louhivuori ja sihteeriksi tohtori Kettunen. Tohtori Maunu af Heurlinin tehtyä selkoa alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.

Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouva Minna Frisk valtuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen toimeenpanosta.

Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä, niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin siinä ainakin osittain – selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro jaloilleen.

Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet — mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan — teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.

Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.

Sosiaalidemokraattien johtajien ei ollut tietenkään vaikeata salata virolaisilta puolueen suuren enemmistön suhdetta Viron avustamiseen, jonka onnistuttua ei kuitenkaan enää arkailtu lähettää onnitteluja virolaisille saavutetun vapauden johdosta. Suomalaisten ja virolaisten sosialistien — sikäläiset vähälukuiset kommunistit poisluettuina — välinen ero on kuitenkin hyvin suuri. Sen sijaan, että Suomen sosiaalidemokraatit liittyivät maamme kohtalon hetkenä koko kansamme vuosisatojen kuluessa vihollisinaan pitämiin venäläisiin, joiden päätarkoitus oli tehdä loppu ei vain Suomen itsenäisyydestä, vaan koko Suomen kansastakin, piti suurin osa heidän virolaisia aateveljiään velvollisuutenaan ryhtyä kaikella tarmollaan, hengellään ja verellään puolustamaan maansa nuorta itsenäisyyttä ja kansansa olemassaoloa samoja vihollisia vastaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita hiukan Viron avustamisen alkamisajan otollisuudesta.

Edellä mainittiin, että jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikien haltuun, ajateltiin apuretkikunnan lähettämistä Viroon. Niiden kolmen Viron avustamisaloitteen ohella, jotka johtivat tulokseen, lienee jo marraskuussa useilla tahoilla pohdittu tätä asiaa. Herää niin ollen kysymys, olisiko retkikunnan lähettäminen jo tällöin ollut edullisempi edellyttäen, että se olisi voitu silloin saada aikaan. Toisin sanoen: ryhdyttiinkö Suomessa Viron avustamiseen oikeaan vai väärään aikaan? Lähemmin tarkastettaessa asioiden kulkua ei voi tulla muuhun tulokseen kuin, että suomalainen apuretkikunta saapui Viroon juuri oikeaan aikaan.

Jos se olisi tullut vaikkapa vain parisen viikkoa myöhemmin, olisivat bolshevikit valtaamalla Tallinnan, jonka edustalle he jo olivat saapuneet, ehtineet tehdä lopun Viron itsenäisyysmiesten vastarinnasta.

Jos suomalaiset joukot olisivat olleet Virossa ennen bolshevikien hyökkäyksen alkua, olisi se parhaassa tapauksessa jäänyt tapahtumatta, tai se olisi torjuttu. Tällöin olisi Viro säästynyt bolshevikien hävityksiltä, jotka tuottivat etenkin huomattavia taloudellisia vaurioita ja maan asukkaille suuria kärsimyksiä. Mutta vain juuri ne kaiken entisen sorron ja kärsimyksen lisäksi Viron kansan hartioille laskettuina saattoivat herättää virolaiset välinpitämättömyydestä maan kohtaloon nähden. Ilman niitä ja varmaa uskoa, että ainoa pelastus oli lyödä vihollinen takaisin rajojen taakse ja vaikkapa pitkälliselläkin sodalla pakottaa se Virolle kunniakkaaseen rauhaan, eivät virolaiset nähtävästikään olisi voineet herätä isänmaalliseen itsetuntoon ja uhrautumishaluun ja eheytyä lujaksi kansayksilöksi.

Suomalaiseltakin kannalta katsoen tällainen rauhallinen ratkaisu olisi ollut vähemmän suotava. Tässä tapauksessa heikoksi ja voimattomaksi sekä sisään- että ulospäin jäänyt Viro ei olisi vastannut Suomen toiveita etuvartijasta ja lujasta liittolaisesta hädän hetkellä. Avustustoiminta olisi Suomelta joka tapauksessa vaatinut melkein samat taloudelliset uhraukset, mutta ei olisi tuottanut niitä tuloksia Suomen ja Viron suhteiden kehitykselle, joita meillä on joka tapauksessa oikeus toivoa sen nykyisessä muodossaan myöhemmin tuottavan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin, että tällöin Viron retki ei olisi tullut vaikuttaneeksi nykyään ja etenkin tulevaisuudessa suurena suomalaisen kansallisylpeyden aiheena ja oman voiman todistajana, jollaisia jokainen kansa tarvitsee pysyäkseen pystyssä.

Näin parhaassa tapauksessa. Mutta on otettava huomioon sekin suuri mahdollisuus, että niissä oloissa Viron vapaustaistelun olisi saattanut käydä huonostikin. On ennen kaikkea muistettava Viron pitkät maarajat Venäjää vastaan. Suomalaiset joukot olivat tosin karkoittaneet venäläiset Suomesta herättäen heissä kunnioitusta ja pelkoa suomalaisia aseita kohtaan, mutta ei ole sanottua, eivätkö bolshevikit sittenkin olisi ryhtyneet hyökkäykseensä Viroa vastaan, vaikka he olisivat kuulleet suomalaisia apujoukkoja olevan virolaisten puolella. Mahdollisesti he olisivat siitä tiedon saatuaan vain ryhtyneet huolellisemmin ja voimakkaammin valmistamaan hyökkäystä, joka olisi saattanut käydä virolaisille varsin tuhoisaksi. On näet mahdollista, että jos bolshevikit olisivat huomattuaan kohtaavansa lujempaa vastarintaa kuin olivat odottaneet, tuoneet suomalais-virolaista armeijaa vastaan ne kymmenkertaiset joukot, jotka sittemmin taistelivat virolaisten kanssa Viron rajoilla kuukausimääriä, niin suomalaistenkin puolustus olisi voinut murtua, jolloin kaikki olisi ollut auttamattomasti hukassa.

Juuri ne aikaisemmat tapaukset ja vallitsevat olot, jotka loivat tilanteen suomalaisten apujoukkojen saapuessa Viroon, tekivät suomalaisten suuret voitot ja Viron pelastamisen mahdollisiksi. Suomalaisten joukkojen loistavan menestyksen yksi kaikkein tärkeimpiä edellytyksiä oli juuri se, että virolaisista helposti saadut voitot olivat tehneet bolshevikijohtajien mielestä suuremmat ja paremmat joukot Virossa tarpeettomiksi ja houkutelleet nämäkin joukot etenemisessään varomattomuuteen ja liialliseen vihollisen halveksimiseen. Heistä saadut nopeat ja loistavat voitot synnyttivät bolshevikeissa sitten suuren suomalaiskammon ja suomalaisissa taas voitonvarmuuden ja itseluottamuksen, jotka tekivät heidän kuuluisat voittonsa mahdollisiksi, vaikka bolshevikit olivatkin verrattain pian ehtineet järjestää vastarintansa ja lähettää osan parhaita joukkojaan tuleen.

Toisaalta se tavaton moraalinen vaikutus Viron sotilaihin ja koko kansaan, joka pysyy suomalaisen apuretkikunnan suurimpana historiallisena tekona, perustui siihen ehdottomaan vaatimukseen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät kertaakaan saaneet väistyä, vielä vähemmin joutua tappiolle. Heidän tuli osoittaa virolaisille sotilaille, että taisteluun oli mentävä ilolla ja kaikki taistelujen kärsimykset kestettävä nurkumatta. Ja he tekivätkin sen. He eivät olleet pelastamassa ainoastaan Viron valtiota, vaan he nostivat myöskin Viron kansan perikadosta.

2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.

Heti joulukuun 20 p:n kansalaiskokouksen jälkeen, kun yrityksen johtoon oli saatu kaikkien porvarillisten puolueiden luottamusmiehiä, jotka nauttivat suurta arvonantoa kaikkialla maassa, pääsi avustustoiminta täyteen vauhtiinsa. Eri aloilla kilpailtiin ripeässä toiminnassa.

Se, että sanomalehdet kaikkialla maassa asettuivat miltei poikkeuksetta hankkeen puolelle, todistaa puolestaan, miten yleinen oli kansassamme halu auttaa virolaisia, ja miten lujasti uskottiin omiin voimiin. Sanomalehdistön antama tuki oli avustustoiminnalle hyvin tärkeä suuren päämäärän saavuttamiseksi. Apuretkikunnan Viroon lähettämisajatuksen ensimmäisenä julkisuudessa esittänyt »Uuden Päivän» toimittaja Yrjö Koskelainen saattoikin siten kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa joulukuun 28 p:nä:

»Me panemme erikoisella mielihyvällä ja kansallisella ylpeydellä merkille, että suomalainen maaseutulehdistö kauttaaltaan, puoluekarvaan katsomatta, on myötämielisesti suhtautunut Viron auttamiseen.»

Vain eräiden ruotsinkielisten sanomalehtien taholta osoitettiin kylmäkiskoisuutta. Nekin tunnustivat kyllä avunannon Virolle olevan Euroopan kulttuuriyhteisön velvollisuuden, mutta tahtoivat, että Suomi jättäisi suurille länsivalloille avustustoiminnan, joka saattaisi tuoda mukanaan meidän nuorelle valtiollemme vaaroja ja kansallemme kärsimyksiä. Epäilemättä tämä käsitys oli vallalla joissakin suomalaisissakin piireissä, niinkauankuin luultiin, että Englanti tulisi ottamaan Viron suojelukseensa. Mutta kun sitten havaittiin Englannin rajoittuvan Viron rannikkojen suojelemiseen ja aseiden lähettämiseen ja bolshevikien lähenevän jo Tallinnaa, jolle ei enää olisi ehtinytkään saapua apua muualta kuin Suomesta, ei enää käynyt epäröiminen. Maamme ruotsinkielinen väestö ei avustustyössä suinkaan vetäytynyt syrjään, vaan otti siihen suurella innolla osaa.

Sotilaallinen järjestelytyö avustustoiminnan alkuaikoina jäi sotilastoimikunnalle. Mutta sekään oli tuskin milloinkaan kokonaisuudessaan koolla. Järjestelytyö oli suoritettava tulisella kiireellä. Tärkeät asiat vaativat mahdollisimman nopeata ratkaisua. Sotilastoimikunnan töihin ottivat aktiivisesti osaa maisteri Ruuth puheenjohtajana, maisteri Kaukoranta, joka hoiti toimikunnan kansliaa, tohtori Kettunen ja tohtori Hj. Göös. Arvokasta apuaan antoivat maisteri E.E. Kaila, tuomari V. Puustinen, maisteri E. Välikangas y.m., jotka kuuluivat toimikuntaan. Maisteri Ruuth oli vilkkaissa neuvotteluissa sotaministerin, kenraali Waldénin kanssa, joka osoitti kaiken aikaa suurta mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta apuretkikuntaa kohtaan. Monet alemmat sotilasviranomaiset sensijaan suhtautuivat puuhaan välinpitämättömästi ja aiheuttivat paljon harmia ja ajanhukkaa. Sotilastoimikunnan onnistui kuitenkin pitkillä neuvotteluilla saada asiat luistamaan. Apuretkikunnan tarpeisiin varattiin aluksi Uudenmaan kasarmin päärakennus ja sittemmin Merikasarmi Katajanokalta.

Maisteri Ruuth kertoo sotilastoimikunnan työskentelystä alkuaikoina:

»Mitä sotilaskomitean toimintaan joulukuussa 1918 tulee, lisään vielä, että henkilökohtaiset neuvottelut Ekströmin ja Kalmin sekä pääintendentti Göösin kanssa heidän ehdoistaan ja eduistaan, työnjaosta, velvollisuuksista j.n.e. sekä Viron hallituksen suostumuksen hankkiminen kaikkiin näihin ottivat huomattavasti aikaa. Työ oli siis etupäässä järjestävää ja alkuunpanevaa, neuvotteluja ja erilaisten intressien sovittelua. Ekström ja Kalm neuvottelivat kaikissa tärkeissä kysymyksissä, myös usein henkilö- ja nimitysasioissa, sotilaskomitean aktiivisten jäsenten kanssa.»

Aluksi toimi vapaaehtoisten luetteloimistoimisto vain Helsingissä, jossa rykmenttien upseerit sotilastoimikunnan jäsenten avustamina ottivat vastaan ilmoittautumisia Ylioppilastalolla. Sen johdosta saapui maaseudulta kirjeitä, joissa pyydettiin paikallisten kanslioiden ja värväystoimistojen perustamista maaseutupaikkoihinkin. Eräässä niistä kirjoitetaan m.m.:

»— — — on välttämätöntä, että veljeskansamme auttamiseksi alulle pantu apuretkikunta-aate laajennetaan koko maata, siis myös maaseutua käsittäväksi, maaseudulla on näet paljon viime talvena mukana olleita rintamamiehiä, jotka palavasti ovat odottaneet tilaisuutta päästä Viron avuksi. Mieliala maaseudulla, ainakin Mikkelin läänissä, on sangen innostunut. Kun kuitenkin, mikäli lehdistä huomasin, kanslia vapaaehtoisten ilmoittautumista varten on järjestetty ainoastaan Helsinkiin, ja kun halukkaiden maaseudulta näin ollen on vaikeaa ja joissakin oloissa suorastaan mahdotonta ilmoittautua osanottajiksi retkikuntaan, rohkenen esittää, että tällaisia kanslioita ja asiaa ajavia paikallisosastoja perustettaisiin myös maaseudulle, kunkin läänin pääkaupunkiin. Tämä olisi välttämätöntä asiassa pikaisiin tuloksiin pääsemiseksi. Myös tulee tämän kautta asian ja apuretkikunnan taloudellinen asema, s.o. rahavarat ja varustus, nopeimmin ja parailla tuloksilla järjestetyksi. Maaseudulla on paljon henkilöitä, jotka raha-avustuksella tulevat asiaa auttamaan. Myös vapaajoukkojen järjestelyssä on suuri merkitys sillä, että paikallisoloja pidetään silmällä.

»Siltä varalta, että ehdotukseen suostutaan, rohkenen vielä esittää, että tällaisten paikallisosastojen ja kanslioiden perustaminen yhdistettäisiin suojeluskuntien piiriesikuntien yhteyteen. – –»

Sotilastoimikunnan puolesta maisteri Kaukoranta ryhtyi järjestämään vapaaehtoisten värväystä maaseudulla suunnitelmallisesti. Lyhyessä ajassa tämä puoli saatiinkin kuntoon.

Heti yleisen avustustoimikunnan tultua valituksi ryhdyttiin sen nimessä neuvotteluihin Viron täkäläisen edustajan, tohtori Kallaksen kanssa Viron väliaikaisen hallituksen ja avustustoimikunnan välillä tehtävän sopimuksen sisällöstä. Sen pohjana oli aikaisemmin mainittu välikirja Viron väliaikaisen hallituksen ja majuri Ekströmin välillä. Sotilastoimikunnan ja tohtori Kallaksen välillä käydyissä neuvotteluissa sovittiin sopimuksen poliittisen puolen yksityisseikoista. Sen sotilaallisen puolen (palkka-, ylennys- y.m.s. kysymysten) laatimiseen myöskin everstiluutnantti Kalm, majuri Ekström ja luutnantti Branders ottivat osaa.

Täten syntyneen sanamuodon tarkasti avustustoimikunnan puolesta senaattori Frey Pohjoispankissa joulukuun 22 p:nä. Seuraavana päivänä tämä saksankielinen sopimus allekirjoitettiin senaattori Freyn asunnossa. Se kuuluu suomennettuna seuraavasti:

»SOPIMUS.

Viron hallituksen ja Suomalaisen avustustoimikunnan välillä on tehty seuraava sopimus:

I. Suomalainen avustustoimikunta sitoutuu muodostamaan suomalaisen vapaaehtoisen joukko-osaston, johon tulee kuulua n. 2.000 miestä ja vastaava määrä upseereja. Joukko-osasto jakautuu kahteen itsenäiseen sotilasosastoon (militärische Einheiten), toinen majuri Ekströmin, toinen everstiluutnantti Kalmin päällikkyyden alaisena. Molempien täytyy viimeistään kolme viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olla taisteluvalmiina Viron mantereella.

II. Joukko-osaston tehtävänä on suojella Viroa Venäjältä maahan tunkeutuvia bolshevikeja vastaan. Senvuoksi joukko-osasto suorittaa vain puhtaasti sotilaallisia tehtäviä, eikä se ole velvollinen eikä oikeutettu sekautumaan Viron sisäpoliittisiin asioihin. Joukko-osasto jää Viroon siksi, kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista, tai kunnes Viron hallitus laskee sen pois.

III. Viron hallitus kustantaa joukon ylläpidon. Vapaaehtoisten palkkaus suoritetaan liitteen A. määräysten mukaan. Vapaaehtoisten vaatetusta varten Viron hallitus suorittaa kerta kaikkiaan Smk 2.000: — miestä kohden.

IV. Viron hallitus hankkii ampuma-aseet, niiden joukossa vähintään 40 konekivääriä ja 4 patteria, kussakin 4 uudenaikaista tykkiä, ampumatarpeet ja kaikki muut sotilaalliset tarve-esineet; se sitoutuu myös kustantamaan yhden tarpeeksi suuren kenttäambulanssin.

V. Kaatuneiden perheille ja invalideille Viron hallitus suorittaa eläkkeen samojen periaatteiden mukaan, joita Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa noudattaa.

VI. Joukko muodostetaan Suomessa. Tähän tarkoitukseen Viron hallitus sitoutuu lähettämään Suomeen heti muodostamisen alettua riittävän määrän elintarpeita.

VII. Joukko-osasto on itsenäinen, erottamaton osa Viron armeijaa ja sotaministeriön ja armeijan ylikomennon alainen. Siihen kuuluvat vapaaehtoiset kantavat Viron armeijan merkkejä, kuitenkin joukko-osaston päällystöllä on oikeus Viron sotaministerin suostumuksella kantaa erikoisia merkkejä. Upseerien arvo koroitetaan yhdellä asteella, niinpiankuin joukko-osasto saapuu Viroon.

VIII. Sodan syttyessä Suomen ja jonkin muun ulkovallan välillä joukko-osasto voi Viron hallituksen suostumuksella palata Suomeen, jos Suomi välttämättä tarvitsee sitä ja sotilaallinen asema Virossa sen sallii.

IX. Joukko-osaston varustavat ja muonittavat Viron hallituksen intendentit ja tarkastusviranomaiset, joiden on heti sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen saavuttava joukko-osaston muodostamispaikkaan, ja joiden käytettäväksi toistaiseksi Suomessa on heti asetettava yhden miljoonan Suomen markan luotto.

X. Viron hallitus kustantaa ilmoitukset, luetteloimistoimistot ja rekryyttien kuljetuksen muodostamispaikkaan, sekä myöskin joukon matkan Viroon ja takaisin.

Viron hallitus valtuuttaa tämän sopimuksen allekirjoittajaksi edustajansa Suomessa, tohtori Oskar Kallaksen.

Lisäys artikkeliin VIII: Jos joukkoon kuuluu henkilöitä, joiden Suomen lakien mukaan täytyy astua Suomen armeijaan aikana, jolloin joukko-osasto on Virossa, täytyy näiden henkilöiden noudattaa Suomen lakeja.

Helsingissä joulukuun 23 p:nä 1918.

Viron väliaikaisen hallituksen Suomalaisen avustuskomitean puolesta puolesta

Oskar Kallas. Al
Viron hallituksen edustaja Suomessa.

Allekirjoitukset oikeiksi todistavat:

Ernst Branders. Y.O. Ruuth. Luutnantti. Fil. maist.»

Liite A.

Palkkausehdot.

Vapaaehtoisessa joukossa ovat voimassa seuraavat kuukausipalkat:

Sotilas………………………… Smk 300:—
Korpraali (ryhmänjohtaja)………… Smk 350:—
Kersantti (aliupseeri)…………… Smk 400:—
Varavääpeli…………………….. Smk 450:—
Vääpeli………………………… Smk 550:—
Vänrikki……………………….. Smk 650:—
Luutnantti (t. esikuntakapteeni)….. Smk 750:—
Kapteeni (komppanianjohtaja)……… Smk 900:—
Majuri…………………………. Smk 1.200:—
Everstiluutnantti t. eversti……… Smk 2.000:—

Eri virka-asemat edellyttävät seuraavien upseeriarvojen palkkaetuja:

Joukkueenjohtaja |
Pataljoonan adjutantti | vänrikin tai luutnantin palkkaa.
Rahastonhoitaja |

Komppanianjohtaja |
Patterinpäällikkö | kapteenin palkkaa.
Rykmentin adjutantti |
Rykmentin intendentti |

Pataljoonankomentaja |
Tykistönpäällikkö | majurin palkkaa.
Rykmentin varakomentaja |

Rykmentinkomentaja tai | everstiluutnantin tai everstin
Osastonpäällikkö | palkkaa.

Tämän sopimuksen perusteella laadittiin ilman Päätoimikunnan myötävaikutusta tai tarkastusta kunkin retkikunnan osanottajan allekirjoitettavaksi seuraava

»VÄLIKIRJA.

Minä allekirjoittanut sitoudun täten niitten ehtojen mukaan, jotka ovat joulukuun 23 päivänä 1918 tehty Viron hallituksen ja Viron Avustustoimikunnan kesken, palvelemaan Viron Vapaaehtoisessa Apuretkikunnassa (Soome Vabasalgad) Viron hallituksen auttamiseksi sen nykyisessä taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois. Niinikään lupaan ja vannon sotilaskunniani kautta osoittavani sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä sotilashenkilölle kuuluu, ja alistun henkilökohtaisen sotilaskurin alle.

Viron hallitus kustantaa varustuksen, elatuksen ja asunnon sekä suorittaa palkkaa upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän arvoasteestaan ja tulevasta sotilasasemastaan riippuen edelläviitatun hallituksen ja toimikunnan kesken tehdyn sopimuksen kolmannen kohdan mukaan ollen alin palkka 300 Suomen markkaa kuukaudessa sekä sen ohessa invaliideille ja kaatuneitten perheille eläkkeen samojen perusteiden mukaan kuin Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa.

…….ssa ……kuun … päivänä 1919.

…………………… Todistavat:

…………………… …………………… Hyväksytään. Aika ja paikka edellämainitut.

……………………»

Nämä kaksi sopimusta ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua epätäsmällisen muotonsa takia. Epäilemättä olisi ollut hyvä, jos ne olisivat saaneet varmemman muodon. Jos erimielisyyksiä Viron väliaikaisen hallituksen ja apuretkikunnan johdon välillä todella olisi syntynyt — sehän ei olisi ollut mahdotonta — niin horjuva sanamuoto sopimuksessa olisi voinut tarjota tilaisuuden monenlaisiin tulkintoihin.

Mitä taas tulee avustustoimikunnan ja apuretkikunnan osanottajien väliseen välikirjaan, niin voitanee sitä pitää tarpeettomana, ainakin siinä muodossa, jonka se tuli saamaan. Majuri Ekströmin joukot, jotka ennen kotimaasta lähtöään eivät ehtineet allekirjoittaa välikirjaa, taistelivat ilman sitä suurella uljuudella ja menestyksellä. Välikirjan olisi voinut jättää kokonaan pois tai korvata jollakin toisella menetelmällä. Se olisi voitu tehdä yksinomaan rykmenttien päälliköiden kanssa ja silloin paljon tarkemmaksi, jolloin se olisi saattanut jotakin merkitä.

Lause »– – – kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» julkaistuna jokaisen sotilaan käteen annetussa välikirjassa muodostui sittemmin suorastaan turmiolliseksi. Sotilaat käsittivät lauseen siten, että he sopimuksen mukaan eivät olleet velvolliset missään tapauksessa kulkemaan Viron kansallisten rajojen ylitse. Se synnytti etenkin retkikunnan loppuajoilla kaikenlaisia rettelöitä. Toiseksi lause herätti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon miehistössä, jonka allekirjoitettavaksi sopimus esitettiin vasta rykmentin saavutettua Viron rajan, epäilyksiä, että lisäys: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» sisälsi Viron hallitukselle mahdollisuuden pidättää suomalaisjoukot Virossa niin pitkän ajan kuin sitä vain halutti antamatta puolestaan suomalaisille vapaaehtoisille uusia etuja. Etupäässä tästä syystä suurin osa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon alipäällystöä ja miehistöä kieltäytyi allekirjoittamasta välikirjaa.

Eräillä virolaisilta tahoilla on samansuuntainen mainitun riidanalaisen kohdan tulkinta otettu puolustukseksi Viron hallituspiirien viivyttelylle Viron Avustamisen Päätoimikunnan vaatiessa uuden sopimuksen tekoa, sittenkuin Viro oli puhdistettu bolshevikeista.

Epäilemättä mainittu kohta »tai kunnes Viron hallitus laskee sen pois» tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Viron vapaustaistelu olisi päättynyt onnettomasti. Jos taas se onnistuisi, olisivat suomalaiset tehdyn sopimuksen mukaan velvolliset jäämään maahan vain siksi, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista».

Ne seikat, joihin yllä on viitattu, johtuivat luonnollisesti siitä, että sopimus oli laadittava tulisessa kiireessä, jolloin ei ollut aikaa punnita tarkoin, mihin selkkauksiin ja erimielisyyksiin kukin sana tai lause myöhemmin saattaisi johtaa. Uskottiin, että sopimuksen vajavaisuudet voitaisiin tarvittaessa kaikessa sovinnossa parantaa. Lukuunottamatta niitä kohtia, joista edellä on mainittu, ei sopimus johtanutkaan mihinkään vakavampiin erimielisyyksiin. Vastikään valittu avustustoimikunta kokonaisuudessaan ei ottanut osaa sopimuksen tekoon, vaan valtuutti sitä valvomaan jäsenensä, senaattori Freyn.

20 p:nä avattiin Ylioppilastalolla yleinen kanslia vapaaehtoisten luetteloihin merkitsemistä varten. Yleensä ensiksi saapuneet ilmoittautuivat majuri Ekströmin joukko-osastoon, koska tiedettiin sen pääsevän Viroon aikaisemmin. Myöhemmin ilmoittautuneista suomenkieliset enimmäkseen liittyivät everstiluutnantti Kalmin ja ruotsinkieliset majuri Ekströmin joukkoon. Viimemainittuun yhtyi myöskin muutamia ruotsinmaalaisia, pääasiassa upseereja.

Suomessa oleskeleva virolainen luutnantti Kirotar kertoo ensimmäisistä ilmoittautumispäivistä:

»Astuin eräänä päivänä Ylioppilastaloon nähdäkseni, miten vapaaehtoisten kokoaminen edistyi. Oikeanpuolisia portaita ylös, viimeinen huone — siellä istuivat maisteri Kaukoranta ja muudan nuori jääkärivänrikki toimittaen luetteloihin merkitsemistä. Kummankin edessä seisoi rivi miehiä, jotka odottivat vuoroaan kirjoituttaakseen nimensä luetteloihin. Vaikkakin se tapahtui nopeasti, ei miesrivi vähentynyt, uusia tuli näet aina jokaisen poistujan tilalle.

»Katselin hiukan heidän ulkomuotoaan. Monenlaista väkeä oli joukossa: virkamiehiä, ylioppilaita, entisiä sotilaita, käsityöläisiä, vieläpä koulupoikiakin. Ihmeellinen tunne valtasi minut katsoessani noita ihmisiä, jotka olivat siellä ilmoittautumassa panemaan vapaaehtoisesti henkensä alttiiksi minun isänmaani edestä.»

Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli, Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere, Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.

Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.

Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen, kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.

Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.

Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan. Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita, jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä. Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina palautettiin heidät kotimaahan.

Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin kansliasta:

Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.

— Viroonko?

— Niin olisi aikomus.

— Olitteko mukana vapaussodassa?

— En ollut.

— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.

— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko kevättalvena.

Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:

— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa tahtonette.

Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:

— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.

Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:

— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin vuorostani lähden sotaan.

— Mutta marssit siellä ovat rasittavia

Koruton vastaus lopettaa keskustelun:

— Onhan siellä sodassa muutkin miehet kestäneet Eiköhän tässä voisi päästä jo tänä iltana lähtemään?

Hän pääsee. Samana iltana juna kiidättää hänet kohti etelää sinne, missä »muutkin miehet ovat kestäneet.»

* * * * *

Olkalaputtomaan sotilaspukuun puettu mies saapuu toimistoon, jättää lakkinsa eteiseen ja astuu paljain päin kansliahuoneeseen tehden mielestään aito sotilaallisen tervehdyksen viemällä kätensä korvalliselle. Minua hymyilyttää — meininki näkyy olevan hyvä, mutta jonkin verran päin honkaan. Heitän mieheen pikaisen silmäyksen ja aivoissani välähtää ajatus:

— Sodassa ollut. Sven Dufva!

Pyydän häntä istumaan ja tarkastelen miestä lähemmin. Naama ystävällinen, pyöreä ja verevä, tukka lyhyeksi leikattu ja punertava, silmät pienet ja hyväntahtoisuuttaan loistavat. Aivoissani toistuu ajatus:

— Sven Dufva!

Tarjoan miehelle tupakan, ja sitten juttu alkaa:

— No, tehän olette varmaan jo ollut sodassa ja nyt aiotte Viroon?

— Olenhan minä sodassa ollut kaiken aikaa.

Tämä tulee luonnostaan lankeavana ja yhtä luonnostaan lankeava jatkokin on:

— Sieltä meidän kyliltä kun parikymmentä poikaa lähti Viroon, niin itseksenikös minä kotia jäisin akkaväen kanssa?

Tämä on reilua puhetta, ja asia kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. – – – Jatkamme näin muodoin kantakirjaan merkitsemistä, kunnes ehdimme sarakkeeseen »missä taisteluissa ollut». Ja silloin minun vuoroni on hämmästyä.

