Suomalaiset Viron vapaussodassa

by Vilho Helanen

ENSIMMÄINEN OSA

I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.

Viron nykyään 1 1/2-miljoonaisen kansan alkuvaiheet ovat olleet samat kuin muidenkin suomalaisten heimojen, jotka muodostivat yhteisen, Laatokan ja Väinäjoen välisellä alueella asuvan kantasuomalaisen kansan. Yhteissuomalaisen ajan päätyttyä nykyisten suomalaisten esi-isät alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi, kun taas virolaiset ja liiviläiset asettuivat pysyväisesti Suomenlahden eteläpuolelle. Liiviläiset asuttivat Kuurinmaan rannikon, jolla vain pieniä tähteitä enää on jäljellä tästä kansasta. Virolaiset ottivat haltuunsa Pohjois-Liivinmaan, Viron ja läntiset suuret saaret.

Virolaisten ja varsinaisten suomalaisten olot eivät vielä lähinnä seuraavana aikana paljon eronneet toisistaan. Molemmat kansat elivät jakautuneina suurempiin ja pienempiin yhdyskuntiin ilman lujaa kokonaisuutta ja hankkivat elatuksensa maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Turvakseen he rakensivat lukuisia, lujia maalinnoja toisiaan ja ulkonaisia vihollisia vastaan, joista viimemainituista skandinaavialaiset viikinkiretkeilijät tähän aikaan olivat vaarallisimmat. Kostaakseen näiden tekemiä hävitysretkiä virolaisetkin vuorostaan purjehtivat Tanskan ja Ruotsin rannikoille polttaen ja ryöstäen rantakaupunkeja ja -kyliä. Tänä itsenäisyysaikanaan virolaiset olivat vielä vilkkaassa yhteydessä Suomenlahden takaisten heimolaistensa kanssa. Sitä todistaa m.m. se, että heitä oli mukana myöskin karjalaisten Ruotsiin tekemällä suurella kostoretkellä v. 1187, jolloin Sigtunan kaupunki hävitettiin.

Maansa suotuisan aseman vuoksi virolaiset saivat jo varhain ryhtyä taisteluun naapurikansoja vastaan sen omistamisesta. Viikinkiretkeilijäin jälkeen novgorodilaiet yrittivät saada maata valtaansa siinä kuitenkaan pysyväisemmin onnistumatta. Vakavampi vaara uhkasi virolaisia saksalaisten taholta, etenkin senjälkeen, kun heitä oli kauppiaina ja munkkeina asettunut Riianlahden rantamille ja ryhtynyt sieltä levittämään valtaansa pakottaen vähitellen, sitkeiden taistelujen kautta, liiviläiset alamaisuuteen ja vastaanottamaan kasteen. He olivat v. 1201 perustaneet Riian kaupungin Väinäjoen suuhun valtansa tueksi ja vuotta myöhemmin hengellisen ritarikunnan uuden uskon levittämiseksi Itämeren pakanamaihin.

Sittenkuin lättiläiset olivat melkein vastarinnatta taipuneet uusiin oloihin ja liiviläisetkin vihdoin v. 1208 lopullisesti kukistuneet, tuli virolaisten vuoro. Sotataitoisilla saksalaisilla ritareilla oli vielä apunaan suuret määrät liiviläisiä ja lättiläisiä, kun taas virolaiset eivät nytkään, vaaran hetkellä, yhtyneet voimakkaaksi kokonaisuudeksi, vaan taistelivat maakunnittain, yksi tai pari-kolme kerrallaan.

Turhaan he koettivat estää vihollista tunkeutumasta maahan. Askel askeleelta heidän oli vimmatusti taistellen peräydyttävä. Virolaisten kohtalo ratkaistiin Paalan kiivaassa taistelussa syyskuun 22 p:nä 1217, jolloin Sakalan maakuntalaisten urhea päällikkö Lembit kärsi suurine joukkoineen ratkaisevan tappion. Sotaa kesti kuitenkin vielä 7 vuotta, ennenkuin uljas kansa taipui vieraan ikeeseen.