Vilppula, Tampere, Lahti, Viipuri… Ainoastaan tärkeimmät sopivat sarakkeeseen. Mutta ne nimet ovatkin valkoisen armeijan historian loistavimpia. Ja ikäänkuin jonkinlaisena täydentävänä selityksenä tulee yksinkertaisesti:

— Siellä oli toisinaan niin aukeat paikat, kun mentiin eturivissä. Mutta mitäpähän niistä kaikista pienistä naarmuista, enhän minä niistä edes kertaakaan potemaan joutunut.

Palaan takaisin jo sivuuttamaani kantakirjan sarakkeeseen kunniamerkeistä.

— Onko teillä kunniamerkkejä?

— Onhan minulla kaksi.

— Mitalleja vai ristejä?

— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla on.

Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.

Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.

* * * * *

Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan, teen tavallisen kysymykseni:

— Oletteko ennen ollut sodassa?

Vieressä istuja ehättää sanomaan:

— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.

Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:

— Kaiken aikaa.

Tarkastelen minulle jätettyjä papereita. Aivan oikein. Ollut mukana kaiken aikaa, taistellut neljällä eri rintamanosalla, ottanut osaa useihin huomattaviin taisteluihin, kaksi veljeä kaatunut sodassa, tarmokas mies. Paperitkin sen todistavat ja antavat lisäksi varmuuden vanhempien suostumuksesta lähtöön. Viimeksimainittu todistus aiheuttaa kumminkin vielä puoleltani kysymyksen:

— Mutta mitä äitimuori sentään sisimmässään tästä lähdöstä ajattelee?
Eikö sano: ei kaksi tavallisesti kolmannetta mene?

— Eihän tuo mitään erikoista estettä pannut; jos kaatuu, niin kaatuu, minkäs sille voi.

Mutta sitten tulee esille se perimmäinen syy lähtöön:

— Taitaa tämä sota maailmasta kohta loppua ja pitäähän toki sitä ennen vielä kerran mukaan ehtiä.

Siinä se on. — Samana iltana hän matkustaa Viroon »ehtiäkseen vielä kerran mukaan, ennenkuin sota maailmasta loppuu».»

* * * * *

Pitkät matkatkaan eivät estäneet miehiä lähtemästä. Niinpä muudan Suomen vapaussotaan osaaottanut nuorukainen Ranualta, innostuneena sanomalehdistä lukemastaan ilmoituksesta, lähti kiireimmän kaupalla hiihtämään toistasataa kilometriä pitkän taipaleen Ouluun ehtiäkseen sieltä lähtevän komppanian matkaan.

Eräs Pohjan Poika taas kysyttäessä hänen vaikuttimiaan retkelle lähtöön kertoi koruttomasti:

»Suomen vapaussodan aikana olin – – – llä, joten minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa osaa kapinan kukistamiseen. Kun nyt otettiin vapaaehtoisia Viroon, sanoi vaimoni, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei ole tapellut ryssää vastaan, ja että nyt kun on tilaisuus, on mentävä. Eikä hän luvannut laskea viereensä, ennenkuin kunniasanallani lupasin lähteä Viroon. Ja mielellänihän lähdinkin.»

Nämä ovat vain muutamia koruttomia kuvauksia tuhansien joukosta. Ne kertovat kuitenkin kaunopuheisesti siitä suuresta innostuksesta Viron vapauttamisaatteeseen, joka vallitsi kansamme keskuudessa, ja joka tasaisen kansallisluonteemme mukaan ilmeni vain yksinkertaisina, rauhallisina sanoina — voimakkaan päättäväisyyden sanoina, jotka johtivat suuriin tekoihin.

Kaikki retkelle ilmoittautujat, jotka seisoivat värväystoimistoissa rauhallisina vuoroaan odotellen, olivat saaneet käydä lyhyemmän tai pitemmän sisäisen taistelun, ennenkuin he olivat saavuttaneet varmuuden: minä lähden. On totta, että nuorekas taisteluinto ja seikkailunhalu ajoivat useimpia heistä retkelle, mutta vasta niiden yhdyttyä kaikkiin muihin vaikuttimiin, joihin yllä on viitattu, saattoivat ne nuo puolineljättä tuhatta miestä aseihin Viron vapauden puolesta. Sen todistaminen on helppoa.

Jos jonkun päähän pälkähtäisi ryhtyä värväämään suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja johonkin maahan, jossa olisi tilaisuutta taisteluihin ja niiden ohella rajattomiin ryöstöihin, niin ei hän varmastikaan saisi mukaansa muuta kuin kourallisen hurjia seikkailijoita ja rikollisia veijareita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi. Viroon lähtevät vapaaehtoiset olivat toista maata. Useimmat heistä jättivät rauhallisen kotinsa, keskeyttivät lukunsa tai luopuivat työstään ollakseen mukana pelastamassa veljeskansaa. Vain suuri isänmaallinen innostus saattoi kerätä ja pitää koossa sellaisen vapaaehtoisen apuretkikunnan kuin Viroon lähtevä. Siitä, että asianlaita on ehdottomasti näin, on todistuksena se, että sittemmin, keväällä 1919, jolloin innostus Viron asiaan oli laimentunut, osoittautui erittäin vaikeaksi saada kokoon viittäsataa miestä suunniteltua uutta retkikuntaa varten.

Surullista kyllä, ei omasta maastammekaan ole puuttunut edes sivistyneistä piireistä niitä, jotka ovat leimanneet Viron apuretkeilijäin päävaikuttimeksi ryöstönhalun. Onpa rohjettu lausua sellainenkin väite, että Viron suomalaiset auttajat ovat verrattavissa vain Itämerenmaiden ruotsalaisiin ja saksalaisiin ristiretkeilijöihin, jotka kätkivät ryöstönsä ja hävityksensä suuren aatteen varjoon. Sitä ei käy kieltäminen, että jokin määrä huonojakin aineksia pääsi pujahtamaan retkelle. Mutta ei tarvitse muuta kuin silmäillä sotilaskantakirjojen »sääty tai ammatti» saraketta, niin heti inhoten hylkää epäilyksen, että suurin tai edes huomattava osa noista, useimmiten hyvissä asemissa olevista miehistä ja nuorukaisista olisi lähtenyt vieraaseen maahan antautuen hengenvaaraan vain saadakseen ryöstetyksi jonkin vähäpätöisen rahasumman tai melkein arvottoman esineen. Ei. Suuren ja puhtaan on täytynyt olla sen innostuksen, joka on ajanut heidät Viron pelastamisretkelle. Itsekkäällä, kaikkia todellisia tekoja väistävällä ajalla ei ole oikeutta arvostella innostuksen hetkien suurtekoja omien matalien ja vain omaa hyötyä tavoittelevien pyrintöjensä mittapuulla.

Suomella on täysi syy olla ylpeä siitä vapaaehtoisesta armeijasta, joka koko maailman vääntelehtiessä sekasorron ja kunniattomuuden runtelemana suoritti sankarityön pelastamalla Viron kansan.

Lyhyessä ajassa tarpeellinen määrä retkelle lähtijöitä oli ilmoittautunut. Kaiken varalta jatkettiin kuitenkin värväystä. Olihan mahdollista, että kootut joukot osoittautuisivat liian pieniksi. Ilmoittautuneiden lukumäärä kokonaisuudessaan kasvoi niin suureksi, että hätätilassa olisi voitu apuretkikunnan miesluku koroittaa aina 10.000:een.

Vähitellen eri joukko-osastot saivat määräyksen saapua Helsinkiin.
Joka paikassa, josta melkoinen joukko lähti yhdellä kertaa, oli sitä
saattamassa suuri määrä yleisöä, omaisia, tuttuja ja ventovieraita.
Kotipaikkakunnan sanomalehdet lausuivat lähteville onnentoivotuksia.
Niinpä »Keskisuomalainen» kirjoittaa tammikuun 3 p:nä jäähyväisiksi:

»Kunniaa nuorisomme parhaimmistolle!

Lyhyimmän päivän aikana, talven synkimmillään ollessa puhkeavat
Pohjolassa taas vapauden lumivalkeat ruusut.

Meidän vanhojen riidellessä nuoret kuulevat veljeskansamme hätähuudot Suomenlahden takaa ja kymmentuhantisena voimana vyöryvät Viroa vapauttamaan. Taas valkoinen Pohjola näyttää voimaansa, taas kotien ja kulttuurin uljaat vartijat nousevat ja tarttuvat miekkaan pimeyden valtoja vastaan. Uljaat Suomen pojat: kunniaa teille, uljaat ja urhoolliset kuin ikimuistettavat saksalaiset sotaveikkonne. Ikikunnia teille!

Minä olen ylpeä teistä. Ja minä olen kiitollinen teille.

Sillä te maksatte jalosti takaisin sen arvokkaan ja unohtumattoman avun, jonka saimme ystäviltämme saksalaisilta, silloinkuin meidän maamme oli hädässä. Kuulen teidän tarmokkaiden askeleittenne kaiussa rauhanenkelin siipien suhinan, sillä te ette mene kansoja sortamaan, ettekä maita valloittamaan, vaan te menette rauhaa rauhattomuuteen rakentamaan. Autuaat ovat rauhantekijät, sanoi Mestari. Teidän askeleitanne seuraa voitto, ihmisyyden, oikeuden ja sivistyksen voitto! Kaikki hyvät voimat kanssanne!»

* * * * *

Nuoriso ei tee alhaisia laskuja. Nuoriso innostuu suurista teoista ja empimättä käy niihin käsiksi ja siksi sen päätä kiertää rakastettava, puoleensa vetävä ja valoisa sädekehä. – – –

Soitoin ja lauluin kotiin jäävät toivottivat menestystä lähteville. Eläköön-huutojen saattamina kukitetut sotilaat lähtivät kotiasemiltaan etelää kohden. Mitä kauemmaksi junat ehtivät, sitä suuremmiksi Viron retkelle aikovien joukot kasvoivat. Niilläkin asemilla, joilta ei ollut mukaan lähtijöitä, suuret ja innostuneet kansanjoukot ottivat retkeilijät soitoin, lauluin ja kukin vastaan.

Niinä viikkoina innostus yli koko Suomen oli suuri. Ensimmäiset voitonsanomat tekivät Viron auttajista kansallissankareita, joille tahdottiin kaikin tavoin osoittaa huomaavaisuutta. M.m. Viipurin naiset lahjoittivat kaupungista ja sen ympäristöstä lähtevälle vapaaehtoiselle komppanialle kauniin silkkilipun. Helsingin naiset taas neuloivat Pohjan Poikain rykmentille komean lipun.

Varoittavia ja uhkaaviakaan ääniä ei kyllä puuttunut. Kirjoitettiin ja monistettuina levitettiin kaikenlaisia lentolehtisiä retkelle aikoville vaikuttamaan heihin ehkäisevästi. Mutta yleisen innostuksen vallitessa ne menettivät täydelleen merkityksensä. Niiden vaikutus supistui siihen, että joku horjuva jäi kotiin, mutta sekin koitui vain retkikunnan hyväksi.

Näiltä Viron avustamisen alkuajoilta maisteri A.O. Väisänen kertoo seuraavaa:

»Myöhään illalla joulukuun 26 p:nä istui kaksi kielimiestä, tohtori Lauri Kettunen ja maisteri Toivo Kaukoranta, edellisen kodissa laatien 'Tervehdystä Viron kansalle' vironkieliseen asuun. Ei ollut heillä nyt kysymyksessä tavanomainen kirjoitelma jostakin mielenkiintoisesta kysymyksestä itämerensuomalaisten kielten alalla. Jokainen viroksi käännetty lause merkitsi toivon juurruttamista kokonaiseen kansaan, joka oli epätoivossa. —

»Minä sain ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä perille asiapaperin, jossa
Viron kansalle lausuttiin julki lupaus: apu tulee.

»Suoraa päätä riensin Tallinnan satamasta maapäivien ylimääräiseen istuntoon Tuomiovuorelle. Tapasin kohta pää- ja sotaministeri K. Pätsin, jonka kasvojen ilme kertoi raskaasta työtaakasta ja masennuksesta. Hän toimitti tuota pikaa Viron kansanedustajien kuultavaksi seuraavan julistuksen:

»'Niiden Suomen veljien nimessä, jotka lähitulevaisuudessa saapuvat teidän rakkaaseen synnyinmaahanne taistelemaan teidän kanssanne vapauden, kansallisen olemassaolon, teidän nuoren valtakuntanne riippumattomuuden puolesta, jotka ovat yhdessä teidän kanssanne omalla sydänverellään ja hengellään valmiit ostamaan teille kansallisen itsenäisyyden elinehdot — niiden nimessä me tervehdimme teitä. Viron veljeskansa!'

»'Ulkonaiset syyt eivät salli meidän kaikkien Suomen miesten astua teidän riveihinne, mutta ne lukemattomat Suomen pojat. jotka yhä ja yhä vapaaehtoisina rientävät teidän puolestanne taistelemaan lähtevien lippujen alle, ovat paraana todisteena siitä, millä innostuksella ja hartaudella teidän pyhä sotanne on myös täällä meidän taisteluksemme tunnustettu.'

»'Meidän vapaussotamme ylväimpiä sankareita ovat myöskin ne miehet, majuri Ekström ja everstiluutnantti Kalm, jotka ovat asettuneet teidän maahanne lähtevien vapaajoukkojen johtoon, miehiä, jotka aikanaan saavuttivat oman miehistönsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden ja ylimmän sodanjohdon taholta suurinta kiitosta ja mainetta ei ainoastaan urhoollisuudesta, vaan myöskin mitä taitavimmasta sotatointen suorituksesta. Molemmat he valmistuvat parastaikaa kiireimmiten lähteäksensä teidän taistelutantereillenne. Saakoot he täydellisesti nauttia teidän puoleltanne sitä luottamusta, jonka — me rohkenemme vakuuttaa — he täysin tulevat ansaitsemaan.'

»'Ja tuokoon tämä sota, joka vailla vertaistansa meidän heimokansojemme historiassa ensi kerran on tuonut Viron ja Suomen kansoille tilaisuuden veli veljen vieressä taistella ei vain kansallisen olemassaolon, vaan myöskin samalla yleisinhimillisten sivistysarvojen puolesta., niin — tuokoon tämä taistelu ja siinä yhdessä vuodatettu veri molemmat veljeskansat toisillensa läheisiksi liittolaisiksi, jotka rinnatusten seisten kestävät maailman myrskyt ja täyttävät kunnialla velvollisuutensa ihmiskuntaa ja tulevia sukupolvia kohtaan. Vain taistelun ja voimainponnistusten kautta, joita ilman ei ainoakaan kansa ole saavuttanut valtakunnallista vapauttaan. Viron kansa astuu toivorikasta tulevaisuutta kohden.'

»'Viron Vapaaehtoisesta Apuretkikunnasta huolehtiva komitea.'

»Tällaisille sanoille ei olla kylmiä, silloinkuin vihollinen on maan pääkaupungin porteilla.

»Seuraavassa maapäivien vastaustervehdyksessä viitataan jo veljeskansojen mahdolliseen valtiolliseen yhdistymiseen, josta ministeri Pätsin suusta vielä samana iltana ja myöhemminkin sain kuulla kauniita, valitettavasti yhä toteutumattomia suunnitelmia:

»'Suomen veljeskansan vapaaehtoisille ja Suomen hallitukselle.'

»'Me, jotka vuosisatoja olemme olleet erotetut toisistamme, ja jotka olemme olleet vieraiden kansojen ikeen alaisina, löydämme nyt kohtalon hetkellä toinen toisemme. Ryöstämällä ja tuhoamalla kansojen itsenäisyyden Venäjän bolshevikilaine uhkaa Viron tasavaltaa. Ratkaisevalla hetkellä Suomen kansa rientää veljeskansaansa auttamaan. Vuodatettu veri on ikuisesti yhdistävä molempia kansoja toisiinsa ja mahdollisesti myöskin valtiollisesti.'

»Selostaessaan valtiollista ja sotilaallista asemaa samassa istunnossa pääministeri tunnusti, että 'Suomesta tulee apua enemmän kuin rohkenimme toivoakaan.'

»Ja apu joutui parahiksi toivottamaan onnellista uutta vuotta. Tosin laiva toi joulukuun 30:ntena vain komppanian verran miehiä. Mutta lienee tuskin mahdoton se otaksuma, että jo yksin sen olemassaolo Viron mantereella olisi ollut tehokas vaikutin sotaonnen kääntymiseen. Virolainen sotilas tarvitsi varman tietoisuuden, että häntä joku auttaa; kuinka hän itse silloin enää voisi perääntyä! Ainakin saattoi jokaisen suomalaisen vapaaehtoisen askelista ja kasvoista lukea saman kotona tehdyn päätöksen: me emme väisty. Heidän marssiessaan voitonvarmoina uljaissa sotisovissaan pitkin vanhan ritarikaupungin katuja, tunsi ylpeyttä siitä, että oli suomalainen.

»Useampaan toviin saapuneitten vapaaehtoistemme juhlallisesta vastaanotosta paraateineen asiakirjat kertovat. Noiden ensimmäisten tulo jäi mieleeni pysyvimmäksi muistoksi. Sillä silloin hätä oli suurin. Miehestä mieheen oli ennustettu, milloin vihollinen valloittaisi pääkaupungin. Niinpä epätoivo oli jo siinä määrin vallannut mielet, että — kuten 'Päevaleht' kirjoitti — näytti siltä kuin kansa, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, ei olisi uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. »Meitähän on niin paljon ja loppumattomasti petetty. Kukaan ei ole meitä konsaan auttanut, ja nyt yht'äkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että hän on aivan kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas, kallis, mutta ääni salpautuu, vain silmät väräjävät ja sydän lyö kiivaasti ja lämpimästi.»

Edellisessä on käsittääkseni oikein selitetty se epäilemättä vapaaehtoisia ihmetyttänyt tosiasia, että kansanjoukot pidättäytyivät näkyvässä ja kuuluvassa muodossa ilmaisemasta heille kiitollisuuttaan, mikä tunne oli silti yleinen. Virolaisetkin ovat näet juroja suomalaisia, jotka vasta vähitellen uskaltavat ilmaista, mitä sisällä liikkuu. Seuraavat joukko-osastot tulivat jo sovinnaisesti lämmöllä vastaanotetuiksi, ja Pohjan Pojat eivät jääneet vaille juhlintaa.

Suomalaisavun saapuminen Viroon suurimpana hädän hetkenä aikaansai monissa virolaisissa piireissä voimakkaan Suomi—Viro-unioni-aatteen heräämisen. M.m. ministeri Päts osoittautui sen innokkaaksi kannattajaksi. I.S.U.T:n kirjeenvaihtaja, joka haastatteli häntä tammikuussa 1919, kirjoittaa:

»Ministeri Päts on Suomen ja Viron valtioliiton kannattaja. Hän lausui toivovansa, että veljeskansat muodostaisivat vastaisuudessa yhden tasavallan, jonka presidentti asuisi Helsingissä.

Uiko-, sota- ja raha-asioissa noudatettaisiin yhteistä politiikkaa. Silti voisi kummallakin valtiolla olla oma hallituksensa ja luonnollisesti oma eduskuntansa, jotka viimeksimainitut valitsisivat presidentin.

Kun tulliesteitä ei olisi, muodostuisi Suomen ja Viron taloudellinen vaihto vilkkaaksi. Suomi saisi Virosta viljaa ja perunoita y.m. Viro taasen Suomesta teollisuustuotteita.

Kun sekä Suomi että Viro saavuttaisivat idässä kansatieteelliset rajansa, tulisi valtioyhtymästämme sangen merkittävä tekijä pohjoismaissa.

Kun saksalaiset ovat lopullisesti poistuneet Suomesta, niin ei liittovalloilla pitäisi olla mitään meidän yhteisiä liittopyrkimyksiämme vastaan, jotka tarkoittavat oikeudenmukaista vallanjakoa Itämerellä.

Jos Skandinaavian maat saataisiin vielä tukemaan tätä liittoa, olisi muuri Venäjää vastaan tulevaisuudessa kyllin vahva.

Se, mitä me nyt toivomme, sanoi ministeri, on, että itsenäisyytemme tulisi lopullisesti tunnustetuksi, ja myöskin, että alettaisiin pohtia kysymystä siitä, millä tavoin tällä hetkellä yhdessä taistelevien veljeskansojen vastaiset suhteet olisi järjestettävä.»

Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä muudan historiallinen juhlatilaisuus. Tammikuun 19 p:nä oli Tallinnan »Estonia» teatterin musiikkisaliin järjestetty »Suomen ilta» vastineeksi samaan aikaan Suomessa vietetylle »Viron viikolle». Tilaisuudessa oli läsnä m.m. Viron väliaikaisen hallituksen jäseniä, virolaisten ja suomalaisten sotajoukkojen ylipäällystöä sekä Tallinnaan saapuneita Viron avustustoimikunnan edustajia. Ohjelmassa oli m.m. maisteri V. Ernitsin puhe, jossa esitettiin näkökohtia edellytysten luomiseksi veljeskansat valtiolliselle liitolle. Lyhyin ohjelmanumero teki kuitenkin suurimman vaikutuksen. Viron armeijan ylipäällikkö nousi yleisön joukosta seisomaan ja ilmoitti juuri saaneensa tiedon, että edellisenä iltana Narva oli valloitettu suomalaisten vapaaehtoisten avulla. (Tieto siitä saapui vasta ylipäällikön juhlaan lähtiessä syystä, että lennätin- ja puhelinjohdot oli hävitetty ja niitä ei suomalaisten nopean etenemisen ja insinöörijoukkojen vaillinaisten varustusten takia oltu ennätetty riittävän nopeasti panna kuntoon.) Harva läsnäolija lienee tämän kuultuaan pysynyt äänettömänä, siksi voimakkaina ja yhtäjaksoisina, kerrotaan, kaikuivat eläköön-huudot.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori nousi senjälkeen onnittelemaan pää- ja sotaministeri Pätsiä ja lausui toivomuksenaan, että ylipäällikkö, eversti Laidoner korotettaisiin tapauksen johdosta kenraaliksi. (Näin tapahtuikin seuraavana päivänä; tohtori Louhivuoren ehdotuksen johdosta vai muutenko, on tuntematonta.) Ohjelman lopussa oli vielä orkesterinumero, jota tuskin milloinkaan lienee esitetty sopivampana hetkenä, Kajanuksen sovittama marssi »Kaarle XII Narvan luona». Narva, jonka kentillä ja muureilla suomalaista sotilasverta niin monasti oli menneiden vuosisatojen kuluessa vuotanut, oli jälleen saanut nähdä suomalaista sotilaskuntoa.

3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.

Kohta kun Viron avustustoimikunta joulukuun 20 p:nä oli valittu, kokoutui se henkivakuutusyhtiö »Salaman» huoneistossa, jossa useimmat kokoukset myöhemminkin pidettiin. Vain muutamia jäseniä saapui sinne, mutta toiminta päätettiin kuitenkin viipymättä panna alkuun. Puheenjohtajaksi valittiin tohtori Louhivuori ja varapuheenjohtajaksi tohtori Ivalo. Ylläpitämään yhteyttä sotilastoimikunnan kanssa ja ottamaan osaa sopimuksen tekoon Viron hallituksen kanssa valtuutettiin senaattori Frey ja valvomaan taloudellisia asioita pankinjohtaja Honkajuuri. Myöhemmin valittiin hänen kanssaan tarkastamaan intendenttuurin toimintaa johtaja Lavonius. Kansliapäällikkönä ja sihteerinä toimi toistaiseksi tohtori af Heurlin. Kaikki toimikunnan jäsenet suorittivat työnsä koko ajan ilman mitään palkkaa tai palkkiota, samoinkuin myöskin toimikunnan myöhemmin valitut rahastonhoitajat ja useimmat alatoimikuntien puheenjohtajista.

Kokouksessa joulukuun 27 p:nä hyväksyttiin lopullisesti toimikunnan nimeksi: Viron Avustamisen Päätoimikunta, ruotsiksi: Centralkommittén för Estlands Undsättning.

Alkuaika käytettiin järjestelytyöhön. Maaseudun paikalliset toimikunnat ja värväystoimistot alistettiin Päätoimikunnan välittömään johtoon, samaten maisteri Ruuthin johtama sotilastoimikunta, jota yleensä siitä lähtien kutsuttiin sota-asiaintoimikunnaksi. Päätoimikunnan alaisina työskenteli vielä erikoisia toimikuntia sairashoitoa, propagandaa, varainkeruuta ja raha-asioita varten sekä kanslia- ja huoltokomiteat. Päätoimikunnan rahastonhoitajaksi hyväksyttiin rouva Gunilla Giers ja sihteeriksi ylioppilas Erkki Lepistö.

Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori teki toisessa kokouksessa selkoa siihenastisesta toiminnasta seuraavaan tapaan:

Joukkoihin oli otettu etupäässä sotilaallista kokemusta omaavia, joten tämän puolen voitiin katsoa olevan järjestyksessä. Viron hallituksen kanssa oli ryhdytty neuvotteluihin yli sovitun miesluvun ilmoittautuneiden kustantamisesta. Niitä oli siihen mennessä kertynyt jo tuhatkunta miestä. Tohtori Kallas oli ilmoittanut puheenjohtajalle virolaisten nyttemmin saaneen englantilaisilta kiväärejä ja konekiväärejä sekä ampumatarpeita niihin. Suomesta oli annettu 20 vanhempimallista tykkiä ja 500 ammusta kutakin varten. Vastikään virolaiset olivat pyytäneet saada vielä lisäksi 4 uusimallista pikatykkiä ja 4 nykyaikaista kenttätykkiä. Tallinnaa vastaan hyökkäävien bolshevikien lukumäärän virolaiset olivat arvioineet 10.000:ksi. Heillä itsellään oli n. 5.000 miestä, joiden mielet olivat aivan masentuneet. Vain suomalaisten pikainen tulo saattoi enää pelastaa virolaisten aseman. Ensimmäinen vapaaehtoinen komppania lähtisikin Viroon jo seuraavana sunnuntaina luutnantti Anto Eskolan johdolla.

Koska tilanne Virossa oli mitä kriitillisin, päätti Päätoimikunta tohtori Louhivuoren ehdotuksesta kääntyä sähköteitse avunpyynnöllä ulkovaltojen puoleen. Sähkösanoman sanamuodon laatiminen ja sen lähettäminen jätettiin puheenjohtajan, rehtori Hornborgin, johtaja Lavoniuksen ja sihteerin tehtäväksi.

Sähkösanoma, joka päivää myöhemmin lähetettiin presidentti Wilsonille ja tohtori Holstille Englannin hallituksen tietoon saatettavaksi, kuuluu suomeksi:

»Tuho uhkaa Viron valtiota. Venäläiset bolshevikit ovat valloittaneet eteläisen ja itäisen osan maata ja murhaten ja ryöstäen tunkeutuneet lähelle pääkaupunkia. Suomessa, jonka armeija tarvitaan suojaamaan omaa maata, kerätään kiireesti vapaaehtoisia joukkoja tukemaan Viron hallitusta, jonka yleisellä ja yhtäläisellä vaalioikeudella valittu kansaneduskunta on asettanut. Näinä päivinä lähetetään ensimmäiset joukko-osastot Viroon. Taistelu suurta ylivaltaa vastaan käy ajan pitkään raskaaksi, joskin Englannin sotalaivat suojelevat pääkaupunkia hyökkäyksiltä meren puolelta. Kiireisin apu länsivaltojen puolelta maihinnousujoukkojen ja ampumatarpeiden muodossa on välttämättä tarpeen, jotta voitaisiin pelastaa Viro täydelliseltä hävitykseltä ja estää bolshevikeja ottamasta haltuunsa Itämeren koko itärantaa. Vaikkapa vain lyhytaikaisestikin onnistuneena tämä suunnitelma tukisi bolshevistista liikettä näissä maissa siveellisesti ja aineellisesti.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta puheenjohtaja tri Louhivuori.»

Samansuuntainen sähkösanoma lähetettiin myöskin Skandinaavian maihin: suurkäräjien presidentti Mowinckellille Kristianiaan, professori Höffdingille Kööpenhaminaan ja johtaja Palmelle Tukholmaan. Siinä tiedusteltiin lopussa mahdollisuuksia saada näistä maista kiireellistä apua Virolle, asia kun oli koko Pohjolalle yhteinen ja tärkeä.

Johtaja Palme vastasi vuoden viimeisenä päivänä selittäen Ruotsin lakien rankaisevan värväyksestä ja ilmoitti sisäpoliittisen tilanteen maassa tekevän huomattavamman avunannon mahdottomaksi. Norjasta ei tullut mitään vastausta. Vain Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen Päätoimikunnan alaista retkikuntaa, jonka vaiheista myöhemmin mainitaan hiukan lähemmin.

Täten siis suomalaiset olivat Viron avustamisessa jääneet melkein ilman tukea muiden maiden puolelta, ellei ota lukuun Englannin laivastoa ja aselähetyksiä. Tosin Virossa jo tähän aikaan oleili pieni ruotsalaisjoukko, jota nimitettiin »Rootsi korpukseksi», mutta sen merkitys oli mitätön ja osuus Viron vapaussotaan vieläkin mitättömämpi. Koko pitkän olemassaolonsa aikana se oli rintamalla käymässä vain muutaman kerran.

Päätoimikunnan kokouksessa joulukuun 31 p:nä puheenjohtaja ilmoitti ensimmäisen suomalaiskomppanian edellisenä päivänä lähteneen Viroon. Viron baltilaisen aateliston edustaja oli käynyt puheenjohtajan luona kertoen n. 700 baltilaisen ottavan osaa taisteluun bolshevikeja vastaan, mutta epäilevän virolaisen päällystön kykyä. Hän oli pitänyt toivottavana, että suomalaiset asettaisivat ylipäällikön tai ainakin ylipäällikölle suomalaisen yleisesikuntapäällikön. Kertoja oli edelleen maininnut yleisestä sotilaallisesta asemasta, että virolaisia oli rintamalla vain n. 300 luotettavaa miestä ja Tallinnassa tuhatkunta kunnollista ratsumiestä, ja että virolaiset suojeluskunnat olivat osoittautuneet kelvottomiksi.