Tanskalaisiakin joukkoja saapui sodan kestäessä Viroon saksalaisten taistelua johtavan Liivinmaan Albert-piispan kutsusta. He nousivat kuninkaansa Waldemar II Seierin johdolla maihin Räävelin rannikolla, valloittivat Lindanisan maalinnan ja rakensivat sen tilalle v. 1219 kivilinnan, jota kansa alkoi kutsua Tallinnaksi, s.o. Tanskan linnaksi. Tanskalaiset valloittivat vielä pohjoisosat Harju- ja Virumaasta. Ruotsalaisetkin yrittivät jo tähän aikaan saada jalansijaa maassa, Läänemaalla, mutta urheat saaristolaiset saapuivat silloin suurin joukoin hätään joutuneiden avuksi ja karkoittivat vihollisen.

Saavutettu menestys aikaansai kuvaamattoman innostuksen koko Viron kansassa. Kaikkialla noustiin vieraita sortajia vastaan. Tanskalaiset suljettiin Tallinnaan, ja saksalaiset, jotka riitelivät keskenään virolaisten maan jakamisesta, karkoitettiin linnasta toisensa jälkeen. Vihdoin kuitenkin Albert-piispan onnistui saada riitaisuudet lopetetuiksi ja saksalaisten yhteinen rintama virolaisia vastaan lujitetuksi. Virolaisten oli kaikkialla peräydyttävä. Elokuun 15 p:nä 1224 Albert-piispa saapui saksalaisine, liiviläisine ja lättiläisine joukkoineen Tarton luo, jonka täytyi urhoollisen puolustuksen jälkeen antautua. Se ryöstettiin ja poltettiin perustuksiaan myöten. Pian senjälkeen viimeiset vapaat virolaiset sortuivat Valjalan lujan linnan kukistuessa.

Voittajat ryhtyivät järjestämään maan oloja mielensä mukaan. Entisten maalinnojen tilalle rakennettiin luostareita ja kirkkoja tai lujia kivilinnoja, joiden ympärille Saksasta tulleet kauppiaat ja käsityöläiset rakensivat myöhemmin korkealla kivimuurilla ympäröityjä kaupunkeja. Tarton viereiselle pyhälle Taaranmäelle Tarton ensimmäinen katolinen piispa rakennutti v. 1241 komean tuomiokirkon, jonka jylhät rauniot keskellä kaunista Tuomiovuoren puistoa ovat vieläkin kaupungin huomattavin nähtävyys.

Kun maan valloituksen jälkeen feodaalijärjestelmä pian levisi yli koko Liivinmaan, muodostui sinne kalparitarien, pappien ja porvarien lisäksi neljäskin saksalainen sääty, suurtilallisten vasallit He saivat myöhemmin läänityksensä eri tavoin perinnölliseksi omaisuudekseen, jolloin heistä muodostui herraskartanoiden l. moisioiden omistajaluokka.

Viroa, Liiviä ja Kuurinmaata kutsuttiin yhteisellä nimellä Liivin maaksi. Se laskettiin tästä lähtien nimellisesti kuuluvaksi Saksan keisarikuntaan, mutta sen, kuten muidenkin liittovaltion osien tähän aikaan, asema oli alusta alkaen hyvin itsenäinen. Kilpailu ylimmästä vallasta uudessa valtiossa alkoi melkein heti Riian piispan ja kalparitarien johtajan, n.s. ritarikunnan mestarin, välillä. Taistelu oli ajoittain hyvinkin kiivas. Lopuksi, monien vaiheiden jälkeen, se päättyi viimemainitun voittoon. Aikojen kuluessa Liivinmaan ritarivaltio sai sitten varmemmat muodot ja tuli näyttelemään huomattavaa osaa Itämeren maiden historiassa.

Voitettujen virolaisten asema oli alusta alkaen vaikea. He olivat menettäneet kaiken poliittisen vapautensa. Heidän oli sitäpaitsi suoritettava kalparitareille ja kirkolle kymmenyksiä ja tehtävä päivätöitä kaupunkeja, linnoja, luostareita ja kirkkoja rakennettaessa. Näistä satunnaisista työpäivistä muodostui sittemmin pysyväinen työvelvollisuus.