Päätoimikunnan nimessä oli julkaistu sanomalehdissä kehoituksia tukea kaikin tavoin Viron avustamista. Sisäasiainministerin suostuttua yleisen rahankeräyksen toimeenpanoanomukseen oli sen järjestämiseen ryhdytty. Rahainkeruu tuotti hyviä tuloksia. Tammikuun 17 p:nä, jolloin vasta pieni osa keräyslistoja oli palautettu, neiti Paula af Heurlin varainkeruutoimikunnan puolesta ilmoitti kertyneen jo n. 110.000 markkaa, joista toiminimi Kontro & Kuosmanen yksinään oli lahjoittanut Smk. 25.000:—.

Kaiken kaikkiaan saatiin Suomessa kerätyksi apuretkikuntaa varten keräyslistoilla Smk. 383.758:—, yleisinä lahjoituksina Smk. 234.840:—, iltamilla Smk. 118.442:— ja kehysmerkkien myynnillä Smk. 8.050:—, siis yhteensä Smk. 745.090:—.

Ulkoasiainministeri taas oli arvellut mahdolliseksi, että Suomen hallitus voisi antaa käyttövaroja, jos vapaaehtoisia lähetettäisiin Viroon yli sovitun määrän, joten tämänkin vaikean kysymyksen ratkaisu myönteiseen suuntaan kävi mahdolliseksi. Kuten tunnettua, nousi retkikunnan osanottajien lukumäärä myöhemmin 3.500 henkeen. Viron hallitus kustansi lopullisesti, lupauksensa mukaan, kaikkien retkikuntalaisten varustamisen ja palkkauksen, samoinkuin yleensä muutkin varsinaisesta avustustoiminnasta koituneet menot.

Päätoimikunnan kahdessa seuraavassa kokouksessa, tammikuun 3 ja 7 p:nä 1919, käsiteltiin kysymystä ylipäällikön asettamisesta suomalaisille joukoille, minkä Suomen valtionhoitaja, kenraali Mannerheim oli katsonut välttämättömäksi, etenkin, jos joukkoja lähetettäisiin enemmän kuin 2.000 miestä ja niille toivottaisiin hallituksen kannatusta. Valtionhoitaja oli suositellut kolmea suomalaista kenraalia pitäen omasta puolestaan kenraalimajuri Martin Wetzeriä sopivimpana. Tosin valtionhoitaja oli ilmoittanut esittävänsä ylipäällikön asettamista vain omana käsityksenään, eikä tahtovansa millään tavoin sitoa Päätoimikunnan toimintavapautta tässä suhteessa. Mutta oli ilmeistä, että Suomen hallituksen kannatus tulisi oleellisesti riippumaan siitä, missä määrin mainittu ehdotus otettaisiin huomioon.

Päätoimikunnan keskuudessa vallitsi kuitenkin jonkinlaista epäröintiä. Apuretkikunta oli jo valmiiksi järjestetty ja sitä koskevat sopimukset Viron väliaikaisen hallituksen kanssa tehty. Vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä oli neuvoteltu Viron hallituksen kanssa sillä pohjalla, että joukot, joskin muodostaen kaksi eri kokonaisuutta (rykmenttiä), olisivat Viron sotavoimien ylikomennon alaiset, ilman omaa ylipäällikköä. Baltilaiselta taholta tulleet esitykset suomalaisesta ylipäälliköstä, jonka alaisena m.m. baltilaiset pataljoonat taistelisivat, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja oli torjunut ilmoittaen, että vasta jos Viron hallitus sellaista esittäisi, voitaisiin ottaa harkittavaksi, olisiko suomalaiselta taholta ryhdyttävä sensuuntaisiin toimenpiteihin. Ottaen kuitenkin huomioon valtionhoitajan kannan Päätoimikunta katsoi retkikunnan menestykselle parhaaksi valita kenraali Wetzerin vapaajoukkojen ylipäälliköksi. Hänen ja Päätoimikunnan välillä tehtiin allaolevan sisältöinen

»VÄLIKIRJA.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraalimajuri Wetzerin välillä tehdään seuraava sopimus:

I. Kenraalimajuri Wetzer ottaa käsiinsä niiden suomalaisten vapaajoukkojen ylipäällikkyyden, jotka Viron hallituksen ja Päätoimikunnan välisen 23 p. joulu k. 1918 tehdyn sopimuksen mukaisesti on muodostettu Viron avustamiseksi sen itsenäisyystaistelussa, sekä myös myöhemmin muodostettavien osastojen päällikkyyden.

II. Kenraalimajuri Wetzerillä on oikeus toimikunnasta riippumatta järjestää vapaajoukkojen sotilaallinen organismi sekä johtaa niiden taistelutoimintaa, kuitenkin huomioon ottaen vapaaehtoisten sotilaiden oikeuden liittyä joko Ekströmin tai Kalmin osastoon tai mahdollisesti myöhemmin muodostettavaan osastoon.

III. Kenraalimajuri Wetzer on oikeutettu 4.000 Smk:n kuukausipalkkioon sekä 100.000 Smk:n henkivakuutukseen siltä ajalta, jona hän toimii vapaajoukkojen päällikkönä.

IV. Kenraalimajuri Wetzer sitoutuu noudattamaan Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välistä sopimusta sekä siihen mahdollisesti tehtäviä muutoksia ja lisäyksiä alistuen Viron hallituksen alaiseksi.

V. Toimikunta on oikeutettu saamaan kenraalimajuri Wetzeriltä säännöllisiä tietoja suomalaisten vapaajoukkojen toiminnasta, vaiheista ja tilasta, samoinkuin voimasuhde- ja nimiluettelot.

VI. Toimikunnan ja kenraalimajuri Wetzerin väliset asiat välittää
toimikunnan Virossa oleva asiamies, joka on oikeutettu seuraamaan
kenraalimajuri Wetzerin esikuntaa.

VII. Toimikunta on oikeutettu antamaan lausunnon vapaajoukon upseerien kansalaiskunnosta, jos sellaiseen syytä ilmenee, mutta kenraalimajuri Wetzer yksinään lopullisesti ratkaisee nimitykset.

Helsingissä tammikuun 9 p:nä 1919.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta O.W. Louhivuori. Alexander
Frey.

Martin Wetzer, kenraalimajuri.»

Samalla Päätoimikunta päätti ilmoittaa kenraali Wetzerille, että hänen esikuntapäällikökseen oli saatava suomenkielentaitoinen suomalainen upseeri, eikä ruotsalaista tai tanskalaista, jollaisia oli tarjolla, kun taas valtionhoitaja oli ollut haluton antamaan siihen toimeen Suomen armeijan upseereja.

Asia saatiin lopuksi tyydyttävästi järjestetyksi, ja jo tammikuun 17 p:nä tohtori Louhivuori voi ilmoittaa Päätoimikunnalle kenraali Wetzerin samana päivänä matkustaneen esikuntineen Viroon. Samoihin aikoihin lopetettiin vapaaehtoisten värväys, joka oli tuottanut niin hyviä tuloksia, että uusienkin joukkojen muodostaminen olisi tarpeen tullen ollut mahdollista.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta päätti jättää sairashoitotoimikunnan huoleksi vapaaehtoisten joukkojen rokottamisen tyfuksen ja rokon varalta ja sota-asiaintoimikunnan tehtäväksi järjestää kanttiineja vapaaehtoisia varten Viroon, koska oli havaittu, että heille annetut ruoka-annokset eivät ainakaan rasvaan nähden olleet riittäviä. Valitettavaa on, että kanttiineja ei kuitenkaan saatu aikaan.

Retkikunnan pääintendentiksi Päätoimikunta valitsi tammikuun 3 p:nä tohtori Hjalmar Göösin, joka samalla oikeutettiin hankkimaan tarpeellinen määrä apulaisia ja valtuutettiin ryhtymään toimiin Pääintendenttuurin järjestämiseksi.

Tammikuun puolivälissä, samaan aikaan kuin kaikkialla maassamme vietettiin »Viron viikon» suuria juhlia apuretkikunnan tukemiseksi, Päätoimikunta ja koko avustusliike joutuivat sangen kiusalliseen asemaan n.s. Rein skandaalin takia. Ministeri Rein kirjoitus, jonka »Suomen Sosialidemokraatti» juuri tähän aikaan julkaisi, herätti kaikkialla maassamme hyvin kiusallista huomiota ja vahingoitti hyvin suuressa määrässä Viron asiaa Suomessa tehden melkein lopun kaikesta innostuksesta juuri »Viron viikon» juhlien aikana. Jos tämä Viron väliaikaisen hallituksen jäsenen varomaton esiytyminen olisi tullut maassamme tunnetuksi vapaaehtoisten värväyksen aikana, niin on sangen epäiltävää, olisiko Viroa varten saatu kokoon kahta suomalaista rykmenttiä.

Asian johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja matkusti Tallinnaan pää- ja sotaministerin puheille ja ilmoitti jyrkässä muodossa, että ellei Viron taholta osoitettaisi, etteivät sen hallitus ja kansa olleet ministeri Rein lausumien mielipiteiden takana, kävisi Päätoimikunnan työ mahdottomaksi ja suomalaisten avunanto keskeytyisi. Pääministeri Päts ilmoitti, että Viron hallitus kovin valitti tapahtumaa, ja että ministeri Rei itse hyvin ymmärsi, mitä seurauksia se tulisi tuottamaan koko maalle. Hän toivoi asian päättyvän niin, että suomalaisten taholta ei olisi syytä enempiin toimenpiteihin. Juttu loppui siten, että ministeri Rei katsoi parhaaksi viipymättä erota hallituksesta ja astui vapaaehtoisena Viron armeijaan.

Virolaiset eivät vielä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon saavuttuakaan pitäneet asemaansa kyllin lujana, vaan pyysivät uusia apujoukkoja Suomesta. Niinpä maisteri Kaukoranta ilmoitti Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä, että Viron hallitus oli valtuuttanut sotilasedustajansa Helsingissä, ministeri Hankon pyytämään suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen lisäämistä, koska Narvan ja Valkin suunnalla apu oli tarpeen. Päätoimikunta päätti anomuksen johdosta ryhtyä suullisiin neuvotteluihin Viron väliaikaisen hallituksen kanssa.

Halukkaita retkelle olisi epäilemättä vieläkin ollut, vaikka ei niin runsaasti kuin aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei Viroon Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tammikuun 12:ntena ja 2:sen pataljoonan 23:ntena saavuttua Tallinnaan enää lähetetty suurempia suomalaisjoukkoja. Kapteeni Emil Hiukan johdolla matkusti kuitenkin n. 60-miehinen kenttätykistöpatteri vielä virolaisten avuksi, sittenkuin valtionhoitaja oli helmikuun alussa antanut siihen luvan. Mutta tämä joukko-osasto ei ottanut osaa mihinkään taisteluun. Se palasi kotimaahan yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kera.

Päätoimikunta asettui helmikuun 4 p:nä kannattamaan kapteeni Eskolan anomusta saada värvätä komppaniansa lisäykseksi 100 miestä ja helmikuun 27 p:nä kenraali Welzerin ehdotusta, että eversti Ekström, jonka rykmentin miesluku ei milloinkaan ollut noussut tuhanteenkaan ja oli viime aikoina vielä huomattavasti vähentynyt, saisi hankkia lisämiehistöä Suomesta. Mutta kumpikaan aie ei kuitenkaan ennättänyt toteutua. Sen sijaan Suomen Punainen Tähti lähetti Päätoimikunnan suostumuksella Viroon eläinlääkärin ja 12 sisarta sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitoa varten.

Vapaajoukkoja varten saatiin vielä kapellimestari A. Liljeströmin johtama soittokunta, joka katusoitolla Suomessa kerättyään varoja torvien ostoon matkusti Tallinnaan tammikuun 27 p:nä. Sieltä se sai käskyn siirtyä helmikuun 2 p:nä Rakvereen, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon silloiseen majapaikkaan, josta se muutaman päivän kuluttua matkusti Pohjan Poikain rykmentin luo Valkiin. Siellä soittokunta jaettiin kahteen osaan. Pohjan Poikain rykmentille tuli johtaja ja 19 soittajaa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko taas sai johtajan ja 15 soittajaa. Soittokunnan ylikapellimestari Liljeström merkittiin päivämäärällä 2.2.19 retkikunnan upseeriluetteloon majurina, ja varakapellimestari Kaartotie sai soittovänrikin arvon.

Kokouksessaan tammikuun 17 p:nä Päätoimikunta päätti lähettää pari henkilöä Viroon edustajikseen. Toisen niistä piti asettua kenraali Wetzerin esikuntaan, toisen jäädä Tallinnaan valvomaan apuretkikunnan etuja. Toiseksi hyväksyttiin tohtori Kettunen, toiseksi tohtori Harri Holma, joka kuitenkin helmikuun 1 p:nä valittiin Päätoimikunnan kansliapäälliköksi. Täten tohtori Kettunen apuretkikunnan emissaarina Tallinnassa jäi Päätoimikunnan ainoaksi edustajaksi Virossa.

Suomalaisten apujoukkojen saavuttua sotaonni oli kääntynyt ratkaisevasti virolaisten puolelle. Virolaiset joukot valtasivat tammikuun 14 p:nä Tarton. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1:nen komppania tunkeutui neljä päivää myöhemmin Narvaan. Virolaiset saavuttivat kaikkialla maansa itäisen rajan, ja senjälkeen taistelujen pääpaino siirtyi eteläiselle rintamalle, jossa Pohjan Poikain rykmentti muutamien virolaisten joukkojen tukemana helmikuun 1 p:nä valloitti Valkin kaupungin. Loistava, joskin verinen Luhde Grosshofin voitto, joka ratkaisi Valkin kohtalon, kohotti innostuksen Suomessa ja Virossa korkeimmilleen. Eversti Kalm, kenraali Wetzer ja Päätoimikunta saivat vastaanottaa onnittelusähkösanomia ja kirjelmiä sekä Suomesta että Virosta loistavien voittojen johdosta. Niistä mainittakoon tässä vain Suomen valtionhoitajan sähkösanoma kenraali Wetzerille: »Olen ottanut ilolla vastaan tiedon tärkeästä Valkin valloituksesta, jonka kautta Suomen pojat ovat tuottaneet kunniaa maallemme ja kansallemme. Mannerheim.» Myöskin Viron sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri Laidoner sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja Valkin ja samaan aikaan tapahtuneen Vörun kaupungin takaisin valloittamisen johdosta.

Tuskin pari viikkoa levättyään Pohjain Poikain rykmentti riensi jälleen tuleen, tällä kertaa Marienburgin suuntaan. Helmikuun 21 p:nä Marienburg joutui kiivaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain haltuun. Tämän pelottoman ja vaarallisen sotaliikkeen kautta Pohjan Poikain maine yhä lujittui ja kasvoi, ja Marienburgin valtaus, vaikkakaan se ei jäänyt pysyväiseksi, huojensi huomattavasti raskasta painetta virolaisten eteläisellä rintamalla.

Tohtori Louhivuori, joka oli Tallinnassa läsnä siellä helmikuun 24 p:nä suurenmoisesti vietetyissä Viron itsenäisyyden vuosipäivän juhlallisuuksissa, esitti Viron hallitukselle ja kohta senjälkeen suuressa paraatissa Pietarintorilla Suomen hallituksen tervehdyksen. Se oli hänen kehoituksestaan päätetty lähettää veljeskansan hallitukselle siitä huolimatta, että Suomi ei vielä ollut tunnustanut Viron itsenäisyyttä, eikä hallituksemme ollut lähettänyt edustajaansa Tallinnaan. Tervehdys kuului:

»Suomen hallitus on valtuuttanut minut esittämään Viron hallitukselle ja armeijalle kunnioittavat onnentoivotuksensa Viron vapautuksen vuosipäivänä. Yhteiset ovat olleet Viron ja Suomen kansoille ne vaikeudet, joita vastaan ne ovat saaneet kansallista olemassaoloansa puolustaa. Taistelulla samaa, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavaa vihollista vastaan molemmat kansat ovat saavuttaneet vapautensa. Yhteiset ovat ne vaarat, jotka molempien kansojen verellään ostamaa itsenäisyyttä vastaisuudessa näyttävät uhkaavan. Mutta monet ovat myöskin muut siteet, jotka kansojamme yhdistävät. Yhteinen alkukoti on Viron ja Suomen heimoilla ollut, ja muisto tästä ei ole koskaan kadonnut kansojemme tajunnasta. Rajanaapuruutemme tulee tuottamaan yhteisiä pyrkimyksiä vastaisuudessakin niin hyvin sivistyksellisessä kuin taloudellisessakin suhteessa, jonka ohella maittemme läheisyys muutenkin velvoittaa kehittämään ystävällisiä suhteita valtioittemme välillä. Tänä Virolle suurimerkityksisenä päivänä Suomen hallitus tietäen, että Suomen kansa, joka on ollut valmis uhraamaan parhaita poikiaan Viron vapauden puolesta, myöskin kaikkein läheisimpänä ja lämpimimmällä myötätunnolla seuraa Viron kansan kohtalojen kehitystä, pyytää lausua julki sen hartaan toivomuksen, että Viron hallituksen ja kansan yhteiset pyrkimykset Viron vapauttamiseksi pian johtaisivat lopulliseen ja Viron etujen mukaiseen tulokseen ja Viro vapaana ja itsenäisenä pääsisi rauhan toimissa kehittämään kansallista elämäänsä.»

4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.

Oli selvää, että muutkin Suomen heimokansat, tällä kertaa inkeriläiset ja Aunuksen karjalaiset, tulisivat kääntämään katseensa apua pyytäen Suomeen. Toive parempiin olosuhteihin pääsemisestä oli syntynyt heidänkin keskuudessaan vanhan sortajan, Venäjän, heikkouden hetkellä. Suomi oli sekä maantieteellisesti että kansallisesti heille lähin tuki tässä heidän pyrinnössään. Tosin suomalaisten vapaaehtoisten tukema Vienan Karjalan vapaustaistelu v. 1918 oli kukistettu. Mutta suomalaisten joukkojen voitot Suomenlahden eteläpuolella herättivät sen sijaan suuria toiveita ja luottamusta suomalaiseen sotilaskuntoon.

Inkeriläiset pakolaiset olivat jo asettaneet toimikunnan ajamaan maansa asiaa Suomessa. Aunuksessakin tehtiin suunnitelmia kansannousua varten.

Ei ole kummeksittavaa, että inkeriläiset kääntyivät Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen pyytäen sitä huolehtimaan virolaisten lisäksi muidenkin rajantakaisten heimokansojen eduista ja ensi aluksi ryhtymään välittäjäksi Suomen hallituksen ja Inkerin hoitokomitean välillä. Se johtui epäilemättä siitä, että Päätoimikunta oli valmis, verrattain hyvin järjestetty liikkeellepaneva voima, joka nojautui Suomen valtiopäivien enemmistön kannatukseen ja nautti hallituksen silmissä arvonantoa.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 1 p:nä esitettiin Inkerin hoitokomitean kirjelmä, jonka ehdotuksia sota-asiaintoimikunta lausunnossaan puolsi. Viimemainittu katsoi toiminta-ajan Inkerissä sillä hetkellä parhaaksi, kun bolshevikeilla oli yllin kyllin tekemistä monissa sodissaan, ja kun heidän päähuomionsa oli kohdistettu Saksassa aikaansaatavaan bolshevistiseen vallankumoukseen; suurvalloilla taas oli täysi työ rauhanneuvotteluissa joten vakavampia esteitä Inkerin vapauttamiselle ei ollut odotettavissa.

Päätoimikunnan jäsenet asettuivat periaatteessa kannattamaan Inkerin auttamista, mutta pitivät kysymystä poliittisesti erittäin vaikeasti ratkaistavana Pietarin välittömän läheisyyden vuoksi. Sitäpaitsi Päätoimikunta oli sitä mieltä, että jos avustustyötä saatettaisiin laajentaa, olisi tärkeämpää ryhtyä suomalaiselta taholta ensin toimimaan Aunuksessa, jossa menestymismahdollisuuksia voitiin pitää suurempina kuin Inkerissä. Hoitokunnan suunnitelmaa, että parituhatta suomalaista yhtyisi inkeriläisiin joukkoihin joko hyökättyään suoraan Karjalan kannaksen kautta tai kierrettyään Laatokan, pidettiin epäonnistuneena. Katsottiin, että Inkerin avustaminen suomalaisilla joukoilla pitäisi joka tapauksessa rajoittaa bolshevikien karkoitukseen, ellei hetki osoittautuisi suotuisaksi Suur-Suomen aikaansaamiseksi. Päätoimikunta päätti senvuoksi toistaiseksi pysyä entisen toimintansa puitteissa. Kuitenkin valtuutettiin sota-asiaintoimikunta edelleen neuvottelemaan inkeriläisten kanssa.

Yhteistoimintaa Päätoimikunnan ja inkeriläisten välillä jatkui sittemmin. Niinpä Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä esitettiin hoitokomitean kirjelmä, jossa se pyysi Päätoimikuntaa myötävaikuttamaan siihen suuntaan, että 1:o asekuntoisia inkeriläisiä saataisiin koota Suomessa määrättyyn paikkaan, 2:o tarkoitusta varten hankittaisiin varoja ja 3:o inkeriläisten matkustuslupiin nähden myönnettäisiin helpotuksia. Tämän anomuksen johdosta Päätoimikunta valtuutti puheenjohtajansa käymään henkilökohtaisesti hallituksen jäsenien luona esittämässä inkeriläisten toivomuksia.

Inkerin asia edistyi seuraavina kuukausina siinä määrin, että maaliskuun alkupuolella ensimmäinen, kylläkin harvalukuinen joukko inkeriläisiä sotilaita matkusti yli Suomenlahden jäänmurtaja »Väinämöisellä» Tallinnaan.

Päätoimikunnan kokouksessa kesäkuun 16 p:nä Inkerin kysymys tuli vielä kerran esille. Puheenjohtajana toimiva tohtori Holma ilmoitti hänelle esitetyn toivomuksia, että inkeriläiset saisivat Suomesta värvätä pienemmän määrän alipäällystöä ja upseereita niiden suomalaisten lisäksi, jotka jo olivat Inkerissä. Hallitus puolestaan oli ilmoittanut olevansa suostuvainen siihen siinä tapauksessa, että tähän aikaan suunnittelunalaisesta uudesta Viron retkestä ei tulisi mitään, ja että inkeriläiset toimisivat vapaasti virolaisen ylikomennon alaisina, eivätkä venäläisten yhteydessä.

Tällöin aie uudesta retkikunnasta Viroon oli juuri rauennut. Inkerin hoitokomitea taas oli selittänyt inkeriläisten joukkojen olevan riippumattomia venäläisistä. Sen johdosta Suomen hallitus oli päättänyt, että Inkeriin sai värvätä upseereja ja aliupseereja, mikäli he eivät olleet Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa.

Katsoen Inkerin kysymyksen tärkeyteen Suomelle Päätoimikunta päätti vastedeskin avustaa Inkerin hoitokomiteaa antamalla sen toivomuksille moraalista kannatustaan ja esittämällä niitä hyväksyttäviksi, mikäli hoitokomitea tarvitsisi Päätoimikunnan apua tässä suhteessa.

Inkerin vapaajoukkojen lukumäärä kasvoi sitten huomattavasti. Inkerin rykmentti alistettiin virolaisen ylikomennon alaiseksi ja otti lukuisten suomalaisten vapaaehtoisten tukemana ja suomalaisten upseerien johtamana kunniakkaasti osaa virolais-venäläisten joukkojen rynnistykseen Pietaria vastaan. Inkerin rykmentti taisteli voitokkaasti Inkerinmaalla ollen mukana m.m. Krasnaja-Gorkan valloituksessa.

Mutta venäläisten joukkojen ylimmän päällystön ja Inkerin rykmentin välillä syntyneiden jyrkkien erimielisyyksien johdosta venäläiset väkivaltaisesti riisuivat Inkerin rykmentin aseista. Samalla he kuitenkin tekivät lopun menestyksestään. Yhtä nopeasti kuin valkoiset joukot olivat siihen saakka rynnistäneet eteenpäin, täytyi venäläisten nyt peräytyä menettäen lopuksi kaikki valloittamansa alueet ja täydelleen sekä sotilaallisen että poliittisen merkityksensä. Virolaiset joukot, jotka olivat edenneet meren rantaa pitkin samanaikaisesti Inkerin rykmentin ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen kanssa, peräytyivät niiden keralla entisille asemilleen.

Hajoittavaa erimielisyyttä syntyi inkeriläisten keskuudessa onnettoman käänteen johdosta. Toiset tahtoivat hyökättäväksi Karjalan kannaksen kautta Pohjois-Inkeriin, toiset pysyttäväksi entisen suunnitelman kannalla. Perustettiin erikoinen Pohjois-Inkerin vapaaehtoinen armeija, johon myöskin suomalaisia upseereja ja sotilaita liittyi vapaaehtoisina, ja joka taisteli vaihtelevalla onnella saamatta kuitenkaan mitään erikoista aikaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyn rauhansopimuksen mukaan tämän Inkerin viimeisen sotilasosaston täytyi jättää Pohjois-Inkerin kylät ja siirtyä Suomen puolelle, jossa se hajotettiin syystalvella 1920. Inkerin kansan onnetonta tilaa ei oltu onnistuttu helpottamaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä on syytä selvittää Suomen virallisten piirien ja Päätoimikunnan suhdetta niihin maassamme oleskelleihin venäläisiin pakolaisiin, jotka Ranskan vallankumouksen aikana naapurimaihin paenneiden emigranttien tapaan tekivät suunnitelman toisensa jälkeen isänmaansa olojen saattamiseksi ennalleen.

Venäjältä oli tulvaillut rajan ylitse Suomeen huomattavia määriä venäläisiä pakolaisia, joiden tiedettiin suurimmaksi osaksi olevan Venäjän entisen järjestelmän miehiä ja Suomen itsenäisyyden vihollisia. Heitä tuli siinä määrin, että se herätti yleistä huolestumista maassamme, aiheuttipa eduskunnassa tammikuun 10 p:nä maalaisliiton puolelta välikysymyksenkin.

Pääministeri Ingman vastasi välikysymykseen viikkoa myöhemmin tehden selkoa hallituksen toimenpiteistä venäläistulvan ehkäisemiseksi ja selostaen syitä, joiden vuoksi hallitus oli katsonut mahdottomaksi kokonaan estää venäläisten pakolaisten tulon yli rajan ja asettumisen Suomeen. Keskustelun aikana, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi yksinkertaisen päiväjärjestyksen siirtymisen, annetuista lausunnoista lainaamme osan kansanedustaja Alkion puheesta, joka epäilemättä kuvastaa kansamme laajojen piirien silloin verrattain yleistä mielipidettä kysymyksenalaisesta asiasta. Hän lausui m.m.:

»Meidän päämääränämme täytyy olla, että se Venäjä, joka nousee tämän jälkeen, ei ole sama Venäjä, joka tähän saakka on ollut, ja joka on Suomea ja muita kansoja sortanut. Meidän valtiollisena päämääränämme täytyy olla, että Venäjä rajoitetaan omien rajojensa sisälle, ja että Pietarin kaupungin valtiollinen merkitys sen kautta hävitetään, että se lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunki. – – –

Meillä on siis venäläisten kanssa paljon ratkaistavaa, ennenkuin Suomi on itsenäinen, eikä Suomi ole se paikka, jossa siis venäläistä sotaväkeä vastaiseksi kasvatetaan, enempää bolshevistista kuin porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy siis puhdistaa venäläisistä, ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää, että minkäänlaiset sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä vastaisuudessa eivät tule kysymykseen. – – – Suomen tulevaisuutta ei rakenneta Venäjän aseiden apuun, vaan se täytyy rakentaa täydellisen riippumattomuuden ja puolueettomuuden pohjalle kaikkiin ulkovaltoihin nähden. Siltä kannalta katsoen meillä siis ei ole venäläisten kanssa suunniteltavana minkäänlaista yhteistoimintaa sotilaallisessa tarkoituksessa. Mutta senjälkeen kun Venäjä uudestansa muodostuu omana itsenänsä, rasittamatta ja sortamatta muita kansallisuuksia, tietysti syntyvät aivan uudet suhteet. Mutta venäläisten nähtävästi täytyy vielä jotakin oppia, ennenkuin he osaavat asettua näihin uusiin oloihin.»

Aluksi näillä maahamme paenneilla venäläisillä upseereilla ja entisen Venäjän luottamusmiehillä ei näy olleen aikomustakaan siirtyä Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan. Niinpä eräs venäläinen pakolainen vastasi »Karjala» lehden edustajan kysymykseen, miksi Suomeen paenneet venäläiset eivät lähde Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan, seuraavaan tapaan:

»Kun nykyinen Viron tasavalta syntyi, tapahtui se vastoin laillisen Venäjän tahtoa. Vaikkakaan virolaisilla silloin ei ollut mitään esteitä itsenäisyyden julistukselleen ja Venäjä oli voimattomana syvässä rappiotilassa, niin virolaisten piti sittenkin tietää, ettei heidän itsenäisyytensä rauhallisten olojen palattua voi tulla kysymykseen muuta kuin Venäjän suostumuksella, maan, jonka osa se on. Viro on siis omin lupinsa tehnyt itsestään itsenäisen.

Kun nyt bolshevikit muutama viikko sitten aloittivat hyökkäyksensä Viroon laajentaakseen neuvostohallituksen valtaa Venäjän entisiin rajoihin saakka, antoi Viron tasavalta julistuksen, jossa se kutsui venäläisiä Viron armeijan riveihin taisteluun bolshevismia vastaan. Ottamalla kutsun vastaan ja liittymällä Viron hallituksen joukkoihin venäläiset tunnustaisivat siis Viron tasavallan itsenäisyyden. Sellainen venäläinen, joka liittyisi virolaisiin joukkoihin ja taistelun loputtua esittäisi virolaisille omat venäläiset mielipiteensä tulisi menetelleeksi epärehellisesti.»

Nämäkin syyt ovat jossakin määrin voineet olla vaikuttamassa muutamien venäläisten emigranttien suhteeseen Viron taistelukutsuun. Mutta pääsyy heidän kielteiseen kantaansa oli epäilemättä se, että virolaisilla aseilla ei siihen mennessä ollut vielä ollut menestystä. Tätä olettamusta tukee sekin, että sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten ja virolaisten voimakas eteneminen tammikuun alkupäivinä alkoi, heräsi venäläisissä halu ottaa osaa tähän taisteluun, jonka he toivoivat tekevän mahdolliseksi Venäjän ennalleen saattamisen.

Heidän suunnitelmansa oli muodostaa Suomessa enimmäkseen upseereista kokoonpantu vapaaehtoinen armeija, joka sitten siirrettäisiin Viroon. Niinkauankuin se taistelisi Viron kansallisten rajojen sisällä, alistuisi se virolaiseen ylikomentoon, mutta Venäjälle tultuaan asettaisi oman ylipäällikkönsä. Viron itsenäisyyden tunnustamisesta ei ollut puhettakaan. Suunnilleen samanlainen toimintaohjelma oli Virossa muodostetuilla venäläisillä joukoilla.

Jo tammikuun alkupuolella venäläinen kenraali Arsenjeff kääntyi vastanimitetyn suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön puoleen pyytäen hänen myötävaikutustaan siihen, että Suomessa oleskeleville venäläisille upseereille myönnettäisiin oikeus järjestäytyä Suomessa ja sitten päästä Viroon taistelemaan hänen komentonsa alaisuudessa yhdessä suomalaisten joukkojen kanssa. Kenraali Wetzer omasta puolestaan oli suostuvainen ehdotukseen. Hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi tiedustella myöskin Päätoimikunnan mielipidettä asiassa.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta käsitteli kenraali Arsenjeffin pyyntöä ja päätti yksimielisesti suhtautua kielteisesti ehdotukseen, että puheenaoleva venäläisjoukko asetettaisiin kenraali Wetzerin komentoon. Ei liioin pidetty suotavana, että mainittu joukko muodostettaisiin Suomessa. Jos sen sijaan venäläiset järjestäytyisivät Virossa ja virolainen sotilasjohto päättäisi liittää heidät kenraali Wetzerin komentoon, katsottiin sen olevan yksin Viron hallituksen ja sotilasjohdon ratkaisupiiriin kuuluvan kysymyksen.

Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä asia tuli kuitenkin uudelleen esille niiden kahnausten ja vihamielisyyksien johdosta, joita Tallinnassa ja muuallakin Virossa oli syntynyt suomalaisten vapaaehtoisten ja venäläisten upseerien välillä. Katsottiin tarpeelliseksi tarkistaa ennen tehty päätös. Pidettiin tärkeänä, että Suomen hallitus ei ensinkään ryhtyisi siirtämään venäläisiä Viroon, eikä sallisi heidän asestamistaan Suomessa, koska heidän taistelunsa tarkoitus oli saattaa Pietarin valtiollinen merkitys ennalleen, ja Suomen etuja silmällä pitäen oli koetettava vähentää se mahdollisimman pieneksi. Päätoimikunta päätti saattaa kylmän, kielteisen kantansa venäläisten puuhiin nähden sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon.

Suomen hallitus päättikin olla sallimatta venäläisten asestautumista Suomessa ja siirtämistä täältä Viroon. Sen sijaan katsottiin mahdolliseksi antaa Suomessa oleville venäläisille pakolaisille lupa siirtyä Latvian tasavallan alueelle, jonka hallitus oli tammikuun 11 p:nä valtuutettunsa kautta pyytänyt Suomen hallitukselta lupaa värvätä avukseen venäläisiä vapaaehtoisia Suomesta. Suomen etujen mukaista katsottiin olevan, että maassamme oleskelevat venäläiset saataisiin, mikäli mahdollista, siirtymään täältä sellaisiin maihin, joissa he eivät voisi vahingoittaa Suomen asiaa.

Hallitus suostui siihen, että Latvian tasavallan avuksi koottaisiin
Suomessa venäläisiä seuraavilla ehdoilla:

I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;

2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa nousta yli 250 miehen; ja

3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.

Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton puolelta. Tässä, kansanedustaja Mikko Luopajärven helmikuun 13 p:nä 1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten pakolaisten johtomiehistä tunnustivat Koltshakin ohjelman, jossa lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen – – – Venäjästä irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.

Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.

Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten toivomusten mukaisesti.

Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen, bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin. Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.

Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori Louhivuori mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa: Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita, jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. – – – Jos taas Viro rupeaa joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla syntyy, menetetty sille.

Näitä ajatuksia tohtori Louhivuori oli ollut tilaisuudessa jo aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali Wetzerille seuraavaa:

»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa, että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää, ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin valtionhoitajalle:

Viro vapautetaan ilman muuta ulkomaalaista apua kuin Suomesta annettu. Jos venäläiset porvarit tahtovat olla mukana taistelussa bolshevikeja vastaan, eivät he missään tapauksessa saa ryhtyä rynnistykseen Pietaria vastaan, vaan jätetään Pietari kohtalonsa haltuun — ajan kypsyttyä, s.o. sittenkuin entente antaa suostumuksensa Suomen armeijan käyttöön, yhdistyneillä suomalaisilla ja virolaisilla (s.o. Virossa olevilla suomalaisilla apujoukoilla ja virolaisilla) valloitettavaksi ja luovutettavaksi niille, joille se määrätään. Tärkeätä on, etteivät venäläiset saa muodostaa vahvaa poliittista keskuskohtaa Pihkovan tai Narvan seuduille ja osoittaa ententelle, että he itse kykenevät muodostamaan uuden Venäjän, myöskin ilman suomalaista tai muuta tukea. Hallituksemme lienee ryhtynyt toimenpiteihin toteuttaakseen osan näistä suunnitelmista, mikäli se siitä riippuu. Korvaukseksi Pietarin valloituksesta vaaditaan, ettei Venäjällä saa olla sotalaivastoa Suomenlahdella, että entente tunnustaa Suomen ja Viron riippumattomuuden, että Ahvenanmaanasia ja kysymys Karjalasta järjestetään, että Viro saa tehdä puolustusliiton Suomen kanssa (Nargö-Porkkala) j.n.e., sekä luonnollisesti, että entente varustaa Pietarin elintarpeilla.

Jotta tehtäisiin mahdolliseksi toteuttaa nämä suunnitelmat, katsotaan, että suomalaisia apujoukkoja on käytettävä toistaiseksi vain virolaisella alueella, mikäli sotilaallinen tilanne ei ehdottomasti toisin vaadi, jotteivät ne liiaksi harventuisi, ja jotta ne olisivat valmiit, jos ja kun niin vaaditaan, käytettäviksi sotatoimintaan itää kohden yli Narovajoen.

Hiljattain herrat Buxhoevden, Volkonsky, Arsenjeff, Judenitsh y.m. ovat anoneet, että hallituksemme pyytäisi Viron hallitusta sallimaan niiden venäläisten, jotka saadaan Suomesta kerätyiksi bolshevikivastaista taistelua varten, matkustaa Viroon tai Latviaan tai ottamaan heidät Viron armeijaan. Olen saanut ulkoasiainministeriltä tehtäväksi neuvotella näiden herrojen ja Viron hallituksen kanssa tästä kysymyksestä. Kuten ylläolevasta selviää, ei ole Suomen eikä Viron etujen mukaista, että nämä herrat jo nyt muodostavat armeijan Venäjälle, ja senvuoksi Viron ja Latvian hallitukset tullevat vaatimaan heiltä, että he tunnustavat näiden valtioiden riippumattomuuden, jota heillä, kuten kreivi Buxhoevden minulle sanoi, ei ole oikeutta tehdä. Se ratkaisee asian.

Kun pidän tärkeänä, että Herra Kenraali on selvillä asian poliittisesta puolesta sellaisena kuin se nähdään täällä nykyään, olen rohjennut vaivata tällä selonteolla. Suunnitelma pidetään luonnollisesti salassa.»

Kuten ylläolevasta näkyy, suomalaisen apuretkikunnan johdolla oli rohkeita suunnitelmia. Jos ne olisivat onnistuneet, mitä ottaen huomioon silloin vallinneet olot ei voida pitää mahdottomana, olisi siitä koitunut Suomelle suuria etuja. Se, ettei niin käynyt, riippui tietysti monista seikoista, joista täyttä selvyyttä ei vielä ole saatavissa.

Ei tiedetä, missä määrin Suomen hallitus todella oli kokonaisuudessaan asiaa käsitellyt tai ryhtynyt sen suhteen toimenpiteihin. Kenraali Mannerheim, joka, kuten ylläolevasta kirjeestä käy ilmi, alussa suhtautui suopeasti asiaan, oli jo helmikuun lopulla, jolloin tohtori Louhivuori esitti hänelle kenraali Laidonerin yksityisesti tekemän suunnitelman Pietarin valtaamisesta suomalaisilla ja virolaisilla joukoilla, joista edelliset hyökkäisivät n. 40.000 miehen vahvuisina Suomesta käsin ja jälkimmäiset 20.000 miehen vahvuisina Suomenlahden eteläpuolitse, aietta vastaan huomauttaen m.m., että Suomen armeijan mobilisatsionisuunnitelma ei ollut valmis, ettei ollut tietoa ententen suhtautumisesta asiaan j.n.e. Arvatenkin Englanti, jolla silloin oli väkeä Muurmannin rannalla, tahtoi säästää Pietarin itselleen. Niin menetettiin otollinen hetki. Myöhemmin keväällä olosuhteet kokonaan muuttuivat (Koltshakin y.m. häviöt. Englannin vallan heikontuminen Muurmannilla j.n.e.). Kesällä vasta kenraali Mannerheim olisi ollut valmis ryhtymään retkeen, jolloin yritys olisi tapahtunut aivan riippumatta yllämainituista suunnitelmista ja erillään Viron avustamisesta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Veltostava garnisonielämä sotaväen järjestykselle vaarallisissa Viron kaupungeissa aikaansai kurin höltymisen ja synnytti koti-ikävän suomalaisissa vapaajoukoissa. Samat joukot, jotka riemumielin olivat rientäneet kuumimpaankin otteluun ja taistelleet uljaasti suuria ylivoimia vastaan, eivät jaksaneet rauhassa ja levossa odottaa uutta toiminnan hetkeä, etenkään, kun niillä ei ollut aavistusta siitä, mitä todella suunniteltiin, ja miksi niitä yhä edelleen pidettiin Virossa. Se, mikä oli ollut pelättävissä, tapahtui: pitkällinen lepoaika teki lopun joukkojen kärsivällisyydestä, ne tahtoivat kotiin.

Näyttipä hetkittäin siltäkin, että juuri venäläiset, joiden toimintaa uuden, porvarillisen Venäjän luomiseksi Päätoimikunta, mahdollisuuksiensa mukaan, oli pyrkinyt estämään, saavuttaisivat päämääränsä. He pääsivät Narvan rintamalle ja alkoivat yhdessä inkeriläisten ja virolaisten kanssa edetä voitokkaasti Pietaria kohden, kuten aikaisemmin on mainittu.. Mutta suomalaisen Päätoimikunnan noudattamaa politiikkaa venäläisiä kohtaan Viron hallitus itse asiassa tällöinkin noudatti suhtautuen venäläisiin upseereihin ja heidän suunnitelmiinsa epäluuloisesti ja antaen heille perään vain, mikäli se katsottiin välttämättömäksi, niinkauankuin ei oltu selvillä, miten suuria tuloksia heidän puuhistaan seuraisi. Virolaisia joukkoja otti kyllä osaa venäläisten operatsioniin Inkerinmaalla, mutta ei liene liian uskallettua olettaa, etteivät ne suinkaan tarkoittaneet niin paljon venäläisten porvarillisten tukemista taistelussa uuden Venäjän puolesta kuin heidän toimintansa valvomista. Se selittäisi myöskin sen, miksi virolaiset venäläisten upseerijoukkojen vastoinkäymisten alettua eivät yrittäneetkään tarmokkaasti auttaa niitä vereksillä joukoilla ja voimakkailla vastahyökkäyksillä. Virolainen politiikka ymmärsi aivan oikein, että porvarillinen Venäjä siten synnytettynä olisi siihen aikaan ollut paljon vaarallisempi vainolainen itsenäiselle Virolle kuin bolshevikien sekasortoinen ja vihollisten ympäröimä valta.

* * * * *

Suomen sukukansojen lisäksi Itämeren rantamaiden vieraitakin valtoja kääntyi Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen anoen sen apua. Se oli ripeällä ja menestyksellisellä toiminnallaan Viron hyväksi herättänyt yleistä luottamusta. Sitä pidettiin myöskin ainoana, jonka kautta oli mahdollista saada erinomaisen sotilasmaineen saavuttaneita suomalaisia vapaajoukkoja taistelemaan bolshevikeja vastaan.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä puheenjohtaja ilmoitti Latvian ministeripresidentin, herra Ullmaniksen pyytäneen saada käyttää Virossa olevia suomalaisia vapaajoukkoja Latvian vapauttamiseksi bolshevikeista. Viron pääministeri oli ollut sitä mieltä, että osa suomalaisista voitaisiin kyllä Viron puolesta lähettää Latviaan, jos Päätoimikunta suostuisi siihen. Kyseessä olevan maan silloisesta asemasta puheenjohtaja antoi, saamiensa tietojen perusteella, seuraavan kuvauksen:

»Toiveita on, että lättiläiset voivat, kun heidän maansa on puhdistettu, mobilisoida n. 6.000 miestä. Varoja ja aseita ei ole, mutta toivotaan Englannin tässä suhteessa tarjoavan apua. Tiedusteltaessa, eikö virolaisia joukkoja voitaisi käyttää Lätin puhdistamiseen, herra Ullmanis arveli, etteivät bolshevikit virolaisia pelkää. Ruotsistakin toivotaan saatavan Lätin avuksi n. 3.000 miestä, jos taloudellinen puoli saadaan järjestetyksi, mutta ruotsalaisten vaatimukset, 6 kk:n sitoumus ja 300 kruunua palkkaa kuussa, tuntuvat varsin suurilta.»

Kun vielä valtionhoitaja oli keskustelussa puheenjohtajan kanssa ollut sitä mieltä, ettei suomalaisia vapaajoukkoja olisi vielä vietävä Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, asettui Päätoimikunta puheenjohtajan ehdotuksesta Latvian avustamiseen nähden kielteiselle kannalle.

Seuraavassa Päätoimikunnan kokouksessa, helmikuun 12 p:nä, puheenjohtaja taas ilmoitti Saksan Helsingissä olevan lähettilään, vapaaherra von Brükin tiedustelleen, olisiko Päätoimikunta taipuvainen siihen, että sen alaisia suomalaisia vapaaehtoisia käytettäisiin yhdessä saksalaisten, kreivi von der Goltzin johtamien joukkojen kanssa Liivinmaalla, ja selittäneen samalla, että rahaa oli yritystä varten saatavissa, joten taloudellinen puoli oli täysin turvattu. Puheenjohtaja oli vapaaherra von Brückille lausunut omana käsityksenään, että suomalaiset vapaaehtoiset tarvittiin Viron suojaksi, ja että heitä ei niin ollen voitu toistaiseksi siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, mutta että asia tultaisiin esittämään Päätoimikunnalle.

Päätoimikunta päätti valtuuttaa puheenjohtajansa saattamaan suullisesti vapaaherra von Brückin tietoon, että Päätoimikunta asettuu puheenjohtajansa esittämälle kannalle, mitä tulee suomalaisten vapaaehtoisten siirtämiseen Viron rajojen ulkopuolelle. Mutta sitä ei ollut ymmärrettävä niin, että Päätoimikunta suhtautuisi kylmäkiskoisesti saksalaisiin, päinvastoin se ottaisi mielellään edelleenkin vastaan tiedonantoja heidän asemastaan Lätinmaalla harkitakseen tulevia toimintamahdollisuuksia. Vapaaherra von Brück ilmoitti ymmärtävänsä Päätoimikunnan kannan.

Samoihin aikoihin Päätoimikunnan Tallinnassa olevan edustajan, tohtori Kettusen puoleen kääntyi sikäläinen Saksan edustaja tiedustellen, Libaun saksalaiselta lähetystöltä saamansa käskyn mukaan, olisiko mahdollista saada suomalaisia vapaaehtoisia saksalaisten avuksi Lätimnaalle. Tuntien Päätoimikunnan kannan tohtori Kettunen vastasi, ettei suomalaisia joukkoja voitu siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.

Sen pitemmälle asia ei kehittynytkään. Saksalaiset jäivät yksin taistelemaan Lätimnaalle joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan. Kenraali, kreivi von der Goltzin johdolla he taistelivat kauan menestyksellisesti venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä virolaisiakin vastaan, jolloin siis suomalaiset vapaaehtoiset ja maamme entiset auttajat olivat vihollisleireissä. Taisteluja Suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä ei kuitenkaan sattunut. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat luonnollisesti hyvin haluttomia taistelemaan niitä miehiä vastaan, joille isänmaamme on ikuisessa kiitollisuuden velassa. Tästä virolaiset sekä poliittiset että sotilaalliset johtajat olivat selvillä. Niinpä, kun sittemmin tuli puhe uusien suomalaisten joukkojen lähettämisestä Viroon, he ilmoittivat, että koska bolshevikivaara oli toistaiseksi torjuttu ja vain Lätinmaalla olevien saksalaisten joukkojen puolelta oli olemassa sodanuhka, jonka torjumiseen suomalaisia joukkoja ei kuitenkaan voitaisi käyttää, niin he eivät katsoneet enää tarvitsevansa suomalaisten sotilasapua.

Epäilemättä Päätoimikunta menetteli viisaasti pysytellessään kokonaan erillään Lätinmaan vielä silloin perin sekavista oloista.

5. Tanskalainen apuretkikunta

Aikaisemmin on mainittu, että Viron Avustamisen Päätoimikunnan kehoituksesta Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen ylipäällikön alaista tanskalaista retkikuntaa Viron avuksi.

Tohtori Louhivuori tiedoitti tammikuun 7 p:nä Päätoimikunnalle tanskalaisten ryhtyneen keräämään apujoukkoja, jotka suomalaisilla laivoilla kuljetettaisiin Suomeen järjestettäviksi ja senjälkeen Viroon lähetettäviksi. Kunkin miehen varustamisen laskettiin tulevan maksamaan jonkin verran toistasataa Tanskan kruunua. Asian edelleen ajamisen ja valmistamisen Päätoimikunta jätti sota-asiaintoimikunnalle.

Kysymys tanskalaisesta apujoukosta kehittyi kuitenkin verrattain hitaasti, niin että tohtori Louhivuori saattoi vasta helmikuun 1 p:nä ilmoittaa Päätoimikunnan välittämien neuvottelujen johtaneen tanskalaisten ja Viron pääministerin välillä suotuisaan tulokseen. Sen johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja ja Viron Helsingissä oleva edustaja, tohtori Kallas sopivat siitä, että kenraali Lode värväisi Viron avuksi tanskalaisia, jotka tulisivat kuulumaan Viron Avustamisen Päätoimikunnan joukkoihin ja kenraali Wetzerin komentoon.

Tämän jälkeen ryhdyttiin Tanskassa ripeästi toimeen. Suuria vaikeuksia tuotti kuitenkin se seikka, että huolimatta tanskalaisen retkikunnan johtajien ja Päätoimikunnan kiirehtimisistä tarpeellisten käyttövarojen saanti Virosta lykkäytyi viikosta viikkoon, maan raha-asiat kun olivat tähän aikaan tavattoman huonot. Kun rahat vihdoinkin maaliskuun alussa saatiin, pääsi retkikunnan muodostaminen parempaan vauhtiin. Kenraali Lode allekirjoitti välikirjat Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja Viron hallituksen puolesta.

Englantilaiset puolestaan helpottivat apujoukon muodostamisvaikeuksia antamalla retkikuntaa varten tuhat sotilaspukua. Tanskalaiset apuretkeilijät Virossa herättivätkin sittemmin suurta huomiota erinomaisen täydellisen varustuksensa vuoksi.

Mutta ennenkuin tanskalainen retkikunta, johon piti kuulua n. 1.000 miestä, ehti lähteä matkalle, alkoi liikkua huhuja suomalaisen avustustoiminnan lakkaamisesta. Useat retkelle jo ilmoittautuneet peräytyivät, kun saapui varma tieto, että suomalaiset joukot olivat jo suurimmaksi osaksi jättäneet Viron ja loputkin tulisivat lähitulevaisuudessa poistumaan maasta, ja ettei ollut ensinkään varmaa, tulisiko Suomesta uutta retkikuntaa enää lähetettäväksi Viroon.

Tanskalaisen apujoukon puolesta sähkötettiin maaliskuun 13 p:nä tohtori Louhivuorelle, että 250-miehinen joukko-osasto oli valmis kuljetettavaksi Suomeen. Viikkoa myöhemmin olisi toinen yhtä suuri joukko matkavalmis. Samalla ilmoitettiin kuitenkin, että tanskalaisen avun puuhaajat epäilivät ottaa kannettavakseen edesvastuuta retkikunnasta, ellei ollut varmuutta suomalaisen avustustoiminnan jatkumisesta, koska sekä sotilaallinen että poliittinen tilanne Virossa tällöin näytti kaikista tiedoista päättäen varsin synkältä.

Maaliskuun 27 p:nä sähkötettiin Kööpenhaminasta jälleen ilmoittaen 250-miehisen ensimmäisen tanskalaisjoukon kapteeni Gudmen johdolla lähtevän samana päivänä »Mercur» laivalla matkalle ja saapuvan 29 p:nä Hankoon, jossa Päätoimikunnan edustajan pitäisi olla vastassa.

Väliin tulleiden esteiden takia (tanskalaiset bolshevikit estivät m.m. osan laivaan juuri nousemassa olevia miehiä matkalle lähtemästä) Suomeen saapui kuitenkin vain 189 miestä, joista 3 kapteenia, 9 luutnanttia, 1 lääkäri, 1 vääpeli, 4 kersanttia, 8 alikersanttia, 16 korpraalia, 2 alikorpraalia ja 145 sotilasta. Joukko-osaston, jonka yksi komppania jalkaväkeä ja yksi tykistöpatteri muodostivat, päällikkönä toimi kapteeni Gudme, komppanianjohtajana kapteeni Borgelin ja patterinpäällikkönä kapteeni Mortensen.

Päätoimikunnan kokouksessa huhtikuun 7 p:nä tohtori Louhivuori ilmoitti tämän Päätoimikunnan aloitteesta ja puolittain sen johdon alaisena perustetun tanskalaisen apujoukon saapumisesta. Tanskalaiset olivat selittäneet, että he olisivat kernaasti yhteistoiminnassa suomalaisten kanssa ja taistelisivat mieluimmin suomalaisen ylipäällikön alaisina. Sen johdosta, että syntyneiden erimielisyyksien johdosta Päätoimikunta oli tähän aikaan vapauttanut eversti Kalmin palveluksestaan, olivat tanskalaiset ilmoittaneet olevansa valmiit yhtymään vaikkapa eversti Ekströmin joukkoihin asettaen kuitenkin tällöin ehdoksi sen, että »riikinruotsalaisia» ei otettaisi mukaan.

Tohtori Louhivuoren ehdotuksesta Päätoimikunta päätti tanskalaisten takia pitää toimintaansa vielä hiljaisessa käynnissä, vaikka suomalaisen apuretkikunnan uudesta Viroon lähettämisestä ei enää tulisikaan mitään.

Huhtikuun alkupuolella tanskalaiset saapuivat Viroon. Heidän suhteensa siellä vielä olevien suomalaisten joukkojen upseereihin oli hyvä, kun taas »riikinruotsalaisia» he karttoivat.

Tämä ensimmäinen tanskalainen joukko-osasto jäi myöskin viimeiseksi Viroon lähetetyksi. Uusia tanskalaisjoukkoja ei enää saapunut, sittenkuin suomalaiset joukot olivat lopullisesti poistuneet maasta. Viroon jo tullut tanskalaisosasto viipyi kauan Tallinnassa, josta se kesällä lähti rintamalle ottaen siellä osaa taisteluihin, m.m. Pihkovan valtaukseen.

6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.

Heti senjälkeen, kun Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraali Wetzerin välillä oli tehty sopimus vapaaehtoisten joukkojen ylijohdosta, ryhtyi viimemainittu panemaan kuntoon esikuntaansa. — Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta matkusti tammikuun 17 p:nä Tallinnaan asettuen sinne asumaan.

Esikunta majoitettiin raatihuoneen torin läheisyydessä sijaitsevaan hotelli St. Petersburgiin, joka kokonaisuudessaan oli luovutettu suomalaisen apuretkikunnan käytettäväksi, ja jonne sittemmin sijoitettiin retkikunnan Pääintendenttuuri, Etappi y.m.

Jo alusta alkaen oli tarkoitus siirtää esikunta lähemmäksi rintamaa ja jäädä Tallinnaan vain siksi aikaa, kunnes sopiva paikka löydettäisiin ja voitaisiin saattaa asianmukaiseen kuntoon. Tapan kauppalaa, Narvan ja Tarton rautateiden risteyksessä, ajateltiin ensimmäiseksi sijoituspaikaksi suomalaiselle esikunnalle. Sinne muutosta ei kuitenkaan tullut mitään. Esikunta majaili Tallinnassa toista viikkoa järjestäytyen ja hankkien tarpeellisia varustuksia tulevaa toimintaansa varten — liian suurenmoisia, kuten sittemmin kävi selville.

Alkuaan oli kenraali Wetzerin suunnitelma ollut, että hän suomalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja eversti Laidoner Viron armeijan ylipäällikkönä tulisivat olemaan yhdenarvoisia. Täten suomalaiset rykmentit olisivat tulleet hyvin itsenäiseen asemaan muodostaen tasa-arvoisen tekijän Viron armeijan rinnalla. Mutta sen kautta sodan johdon yhtenäisyys olisi joutunut vaaraan. Niinkauankuin virolaisten joukot olivat vähälukuiset ollen vain vähän enemmän kuin kaksi kertaa suuremmat suomalaisia joukkoja, jotka kuitenkin toisaalta olivat paljon paremmin järjestettyjä puhumattakaan niiden suuremmasta taisteluinnosta ja -kelpoisuudesta, oli tosiasiallinen tasa-arvoisuus niiden välillä olemassa. Mutta virolaisten joukkojen lukumäärä kasvoi päivä päivältä, ja niiden taistelukuntokin lisäytyi vähitellen, mutta varmasti. Tammikuun 16 p:nä virolaisten joukkojen lukumäärä — suomalaisia vapaaehtoisia siihen lukematta — oli seuraava: upseereja 992, sotilaita n. 10.000, kevyitä konekiväärejä 94, konekiväärejä 170 ja tykkejä 43.

Niin ollen täytyi suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön suhteen Viron armeijan ylipäällikköön muodostua toiseksi kuin kenraali Wetzer oli ajatellut. Senvuoksi tohtori Louhivuori pyysi yksityisessä keskustelussa eversti Laidoneria uskomaan kenraali Wetzerin komentoon, mikäli se havaittiin mahdolliseksi, suomalaisten rykmenttien lisäksi virolaissakin joukkoja. Eversti Laidoner lupasikin tehdä sen.

Kun tohtori Louhivuori pian senjälkeen, tammikuun 19 p:nä, tavatessaan kenraali Wetzerin Tallinnassa ilmoitti hänelle eversti Laidonerin suostumuksesta, sai hän samalla kuulla kenraali Wetzerin aikovan asettua kaikkine joukkoineen Tapaan järjestääkseen ja harjoittaakseen niitä ja ollakseen sitten tarpeen tullen käsillä. Tapaan piti Viroon jo osittain saapuneen Pohjan Poikain rykmentin lisäksi Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukonkin siirtyä, sittenkuin se olisi suorittanut Narvan valloituksen.

Ensimmäinen »Käsky Suomen Vapaajoukoille Virossa» ilmestyi Tallinnassa tammikuun 20 p:nä. Sen ensimmäinen kohta kuuluu:

»Viron hallituksen, Helsingissä olevan Viron Vapaaehtoisen Apuretkikunnan ja minun välillä kuluvan tammikuun 9 p:nä tehdyn kirjallisen sopimuksen mukaan olen vastaanottanut kaikkien Virossa toimivien Suomen Vapaajoukkojen päällikkyyden, jolloin minulla näiden joukkojen ylipäällikkönä on ylin määräämisvalta kaikkiin puhtaasti sotilaallisiin asioihin, kuten näiden joukkojen järjestelyyn, samoinkuin niiden taistelujohtoonkin, nähden, viimeksimainitussa tapauksessa kuitenkin Viron armeijapäällystön alaisena, josta asianomaisille joukkojen päälliköille tiedoksi ja noudatettavaksi ilmoitan.

Täysin tietoisena minulle uskottujen joukkojen johdon vaikeudesta toivon halun yhteisen päämäärän saavuttamiseksi antavan meille yksimielisyyttä ja voimaa ja kaikkien työtovereitteni, joukkojen päälliköistä sotamiestä myöten, vilpittömin mielin antavan minulle tukeansa.»