Sittenkuin herraskartanot tulivat vasallien omaisuudeksi ja he asettuivat vakinaisesti asumaan kansan keskuuteen rakennuttaen talonpojilla lukuisia, komeita herraskartanolta, huononi kansan asema suuresti entisestään. Talonpoikain tiluksia liitettiin väkivaltaisesti kartanon maihin, niiden omistajat ajettiin maantielle tai joutuivat moision alustalaisiksi. He köyhtyivät köyhtymistään verojen ja työpäivien vuosi vuodelta lisäytyessä. Pysyäkseen jotenkuten hengissä onneton rahvas oli pakotettu lainaamaan viljaa ja työjuhtia herraskartanoista. Se joutui sen kautta moision velalliseksi, menettipä liikkumisvapautensakin. 14:nneltä vuosisadalta alkaen luettiin talonpojat jo pysyväisesti sen kartanon maihin kuuluviksi, jonka alueella he asuivat. Vain lyhyt askel tästä oli luonnollisesti siihen, että talonpoikia alettiin myydä ja lahjoitella erilläänkin maasta, ja että he menettivät oikeuden omistaa varallisuutta ja tehdä valituksia heidän osakseen tulleesta kohtelusta, joka vuosi vuodelta kävi yhä epäinhimillisemmäksi. Vallanpitäjät, joiden mielivallasta he olivat kokonaan riippuvaisia, eivät enää katsoneet heidän kuuluvan edes ihmisten joukkoon ja kohtelivat heitä sen mukaisesti.

Talonpoikaisväestön tila oli kaikkein kurjin Räävelin, Harjun ja Virun maakunnissa, joissa Tanskan kuninkaan saksalaiset voudit ja vasallit hätyyttivät kansaa mielensä mukaan. Epäinhimillinen kohtelu, jolla tuskin on muualla vertaistaan tämänkään julman ajan historiassa, synnytti rahvaassa mitä katkerinta vihaa. Se ei ennustanut hyvää vallanpitäjille. Estääkseen mellakoita Tanskan kuningas antoi v. 1315 Viron herttuakunnan talonpojat suorastaan vasallien omaisuudeksi, jonka elämästä ja kuolemastakin heillä oli oikeus päättää. Kun näitä valtuuksia käytettiin hirveällä tavalla rahvasta vastaan, aiheutti se yleisen kapinan Tanskan alueilla v. 1343. Harju- ja Läänemaalla parisentuhatta saksalaista ja tanskalaista sai surmansa. Hurjistunut kansa kulki herraskartanosta toiseen surmaten armotta kaikki, vanhat ja nuoret, miehet, naiset ja lapset, ja polttaen moisiot, kirkot ja luostarit.

Vapaustaistelua johtamaan valittiin neljä kuningasta, jotka keräsivät kymmentuhantisen armeijan, saivat voiton ritareista Tallinnan edustalla ja lähettivät avunpyyntöjä Suomeen ja Ruotsiin. Turun ja Viipurin linnanpäälliköt, Dan Niklinpoika ja Pietari Joninpoika, päättivätkin tällöin omin päin kiiruhtaa heimolaisten avuksi ja ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin. Tämä ensimmäinen suomalainen apuretkikunta ei kuitenkaan joutunut ajoissa Viroon. Sen oli palattava tyhjin toimin takaisin. Tanskan avukseen kutsumien kalparitarien oli sillä välin onnistunut vangittuaan petoksella virolaisten kuninkaat saada voitto johtajitta jääneestä armeijasta verisessä taistelussa Tallinnan luona. Muuallakin kapina kukistettiin v. 1344 erittäin julmasti. Kymmenien tuhansien virolaisten sanotaan tämän kapinan yhteydessä saaneen surmansa, ja jäljelle jääneiden asema kävi entistä paljon tukalammaksi. Tanskan kuningas möi senjälkeen Viron herttuakunnan saksalaiselle ritarikunnalle 19.000 markasta puhdasta hopeaa, ja samasta summasta kalparitaristo lunasti sen haltuunsa vuotta myöhemmin.

Mutta samalla kuin saksalaisten ritarien valta-alue Liivinmaalla näin laajeni, heikontui heidän asemansa yhä lisäytyvän sisäisen eripuraisuuden takia. Kaiken muun lisäksi leviävä tapainturmelus ja mukavuudenhalu toivat mukanaan haluttomuuden sotaan. Venäläiset, jotka olivat jo kauan ahnehtineet Itämeren rantamaita, päättivät nyt tehdä lopun rappeutuneesta ritarivaltiosta ja valloittaa Liivinmaan. Mutta kalparitarien mestarina sattuikin tähän aikaan olemaan voimakas ja kyvykäs Walter von Plettenberg, joka saatuaan kaksi suurta voittoa rajan ylitse hyökänneistä venäläisistä karkoitti heidät maasta, valloittipa v. 1502 Pihkovankin turvaten siten toistaiseksi ritarivaltakunnan.

Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin levitä Liivinmaalle saaden nopeasti jalansijaa tähän aikaan vielä täysin saksalaisissa kaupungeissa, mutta hitaammin virolaisissa maalaisseurakunnissa. Katolisuus ei ollut kyllä milloinkaan syöpynyt virolaisen kansan tajuntaan, mutta vironkielisen raamatun puute ja uutta uskoa saarnaavien vironkielen taitamattomuus ehkäisivät uskonpuhdistuksen menestymistä rahvaan keskuudessa. Kun tämän lisäksi saksalaiset eivät sallineet virolaisten valmistautua papeiksi, niin ei ole ihme, että uskonpuhdistus virolaisten keskuudessa edistyi vain perin hitaasti, joskin varmasti.

Plettenbergin loistavat voitot eivät kauaksi aikaa turvanneet maata venäläisten hyökkäyksiltä. Kun Iivana IV Julma lähetti v. 1558 Liivinmaalle 70.000 venäläistä, tataaria ja kalmukkia käsittävät sotalaumansa, niin nautintojen ja prameilun veltostamat saksalaiset eivät alussa yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan. He pakenivat lähestyvän vihollisen tieltä linnojen ja kaupunkien muurien turviin. Virolainen talonpoikaisväestö koetti muun suojan puutteessa etsiä turvaa petomaisilta vihollisilta metsistä ja soilta, mutta murhaajajoukkiot seurasivat pakolaisia sinnekin. Ne, joiden henki armosta säästettiin, myytiin orjiksi Venäjälle, jolloin maksettiin, kerrotaan, miehestä 10 ja naisesta 15 kopeekkaa. Linna toisensa jälkeen antautui ja hävitettiin. Vain Vastseliina puolustautui urhokkaasti joutuen kuitenkin 1 1/2-kuukautisen piirityksen jälkeen viholliselle. Heinäkuussa 1558 Tarttokin antautui ja ryöstettiin. Sen asukkaat vietiin orjuuteen Venäjälle.

Vihdoin kalparitarit olivat saaneet kokoon jommoisenkin armeijan, joka kohtasi vihollisen Valkin kaupungin lähistöllä, Härgmäellä, v. 1560, mutta kärsi täydellisen tappion. Elokuussa samana vuonna venäläiset pakottivat Liivinmaan lujimmin linnoitetun kaupungin, Viljandin, antautumaan.

Kalparitarien vallan tultua näin murretuksi muutkin naapurit kiiruhtivat saaliinjaolle, ja vaikka venäläiset olivat tehneet enimmän, jäivät he vähimmälle osalle.

Avuksi kutsuttuna Tanskan prinssi, Maunu-herttua, otti v. 1560 haltuunsa Saarenmaan, Läänemaan ja Kuurinmaan hiippakunnat. Ruotsin puolelta Juhana-herttua oli jo jonkin aikaa ollut puuhassa saadakseen haltuunsa Tallinnan kaupungin ympäristöineen, osaksi isänsä, Kustaa Vaasan, suostumuksella, mutta suurimmaksi osaksi omin päin, kuitenkin toistaiseksi tuloksetta. Nyt venäläisten joukkojen lähetessä Tallinnan kaupungin edustajat ja Harju- ja Virumaan ritarit muuttaen mieltänsä suostuivat tunnustamaan Ruotsin kuninkaan yliherruutta, jos heille Ruotsin puolelta taattaisiin varma turva venäläisiä vastaan. Vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut Erik XIV lähetti silloin v. 1561 Viroon enimmäkseen suomalaisista kokoonpannun sotajoukon. Maan hallinto uskottiin tällöin, kuten tavallisesti myöhemminkin Ruotsin valtakautena, suomalaisille aatelismiehille. Kuuluisa Klaus Kristerinpoika Horn määrättiin Liivinmaan sotajoukkojen ylipäälliköksi, Lauri Fleming maan käskynhaltijaksi ja Erik Slang Tallinnan isännäksi. Seuraavina kuukausina ruotsalais-suomalaiset joukot ottivat haltuunsa useita Viron kaupunkeja ja linnoja. Venäjän haltuun jäivät vain Tarton hiippakunta ja Narva ympäristöineen. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin armeija Pontus de la Gardien johdolla valloitti v. 1581 Rakveren ja Narvan. Jäljelle jääneet osat maata kalparitarien mestari luovutti Puolan kuninkaalle.