Tammikuun 25 p:nä Laidoner, jonka Viron hallitus tammikuun 20 p:nä oli koroittanut Narvan ja Tarton valloitusten johdosta kenraalimajuriksi, nimitti kenraali Wetzerin etelärintaman komentajaksi määräten samalla hänelle uskotun rintaman lähimmäksi tehtäväksi Valkin ja Vörun kaupunkien valloittamisen. Kenraali Wetzerin komentoon tuli täten suomalaisten rykmenttien lisäksi 2:sen divisioonan esikunta ja seuraavat joukko-osastot:

I. Moisakylän ryhmä: 6:s rykm. (1 pataljoona), 2 tykkiä ja 2 kapearaiteista panssarijunaa.

II. Viljandin-Valkin ryhmä: 3:s rykm. (2 pataljoonaa), 1 patteri (2 tykkiä), Viljandin suojeluspataljoona, 1 eskadroona ja Balahovitshin joukot (2 komppaniaa, 1 eskadroona ja 4 tykkiä).

III. Tarton-Valkin ryhmä: Tarton suojeluspataljoona, Tarton sissipataljoona, 2 tykkiä ja 3 panssarijunaa.

IV. Tarton-Vörun ryhmä: 2:nen rykm. (2 pataljoonaa ja 4 tykkiä), Tallinnan suojeluspataljoona (1 pataljoona ja 2 tykkiä) ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona.

V. Tartossa reservissä: Järvamaan suojeluspataljoona ja raskastykistö-osasto (2 tykkiä).

Suomalaisten joukkojen keräämisestä Tapaan harjoittelemaan ei niin ollen voinut tulla mitään. Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa tarvittiin yhä Narvan valloituksen jälkeenkin tukemaan itäistä rintamaa, jossa bolshevikien vastahyökkäys oli odotettavissa. Kenraali Wetzerin oli siirryttävä Tarttoon, johon eteläisen rintaman keskusjohto oli sijoitettu. Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta siirtyi luonnollisesti hänen mukanaan, joskin se suomalaisten joukkojen esikuntana olisi paremmin voitu sijoittaa molempien vapaajoukkojen toiminta-alueen keskipistettä lähempänä olevaan Tapaan. Pohjan Poikain rykmentti taas oli määrätty ottamaan osaa tulossa oleviin taisteluihin eteläisellä rintamalla.

Tammikuun 28 p:nä Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta saapui Tarttoon, jossa se sijoitettiin hotelli »Londoniin». Jo samana iltana suomalaiset oli kutsuttu »Wanemuine» teatteriin vierasvaraisten tarttolaisten järjestämiin vastaanottojuhlallisuuksiin. Tästä juhlasta, josta m.m. ilmeni tarttolaisten sydämellinen suomalaisystävyys, mainittakoon tässä muutama sana.

Suomalaisen Pääesikunnan korkeimpana edustajana oli kenraali Wetzerin poissaollessa hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Lindberg, Pohjan Poikain komentaja, eversti Kalm oli myöskin saapuvilla lukuisten upseerien kera. Eräs mukana ollut esikunnan upseeri kertoo juhlasta m.m.:

»Joukko Tarton suloisia naisia otti meidät kukin vastaan. Kaupungin korkeimpia viranomaisia oli myöskin läsnä. Avarat tilat täyttyivät vähitellen suomalaisilla miehillä ja naisilla. Kukkasia sateli ehtimiseen lehteriltä — sinne ylös piiloon arimmat vastaanottajattaremme olivat kätkeytyneet. – – – Hilpein mielin istuttiin sitten pitkän pöydän ääreen. Pidettiin muutamia lyhyempiä puheita, ja juotiin sekä Viron että Suomen maljoja. Sitten seurasi tanssia ja kahvia, taas tanssia ja likööriä. Välillä laulettiin ja soitettiin. Oli sekä hauskaa että juhlallista. Ilta ei milloinkaan häipyne siellä olleiden mielestä.»

Esikunnan lopullinen järjestäytyminen alkoi Tartossa. Se tuli henkilökunnaltaan olemaan sangen suuri. Tämä seikka riippui epäilemättä suureksi osaksi esikunnan vielä toistaiseksi hyvin epämääräisestä asemasta, eihän ollut vielä varmaa, tulisiko se olemaan koko etelärintaman, vai ainoastaanko suomalaisten rykmenttien esikuntana.

Kaiken kaikkiaan tuli esikuntaan kuulumaan: 1 kenraali, 1 eversti, 3 majuria, 1 sotatuomari, 4 kapteenia, 7 luutnanttia, 5 vänrikkiä, 4 kanslianeitosta, 36 vääpeliä, 1 etsivä, 4 kersanttia, 1 alikersantti ja 15 sotilasta; yhteensä 83 henkilöä. Näistä kuului sisäasiainosastoon 1 eversti, 1 luutnantti, 1 vänrikki, 1 konekirjoittajatar ja 3 vääpeliä, operatiiviosastoon 1 majuri, 1 kapteeni, 1 luutnantti ja 1 vääpeli, intendenttuuriin 1 majuri, 1 kapteeni, 1 luutnantti ja 6 vääpeliä, komendanttuuriosastoon 2 kapteenia, 2 luutnanttia, 1 vänrikki, 1 konekirjoittajatar, 5 vääpeliä, 3 kersanttia, 1 alikersantti ja 8 sotilasta, kenttälennätinosastoon, joka toimi sekä Tallinnassa että Tartossa, 3 vänrikkiä, 1 kanslianeitonen, 20 vääpeliä, 1 kersantti ja 5 sotilasta, saniteettiosastoon 1 majuri ja 1 kanslianeitonen sekä loput kenraali Wetzerin välittömään käskynalaisuuteen.

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan suuruus kävi vielä silmäänpistävämmäksi, kun kenraali Laidoner määräsi kenraali Wetzerin apulaiseksi etelärintaman joukkojen johtoon eversti Puskarin, joka samalla kuitenkin oli pysyvä edelleen 2:sen divisioonan komentajana, ja 2:sen divisioonan esikunnan olemaan myöskin etelärintaman joukkojen esikuntana. Huomioon on vielä otettava, että Pohjan Poikain rykmenttiä lukuunottamatta kaikki muut etelärintaman joukko-osastot olivat aikaisemmin kuuluneet 2:sen divisioonan johdon alaisuuteen, joten olot siis suurimmaksi osaksi pysytettiin ennallaan.

Viro tarvitsi ehdottomasti suomalaisia apujoukkoja, joita varten Suomen valtionhoitaja oli katsonut välttämättömäksi oman ylipäällikön. Kenraali Wetzer taas oli kokoonpannut esikuntansa paljon huomattavampaa asemaa ja toimintaa varten kuin se, mikä sille todellisuudessa sitten tuli.

Suomalaisten joukkojen ylipäällikön ja esikunnan asema kävi senkin kautta entistä kierommaksi ja puolinaisemmaksi, että Narvan rintamalla toimiva Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli rintamalla ollessaan 1:sen virolaisen divisioonan johdosta riippuvainen ja etelärintamalla taisteleva Pohjan Poikain rykmentti oli kosketuksissa myöskin 2:sen virolaisen divisioonan esikunnan kanssa saaden siitä käskyjä ja ohjeita. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnalle ei jäänyt siis kokonaisuudessaan suomalaistenkaan rykmenttien komentoa.

Sen merkitys supistui siten jo alunpitäen sangen vähiin. Etupäässä vain intendenttuuri oli läheisemmässä yhteistyössä molempien suomalaisten rykmenttien kanssa. Sittenkuin apuretkikunnan pääintendentti, tohtori Göös sai Pääintendenttuurin pystyyn Tallinnassa, siirtyi intendenttuuriasiainkin pääpaino pois Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnasta.

* * * * *

Kuten aikaisemmin jo on mainittu, ei ollut toistaiseksi Suomen etujen mukaista antaa suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja käytettäviksi sotaliikkeihin Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle. Sittenkuin Viron rajat saavutettaisiin, olivat suomalaiset täyttäneet omasta puolestaan Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä tehdyn sopimuksen ehdot.

Kun Narvan rintamalla Viron kansallinen raja oli saavutettu Narvan valloituksen kautta ja sen ylimeno saattoi tulla kysymykseen, kirjoitti tohtori Louhivuori kenraali Wetzerille tammikuun 26 p:nä m.m.:

»Pari päivää sitten olin valtionhoitajan luona, ja hän pani suurta painoa siihen, että vapaaehtoiset eivät kulkisi Viron rajojen ylitse, vaan pysyisivät Virossa siksi, kunnes mahdollisuuksia avautuu niiden käyttöä varten laajakantoisempien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.»

Vastauksessaan tammikuun 28 p:ltä kenraali Wetzer kirjoittaa samasta asiasta:

»Suomalaisten apujoukkojen kulkua Viron alueen ulkopuolelle koskevassa kysymyksessä olen jo viikko sitten ollut pakotettu tekemään päätökseni. Pyydettiin näet, että Ekström Narvan valloituksen jälkeen valtaisi Jamburginkin. Onneksi minä olin tällöin Narvassa ja tuntien valtionhoitajan katsantokannan asiassa kielsin tämän operatsionin suorittamisen suomalaisilla joukoilla nojautuen tällön sopimukseen.»

Nämä kaksi kirjettä ovat tärkeitä todistuskappaleita. Eräällä taholla on näet tahdottu väittää, että Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko tällöin olisi osoittautunut tottelemattomaksi kieltäytymällä seuraamasta päällikköään Narovajoen ylitse. (Viron rajojen ylikulkemiskysymykseen tullaan palaamaan myöhemmin kummankin rykmentin toimintaa käsiteltäessä, se näet näytteli sangen huomattavaa osaa rykmenttien loppuaikoina.)

Tammikuun 28 p:nä kenraali Wetzer julkaisi ensimmäisen vironkielisen päiväkäskynsä etelärintaman sotajoukoille. Se kuuluu suomennettuna:

»Virolaiset sotilaat!

Viron sotaväen ylipäällikön käskyn perusteella olen ottanut vastaan
eteläisen rintaman johdon.

Suomalainen vapaaehtoinen rykmentti, Pohjan Pojat, saapui tänne minun
kerallani virolaisille veljillemme avuksi.

Yhteiset vainolaisemme — bolshevikien ryövärijoukot — seisovat vielä nykyään pienellä osalla Viron tannerta, mutta minä uskon, että meidän yhteisin, toisiamme tukevin iskuin onnistuu heittää heidät maasta yli teidän kauniin Vironne rajojen.

Eläköön vapaa, kaunis Viro!»

Kuten jo aikaisemmin on mainittu, kenraali Laidoner oli määrännyt etelärintaman lähimmäksi tehtäväksi Valkin ja Vörun kaupunkien valloittamisen. Tammikuun viimeisinä päivinä ratkaisevat ottelut tapahtuivat Valkin kaupungin ympäristöllä, kun taas muualla bolshevikien vastustus oli heikompaa. Pohjan Poikain rykmentti oli toiminnassa juuri Valkin tienoilla.

Suomalaisessa esikunnassa Tartossa elettiin tällöin jännittäviä hetkiä. Suomalaisten vapaajoukkojen päärykmenttihän oli nyt ensimmäistä kertaa tulessa. Luhde Grosshofin kuuluisa voitto, joka mursi toistaiseksi bolshevikien vastarinnan eteläisellä rintamalla, joten kaikkialla muualla Viron joukot voivat vain pienehköin taisteluin saavuttaa niille määrätyt asemat, herätti Tartossa, kuten muuallakin suomalaisten keskuudessa, suuren innostuksen.

Kenraali Wetzer lausui helmikuun 1 p:nä julkaisemassaan
»Päiväkäskyssä etelärintaman sotajoukoille N:o 2»:

»Tänään meidän urhoolliset eteläisen rintaman sotajoukkomme vapauttivat Valkin ja Vörun. Virolaiset kaupungit ovat vapaat vainolaisesta. Olen iloinen, että johtooni uskotut sotajoukot tekivät sen niin nopeasti, uljaasti ja rohkeasti.

Eteläisen rintaman sotilaat osoittivat viime operatsionin aikana, mitä pienikin kansa voi tehdä, kun se vapauttaa omaa kotiliettään ja suojelee saavutettua vapautta verellään hirveätä väkivaltaa vastaan.

Kiitän kaikkia sotilaita, virolaisia ja suomalaisia veljiä, suoritetusta raskaasta työstä. Meitä odottaa vielä työ, meitä odottaa vielä vaiva, mutta suuri työ on suoritettu, raskas vaiva on jo selän takana.

Suuri kiitos Valkin, Vörun ja Petserin sankareille, suuri kiitos kaikille etelärintaman sotilaille, etenkin eversti Kalmin Pohjan Pojille, Kuperjanovin sissipataljoonalle, joka menetti urhoollisen komentajansa, yliluutnantti Kuperjanovin, ja panssarijunien miehille.

Syvä kumarrus ja kunnia eläville sankareille ja iankaikkinen muisto kodin vapautuksen voitonkentillä kaatuneille! Vapaa Viro ei milloinkaan unohda heitä!»

* * * * *

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan jäseniä, etenkin upseereja pidettiin Tartossa hyvinä. Virolaiset ja baltilaiset perheet kilpailivat keskenään päivällisten ja kahvikekkereiden toimeenpanossa suomalaisille, joiden olo kaupungissa niin ollen muodostui sangen hupaisaksi.

Keskuudessaankin esikunnan upseerit järjestivät toverillisia illatsuja, joiden ruokalistalta väkijuomiakaan ei puuttunut. Kuitenkin on katsottava, että kertomukset esikunnan upseerien juomingeista ja mässäyksistä Tartossa ovat hyvin vahvasti liioiteltuja.

Mainitsemista ansainnee sekin seikka, että kaupungin naisyhdistykset ja -seurat panivat pari kertaa viikossa toimeen kahvikutsuja suomalaisten upseerien kunniaksi. Niissä soitettiin, laulettiin, seurusteltiin ja tanssittiin. M.m. Valkin valloituksen johdosta järjestettiin tällaiset kutsut, joissa kenraali Wetzerkin oli läsnä.

Mutta myöskään »mitalin toista puolta» ei voida sivuuttaa. Osa upseereista joutui jo kielen vuoksi paljon lähemmäksi sikäläistä baltilaista asujamistoa. Rikkaat baltilaiset perheet koettivat kaikin tavoin kiinnittää esikunnan upseereja omaan piiriinsä, toivoen heistä itselleen jonkinlaista tukea virolaisia vastaan. Virolaiset puolestaan epäilivät jo tällöin baltilaisilla olleen tekeillä salahankkeita Viron tasavaltaa vastaan ja senvuoksi näkivät suurella harmilla suomalaisen esikunnan upseerien seurustelevan baltilaisten kanssa. Näin epäilyksen varjo lankesi näiden upseerienkin päälle. Kerrottiinpa Tartossa näihin aikoihin jo sellaisiakin juttuja, että jotkut upseereista muka olisivat olleet paronien lahjomia.

Kenraali Wetzerin ja eversti Kalmin välien kärjistyttyä äärimmilleen, mistä pian tulee puhe, kenraali Laidoner lähetti helmikuun 7 p:nä Viron Avustamisen Päätoimikunnalle sähkösanoman, josta käy selville Viron ylimmän sotilasjohdon mielipide Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikuntaan kohdistuneista epäluuloista. Siinä mainitaan m.m.:

»Kenraali Wetzeriä persoonallisesti ei kukaan pidä Baltin paronien kannattajana, ja olen vakuutettu, ettei kenraali Wetzer itse asiassa hetkeäkään ole ajatellut ajaa paronien asiaa meitä vastaan. — — — Baltin paronit pitävät ruotsalaisia ystävinään virolaisia vastaan ja puhuvat siitä kursailematta. Siitä johtuu Viron sotilashenkilöiden kielteinen kanta Wetzerin ruotsalaista päämajaa kohtaan.»

Ei ole luultavaa, että ainoallakaan Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan upseerilla oli osuutta Viron baltilaisten salahankkeihin, vaikkapa heistä jotkut olisivat olleet niistä tietoisiakin, mikä viimemainittukaan ei ole todistettavissa. Luultavinta on, että virolaisten epäluuloisuus loihti esiin tällaisen olettamuksen, ja että esikunnan upseerien ja baltilaisten välinen suhde supistui vain sydämelliseen seurusteluun.

Eversti Kalmin suhde kenraali Wetzeriin, jonka tuli olla hänen päällikkönsä, oli aivan luonnoton. Jo aikaisemmin, ennen Viron retkeä kireiksi käyneet persoonalliset suhteet lienevät näytelleet tärkeintä osaa tässä ikävässä asiassa. Kielikysymys ei liene huomattavammin vaikuttanut Pohjan Poikain rykmentin ja kenraali Wetzerin esikunnan kireään väliin. Ristiriitaa kärjisti sekin seikka, että kenraali Wetzer noudattaen Päätoimikunnalta saamiaan ohjeita ja Suomen valtionhoitajan antamia viittauksia ei tahtonut antaa eversti Kalmille lupaa ryhtyä rykmentteineen Valkin valloituksen jälkeen uudelleen suureen yritykseen, niinkuin eversti Kalm tahtoi.

Eräiden esikunnan upseerien kieltämätön kyvyttömyys antoi eversti Kalmille aiheen katkaista kokonaan suhteensa kenraali Wetzerin esikuntaan. Hän lähetti kyllä sille, kuten 2:sen divisioonankin esikunnalle, säännöllisesti tiedot rintama-osansa tilasta, mutta muuten hän pyrki kokonaan vapautumaan Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan johdon alaisuudesta. Varsin tarkasti hän varoi antamasta sille ja Päätoimikunnalle tietoja rykmenttinsä vahvuudesta peläten, ettei hänen sallittaisi pitää niin suurta rykmenttiä, varsinkaan, kun eversti Ekströmillä oli vain 1/3 siitä. Vain jääkäriupseerien johtaman Tarton operatiiviosaston kanssa eversti Kalm oli hyvissä suhteissa ottaen usein huomioon sen lausuntoja.

Tästä välien kärjistymisestä kenraali Wetzer kirjoittaa maaliskuun 1 p:nä tohtori Louhivuorelle:

»Luotettavalta taholta olen saanut tietää, että Kalm, omien sanojensa mukaan, ei enää aio tunnustaa Viron avustustoimikunnan eikä minun auktoriteettiani, vaan on selittänyt niiden olevan 'quantités négligeables'. Tehtyään selkoa Kalmin suunnitelmista hän jatkaa: »Koetan vielä viimeistä keinoa saadakseni asian järjestetyksi, ainakin väliaikaisesti, siirtämällä Kalmin Narvan rintamalle ja Ekströmin tänne. Kalmista minulla ei ole mitään hyötyä täällä, sillä hän ei tottele käskyjäni. Joka tapauksessa pyydän Herra Senaattoria hallituksen kautta ryhtymään toimenpiteihin, jotta ainoatakaan miestä ei enää lähetettäisi Suomesta Kalmin käytettäväksi Hänen päällikkyytensä alaisina he, pelkään, tulisivat vain kulkemaan perikatoaan kohden ja pikemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään meitä. Sensijaan Ekströmin joukkoa täytyy välttämättä täydentää, ja minä olen siinä tarkoituksessa tekevä valtionhoitajalle anomuksen.»

Päätoimikunta koetti turhaan aikaansaada jonkinlaista sovintoa. Eversti Kalmia ei voitu vielä ajatellakaan vapautettavaksi Pohjan Poikain komentajan virasta, sillä hänen rykmenttinsä olisi seurannut häntä ja laajat virolaispiirit pitivät hänen puoltaan. Hänen kotiin kutsumisensa olisi, kuten tohtori Louhivuori eräässä senaikaisessa kirjeessään mainitsee, aikaansaanut Suomen ja Viron välien täydellisen keskeytymisen. Sitäpaitsi, niin kiusallista kuin eversti Kalmin käytös kenraali Wetzerin esikuntaa kohtaan olikin, ei voitu olla näkemättä viimemainitun järjestelyssä epäkohtia, jotka antoivat tavallaan moraalista oikeutusta eversti Kalmin menettelylle, päätoimikunta oli erittäin kiusallisessa asemassa.

Jo helmikuun 7 p:nä, siis ennen kenraali Wetzerin ja eversti Kalmin välien lopullista rikkoutumista, pääministeri Päts sähkötti Helsinkiin Päätoimikunnan tietoon saatettavaksi m m.:

»Persoonallisesti meillä ei ole mitään Wetzeriä vastaan. Hänen suhteensa on kireä Kalmiin, joka kieltäytyy tunnustamasta häntä käskijäkseen. Laidonerin mielestä on riita tullut järjestelyn puutteiden seurauksena, sillä näin pienessä sotaväenosastossa ei tarvita komentavaa suomalaista kenraalia, vaan riittäisi, jos ylipäällikön luona olisi Suomesta lähetetty suomalainen kenraali, joka olisi ainoastaan välittäjänä ja järjestelijänä suomalaisia koskevissa asioissa. – – – Ettekö voisi järjestää niin, että katsoisitte valmiiksi jonkun suomalaisen kenraalin? — — —»

Lähettäessään sähkösanoman tohtori Louhivuorelle Viron sotilasedustaja, ministeri Hanko kirjoitti oheen m.m.:

»– – – Nyt kun tilanne rintamalla venäläisten yhä voimakkaammaksi käyvän hyökkäyksen takia on muuttunut entistä raskaammaksi, olisi erittäin toivottavaa, että riita mitä pikimmin tulee selvitetyksi tavalla tai toisella. — — –»

Sittenkuin, kuten odotettavissa oli ollutkin, oli näyttäytynyt mahdottomaksi siirtää Pohjan Poikia Narvan rintamalle, kävi ratkaisun teko välttämättömäksi.

Maaliskuun 5 p:nä tohtori Holma matkusti Tallinnaan Päätoimikunnan valtuutettuna selvittämään yhä sekavammaksi käynyttä tilannetta. Kenraali Laidoner pysytteli neuvottelujen aikana kokonaan syrjässä tahtomatta vaikuttaa puoleen tai toiseen jättäen asian Päätoimikunnan ratkaistavaksi.

Tohtori Holman koettaessa selvittää tilannetta kenraali Wetzer ilmoitti palaavansa sairautensa takia kotimaahan ja tuskin enää tulevansa takaisin Viroon.

Maaliskuun 8 p:nä tohtori Louhivuori ilmoitti Päätoimikunnalle kenraali Wetzerin päättäneen kokonaan erota vapaajoukkojen ylipäällikkyydestä ja ehdottaneen esikuntansa lakkauttamista. Tämä selvitti lopullisesti tilanteen. Samalla kuin Päätoimikunta hyväksyi ehdotuksen, päätti se asettaa jonkun korkeamman suomalaisen yhdysupseerin Viron armeijan ylipäällikön esikuntaan, joksi maaliskuun 22 p:nä valittiin eversti Renvald. Virossa vielä olevat suomalaiset joukot alistettiin operatiivisessa suhteessa suorastaan Viron armeijan ylipäällystön alaisiksi. Vapaajoukkojen Pääintendenttuuri, sairaala, Etappi ja Tiedusteluosasto päätettiin sensijaan toistaiseksi edelleen säilyttää. Suomalaisen yhdysupseerin lähettämisestä ei lopuksi tullut kuitenkaan mitään vapaajoukoissa tähän aikaan tapahtuneen hajaannuksen takia.

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta sai käskyn siirtyä Tallinnaan, josta tilityksen suorittamisen jälkeen matkaa jatkettiin Helsinkiin.

Helsingissä julkaistiin maaliskuun 14 p:nä viimeinen — järjestysnumeroltaan 22 — »Käsky Suomen Vapaajoukoille Virossa». Sen sisällöstä mainittakoon:

»1. §.

Kaikki esikunnan luetteloissa olevat vapautetaan palveluksesta t.k. 14 p:nä.

2. §.

Minun esityksestäni sekä Viron hallituksen, Viron Avustuskomitean ja minun yhteisen päätöksen mukaan lopetetaan Suomen Vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön toimi ja määrätään sentähden, että esikuntani tehtyään asiaan kuuluvan tilityksen hajoitetaan.

Vielä kerran tahdon lausua Suomen vapaaehtoisille, urhoollisille pojille sydämelliset kiitokseni niistä urhokkaista töistä, joiden seurauksena vapaa ja itsenäinen Viro on, ja joiden kautta he ovat saaneet ikuisiksi ajoiksi kunniaa Suomen nimelle. Urhoolliset miehet, teidän Ylipäällikkönne toivottaa teille menestystä ylpeässä taistelussa vapauden ja kulttuurin puolesta. Historia tulee mainitsemaan teidän tekonne.»

Kenraali Wetzerin lähtiessä Virosta ja luopuessa siis etelärintaman joukkojen ylipäällikkyydestä kenraali Laidoner sähkötti hänelle maalikuun 8 p:nä:

»— — — Puolestani pidän velvollisuutenani täydestä sydämestäni kiittää Teitä ystävällisestä myötävaikutuksestanne johtaessanne joukkoja etelärintamalla. Minulla on kunnia kaikkien Viron sotajoukkojen puolesta lausua Teille parhaat kiitokset Valkin ja Vörun operatsionien loistavasta suorittamisesta sekä rintaman turvallisesta puolustamisesta ylivoimaista vihollista vastaan. Toivon Teille kaikkea mitä parasta.

Tallinnassa 8.III.

Kenraalimajuri Laidoner.»

7. Pääintendenttuuri.

Suomalaisen apuretkikunnan pääintendentti, tohtori Göös, jolle Viron sotaministeri kenraali Wetzerin esityksestä antoi helmikuun 1 p:nä päiväkäskyllään N:o 12 reservi-everstiluutnantin arvon, kertoo retkikunnan intendenttuurioloista ja ensi sijassa johtamastaan Pääintendenttuurista seuraavaa:

»Kun pääintendentin tehtävät minulle uskottiin tammikuun alussa 1919, oli vapaajoukoille tarvittavien varustusaineiden hankinta jo alulla. Kumpikin rykmentti toimi tässä suhteessa itsenäisesti. Koska tällainen järjestelmä oli mahdoton, kiellettiin kaikenlainen yksityishankinta, ja kaikki keskitettiin Pääintendenttuuriin, joka aluksi sai tyyssijan Ylioppilastalolla.

»Samassa huoneessa, jossa Pääintendenttuurilla oli työpöytänsä, työskentelivät sitäpaitsi operatiivinen osasto, teknillinen osasto, tiedonanto-osasto ja jokin muu osasto. Vain yksi puhelin oli kaikilla näillä osastoilla käytettävänään; ja kun ihmisiä kulki vuolaan virran tavoin alati ovessa, kun jokaisen pöydän ääressä toimitettiin asioita puhelimen alati soidessa, saattaa arvata, että tarvittiin jonkinverran hermoja, jotta esillä olevat asiat eivät aivan toisiinsa sekautuisi.

»Oli varsin mielenkiintoista tehdä työtä tällaisissa oudoissa oloissa. Samalla kuin hoiti omia hankintatöitään ja niiden yhteydessä olevia asioita, tuli ehdottomasti saaneeksi käsityksen myöskin toisten osastojen toiminnasta. Voitanee sanoa, että tässä yhdessä ainoassa huoneessamme luotiin sangen paljon sitä pohjaa, jolle sotaretken onnistuminen rakennettiin. Paitsi osastotöitä keskusteltiin siellä myös, milloin olosuhteet sallivat, eri johtohenkilöiden kanssa sangen laajasti sekä strategisista että poliittisista kysymyksistä.

»Ajanmittaan kumminkin tällainen eri osastojen työskentely samassa huoneessa kävi mahdottomaksi. Koska Pääintendenttuuri asiain luonnosta riippuen oli tekemisissä mitä erilaisimpien hankintatavaroiden kanssa, joita oli esitettävä näytteeksi, ja koska sen toiminta vaati sekä kirjanpidollista työtä että lisättyjä kansliatyövoimia, muutti se vuokrattuun 2 huoneen konttorihuoneistoon Unioninkadun N:oon 15, jossa sen käytettävissä oli myös puhelin.

»Järjestelmällisempi toiminta alkoi nyt. Liike oli suuri, ihmisiä kävi kaikenlaisissa asioissa. Tarjouksia punnittiin, kauppoja hierottiin, niitä päätettiin, leveranssien oikea-aikaista toimittamista valvottiin, laskuja, palkkoja, käyttövaroja y.m. maksettiin. Ei siinä touhussa saanut puhella rauhassa yhden asiakkaan kanssa, vaan samalla aikaa monen kanssa mitä erilaisimmista asioista aivan vuoropuhelun tapaan. Itse hoidin kassaa pitkät ajat, vasta Tallinnassa luovutin sen adjutantilleni sotaretken keskivaiheilla. Se lisäsi iltaisin työtäni, seuraavaan päivään tahdoin näet saada kaikki erät kirjoihin.

»Kaikkiaan 6 henkilöä oli vakinaisesti työssä kansliassa Pääintendenttuurin Helsingissä olon aikana. Sitäpaitsi 2 henkilöä oli kotonaan kirjanpitotyössä ja 4 henkilöä kasarmeissa Liisantorin varrella ja Katajanokalla sekä varastossa Uudenmaankadulla. Paitsi näitä vakinaisia voimia käytettiin tarvittaessa apulaisia erilaisia tehtäviä varten.

»Kun Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli lähtenyt kokonaisuudessaan taistelukentälle Viroon, jatkettiin kotimaassa täydellä vauhdilla Pohjan Poikain rykmentin varustamista. Arveltiin ensin, että saatettaisiin hoitaa hankintaa senkin jälkeen, kun Pohjan Poikain rykmentti oli lähtenyt tehtäväänsä suorittamaan, kokonaan Helsingistä käsin siten, että pääasiallisin varasto pidettäisiin Tallinnassa, josta varastonhoitaja jakelisi tarvittavia tavaroita ja välineitä joukoille, ja että Pääintendenttuuri Helsingissä huolehtisi varaston täydentämisestä sekä pitäisi vaadittavien raporttien perusteella kaikesta kirjaa.

»Koska kumminkin epäilin tällaisen järjestelyn mahdollisuutta, pistäysin Tallinnassa tammikuun keskipaikkeilla nähdäkseni, miten siellä toiminta tulisi sujumaan. Havaitsin heti, että oli välttämätöntä siirtää Pääintendenttuuri Tallinnaan ja jättää Helsingin kanslia lähimmän apulaiseni käsiin, jonka tehtäväksi sitten jäisi toimia Pääintendenttuurista annettujen ohjeiden mukaan. Tämä suunnitelma päätettiinkin toteuttaa, ja niin siirtyi Pääintendenttuuri helmikuun alussa Tallinnaan.

»Meitä oli silloin Helsingistä lähtijöitä 3 miestä ja 3 naista. Myöhemmin, kun työ yhä lisäytyi ja haarautui, tuli apuvoimia, niin että Pääintendenttuurin palveluksessa olivat, paitsi minua, kansliapäällikkö, adjutantti, teknillisten asioiden hoitaja, varastonhoitaja 2 apulaisen kera, 1 mieskanslisti, 3 naiskanslistia, 1 konekirjoittajatar, 1 lähettipoika ja 1 suomea osaava virolainen juoksevia asioita varten.

»Suomalaisille oli Tallinnassa varattu sekä hotelli St. Petersburg että hotelli Du Nord. Pääintendenttuuri sijoitettiin ensinmainittuun. Saimme kyllä asuinhuoneet melkein jokainen erikseen, (naiset asuivat 2 huoneessa), mutta kanslialle ei riittänyt ensi aikoina muuta kuin yksi ainoa suuri ja valoisa nurkkahuone. Kansliapäällikkö istui kaikessa rauhassa huoneen valoisassa alkovissa, mikäli rauhasta tässä muurahaispesässä voidaan puhua. Me muut, jotka suoranaisemmin kuin hän — kirjanpitäjiä lukuunottamatta — tulimme kosketuksiin sotilaittemme, viranomaisten ja yleisön kanssa, jaoimme huoneen keskenämme.

»Havaitsin pian, että jokaisesta sotaretken osanottajasta, komentavasta kenraalista aina pienimpään lähettiin saakka, oli laadittava korttijärjestelmä. Jokaisen kortille merkittiin sekä hänen etuutensa että nostamansa avustus, vaatteissa ja rahassa. Tämän lisäksi muu kirjanpito järjestettiin sangen laajasti kontrolloivaksi, joten kirjaanvientityön moninaisuus, josta väliin kuului valituksia sen muka turhantarkkuudesta, mutta joka sittemmin näyttäytyi erittäin hyvin harkituksi, tuli perin työlääksi ja kärsivällisyyttäkin kysyväksi, kun kaikenlaisia selkkauksia ja väärinymmärryksiä ilmautui.

»Kun oltiin sotaretkellä ja siis sotilaallisessa kansliassa, koetettiin esiintyä ja toimia mahdollisimman vähin sanoin ja turhin muodoin unohtamatta kumminkaan, että oltiin tekemisissä ihmisten kanssa.

»Vakinainen työaika oli 9—1/2 12 ap. ja 1—5 ip. Iltaisin vuorotellen joku kanslisti, mies tai nainen, istui päivystämässä ainakin klo 8:aan illalla. Mutta vakinaista työaikaa ei mitenkään voitu tunnilleen ylläpitää, vaan oltiin työssä aikaisin aamulla ja myöhään illalla, jopa yölläkin. Asuimme samassa hotellissa, jossa kansliamme oli, ja sattui hyvin usein, että yöllä ajettiin väsynyt lämpöisestä sängystään suorittamaan jotakin tärkeää tehtävää. Olihan sota-aika, eikä silloin mukavuus eikä säännöllisyys voineet tulla kysymykseen. Kun kaikki olisi ohitse, saisi lepoa tarvitseva levätä.

»Työtä oli runsaasti. Miehet seisoivat jonossa, puhelin soi, sähkösanomia tuli, toisia lähetettiin, kirjoituskone rätisi, käskyjä sateli, kysymyksiä tehtiin ja niihin vastattiin, ja tätä kaikkea 1 1/2 kuukauden aikana yhdessä huoneessa, jossa samalla tuli pitää kirjoja ja luetteloita, laskea rahoja, tarkastaa laskuja j.n.e. Oltiin kuin muurahaiskeossa, mutta se oli repäisevää ja mukaansa tempaavaa. mieltä ja sydäntä sekä jännittävää että virkistävää, joskin joskus myös hermoja kovasti pingoittavaa työtä. Taisipa kärsivällisyys joskus loppuakin. Mutta myöskin leikin laskuun oli tilaisuutta ja useinkin, poikiemme joukossa oli näet kompasanojen sinkoojia ja sotaretken kokemusten lystikkäitä kertojia, jotka aina, kun kansliaamme tulivat ja tuumiaan esittivät, antoivat aihetta hilpeihin jutteluihin. Oli karskeitakin miehiä, jopa aivan töykeitäkin, ja silloin oli meneteltävä asianhaarain mukaan. Ikävää oli, ettei palveluksessani ollut vielä pikakirjoittajaa; hän olisi pelastanut unohduksesta monta hyvää juttua ja tapahtumaa, mutta kun sellaista ei ollut, jäi meiltä, ajan puutteen tähden, muistiinpanematta makupaloja.

»Tässä ahtaassa huoneessa työskentelimme sotaretken raskaimman ajan. Senjälkeen saimme 2 huonetta lisää, niin että kirjanpito-osasto sai rauhassa toimia suuressa salissamme, adjutanttini, joka samalla oli rahastonhoitaja, varastonhoitaja ja teknillinen osasto toisessa huoneessa, minä konekirjoittaja-vääpelini kanssa kolmannessa. Tämä eri työhuoneihin asettuminen helpotti työjärjestystä ja palvelustamme suuresti.

»Mutta työn helpottumiseen vaikutti myös suomalaisten joukkojen lähtö Virosta. Evakuoimistyö oli muuten kylläkin monimutkainen, upseerien ja sotilaiden kanssa oli näet tehtävä mahdollisimman tarkka lopputili. Sen tosin rykmentit itse suorittivat, mutta runsas työ jäi siitä Pääintendenttuurinkin osalle. Varsinkaan sotaretken alussa ei oltu ehditty pitää tarkempia kirjoja, merkinnät olivat osaksi luetteloissa j.n.e. Kaikki nämä tiedot oli koottava järjestelmällisesti korteille ja kirjoihin. Sitä koskeva Pääintendenttuurin ehdoton vaatimus herätti kyllä nurinaa, mutta eihän mikään muu auttanut, kun kaikesta oli saatava mahdollisimman tarkka selvyys. Tunnustan mielihyvällä, että rykmenttien asianomaiset tilivelvolliset kaikesta huolimatta avuliaasti asettuivat noudattamaan toivomuksiani ja täyttivät velvollisuutensa.

»Vähitellen vapaaehtoistemme lukumäärä Virossa hupeni aivan vähäiseen. Uudesta, suunnitellusta joukkojen lähettämisestä ei tullut mitään, ja niinpä Pääintendenttuuri kokosi kapineensa, samoin Etappi, ja koko tämä komennuskunta lähti siitä käskyn saatuaan toukokuun 24 p:nä 1919 Tallinnasta Helsinkiin. Taaksemme jäivät maa ja kansa, joiden hyväksi olimme työmme tarjonneet ja sitä myöskin tehneet.

»Jäljellä oli vain koko retkikunnan lopputilitys, joka kysyi vielä pitkäaikaista, kärsivällistä työtä.

»Kanslia avattiin entisessä venäläisessä kimnaasissa, L. Heikinkatu 10, kunnes se syksyllä sieltäkin häädettiin talon myynnin tähden. Sotilasviranomaisemme varasivat meille kansliahuoneet Suomenlinnasta, jossa Viron Avustamisen Päätoimikunnan Pääintendenttuurm työ suoritettiin loppuun.

»Muutamilla numeroilla selvitettäköön työmme laajuus.

»Virossa oli suomalaisia 3.942, joista upseereja 140, lääkäreitä 8, sairaalahenkilökuntaa 30, pappeja 3, muita virkailijoita 33 ja sotilaita 3.728. Kaiken kaikkiaan oli Helsingissä alati toimivien kanssa apuretkikuntaan kuuluvia 3.977 henkilöä, joista jokaisesta oli eri kortti. Virossa oleville oli hankittava vaatetus, maksettava vaatetusrahat ja palkat. Sitäpaitsi tuli aina varastossa löytyä päällys- ja alusvaatteita, saappaita y.m., joten hankintaerä nousi suuriin summiin.

»Mainitakseni vain suurimmat tilit osoittaa palkkatili Smk. 4.773.247:31, vaatetustili Smk. 4.164.254:70, varastotili Smk. 3.087.221:74, kustannustentili Smk. 2.691.808:11, varustustili Smk. 228.432:04 ja teknillisten välineiden tili Smk. 199.719:22 erän. Sotaretken voitto- ja tappiotili osoittaa Smk. 15.635.174: 77 balansseerauksen. [Summat ovat sittemmin jossakin määrin kasvaneet, kun apuretkikunnan intendenttuurin on täytynyt huolehtia invalideille suoritettavista maksuista ja muista juoksevista asioista.]

»Suomalaisten joukkojen pääintendenttinä olin luonnollisesti mitä läheisimmässä yhteistyössä Viron sotalaitoksen ylimmän johdon ja sen alaisten viranomaisten kanssa — olihan joukkomme osa virolaisesta sotaväestä — ja minun on tunnustettava, että vaikkakin heillä oli miltei yliluonnollinen työtaakka hartioillaan ja kaikki aivan alusta järjestettävänä, kaikesta huolehdittava ja kaikkiin kysymyksiin vastattava, neuvoja ja ohjeita annettava, niin en kertaakaan saanut osakseni muuta kuin syvintä ymmärrystä ja ystävällisyyttä. Se, että joskus väärinkäsityksiä syntyi, ja ettei aina tarvittaessa saatu, mitä haluttiin, on miltei luonnollista, mutta kun asioita selvitettiin, päästiin tuloksiin. Mielihyvällä sentähden totean, että yhteistyömme oli ehyttä ja mieluista. Viron hallituksen silloista pää- ja sotaministeriä, herra K. Pätsiä ja sotajoukkojen ylipäällikköä, kenraali J. Laidoneria minä muistelen erikoisella kiitollisuudella kaikesta siitä tuesta, jonka he minulle ja johtamalleni kanslialle soivat, samoinkuin niitä sotaministeriön osastoja, joiden kanssa olin lähemmässä tekemisessä. Samoin on minulle mieluista muistella yhteistyötämme Viron Avustamisen Päätoimikunnan, Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan ja eri rykmenttien esikuntien kanssa.»

8. Apuretkikunnan muut virastot Virossa.

Samalla kuin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta tammikuun 26 p:nä sai käskyn siirtyä Tarttoon, antoi kenraali Wetzer määräyksen perustaa Tallinnaan etappiosaston, johon etappikomendantiksi siirrettiin Pohjan Poikain rykmentistä luutnantti Henrik Nykänen. Etappikomendanttuuri sijoitettiin hotelli St. Petersburgiin, joka oli muodostunut suomalaisten varsinaiseksi keskuspaikaksi Tallinnassa.

Etapin järjestäytyminen alkoi heti senjälkeen. Paitsi komendanttia, kuuluivat Etappiin hänen päällikkyytensä alaisina: adjutantti, kansliapäällikkö, postimestari, majoitusmestari, joka huolehti kaupunkiin saapuvien suomalaisten upseerien ja sotilaiden muonittamisesta ja majoittamisesta, etsiväosasto, jossa päällikön lisäksi oli puolisenkymmentä etsivää, sekä patrulliosasto, johon kuuluvat sotilaat valvoivat yhdessä virolaisten patrullien kanssa järjestystä kaupungilla.

Helmikuun 2 p:nä Etapin vahvuus oli seuraava: upseereja 2, aliupseereja 17, miehistöä 3 ja muita henkilöitä 2. Kuitenkin henkilökunta oli usein Etapin toiminta-ajalla suurempi. Molemmista suomalaisista rykmenteistä komennettiin sitäpaitsi tarvittaessa lisävoimia, etupäässä sotilaita.

Kaikkien vapaajoukkoihin kuuluvien henkilöiden oli määrä Tallinnaan saapuessaan ja sen kautta Suomeen tai rintamalle matkatessaan ilmoittautua Tallinnan Etapissa, josta Suomeen lomalle lasketuille ja komennetuille sekä sieltä palaaville upseereille, sotilaille ja virkailijoille annettiin tarpeelliset laiva- ja junaliput.

Upseerit, apuretkikunnan asioilla kulkevat siviilihenkilöt ja samassa hotellissa sijaitsevain suomalaisten virastojen virkailijat, jotka miltei poikkeuksetta asuivatkin samassa talossa, söivät apuretkikunnan laskuun viikoittain jaetuilla ruokakupongeilla hotelli St. Petersburgin ruokasalissa. Sotilaat taas saivat sekä ruo'an että majapaikan Tallinnan suomalaisesta sotilaskodista.

Luutnantti Nykäsen jälkeen, joka helmikuun alkupäivinä komennettiin Tallinnan suomalaisen sotilassairaalan intendentiksi, toimi etappikomendanttina vääpeli, sittemmin vänrikki Ketonen maaliskuun lopulle ja hänen jälkeensä vääpeli Koskinen. Valitettavaa on, että Etapin henkilökunta ei kokonaisuudessaan vastannut niitä vaatimuksia, joita sille oli asetettava. Muutamia ikäviä tapauksia johtuikin siitä.

Tallinnan Etapilla oli kaiken aikaa verrattain paljon työtä. Varsin raskaita olivat henkilökunnalle, joka työskenteli kahdessa vuorossa läpi vuorokauden, ne päivät, jolloin rintamalta palanneet suomalaiset pataljoonat ennen kotimatkaa oleskelivat Tallinnassa. Järjestystä koetettiin pitää yllä, mutta useinkin se osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi rintamasotilaiden hillittömyyden vuoksi.

Sittenkuin kenraali Wetzerin esikunta lakkautettiin, siirrettiin Tallinnan Etapin ylivalvonta retkikunnan pääintendentille, tohtori Göösille, jolle toimi tuotti suuren työnlisäyksen vaivalloisten tilitysten aikana. Tämä suomalaisten joukkojen rintamalta paluun aika olikin kaikin puolin tukalin. Tohtori Göösin pyydettyä senvuoksi vapautusta »poliisitoimestaan» Päätoimikunta määräsi kansliapäällikkönsä, luutnantti Yrjö Peltosen ottamaan huostaansa suomalaisten vapaajoukkojen etappipäällikön tehtävät.

Tällöin suunniteltiin parastaikaa suomalaisen apuretkikunnan uudistamista, jolloin Etappikin olisi saanut uusia, tärkeitä tehtäviä. Mutta uuden retkikunnan suunnittelut raukesivat. Luutnantti Peltonen käväisi vain Tallinnassa hiukan järjestämässä asioita. Epävarmuus jatkui, kunnes Etappi yhdessä muiden Tallinnassa vielä olevien suomalaisten virastojen kanssa sai käskyn lopettaa toimintansa ja valmistautua lähtemään Helsinkiin toukokuun 24 p:nä.

* * * * *

Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustuksesta Virossa huolehtiva Emissariaatti sijaitsi samassa hotellissa kuin muutkin suomalaiset virastot. Emissaarilla, tohtori Lauri Kettusella oli varsinaisena tehtävänä edustaa Päätoimikuntaa Viron hallituksen, armeijan ylipäällikön, suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön ja muiden viranomaisten luona Virossa. Hän kävi suunnilleen pari kertaa viikossa kenraali Laidonerin luona audienssilla esittäen Päätoimikunnan ja suomalaisten joukkojen toivomuksia. Kun Suomen hallituksella ei tähän aikaan vielä ollut omaa edustajaansa Virossa, vaan se käytti eräissä tapauksissa tiedonantojen ja toivomustensa välittäjänä Viron Avustamisen Päätoimikuntaa, joutui tohtori Kettunen esittämään niitä Viron hallitukselle ja välittämään niihin vastaukset. Hän nautti kaikkien virolaisten viranomaisten puolelta suurta arvonantoa vaikuttaen siten suuriarvoisesti suomalaisen apuretkikunnan ja Viron viranomaisten hyvän suhteen säilymiseen, jota kaikenlaiset pikku seikat välistä yrittivät järkyttää.

Tohtori Kettusen kosketus kenraali Wetzerin esikuntaan ja rintamalla oleviin suomalaisiin rykmentteihin jäi perin vaillinaiseksi, kun niissä Päätoimikunnalla ei ollut minkäänlaista edustusta. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun läheinen yhteys Päätoimikunnan ja rykmenttien välillä olisi voinut estää monen turmiollisen väärinkäsityksen syntymisen ja pitää yllä kotimaan tuoreiden tietojen keskeytymätöntä toimittamista rintamasotilaille ja heidän toivomuksiensa välitöntä esittämistä Päätoimikunnalle ja sen edustajan kautta myöskin Viron viranomaisille. Poistaakseen edes osaksi tätä puutetta tohtori Kettunen suunnitteli erikoisen pienen sotilaslehden perustamista apuretkikuntaa varten ja varsinaisten valistustyöntekijäin lähettämistä kumpaankin rykmenttiin, ikävä kyllä, näitä suunnitelmia, jotka olisivat voineet johtaa hyviin tuloksiin, ei ehditty toteuttaa, ennenkuin voittamaton koti-ikävä teki lopun kummastakin rykmentistä.

Varsinaisen edustajatehtävänsä lisäksi tohtori Kettusella oli toimena tarkastaa suomalaisten puolesta laivakulkua Suomeen ja erityisesti siviilimatkustajia. Yhdessä Tallinnan Etapin siihen määräämän henkilön kera tohtori Kettunen esti »sotasaaliin» kuljettamisen »Väinämöisellä» Suomeen. Tämä tehtävä tuotti huolia ja vastuksia aivan rajattomiin, kun »sotasaaliin» omistajat eivät suinkaan aina olleet suostuvaisia luopumaan siitä ilman muuta. Enimmäkseen koetettiin salakuljettaa vain kaikenlaista rihkamaa ja aivan arvottomia muistoesineitä, jotka nekin otettiin pois. Sattui kuitenkin, että jotkut upseerit yrittivät viedä laivaan hevosen tai jonkin konekiväärin väittäen niitä sotasaaliikseen, jonka kuljetukseen heillä muka oli oikeus. Kaikki arvoesineet, aseet, ampumatarpeet y.m.s., joiden voitiin epäillä olevan Virossa luvattomalla tavalla hankittua, otettiin pois, ja senkin vähän, joka jonkun onnistui saada piilotetuksi tarkastajilta, suomalaiset viranomaiset takavarikoivat Helsingin rannassa.

Tämä melkein pikkumaisuuksiin menevä tarkkuus palaavien rykmenttien ja yksityisten retkeläisten tavaroiden tarkastuksessa kotimaan matkan edellä herätti aikoinaan suurta harmia asianomaisissa, mutta se on kuitenkin koitunut heille itselleen hyväksi. Sen avulla voidaan näet todistaa suomalaisten apuretkeilijöiden kotimaahan kuljettamista suurista ryöstöomaisuuksista kertovat huhut perättömiksi.

Emissariaatti, jossa tohtori Kettunen työskenteli yhden apulaisen kera, jatkoi toimintaansa huhtikuun 4 p:ään, jolloin Viron Avustamisen Päätoimikunta päätti lakkauttaa sen, koska se oli jo silloin menettänyt merkityksensä. Suomen hallitus oli sitäpaitsi lähettänyt Viroon senaattori Kairamon varsinaisena poliittisena edustajanaan, joten siinäkään suhteessa emissaarilla ei enää ollut mitään tehtävää.

* * * * *

Hotelli St. Petersburgissa toimi vielä Suomalaisen Apuretkikunnan Tiedusteluosaston keskuskanslia, jonka päällikkönä vänrikki Sopanen toimi avustajinaan vänrikit Öhman ja Berg sekä eräs konekirjoittajatar.

Tiedusteluosasto, jolla oli kaksi haaraosastoa, toinen, vänrikki Saarisen johtama Narvan rintamalla, toinen, vänrikki Sulo Nykäsen johtama etelärintamalla, oli verrattain hyvin järjestetty. Se lähetti tarkkoja tiedonantoja tilanteesta rintamalla ja sen takana paitsi Viron sotilasjohdolle ja Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikuntaan myöskin Suomeen, jonka viranomaisille oli oman maan turvallisuuden kannalta katsoen tärkeää saada ensiluokkaisia tietoja Viron rintamilta. Se oli siihen aikaan parhaiten järjestetty tiedusteluosasto Virossa.

Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto oli kaikkein suurin näistä kolmesta sekä henkilökunnaltaan että toiminnaltaan. Senvuoksi lyhyt kuvaus sen toiminnasta saakoon tässä sijan.

Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto perustettiin helmikuun 1 p:nä. Sen keskusjohto sijaitsi Tartossa suurimman osan toimintakauttaan talossa N:o 8 Jaakobinkadun varrella. Se jakautui 6 alaosastoon: esikunnan kansliaan, komendanttuuriin, valvontaosastoon, karttaosastoon, sanomalehtiosastoon ja propagandaosastoon.

Sillä oli sitäpaitsi kolme haaratoimistoa Valkin ja Vörun kaupungeissa sekä Ruhjan kauppalassa.

Toiminta-alue käsitti koko eteläisen rintama-alueen Riian lahdesta Pihkovaan saakka ja Peipusjärven rannan Oudovaan asti Näin laajalle alueelle ulottuvaa toimintaa varten tarvittiin tietysti suuri henkilökunta. Niinpä Eteläisen rintama alueen tiedusteluosastolla olikin palveluksessaan 100—140 henkilöä, joista upseereja 14, sotilaita 30, kanslianeitosia puolisentusinaa ja loput siviilihenkilöitä. Tulkkeja oli käytettävänä 5, jotka hallitsivat yhteensä kahdeksaa eri kieltä. Lukuunottamatta vänrikki Nykästä oli Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosaston palveluksessa vain kolme suomalaista, joista yksi adjutanttina.

Paitsi varsinaista tiedustelutoimintaa, jonka avulla hankittiin tietoja sekä Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnalle ja suomalaisen tiedusteluosaston keskuskanslialle Tallinnaan että virolaiselle 2:lle divisioonalle, tiedusteluosasto toimitti eteläisen rintaman alueella kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Useita rintamantakaisia bolshevikien vakoojia ja paikallisia bolshevikijohtajia otettiin kiinni.

Vänrikki Nykäsen johtama tiedusteluosasto antoi kaiken kaikkiaan 105 raporttia bolshevikien rintamasta ja etenkin heidän asemastaan ja toiminnastaan sen takana. Nämä raportit, joista muutamia tärkeimpiä karttaluonnokset valaisivat, olivat usein hyviä. Niinpä sekä kenraali Wetzer että tiedusteluosaston keskuskanslian päällikkö lausuivatkin kiitoksensa Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosaston toiminnasta.

Suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen suurimmaksi osaksi jo lähdettyä Virosta tiedusteluosastot jatkoivat toimintaansa, jotta keskeytystä niiden työssä ei tapahtuisi, jos uusi suomalainen apuretkikunta saataisiin aikaan. Kun sittemmin kysymys uudesta apujoukosta Suomen puolelta raukesi, sai koko tiedusteluosasto rintamalla toimivine haarajaostoineen huhtikuun lopussa käskyn lopettaa työnsä. Likvideerauksen tultua loppuun suoritetuksi myöskin Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto toukokuun 10 p:nä lakkasi toimimasta.

* * * * *

Tässä yhteydessä on syytä kosketella hiukan posti- ja laivayhteyttä kotimaan ja vapaaehtoisten välillä.

Postinkulku oli yleensä koko retkikunnan ajan sangen epäsäännöllistä riippuen vaillinaisesta järjestelystä. Kotimaan sanomalehdet ja kirjeet tulivat asianomaisille vapaaehtoisille vanhentuneina — milloin ne ylipäänsä ollenkaan saapuivat perille. Tämä oli luonnollisesti osaltaan omiaan lisäämään rintamalla olevien joukkojen koti-ikävää.

Virossa oli suomalaisille vapaajoukoille myönnetty oikeus lähettää kirjeensä ja pakettinsa kenttäpostina, varustettuina vain »Kenttäposti» merkinnällä. Mutta vasta sitten, kun Suomenkin postihallitus valtioneuvoston kehoituksesta helmikuussa oli suostunut kuljettamaan tällä merkinnällä saapuneet lähetykset maksutta määräpaikkaansa Suomessa, saivat suomalaiset vapaajoukot Virossa tosiasiallisesti vapaakirjeoikeuden.

Päätoimikunnan Helsingissä sijaitsevan kanslian yhteydessä oli postitoimisto, jonka kautta posti Viroon ja sieltä takaisin kulki. Tallinnassa Suomen sikäläinen konsulaatti aluksi huolehti sekä Suomesta tulevan että sinne menevän postin edelleen toimittamisesta. Kun kuitenkin konsulaatissa tarpeettomasti vitkasteltiin tässä suhteessa, siirrettiin posti kulkemaan Tallinnan Etapin postitoimiston kautta. Sen kuriirit veivät postin Rakvereen, Narvaan. Tarttoon ja Valkiin sekä hakivat sen niistä.

Parhaiten tehtävänsä tasalla lienevät olleet rykmenttien omat postitoimistot, joissa ymmärrettävistä syistä ei vitkasteltu. Tallinnan Etapin postitoimiston toiminta sen sijaan oli etenkin alkuaikoina säännötöntä. Vasta myöhemmin se saatiin tyydyttävään kuntoon.

Laivayhteyttä Helsingin ja Tallinnan välillä välittivät Viron
Avustamisen Päätoimikunnan Viron hallituksen laskuun vuokraamat
Suomen valtion jäänmurtajat »Silatsch» ja »Väinämöinen», jälkimmäinen
myöhemmin yksin.

Suomesta Viroon matkustettaessa komennustodistukset ja matkaliput oli viseerattava Päätoimikunnan kansliassa — joka aluksi sijaitsi nykyisessä Presidentin linnassa, sitten »Heimolan» talossa, sitten talossa N:o 21 Bulevardinkadun varrella ja loppuajan nykyisessä Stenmanin taidesalongissa, Länsi-Heikinkatu 10, siirtyäkseen myöhemmin syksyllä 1919 yhdessä apuretkikunnan intendenttuurin kera Suomenlinnaan — tai Viron konsulaatissa sekä senjälkeen Helsingin kaupungin komendanttihallituksessa. Tallinnasta lähdettäessä Suomeen sikäläinen suomalainen Etappi huolehti Emissariaatin avustamana matkalippujen viseeraamisesta.

9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti.

Sotilaskodin johtajatar, neiti Sandra Laihia kertoo:

Tallinnan suomalainen sotilaskoti ansaitsee mielestäni tulla edes jonkinverran tunnetuksi, onhan se ollut Viron apuretkikunnan jäsenille — ei pelkästään sotilaille — hiukan enemmän kuin tämäntapaiset laitokset tavallisesti ovat.

Tämä pieneksi aiottu, sittemmin olosuhteiden pakosta suureksi muodostunut koti pantiin pystyyn — voi melkein sanoa — käden käänteessä. Eräänä päivänä helmikuun alussa pastori Thure af Björksten, joka paria päivää myöhemmin matkusti rintamalle Pohjan Poikain mukana, ja silloinen Tallinnan etappikomendantti tulivat luokseni kertoen, että he olivat ajatelleet sotilaskodin perustamista Tallinnaan sekä pyysivät minun apuani sen kuntoon panemiseksi. Sanottiin, että se pitäisi saada valmiiksi parissa päivässä, vaikk'ei ollut edes huoneistoa tiedossa puhumattakaan kaikesta muusta, jota sellaiseen laitokseen tarvitaan. Lupasin tehdä parhaani.

Etappi hankki huoneiston, aloitimme puhdistustyöt, puhuimme asiasta tallinnalaisille ystävillemme ja suojelijoillemme, herra ja rouva Slempelille (rouva suomalainen). He innostuivat asiaan, lupasivat avustaa ja saivat tallinnalaisen »Frauenverein» yhdistyksen ja useita yksityisiä henkilöitä asiaa kannattamaan. Tämän yhdistyksen ja yllämainittujen henkilöiden avulla saimme kodin todellakin kahdessa päivässä pystyyn.

Avustajamme hankkivat talouskalut sekä jonkinverran liinavaatteita ja rahalahjojakin, jotta voimme ostaa sen, mitä puuttui. Huonekalut sänkyjä lukuunottamatta saimme lainaksi. Sängyt luovutti meille Viron intendenttuuri, josta saimme myöskin patjat, tyynyt ja peitteet sekä jonkinverran lakanoita.

Siten jouduin johtamaan tätä laitosta, jonka katolla Suomen ristilippu viimeisenä koko Tallinnassa konsulaattiamme lukuunottamatta liehui muistuttamassa virolaisille sitä suurta urotyötä, jonka tämän kodin pojat olivat heidän hyväkseen tehneet.