Taistelut Liivinmaalla eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ruotsin, Puolan, Venäjän ja Maunu-herttuan armeijat taistelivat vielä vuosikausia keskenään maan omistuksesta. Viron, Liivin ja Kuurinmaan linnat ja kaupungit siirtyivät kädestä käteen.

Jokainen maan isännäksi pyrkivä ryösti ja hävitti seutuja hirveästi. Talonpoikaisväestön kärsimykset olivat suunnattomat. Sotamiehet hävittivät talonpoikain kurjat hökkelit ja pienet viljelykset, jotka heidän oli onnistunut lyhyenä rauhan aikana saada jommoiseenkin kuntoon, ja surmasivat tai veivät vankeuteen kaikki käsiin saamansa asukkaat. Kokonaisia kaupunkeja ja kyliä muuttui soraläjiksi ja suitsuaviksi raunioiksi. Iivana Julman joukkojen kerrotaan kiduttaneen maan asukkaita niin kauhealla tavalla, että silminnäkijät kadottivat järkensä.

Venäläiset menettivät kiivaiden taistelujen kautta puolalaisille loputkin osuudestaan Liivinmaahan. Mutta tämä ei juuri nimeksikään helpottanut rahvaan asemaa. Yhtämittaiset hävitykset tosin lakkasivat. Mutta Puolan hallitus samalla vahvisti saksalaisten kaikki etuoikeudet antaen siten laillisen muodon virolaisten orjuudelle. Kaiken lisäksi alettiin maata pian mitä häikäilemättömimmin puolalaistaa ja kansaa käännyttää takaisin katoliseen uskoon. Tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta nämä vuodet olivat kuitenkin rahvaalle raskaat.

Ruotsin hallituksen yritykset parantaa virolaisten asemaa alaisillan alueilla menivät aluksi hukkaan saksalaisten aatelisten kiivaan vastarinnan vuoksi. Pitkällinen, etupäässä Liivinmaalla käyty kruununperimyssota Ruotsin ja Puolan kuninkaiden välillä 1600-luvun alkupuolella lisäsi vielä maan asukkaiden kärsimyksiä. Nälänhätä ja rutto täydensivät sodan hävityksiä aikaansaaden kuvaamattoman kurjuuden. Sotaonni kääntyi lopuksi Ruotsin puolelle. Ruotsalais-suomalaiset joukot valloittivat v. 1621 Kustaa II Aadolfin johdolla Riian ja v. 1625 Jaakko de la Gardien johdolla Tarton. Sittenkuin Ruotsin joukot olivat valloittaneet vielä joukon Kuurin- ja Lätinmaan kaupunkeja ja linnoja, täytyi Puolan Altmarkin rauhassa v. 1629 luopua osuudestaan Liivinmaahan. V:sta 1645, jolloin Tanskan hallussa siihen saakka ollut Saarenmaa liitettiin Ruotsiin, koko Liivinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan.