Koti sijaitsi talossa N:o 21 Pikku Kompassikadun varrella kahdessa eri rakennuksessa käsittäen kaikkiaan parikymmentä pienenpuoleista huonetta. Kodissa olisi ollut paikkoja ainoastaan 50 hengelle, mutta kun rintamalta palaavilla ja sinne menevillä ei, enempää kuin Tallinnaan majoitetuillakaan sotilailla ollut muuta asuinpaikkaa koko kaupungissa, täytyi sinne väliin majoittaa jopa pariinsataankin henkeen. Tavallinen asukasluku oli melkein aina sadan vaiheilla.

Alussa oli ajateltu, että pojat itse hoitaisivat huoneittensa siivouksen y.m. tehtäviä, mutta käytännössä siitä ei tullut mitään, joten heille jäi lopulta vain perunain kuoriminen. Sekin suoritettiin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vastenmielisesti ja vain pelosta, että kuorittujen perunain puutteessa seuraava ateria tulisi olemaan hapankaalikeittoa, sellainen näet oli rangaistus, joka kohtasi sekä »syyllisiä» että »syyttömiä». Muuten tässä ruo'asta puhuttaessa tahdon mainita, että pojat pitivät erittäin suuressa arvossa kokonaisia perunoita ja sian- tai naudanlihakastiketta, joita olikin ruokalistallamme melkein joka päivä.

Kodin henkilökuntaan kuului viisi henkeä, niin, johtajatar, isännöitsijä, keittäjä, siivooja ja hevosmies. Tallinnan Etappi suoritti henkilökunnan palkat.

Pieni kirjastokin oli kodilla. Siitä saamme kiittää joitakuita kustannusliikkeitämme sekä useita yksityisiä henkilöitä, jotka lähettivät kirjoja melko runsaasti. Sanoma- ja aikakauslehtiä saimme suoraan toimituksilta. Runsaasti saimme niinikään lahjoina erilaisia seurapelejä, jotka aina iltaisin olivat ahkerassa käytännössä.

Joka keskiviikkoilta toimeenpantiin yksinkertaisia teeiltoja, joihin tavallisesti kokoutui runsaasti sekä upseereja että sotilaita ja myöskin Tallinnassa olevia retkikuntaan kuuluvia siviilihenkilöitä. Jonkin kerran hallituksemme sikäläinen edustaja ja useat muutkin huomattavat valtiolliset toimihenkilöt kunnioittivat sotilaskotia läsnäolollaan.

Ohjelman hankkiminen tuotti alussa suurta hankaluutta, mutta pelastus tässä suhteessa tuli virolaiselta taholta, sotaministeriöön jättämääni anomukseen saada torvisoittokunta joka keskiviikkoillaksi sotilaskotiimme näet suostuttiin. Nyt meillä oli siis varmasti tiedossa ainakin teetä ja voileipiä sekä sotilasmusiikkia. Lisäksi oli aina vaihdellen viulunsoittoa, soololaulua, lausuntoa, puheita ja esitelmiä y.m.s. Vuorotellen suomalaiset neitoset ja ystäviemme tallinnalaisten rouvien tyttäret huolehtivat tarjoilusta näissä illatsuissa. Menojen korvaamiseksi kannettiin kupillisesta teetä ja voileivästä maksua yksi markka.

Kerran talvella, maaliskuun alkupuolella, järjestettiin tällainen teeilta suurenmoisesti »Estonian» konserttisaliin. Taiteilija Väinö Sola oli tällöin hyväntahtoisesti luvannut uhrautua meille koko illaksi, eikä silloin oma pieni salimme tietystikään voinut tulla kysymykseen.

En saata tässä yhteydessä olla puhumatta pojistamme, varsinkaan, mitä heidän käytökseensä tulee.

Kuten jokainen arvaa, on järjestyksen pito laitoksessa, jonka vakinaiset ja tilapäiset asukkaat kuuluvat vapaajoukkoon, sangen vaikeaa, eikä sitä kaikista ponnistuksista huolimatta voi saada mallikelpoiseksi. Ylipäänsä kodin varsinaiset, s.o. Tallinnan Etappiin kuuluvat, asukkaat käyttäytyivät kaikin puolin kunnollisesti. Mitä taas tilapäisesti matkan varrella sotilaskotiin majoittuneihin tulee, jotka viipyivät muutaman päivän tai viikonverran, niin heidän esiytymisensä jätti paljon toivomisen varaa. Joukossa oli tietysti paljon mallikelpoisesti käyttäytyviä, mutta, ikävä kyllä, toisenlaisiakin oli. Joukkohan oli niin suuri, ja seurakunnan sanotaan olevan sekalaista Yhteistä kaikille oli kuitenkin se, että he olivat urhoollisia poikia.

Olin tekevinäni sen havainnon, että rintamalta palaava joukko oli aina vallattomampi kuin sinne menevä. Tämä huomioni ei kuitenkaan kohdistu suinkaan kaikkiin, oli näet paljon sellaisiakin, jotka rintamalta tullessaan sanoivat: »On niin hauskaa taas päästä kodikkaaseen ympäristöön ja kodin rauhaan.» Todella näki, että he nauttivat siitä. Sellaiset pojat palasivat aina uudelleen, kun vain suinkin rintamalta pääsivät pariksi, kolmeksi päiväksi sotilaskotiin lepäämään.

Erittäin hauskana ilmiönä tahdon vielä mainita, että pojat heti kodin tultuaan huomasivat tuoreet kukat, joita aina oli verrattain runsaasti, ja kiittävin lausein ilmaisivat mielihyväänsä.

Kevään tullen sotilaita alkoi palata rintamalta yhä enemmän. Toiset menivät lomalle, toiset olivat kokonaan vapautuneet. Tätä kotimaahan siirtymistä kesti koko kevään, kunnes sitten kesän alussa suomalaisten koko toiminta loppui, ja mekin saimme hajoittaa kotimme, jota parhaimpamme mukaan olimme koettaneet pitää hyödyllisenä ja tarkoitustaan vastaavana.

10. Oikeudenhoito.

Suomen vapaaehtoisten joukkojen sotatuomariksi nimitetty varatuomari K.H. Majantie kertoo oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa seuraavaan tapaan:

Kun Suomen vapaaehtoiset joukot lähtivät taistelemaan Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta kaiken yhteiskuntajärjestyksen vihollisia vastaan, oli luonnollisesti huolehdittava siitäkin, että joukkojen keskuudessa lain kunnioitus pysyisi vireillä, ja että mikäli oikeudenloukkauksia sattuisi, syylliset saisivat laillisen rangaistuksen.

Ei ollut kuitenkaan helposti ratkaistavissa kysymys, miten oikeudenhoito apuretkikunnan keskuudessa oli järjestettävä, koska asiaa arvosteltaessa yksistään lainopilliselta kannalta oli selvää, että Suomen laki ja oikeudenkäyntijärjestys ei voinut ilman muuta olla voimassa vieraalla maalla taistelevien vapaaehtoisten joukkojen keskuudessa. Toiselta puolen taas ei saattanut tulla kysymykseenkään, että joku retkikunnan osanottaja joutuisi rikoksesta tuomituksi Venäjän lakien ja venäläisen oikeusjärjestyksen mukaan, jotka olivat Virossa voimassa. Sen takia tehtiin retkikuntalaisten allekirjoittamiin välikirjoihin myöhemmin heidän suostumuksellaan sellainen lisäys, että he Virossa olonsa aikana olivat Suomen lakien alaisia. Viron hallituksella, joka oli pyytänyt suomalaisten avustusta, ei puolestaan ollut mitään muistutettavaa tällaista järjestelyä vastaan.

Retkikuntaa kiireen kaupalla koottaessa ja Viroon lähetettäessä ei kohta alussa oltu tilaisuudessa huolehtimaan oikeudenhoidosta sen keskuudessa. Vasta kun kenraali Wetzer oli määrätty suomalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi, ryhdyttiin tammikuun lopulla järjestämään sotaoikeutta hänen esikuntansa yhteyteen. Viron Avustamisen Päätoimikunta nimitti varatuomari K.H. Majantien retkikunnan sotatuomariksi. Kenraali Wetzer puolestaan valtuutti niinikään hänet siihen toimeen ja määräsi sotaoikeuden puheenjohtajaksi eversti Lindbergin esikunnastaan ja muiksi jäseniksi kapteeni Brandersin Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja luutnantit Jokioisen ja Parviaisen Pohjan Poikain rykmentistä sekä yleiseksi syyttäjäksi luutnantti Sundmanin esikunnastaan.

Sotaoikeuden kokouduttua ensi kerran helmikuun 6 p:nä puheenjohtaja, eversti Lindberg asetti sotatuomarin vastattavaksi kysymyksen, katsoiko hän, että sotaoikeuden kokoonpano oli Suomen lain mukaan laillinen ja, ellei niin olisi, minkälaisen pätevyyden hän katsoi oikeudella olevan, sekä voidaanko hänen mielestään sotaoikeudessa noudattaa Suomen lakia.

Kysymyksen johdosta sotatuomari lausui seuraavaan tapaan:

Sotilas, aseellinen tai aseeton, joka on Suomen vakinaiseen sotaväkeen otettu, on, heinäkuun 16 p:nä 1886 annetun Rikoslain Suomen sotaväkeä varten mukaan, mainitun lain alainen sotilasrikoksista, joita hän tekee siitä päivästä alkaen, jona hän on vakinaiseen palvelukseen astunut. Jokaisessa erillisessä pataljoonassa tulee olla sotaoikeus, johon joukon päällikkö valitsee puheenjohtajan ja sotilasjäsenet, kun taas senaatin oikeusosasto asettaa sotatuomarin. Jos sotaoikeus on asetettava sellaisessa osastossa, jossa ei ole sotatuomaria, saa päällikkö määrätä jonkun tuomarinvirkaan pätevän henkilön sotatuomariksi.

Rikoslakimme määrää, että Suomen alamainen tuomitaan suomalaisten lakien mukaan rikoksista, joita hän on tehnyt Suomessa tai sen ulkopuolella, jos rikos on tehty Suomen kansalaista vastaan ja hänet sittemmin tavataan kotimaassa.

Kuten tiettyä, eivät joukot, joiden sotaoikeutena tämän oikeuden on toimittava, kuulu Suomen vakinaiseen sotaväkeen. Siinä suhteessa puuttuu siis edellytys tämän oikeuden laillisuudelle ankarammassa merkityksessä. Mutta tässä maassa ovat voimassa vihollisemme laki ja oikeusjärjestys, eikä voi tulla kysymykseenkään, että suomalaisten joukkojen keskuudessa niitä noudatettaisiin. Retkikunnan kunkin osanottajan kanssa tehtyyn välikirjaan on myös nimenomaan lisätty, että hän on Suomen sotalakien alainen, niinkauankuin hän kuuluu retkikuntaan ja oleskelee Virossa. Tämän sopimuksen nojalla ja eräänlaisen pakkotilan vallitessa voidaan katsoa, että sotaoikeus on oikeutettu huolehtimaan oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa Suomen lakia noudattamalla.

Monenlaiset vaikeudet, lisäsi sotatuomari, tulevat kuitenkin kohtaamaan sotaoikeuden toimintaa, etenkin tuomioiden täytäntöönpanossa, sillä sitä ei voida tehdä kotimaassa, joten esim. vankeusrangaistukset on kärsittävä Virossa. Tuntien, miten paljon huonommat vankilat ovat Virossa kuin Suomessa, joten oleskelu virolaisissa on suhteellisesti raskaampaa, sotatuomari oli sitä mieltä, että vankeusrangaistukset oli määrättävä lyhyemmiksi kuin mitä samasta rikoksesta tuomittaisiin Suomessa.

Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.

Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.

Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin paitsi, että luutnantti Jokioisen tilalle oli määrätty luutnantti Kalervo Pohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi vänrikki Kettunen.

Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä koskevaa juttua.

Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. Kenraali Wetzerin esikunta hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.

Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan. Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen, olivat sangen tavallisia.

Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä rikoksen tekoon.

Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa. Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute, samaten astioista.

Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa, eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6—7 suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.

Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.

Se tunnustus on annettava Viron viranomaisille, että he kyllä koettivat puolestaan parantaa olosuhteita suomalaisille vankiloissa, varsinkin senjälkeen, kun asiassa oli käännytty oikeusministerin puoleen, mutta vaikeudet olivat monessa suhteessa voittamattomat maassa vallitsevan sotatilan ja vankilain puutteen takia.

Kun suomalaiset joukot palasivat kotimaahan, jäi Viron vankiloihin vielä muutamia osaksi Viron armeijan palveluksessa olleita, osaksi suomalaisiin joukkoihin kuuluneita sotilaita, jotka Viron viranomaiset olivat pidättäneet pienempien rikosten tai hairahdusten tähden Näytti mahdottomalta jättää näitä virumaan vieraan maan vankiloihin odottamaan kunnes viranomaiset mahdollisesti ottaisivat heidän asiansa käsiteltäväkseen. Kenraali Wetzer määräsi senvuoksi vapaaehtoisten joukkojen entisen sotatuomarin toimimaan vangittujen vapauttamiseksi, ja hänen onnistuikin saada kotimaahan lähetetyiksi ne suomalaiset, joiden tiedettiin olevan pidätettyinä.

Sotatuomari sai tässä toimessaan nauttia suurta avuliaisuutta viranomaisten puolelta. Vangitut toimitettiin heti pyydettäessä hänen kuulusteltavikseen, eikä viranomaisilla ollut mitään muistuttamista pidätettyjen vapauttamista vastaan, milloin sotatuomari oli sitä mieltä, että heidän voitiin katsoa sovittaneen tekonsa, kun he olivat olleet jo jonkin aikaa pidätettyinä.

On mielihyvällä Viron viranomaisten kiitokseksi mainittava, että suhde heidän ja vapaaehtoisten joukkojen sotaoikeuden välillä oli mitä parhain. Jo se seikka sinänsä, että maassa löytyi Viron valtiosta riippumaton oikeudenhoito, olisi saattanut synnyttää erimielisyyttä ja hankauksia. Mutta mitään sellaista ei sattunut.

Vapaaehtoisten joukkojen sotatuomarin palattua kotimaahan Suomen hallituksen edustaja Virossa, senaattori Kairamo otti valvoakseen virolaisissa vankiloissa edelleen pidätettyinä olevien suomalaisten etuja.

11. Sairashoito.

Sairaalaolojen järjestäminen Virossa toimivia suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja varten tuotti etenkin alussa suuria hankaluuksia, ja kauan kesti, ennenkuin ne saatiin edes tyydyttävään kuntoon.

Edellä on kerrottu, miten Suomen naiset omasta aloitteestaan päättivät auttaa veljeskansan hätää toimittamalla sen rintamajoukoille sidetarpeita ja suunnitellen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viroon. Kun sitten suomalainen apuretkikunta Viroa varten perustettiin, on luonnollista, että side- y.m. sairashoitotarpeiden valmistus ja lähetys Suomesta käsin suunnattiin tyydyttämään suomalaisten joukkojen tarpeita. Juuri haavoittuneiden ja sairaiden vapaaehtoisten tuskien lieventämisessä Suomen naiset suorittivat suurtyönsä Viron retken hyväksi.

Sairashoito oli Virossa vielä tähän aikaan kovin takapajulla. Huutava puute vallitsi rintama-ambulansseista ja sidetarpeista. Niinpä ensimmäiset suomalaiset haavoittuneet saivat itse sitoa haavansa nenäliinoillaan. Haavoittuneiden kärsimyksiä lisäsi vielä sekin seikka, että suomalais-virolaisten joukkojen nopeasti edetessä yhteys Tallinnan kanssa, jonne kaikki vähänkin pahemmin haavoittuneet oli kuljetettava saamaan lääkärinapua, kävi vaikeaksi ja epävarmaksi. Sama vaikeus oli myöhemminkin haittaamassa haavoittuneiden hoitoa. Pitkät matkat rintamalta lähimmälle rautatienasemalle huonoissa ajopeleissä tuottivat etenkin pahasti haavoittuneille suuria kärsimyksiä. Kuitenkin vain aniharvoin huolimatta vaikeista taipaleista talvipakkasessa kuultiin jonkun suomalaisen valittavan tuskiaan. Oli kuin vapaaehtoiset olisivat tehneet keskenään äänettömän sopimuksen kestää kaikki tuskansa päästämättä valituksen sanaa huuliltaan. Hammasta purren ja kärsimyksiään joskus hiljaisella kirouksella lieventäen haavoittuneet makasivat paareilla tai sellaisten puutteessa tikapuilla, sitten täyteen sullotussa reessä tai kurjilla vankkureilla ja lopuksi perin hitaasti eteenpäin matavan junan epämukavissa ja usein kylmissä saniteettivaunuissa. Monet haavoittuneista heittivät henkensä sairaalaan kuljetettaessa — silloinkin valittelematta.

Syy kaikkeen tähän kurjuuteen ei tietysti ollut se, että virolaisilta olisi puuttunut hyvää tahtoa. Tavaton puute vallitsi kaikista tarveaineista. Vapaussota oli vastikään mitä vaikeimmissa olosuhteissa aloitettu. Kaikkea puuttui: sairashoitohenkilökuntaa, siteitä, lääkkeitä, instrumentteja j.n.e. Ne, joita oli, jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin puhtauteen nähden, johon suomalaiset olivat tottuneet kotimaan yksinkertaisimmissakin sairaaloissa. Virolaisista sideaineista kerrotaan tapauksia, jolloin niitä käytettäessä tavallinen haava alkoi märkiä, joten oli syytä epäillä niidenkin puhtautta. Niinpä suomalaisen hoidon hankkiminen suomalaisille haavoittuneille ja sairaille Viroon kävi erittäin toivottavaksi.

Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää. Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada. Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti. Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta, 2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.

Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.

Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.

Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalosta
Tallinnan varaston hoitajatar, neiti Sandra Laihia mainitsee:

»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään, voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»

Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan, ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta, mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi. Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa olevaa huoneistoa.

Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Winter saattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa ja lähellä rautatienasemaa.

Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit, sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.

Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtori A. Troupp ja loppuviikkoina tohtori af Heurlin sekä ylihoitajattarena neiti Edit Koistinen, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat.

Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali, johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone, ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa, keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa. Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.

Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa oli yllin kyllin työtä.

Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta. Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan. Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m. vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa heille.

Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.

Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja sairastavista.

Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.

Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.

Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.

Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan henkilökunnan keskinäisiä suhteita.

Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.

Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti Emil Helle on pannut muistiin. Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.

Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa. Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.

— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!

Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä, jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin »eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone sentään ole mikään rintama. – – –

Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret. Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää, kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtori von Hesse tuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni. Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. – – –

Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja. Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta potilaskin löysi virkistystä.

Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten »saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.

Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi. Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut vaikeroida.

Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta haavoittunutta ja sairasta.

Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat, ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden eläkeanomukset Viron valtiolle.

Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös mainituksi. Sen toiminnasta neiti Karin Hannula kertoo seuraavaa:

»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin, johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita. Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti aloittaa työmme.

»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa, etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia, jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja levottomia.

»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle liittyäkseen eversti Ekströmin joukkoihin. Ja jälleen viikon perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin sijaitsi. Eversti Kalm oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se lopuksi tapahtui.

»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä. Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista. Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua. Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan. Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.

»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista, milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille. Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri ohjasivat työtämme.

»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa. Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia, ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.

»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui. Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa, että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.

»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!

»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»

12. Retkikunnan viimeinen vaihe.

Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä joulukuun 23 p:nä 1918 tehdyn sopimuksen 2:sen kohdan mukaan suomalaiset joukot olivat velvolliset pysymään Virossa, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista». Kun siis Viron armeijan ylipäällikkö helmikuun 24 p:nä 1919 Viron itsenäisyyden vuosipäivän johdosta toimeenpantujen juhlallisuuksien aikana ilmoitti virallisesti, että Viron alue oli jo silloin kokonaan puhdistettu bolshevikeista, niin oli katsottava suomalaisten vapaajoukkojen omasta puolestaan täyttäneen sopimuksen ehdot.

Juhlallisuuksissa läsnä ollut Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori kääntyi siitä syystä vielä samana päivänä kenraali Laidonerin ja pääministeri Pätsin puoleen ilmoittaen, että jos virolaiset tahtoivat edelleen pitää suomalaisia joukkoja turvanaan Virossa, oli sekä Viron hallituksen ja Päätoimikunnan että Päätoimikunnan ja sen joukkoihin kuuluvien upseerien ja sotilaiden välillä tehtävä uudet sopimukset, koska suomalaisten puolelta kaikki aikaisemman sopimuksen ehdot oli jo täytetty. Molemmat puhutellut selittivät Viron yhä edelleen ehdottomasti tarvitsevan suomalaisia joukkoja avustamaan Viron armeijaa maan rajoille keskitettyjen venäläisten bolshevikijoukkojen hyökkäysten torjumiseksi ja lupasivat ottaa kysymyksen käsiteltäväksi hallituksen istunnossa.

Mutta kaikesta huolimatta Viron hallituksen kannasta ei tehty ilmoitusta Päätoimikunnalle. Osaksi lienee tähän vitkasteluun vaikuttanut se, että Viron perustavan kokouksen vaalit olivat edessä ja saattoivat aikaansaada suunnanmuutoksen maan politiikassa. Ainakin tätä on virolaiselta taholta väitetty varsinaiseksi syyksi. Tähän voidaan kuitenkin hyvällä syyllä huomauttaa, että vaikkapa perustavan kokouksen vaalien saatettiinkin otaksua kukistavan vanhan hallituksen, niin uudenkin hallituksen, mikäli se ei ollut oleva bolshevistinen. olisi täytynyt tunnustaa edeltäjänsä toimineen maan etuja silmällä pitäen pidättäessään suomalaiset joukot Virossa, jonka sotilaallinen ja sisäinen tilanne ei tällöin, helmikuun lopulla, vielä ollut suinkaan kehuttava.

Viron omassa sotaväessä oli maaliskuun 10 p:nä tosin jo yli kaksikymmentätuhatta miestä, joista n. 1.000 baltilaista ja 2.000 venäläistä. Asestuksena heillä oli m.m. 170 kevyttä konekivääriä, 240 konekivääriä ja 90 erisuuruista tykkiä. Samaan aikaan nousi suomalaisten vapaajoukkojen yhteinen lukumäärä vähän yli 2.000. Mutta siitä huolimatta suomalaisten merkitys ei suinkaan ollut niin pieni kuin vahvuusilmoituksia vertaamalla voisi päätellä. Sekä virolainen ja baltilainen siviiliväestö että rintamalla olevat joukot luottivat vielä tällöin enemmän harvalukuisiin suomalaisiin kuin omiin voimiinsa. Siitä on yllin kyllin esimerkkejä. Sitäpaitsi on huomattava, että bolshevikit tunsivat paljon suurempaa pelkoa pieniäkin suomalaisjoukkoja kuin virolaisia rykmenttejä kohtaan. Tieto suomalaisten läsnäolosta aikaansai bolshevikeissa haluttomuutta hyökkäykseen.

Varsin yleisesti oltiin Suomessa sitä mieltä, että Viron hallituspiirit sopimuksen uudistuskysymyksessä eivät menetelleet oikein niitä suomalaisia nuorukaisia ja miehiä kohtaan, jotka olivat saapuneet heidän vapauttaan ja maataan varjelemaan oman henkensä uhalla. Samalla virolaisten menettely saattoi heidän avustamisestaan huolehtivan suomalaisen toimikunnan ikävään asemaan, siihen näet kaikki moitteet vapaaehtoisten puolelta luonnollisesti kohdistuivat.

Mahdollisesti virolaiset laskivat — ja aivan oikein — voivansa vastausta mahdollisimman kauan viivyttämällä pidättää suomalaisia joukkoja Virossa vielä niin kauan, että heidän oma armeijansa ehdittäisiin saattaa kykeneväksi puolustamaan maan rajoja ja yhteiskuntajärjestystä ilman, että heidän tarvitsi myöntää Viron Avustamisen Päätoimikunnalle ja suomalaisille sotilaille uudesta sopimuksesta koituvia etuja. Pelättiin ehkä uusien sopimuksien teolla jouduttavan liian suureen riippuvaisuuteen Suomesta. Ainakin on varsin laajoissa piireissä saatu tämä vaikutelma Viron hallituspiirien menettelystä.

Suomalaiset joukot, joilla ei ollut tietoa Päätoimikunnan ja Viron hallituksen neuvotteluista, ymmärsivät silti omasta puolestaan jo täyttäneensä sopimuksen ehdot ja niiden edelleen Virossa pidättämisen olevan sopimuksen rikkomista. Tästä, kuten muistakin välikirjan lupauksien laiminlyönneistä, esim. palkkarahojen laadusta, vapaaehtoiset luonnollisesti syyttivät Päätoimikuntaa olematta selvillä siitä, että se puolestaan teki kaikkensa saadakseen Viron hallituksen tarkoin noudattamaan sopimuksen kaikkia kohtia.

Vapaaehtoisten palkat Viron hallitus oli luvannut maksaa Suomen rahassa. Mutta siitä huolimatta ne useimmiten suoritettiin Viron markoissa, jotka, vaikka pakkokurssin mukaan olivatkin samanarvoisia Suomen rahan kanssa, todellisuudessa olivat paljon huonompaa valuuttaa. Tämäkin kysymys, jota Viron valtio ei kireissä raha-asioissa ollen voinut tyydyttävästi järjestää huolimatta kaikista Päätoimikunnan vaatimuksista — Virossa palkat maksettiin Viron rahassa, jonka vasta Suomessa sai vaihtaa Suomen markoiksi, mikäli sitä palaavilla vapaaehtoisilla enää oli jäljellä — oli omiaan herättämään tyytymättömyyttä vapaajoukoissa. Näiden kahden sopimuksen rikkomisen aiheuttama tyytymättömyys yhdessä muiden seikkojen kanssa oli lähimpänä syynä suomalaisen apuretkikunnan hajautumiseen.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko palasi Päätoimikunnan suostumuksella kotimaahan maaliskuun 22 p:nä. Tarkoitus oli laskea se vain lomalle, jonka jälkeen sen piti uudestaan muodostettuna lähteä jälleen Viroon. Siitä ei kuitenkaan loppujen lopuksi tullut mitään. Pohjan Pojat riensivät vielä kerran tuleen pelastaen maaliskuun loppupuolella käydyillä, pitkillä ja kiivailla taisteluilla uhkaavaksi käyneen aseman Petserin rintamalla, jossa he suorittivat kolmannen suuren voimannäytteensä. Mutta halu päästä palaamaan kotimaahan kasvoi kasvamistaan senkin keskuudessa.

Samaan aikaan Päätoimikunta turhaan koetti saada selvyyttä kysymykseen, halusivatko virolaiset edelleen pitää suomalaisia vapaaehtoisia Virossa vai eivät. Ennen Pohjan Poikain paluuta Päätoimikunta maaliskuun lopulla laati omasta puolestaan luonnoksen uudeksi sopimukseksi Päätoimikunnan ja Viron hallituksen välillä. Mutta tämän sopimusluonnoksenkaan johdosta Viron hallitus ei antanut vastaustaan. Päätoimikunta olisi asiain kehityttyä tälle kannalle mieluiten kutsunut kotiin suomalaiset joukot, jotka olivat jo täyttäneet tehtävänsä. Kun kuitenkaan Viron asema ei vielä ollut luja, ja kun Viron hallituksen vastausta odotettiin päivästä päivään, ryhdyttiin Päätoimikunnan ja sotilaiden välillä tehtävän välikirjan luonnosta valmistelemaan. Vakava ristiriita syntyi tässä kohden kuitenkin Päätoimikunnan ja eversti Kalmin välillä. Edellinen tahtoi pysyttäväksi aikaisemman toiminnan puitteissa, koska Suomen hallituspiireissä suhtauduttiin kielteisesti laajennettuun ulkopoliittiseen esiytymiseen. Tohtori Louhivuori kirjoitti tästä pääministeri Pätsille maaliskuun 24 p:nä m.m.:

»– – – Yhtäpitävä vastaus on kuitenkin se, mitä jo epäilin asiaa esittäessäni ja mistä myöskin kenraali Laidonerille mainitsin, että me Suomessa emme ole yritykseen valmiit sotilaallisesti emmekä poliittisesti. Sotilaallisesti sellainen yritys on erittäin hyvin valmistettava, jotta se tulisi todella perille viedyksi. Sitä myöskin kenraali Laidoner alleviivasi. Poliittisesti se ei voi tapahtua ilman ententen suostumusta. Kantaansa Venäjän kysymykseen ei entente ole määrännyt, ja niinkauvankuin se ei ole tapahtunut, ei entente salli enempää Viron kuin Suomenkaan tähän yritykseen ryhtyä.

»Syynä, miksi olen ottanut vapauden mainita ylläolevasta Herra Pääministerille, on se seikka, että eversti Kalm, joka komentaa nykyään Virossa olevaa ainoaa suomalaista rykmenttiä, on sitä mieltä, että kaikesta huolimatta olisi Pietariin rynnättävä, Pohjan Pojat Virosta käsin ja pari vapaaehtoista joukkuetta Suomesta käsin. Asianlaita on näet se, että nyttemmin se ehto, jolla suomalaiset vapaaehtoiset tuotiin Viroon, on täytetty, kun Viro on puhdistettu bolshevikeista. Niin ollen suomalaiset vapaaehtoiset katsovat itsellään olevan oikeuden palata kotiin, ellei heidän kanssaan tehdä uutta sopimusta, minkä he voivat hyväksyä. Huomattava osa vapaaehtoisista on sellaista väkeä, ettei niistä ole juuri puolustusjoukoiksi, varsinkin, jos on oltava paikallaan, mutta täytyy heillä olla tehtävänään hyökkäyksiä, jolloin he ovat mitä parasta sotilasainesta. Niin ollen eversti Kalm katsoo, että hyökkäys Pietariin voisi pitää koossa hänen rykmenttinsä, mutta muuhun tehtävään se nykyisessä kokoonpanossaan tuskin ajan mittaan kelpaisi.

»Viron Avustamisen Päätoimikunta puolestaan katsoo, ettei se voi poiketa Suomen hallituksen kannasta, mitä tulee niihin poliittisiin päämääriin, joita suomalaisten vapaaehtoisten on suoritettava Virossa. Sillä niinpiankuin hallitus asettuu vastustamaan Päätoimikunnan toimintaa, täytyy sen loppua ja on Päätoimikunta pakotettu kutsumaan vapaajoukot pois Virosta.»

Jos Viro toivoisi edelleen suomalaista apua, oli Päätoimikunnan mielestä suomalaiset rykmentit täydennettävä uusien sopimusten perusteella, mutta ainoastaan käytettäviksi Viron puolustukseen. Se käy selville seuraavasta kohdasta Päätoimikunnan ehdotusta:

»Jos sotilaallinen tilanne Viron rajojen suojelemiseksi vaatii, olen velvollinen myöskin hyökkäämään Viron rajojen ulkopuolelle (ollen minulla oikeus ulottaa hyökkäys enintään 40 kilometriä Viron hallituksen määräämän Viron valtion rajan ulkopuolelle».)

Eversti Kalm, joka arvosteli erittäin ankarasti tätä Päätoimikunnan välikirjaehdotuksen kohtaa sotilaalliselta kannalta, suunnitteli laajennettua avustustyötä. Hänen välikirjasuunnitelmansa alkaakin sanoilla: »Minä allekirjoittanut sitoudun täten palvelemaan Inkerin Vapaajoukkoihin kuuluvassa Pohjan Poikain rykmentissä Inkerin maan vapauttamiseksi bolshevikien vallasta seuraavilla ehdoilla: — — —.»

Viron hallituksen vastauksen viipyessä uuden sopimuksen teosta tilanne kävi yhä sekavammaksi. Eversti Kalm tarjosi ilman Päätoimikunnan valtuuksia omaa sopimustaan rykmenttinsä upseerien ja sotilaiden allekirjoitettavaksi. Mutta vain pieni osa Pohjan Pojista taipui siihen. 1:nen ja 2:nen pataljoona palasivat molemmat lyhyen väliajan jälkeen melkein kokonaisuudessaan kotimaahan. Vain joukko upseereja ja osa tykistöä suostui jäämään uusilla ehdoilla eversti Kalmin palvelukseen. Saatuaan tiedon tästä kaikesta Päätoimikunta kokouksessaan huhtikuun 7 p:nä päätti vapauttaa eversti Kalmin Pohjan Poikain rykmentin päällikkyydestä.

Vihdoin huhtikuun 12 p:nä Viron sotilasedustaja Helsingissä ilmoitti tohtori Louhivuorelle, ettei Viron hallitus voinut antaa vastaustaan Päätoimikunnan ehdotukseen uusien sopimusten teosta, ennenkuin perustava kokous kokoutuisi ja asettaisi uuden hallituksen.

Tämän johdosta tohtori Louhivuori noudattaen Päätoimikunnan päätöstä ilmoitti sähköteitse huhtikuun 12 p:nä Viron hallitukselle ja kenraali Laidonerille Päätoimikunnan päättäneen hajoittaa suomalaiset vapaajoukot Virossa. Eversti Kalmin Pohjan Poikain rykmenttiin kuuluneiden upseerien ja muiden henkilöiden kanssa tekemien sopimusten ilmoitettiin olevan mitättömiä, koska Päätoimikunta ei ollut valtuuttanut häntä siihen. Samaan aikaan Päätoimikunta valtuutti kansliapäällikkönsä, luutnantti Peltosen, ryhtymään kaikkiin toimenpiteihin Pohjan Poikain rykmentin kotiin kutsumiseksi ja sen omaisuuden luovuttamiseksi Päätoimikunnan haltuun.

Varsinaisesti tästä hetkestä alkaen erittäin valitettava riita Päätoimikunnan ja eversti Kalmin välillä alkoi. Erimielisyyksiä oli tosin jo aikaisemminkin ollut, mutta vasta nyt ne pääsivät julkisuuteen. Sivullisesta tämä riita tuntuu kuitenkin perussyiltään hämärältä. Kaikista tiedoista päättäen Päätoimikunta ja eversti Kalm periaatteessa ajoivat samanlaista politiikkaa. Toiminta-ajasta ja -tavoista kylläkin oli havaittavissa erimielisyyksiä. Epäilemättä on tämän ristiriidan kärjistymistä pidettävä osittain myös sen puutteen syynä, ettei Päätoimikunnalla ollut alusta pitäen ketään suoranaista edustajaa eversti Kalmin luona ylläpitämässä hänen ja Päätoimikunnan välillä luottamuksellista suhdetta. Niinkauankuin suomalainen ylipäällikkö oli olemassa, ei Päätoimikunta kuitenkaan ollut voinut hänen ohitseen sellaista henkilöä asettaa.

Eversti Kalmin mielestä, kuten hän sanomalehtimiehille Helsingissä toukokuun alussa käydessään lausui, Viron avustaminen sille asteelle pysähtyneenä oli jäänyt keskeneräiseksi. Hän arveli, että suomalaisille joukoille olisi kuulunut sama tehtävä Virossa kuin saksalaisilla oli ollut Suomen armeijaa luotaessa, siis maan turvallisuuden tukeminen ja Viron armeijan opettaminen. Myöskin hän mainitsi sen kautta haluavansa saada suomalaisen vaikutuksen Virossa pysyväiseksi. Tästä syystä hän oli pitänyt koolla Virossa pienen joukon aikoen sen ympärille luoda yksityisesti kootuilla varoilla suomalaisen vapaajoukon.

Tässä suhteessa Päätoimikunnan ja eversti Kalmin toiveet kävivät siis samaan suuntaan. Päätoimikuntakin puolestaan oli taipuvainen lähettämään uusia vapaajoukkoja Viroon maan turvallisuuden suojaksi. Mutta kun Viron hallitus ei voinut tai ei tahtonut tehdä uutta sopimusta, niin Päätoimikunta katsoi, että kaikki suomalaiset joukot oli saatava pois Virosta, eihän voitu jatkaa avustustoimintaa vastoin Viron hallituksen tahtoa. Yksityisiä, hajanaisia vapaaehtoisia suomalaisjoukkoja, joilla ei olisi mitään Viron hallitusta velvoittavaa ja Suomen hallituksen ja eduskunnan tukeen nojautuvaa edustusta, katsottiin retkeläisille itselleen turmiollisiksi ja Suomen asialle pikemmin vahingollisiksi kuin hyödyllisiksi. Olihan jo edellisen retkikunnan aikana nähty, miten vaikeaa Päätoimikunnankin arvovallastaan huolimatta oli ollut saada tehdyn sopimuksen ehtoja seuratuiksi. Kuitenkin Päätoimikunta päätti jatkaa uuden retkikunnan suunnittelua ja valmistelua siltä varalta, että Viron hallitus jälleen anoisi Suomesta apua ulkonaisten tai sisäisten suhteiden mahdollisesti muuttuessa virolaisille epäedullisiksi.

Huomiota herättää näin ollen se, että vaikka Viron hallitus ei siis suostunut Päätoimikunnan esityksiin suomalaisavun jatkamisen ehdoista ja kenraali Laidonerin ilmoituksen mukaan Viron armeijaan otettaisiin suomalaisia vain Päätoimikunnan suostumuksella, sai eversti Kalm pyrkiessään perustamaan oman joukkonsa tukea Viron viranomaisilta. Vieläpä kenraali Laidoner sivuuttaen apuretkikunnan pääintendentin antoi eversti Kalmille käytettäväksi hänen rykmenttiään varten 100.000 markkaa. Tosin virolaisten puolelta ilmoitettiin tämän kaiken johtuvan siitä, ettei voitu ajaa maasta pois niitä, jotka olivat tehneet Viron hyväksi niin paljon kuin Pohjan Pojat. Kuitenkin voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että miksi virolaiset eivät voineet luovuttaa Pohjan Poikiakin pois, kun he kerran sopimuksen uudistuskysymyksessä katsoivat voivansa suhtautua Päätoimikuntaan ylläkerrotulla tavalla.

Kuten jo mainittiin, Päätoimikunta mahdollisen tarpeen varalta teki edelleen suunnitelmia uutta apuretkikuntaa varten, jota ulkoasiaimme johto oli pitänyt suotavana, sittenkuin Viron hallituksen edustajat olivat huhtikuun puolivälissä virallisesti anoneet sitä. Kuitenkin Päätoimikunta katsoi tarpeelliseksi saada retkikunnalle entistä varmemman takuun, nim. Suomen hallituksen, joka asettuisi tukemaan retkeä taloudellisestikin. Suomen hallitus oli suostuvainen tähän.

Niinpä huhtikuun 19 p:nä oli neuvottelu, johon ottivat osaa pääministeri Ingman, rahaministeri Castrén, ulkoasiainministeri Enckell, senaattori Kairamo, tohtorit Louhivuori, Ivalo ja Holma, pankinjohtaja Honkajuuri sekä ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Idman ja osastopäällikkö vapaaherra Wrede. Kokous asettui sille kannalle, että Viroa oli edelleen autettava sotilaallisesti. Retkikuntaa johtaisi edelleen Päätoimikunta, jonka kokouksissa sota- ja ulkoasiainministeriön edustajilla olisi puhevalta. Apujoukko käsittäisi yhden 3-pataljoonaisen rykmentin, jolla olisi Suomessa 1.000-miehinen reservi. Lisäksi Suomen ja Viron laivastot olisivat yhteisesti käytettävissä. Tämän ehdotuksen taakse Suomen hallitus asettuisi hoitaen siten tosiasiallisesti koko asian, hankkien siihen tarpeelliset varat ja huolehtien retkikunnan sotilaallisesta kunnosta.

Samaan aikaan tapahtui Päätoimikunnan keskuudessa sen kokoonpanoon nähden eräitä muutoksia, joista tärkein oli se, että tohtori Louhivuori luopui puheenjohtajan toimesta ja Päätoimikunnan jäsenyydestä huhtikuun 29 p:nä. Tohtori Holma valittiin hänen tilalleen, mutta hänen seuraavassa heinäkuussa lopullisesti kieltäydyttyä ottamasta vastaan puheenjohtajan tointa joutui Päätoimikunnan siihenastinen varapuheenjohtaja, tohtori Ivalo, hoitamaan puheenjohtajan tehtäviä.

Silloista tilannetta Suomen ja Viron välillä tohtori Louhivuori eräässä selonteossa huhtikuun 22 p:ltä kuvaa seuraavasti:

»Mainittakoon vielä, että mieliala Virossa on tällä kertaa Suomelle erittäin epäedullinen. Virolaiset itse väittävät sen johtuvan pääasiallisesti siitä, että osa suomalaisia joukkoja käyttäytyi viime aikoina sopimattomasti ryöväten ja juopotellen. Kun kuitenkin näihin ikävyyksiin otti osaa vain pieni osa miehistä, on kohtuutonta syyttää suomalaisia joukkoja siitä, semminkin, kun virolaiset, viivyttämällä vastausta uusiin esityksiimme, suoranaisesti aiheuttivat joukoissa tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Edelleen väitetään, että suomalaiset liikemiehet ovat koettaneet rikastua käyttämällä Viron valuuttapulaa hyväkseen ja tarjoamalla liian alhaisia hintoja, jos suomalaisia liikemiehiä tässä tarkoituksessa on päässyt Viroon matkustamaan, on se virolaisten syy. Päätoimikunta on nimenomaan juuri tällaista välttääkseen kieltänyt matkaluvan suomalaisilta liikemiehiltä, mutta virolaiset ovat antaneet sen niille samoille, joilta me olemme kieltäneet.

»Pääsyynä on, ja sitä eivät Viron lähettiläs ja Viron sotaministerin edustaja täällä eilisessä keskustelussani heidän kanssaan tahtoneet kieltääkään, se, että sosialistimme ovat tehneet Virossa kiihoittamalla epäilyksen alaisiksi suomalaisten tarkoitukset heidän avustaessaan Viroa. Eräs virallinen, salassa pidetty sähkösanoma, josta olen onnistunut saamaan tiedon, osoittaa, samoinkuin Viron eri ministerien ahkeraan tapahtuva seurusteleminen täkäläisissä sosialistipiireissä, samalla kuin välttävät niitä piirejä, jotka ovat Virolle annetun avun takana, että myöskin Viron hallitus, nyt eroavakin, on mukana Suomen apua vieromassa, kun sen tarve nykyhetkellä ei ole enää yhtä välttämätön kuin talvella. — Mainittakoon edelleen se mahdollisuus, että hra Rei tulee pääministeriksi, kuvaavana sille mielialalle, mikä nyt näkyy Virossa olevan vallalla. Tällä taustalla on meidän nyt asemaamme ja asioita arvosteltava.»

Se, että erinäiset virolaiset piirit olivat hyvin läheisessä tekemisessä Suomen sosiaalidemokraattien kanssa, ilmenee myöskin sosialistiedustajien lausunnoista Aunuksen retken johdosta sosialistien taholta tehtyä välikysymystä käsiteltäessä eduskunnassa. Niinpä kansanedustaja Helo lausui tällöin, huhtikuun 19 p:nä 1919, suoraan m.m:.

»Tiedämmehän, että esim. virolaiset nykyään eivät ole lainkaan kiitolliset siitä avusta, minkä ovat meiltä saaneet. Onpa kuultu virolaisten lausuvan ilonsa siitä, että heidän suomalaiset auttajansa nyt ovat poistuneet.»

Kansanedustaja Kotonen lausui toisesta samanaiheisesta välikysymyksestä keskusteltaessa huhtikuun 29 p:nä m.m.:

»Näin me menettelemme ensinnäkin siitä syystä, että me, kuten jo viittasin, vakavasti epäilemme, ovatko rajantakaisista heimolaisistamme muut kuin ehkä jotkut määrätyt piirit ollenkaan halukkaat turvautumaan meidän apuumme, joka esim. Viron veljeskansallemme on käynyt yhtä kalliiksi kuin Suomen nimellekin (?!). Toinen syy vastustukseemme on se, että meidän käsittääksemme kansamme tulee tarkoin varoa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin, jotka antavat itäiselle naapurille näennäistäkään aihetta nyt tai vastaisuudessa käydä kimppuumme.»

Sosialistiemme tiedonannot saavat yhä räikeämmän värityksen, kun tarkastaa edelläolevia lausuntoja Viron virallisten selitysten taustaa vastaan.

Toukokuun 15 p:nä 1919 eduskuntamme sai vastaanottaa seuraavan-sisäitöisen sähkösanoman:

»Suomen eduskunnalle, Helsinki.

Viron kansan tahdosta kokoutunut perustava kokous tervehtii sydämellisimmin Suomen veljeskansaa sen edustajain kokouksessa. Ikinä ei Viron kansa unohda sitä apua, minkä Suomen urhoolliset pojat sen vaikeassa taistelussa valtiollisen itsenäisyyden puolesta toivat. Viron kansa uskoo vahvasti, että ystävyyden siteet kahden veljeskansan välillä eivät koskaan katkea, vaan yhä hiljenevät ja syvenevät. Eläköön vapaa, itsenäinen, riippumaton Suomi!

Viron perustavan kokouksen nimessä sen esimiehistö.

Puhemies Rei.
Sihteeri Marina.»

Kaikenlaisten aikaisempaa Viron avustustyötä tarkoituksellisesti halventavien huhujen ja juttujen johdosta Päätoimikunta katsoi tarpeelliseksi julkaista huhtikuun lopussa sanomalehdissä seuraavan selityksen ja oikaisun:

»Koska sosiaalidemokraattisessa sanomalehdistössä ja viimeksi välikysymyskeskustelussa eduskunnassa on lausuttu väite, että sosiaalidemokraattien taholla alussa suhtauduttiin suopeasti Viron aseelliseen auttamiseen, mutta tästä luovuttiin, kun huomattiin, millaisia henkilöitä Viron vapaustaisteluun täältä läksi, on syytä huomauttaa, että Viron Avustamisen Päätoimikuntaan lupautuivat jäseniksi tri Julius Ailio, tri Hannes Ryömä ja prof. Väinö Voionmaa, mutta ilmoittivat he jo sille kokoukselle, jossa Viron Avustamisen Päätoimikunta asetettiin, että puolue ei sallinut heidän liittyä toimikunnan jäseniksi. Silloin vasta aloitettiin vapaaehtoisten värväystä, eikä vielä keitään vapaaehtoisia oltu Viroon lähetetty.

»Samalla Viron Avustamisen Päätoimikunta ilmoittaa, että huhut ryöstöistä ja muista tihutöistä, joita muka suomalaiset vapaaehtoiset Virossa olisivat tehneet, ovat sekä Viron viranomaisten antamien lausuntojen että Viron Avustamisen Päätoimikunnan toimeenpanemien tutkimusten mukaan perättömiä. Se, että väestö Virossa on erinäisillä seuduilla erittäin vastahakoisesti täyttänyt majoitus- ja muonitusvelvollisuutensa, on saattanut sekä suomalaisia vapaaehtoisia että Viron omaa sotaväkeäkin käyttämään pakotusta. Huhut ryöstöistä ovat osoittautuneet liioitelluiksi, sillä jokaisen joukko-osaston saapuessa on laivalla toimeenpantu tarkka virallinen tavarain tarkastus ja on palaavilta vapaaehtoisilta otettu, jotta estettäisiin kaikki mahdollisuuskin väärinselityksille, pois joku määrä aivan vähäpätöistä rihkamaa, mitä muutamilla sotilailla ja upseereilla on ollut mukanaan ja mistä on ollut syytä epäillä, että se olisi sotatoimien yhteydessä joutunut heidän haltuunsa. Tämä rihkama on ollut yleensä vailla kaikkea myyntiarvoa. Viidessä tapauksessa, jossa suomalainen upseeri on estänyt virolaisia tullimiehiä tarkastusta toimittamasta, on Viron Avustamisen Päätoimikunta hankkinut Suomen viranomaisilta avustusta tullitarkastuksen toimittamiseen ja on tarkastus osoittanut, että estämisen syynä upseerin puolelta on ollut turhanpäiväinen vastustelunhenki.

»Osa vapaaehtoisia on varsinkin paluumatkallaan käyttäytynyt juovuspäissään sopimattomasti, mutta on aivan väärin syyttää koko tuhansiin nousevaa vapaaehtoista armeijaa muutaman kymmenen kelvottoman toverin takia.

»Yhtään valitusta Viron sotilas- tai siviiliviranomaisten taholta suomalaisia vapaaehtoisia vastaan ei Viron Avustamisen Päätoimikunta ole saanut, joka sekin lienee osotuksena kotimaassa esitettyjen syytösten aineettomuudesta.»

Mahdollisuudet uuden retkikunnan aikaansaamiseksi huononivat tällä välin huononemistaan. Viron avustaminen oli Suomessa joutunut pois päiväjärjestyksestä. Aunuksen retki oli kokonaan syrjäyttänyt sen. Suuria määriä Suomen nuorisoa liittyi nyt tällä kertaa Aunuksen vapaaehtoisiin suomalaisiin joukkoihin tukeakseen aunukselaisia heidän vapaustaistelussaan.

* * * * *

Sittenkuin toukokuun keskivaiheilla, jolloin sotilaallinen tilanne oli muuttunut virolaisille jälleen erittäin epäedulliseksi, vastikään kokoutuneen perustavan kokouksen asettama, uusi, Strandmanin johtama hallitus anoi apua Suomesta, näytti vapaaehtoisten saanti Viroon melkoisen vaikealta. Siitä huolimatta Päätoimikunta päätti koettaa saada Viron avuksi vaikkapa vain 500-miehisen, hyvin järjestetyn ja varustetun suomalaisjoukon sillä ehdolla, että Suomen hallitus yhä edelleen olisi suostuvainen kaikin puolin tukemaan yritystä. Sittenkuin Suomen hallitus oli suostunut Päätoimikunnan asettamiin ehtoihin ja myöntänyt tarpeelliset käyttövarat, ryhdyttiin uuden retkikunnan kokoonpanoon, joskin melkoisin epäilyksin. Apujoukon johtajaksi saatiin lupautumaan jääkärikapteeni Kumlin, joka ryhtyi laatimaan luetteloa muista upseereista. Suomenlinnasta saatiin miehistön kokoamista varten kasarmi, joka pantiin kuntoon, ja jonne jo joitakuita vapaaehtoisiksi ilmoittautuneita sijoitettiin.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että Päätoimikunnan epäilykset pienenkin joukon kokoonpanoon tarpeellisen vapaaehtoismäärän saamiseen nähden olivat enemmän kuin perusteltuja. Viron hallituspiirien vitkastelun ja epäröinnin kautta oli menetetty otollinen hetki, ja nyt osoittautui erittäin vaikeaksi saada vapaaehtoisia värvätyksi retkelle. Todennäköisesti olisi kuitenkin pitemmän ajan kuluessa voitu saada tarpeellinen määrä kunnollisia vapaaehtoisia uutta retkikuntaa varten. Mutta sillä välin tilanne Viron rintamilla jälleen muuttui. Virolaiset pääsivät pahimmasta pinteestä, alkoivatpa vielä voimakkaan etenemisenkin, eivätkä niin ollen kaivanneet suomalaista apua.

Tästä syystä Suomen hallitus kesäkuun alkupäivinä katsoi uuden
retkikunnan Viroon lähettämisen tarpeettomaksi. Viron sotilasedustaja
Helsingissä lähetti puolestaan kesäkuun 13 p:nä seuraavan ilmoituksen
Viron Avustamisen Päätoimikunnalle:

»Suomalaisten apujoukkojen suhteen ilmoitti minulle eilen v.t. ulkoasiainministeri Tönisson telefoonissa, ettei Eestin Hallitus ole tilaisuudessa niitä heti paikalla käyttämään muuttuneen tilanteen takia. Jos onnistutaan lopettamaan vihollisuudet saksalaisten kanssa, josta on toiveita, ei senjälkeen enää tarvita apujoukkoja. Jos sota saksalaisia vastaan syttyy uudelleen, silloin kyllä tarvittaisiin apua, mutta arvattavasti tilanne siinä tapauksessa tekee mahdottomaksi saada suomalaista apua sillä rintamalla. Hallitus pyytää kuitenkin, että kaiken varalta Päätoimikunta vielä ei lopettaisi toimintaansa kokonaan, sillä tilanne ei ole meille läheskään vielä selvinnyt. Kiitollisuudella ja kunnioittaen

A. Hanko.»

Tämän johdosta ja koska epämääräisen tilanteen pitkittäminen viikosta viikkoon katsottiin turhaksi, päätti Päätoimikunta kesäkuun 16 p:nä saattaa sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon lakkauttavansa toimintansa ja pysyvänsä koossa vain loppulikvidatsionia varten. Vapaaehtoisten värväys lopetettiin, ja jo saapuneet miehet laskettiin kotiin. Viron avustaminen Suomen puolelta oli päättynyt.

Lopettaessaan toimintansa Viron Avustamisen Päätoimikunta sai vastaanottaa Viron tasavallan pääministeriltä vironkielisen kirjelmän, joka suomennettuna kuuluu: [Kirjelmä on, kuten päivämäärästä näkyy, kirjoitettu ennen uutta avunpyyntöä Viron puolelta, mutta sopinee parhaiten tässä yhteydessä julkaistavaksi.]

»VIRON TASAVALTA.

Viron Avustustoimikunnalle

Helsingissä.

Viron Tasavallan Hallituksen puolesta on minulla kunnia ilmaista lämmintä kiitollisuutta suomalaiselle Viron Avustamisen Päätoimikunnalle sen lopettaessa toimintansa nykyisessä muodossaan siitä suuresta työstä ja vaivasta, mitä Toimikunnalla on ollut järjestäessään Virolle erittäin tärkeää avunantoa. Erityisellä kiitollisuudella käännyn Toimikunnan puheenjohtajan, senaattori Louhivuoren puoleen, joka on henkilökohtaisella huolenpidollaan ja tarmollaan näytellyt niin tärkeää osaa avunannon järjestämisessä. Samalla tuon julki ja pyydän Hallituksen puolesta välittämään suurimman kiitoksen ja kunnioituksen tunteet myös kaikille niille unohtumattomille Suomen veljeskansan sotureille, jotka uhrautuvaisesti ja urhoollisesti ovat taistelleet Viron vapauden puolesta, samoinkuin koko Suomen yhteiskunnalle, joka lämpimällä myötätunnolla ja runsaalla kannatuksella on ottanut Viron avustamiseen osaa.

O. Strandman. Viron Tasavallan Hallituksen Pääministeri.

Th. Käärik. sihteeri.

Tallinnassa 15 p. toukok. 1919.

3466.»

Ensimmäisen suomalaiskomppanian Viroon lähdön kaksivuotispäivän johdosta »Iltalehti» kirjoittaa joulukuun 31 p:nä 1920 otsakkeella »Kunniakas kaksivuotismuisto»:

»Sankariajaksi tahtoisimme sitä aikaa kutsua huolimatta siitä, että maamme silloin oli köyhempi elämän välttämättömyystarpeista kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen. Suomen kansassa sykki noina nälkäkuukausinakin voimakkaana se päättävän toiminnan ja ripeän alotteen henki, joka omassa vapaussodassamme oli herännyt ja joka kaikkina aikoina on historiaa tehnyt. Niinpä tuli myös Viron aseellisesta auttamisesta Suomen kansan historiallinen teko, jonka seuraukset ovat olleet paljo ratkaisevampia kuin kaikkein suurin osa siitä 'historiasta', jota suunsoitolla ja pykälätaistelulla tässä maassa sittemmin on tehty. Viron vapaustaistelun aseellinen avustaminen on niitä momentteja kansakunnan elämässä, joista virtaa itseluottamusta ja uskoa veltompien ja pahempienkin päivien varalle. Kohottavia muistoja oman itsetuntonsa ylläpitämiseksi tarvitsee jokainen kansa, tekoja, joista se saa tyydytystä ylevimmille käsityksilleen omasta itsestään ja kutsumuksestaan inhimillisen kulttuurin palveluksessa.

Näitä momentteja ei aikaisemminkaan ole puuttunut Suomen kansan historiallisista vaiheista, vaikka niiden oikeata merkitystä on ollut peittämässä »vieras lippu». Liiallinen vaatimattomuus suomalais-kansallisessa historiankäsittelyssä on luullaksemme myös ylläpitänyt lapsipuolisuuden tuntoa kansassamme Ja kuitenkin on — niinkuin on tehnyt heimokansamme unkarilaiset Europaan tunkeutuvia turkkilaisia vastaan — Suomen kansa vuosisatoja taistellut etuvartiotaisteluja slaaveja vastaan ponnistellen henkeen ja vereen länsimaiden viljelyksen säilyttämiseksi Laatokan ja Nevan vaiheilla. Ruotsin lipun alla suomalaiset joukot taistelivat tietysti ensi kädessä Ruotsin politiikan, Ruotsin etujen ja suuruuden puolesta, mutta ainakin kerran tämä taistelu sai maailmanhistoriallisen perspektiivin: kolmikymmenvuotisessa sodassa. Silloin esiintyi suomalainen sotilas Keski-Europassa protestanttisen maailmankatsomuksen päättävänä puolustajana sen ajaa vanhoillisia ja taantumuksellisia mahteja vastaan. Täysin johdonmukaisesti liittyy osanottomme Viron vapaussotaan siihen historiallisten taistelujen sarjaan, jota Suomen kansa on käynyt slaavilaista itää ja niitä sortajamahteja vastaan, jotka ovat tahtoneet kansoilta kieltää omantunnon ja vakaumuksen vapauden. Satunnaiselta näyttävällä teolla, Suomen apuretkikunnalla Vireen, on siis ollut juurensa syvällä siinä kutsumuksessa, jonka historia meidän lapsipuolena itseään pitäneelle kansallemme on antanut.»

Niistä lukuisista sähkösanomista, joita Viron Alistamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori sai Virosta ensimmäisen suomalaisavun vuosipäivänä joulukuun 30 p:nä 1919, julkaistakoon tässä seuraava, kenraali Laidonerin lähettämä:

»Tänään vuosi sitten ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset astuivat Eestin maakamaralle kiiruhtaen poikki lahden halun ajamina olla meille eestiläisille avuksi taistelussamme itsenäisyytemme puolesta.

Jos kohta olikin pieni se asevoima, joka aluksi kiirehti avuksemme, niin urheiden suomalaisten vapaaehtoisten meille tarjoama siveellinen tuki oli sitä suurempi. Eestiläiset ja suomalaiset ovat yhdessä taistelleet sekä yhteisillä taistelukentillä saavuttaneet yhteisiä voittoja. Eestin kansa ei ole unohtava niitä kohtalokkaita aikoja, jolloin suomalaiset purjehtivat poikki meren ja ojensivat auttavan kätensä veljeskansalleen.

Eestin Meri- ja Maa-armeija muistaa tänään kaatuneita sankarillisia suomalaisia ja muistelee mitä hartaimmin kiitollisuuden tuntein suomalaisia veljiä, jotka vaikeana hetkenä kenraali Wetzerin ja everstien Kalmin ja Ekströmin johdolla kiiruhtivat meitä auttamaan.

Samalla sallikaa, että Eestin Armeijan nimessä julkilausun mitä syvimmän kiitollisuuteni Teille ja kaikille Avustustoimikunnan jäsenille. Olemme vakuuteltuja, että yhteinen taistelu ja yhdessä vuodatettu veri on muodostava lujimman mahdollisen siteen kahden veljeskansan välille.

Tallinnassa 30. XII. 1919.

Kenraali Laidoner.»