Valoisampi aika koitti nyt virolaisillekin vuosisataisen kurjuuden jälkeen. Silloinen ruotsalainen järjestys ja lainalaisuus pantiin vähitellen maassa, mikäli mahdollista, voimaan kaikista moisionomistajien vastusteluista huolimatta. Sen kautta Ruotsin hallitus hankki saksalaiset aateliset ja tilanomistajat vannoutuneiksi vihollisikseen, joiden vaarallisuus oli hädän hetkellä ilmenevä. Sekä ylempää että alkeisopetusta ryhdyttiin järjestämään pitäen silmällä virolaisenkin väestön tarpeita ja etuja. Kustaa II Aadolfin Nürnbergissä v. 1632 antaman käskyn mukaan avattiin yliopisto Tartossa. Yleinen sivistyksellinen ja aineellinen hyvinvointi pääsi alulle tänä rauhan ja järjestyksen aikana. Talonpoikaisväestön tilaa parannettiin huomattavasti kruununmailla, jotka Kaarle XI:n aikana toimeenpannun reduktsioonin kautta tulivat käsittämään 5/6 Liivinmaan viljellystä alueesta. Yksityistenkin herraskartanoiden omistajien täytyi lieventää alustalaistensa tilaa, jotteivät he olisi jääneet vallan työväkeä vaille. Erikoisilla laeilla koetettiin turvata talonpoikaisväestöä isäntien mielivallalta.

Mutta näin hyvissä merkeissä alkanut onnenaika loppui lyhyeen. V. 1695 täydellinen kato aikaansai hirvittävän nälänhädän koko maassa. Virossa ja Liivinmaalla sanotaan tällöin kuolleen n. 50.000 ihmistä. Rauha olisi nyt ollut kipeästi tarpeen, mutta sen asemesta syttyikin pitkällinen ja hävittävä Suuri Pohjan sota.

Sodan vaiheet ovat isänmaamme historiasta tunnetut. Narvan kuuluisa taistelu, jossa Kaarle XII muutamien tuhansien suomalaisten ja ruotsalaisten kera marraskuun 20 p:nä 1700 löi Narvaa piirittävän viisikertaisen venäläisjoukon täydellisesti, ei voinut pelastaa Ruotsin valtaa Liivinmaalla. Venäläiset saivat sittemmin Erastveren ja Hummulin taisteluissa voiton vähäisistä ja harjautumattomista Ruotsin joukoista, jotka oli jätetty maan ainoaksi turvaksi kuninkaan riennettyä pääjoukkoineen Puolaan, joten maa oli kokonaan suojaton vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.: »Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset valloittivat Narvankin.

Saatuaan Kaarle XII:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussa Pietari I muutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian, ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli loppunut.

Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja Tallinnan ympäristön kaunistus.

Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä »musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.

Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa, kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.

18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi. Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja lähteilleen.

Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä; talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia. Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.

Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.

Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi. Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin, jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen samalla silmällä omaa etuaan. Aleksanteri I allekirjoitti v. 1819 maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.

Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden, että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis: talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen, julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet: työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä. Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä. Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä verisesti kuin kaikki edellisetkin.

Vasta Nikolai I:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.

Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa. Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.

Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla. Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden ja toivottomuuden poistajina: Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt sekä hiukan myöhemmin Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia» Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.

Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa Aleksanteri III:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle, kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin, sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia »onnellistamaan» Viron kansaa.

Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten Konstantin Päts ja Jaan Tönisson.

Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.

Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että aineellisen itsenäisyyden.

II. Viime vuosien tapahtumat Virossa.

1. Venäjän vallankumous ja Viro.

Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi. Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron kansan tuhoamiseksi.

Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan, koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.

Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan. Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.

Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin, perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima. Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87 sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22 puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle, bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.

Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset — nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.

Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön, joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas- ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.

Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät. Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.

Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.

Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri Kerenski antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.

Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan. Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä. Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin tarkoitusperänsä. Tönisson tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»

Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita niiden puuhaajat. Kerenskille se sähkötti virolaisten rykmenttien kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. Kerenski lieneekin jo ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli sallittava.

Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti Tönisson, muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917, kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän, silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4 jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria, kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista virolaista upseeristoa.

Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi Kerenskille kesällä rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. Kerenski uskoi vielä tällöin valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti Kerenskin ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.

Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen bolsheviki Anvelt lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen armeijan sotimislakko.

Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella. Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää katastroofia.

Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti »työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman »vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta, ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan sotaa.

Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.

Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.

Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun 29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan, samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.

Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset bolshevikit. Niinpä H. Pöögelmann kirjoittaa sen johdosta »Kiir» lehdessä lokakuun 4 p:nä:

»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on tulossa?

»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas… Mutta on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.

»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana', ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»

Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!). Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä lisää kannattajia sen keskuudesta.

Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva. Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin se olisi saatu koolle.

Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille — m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa, annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta kohtaan.

Kun Venäjän väliaikaisen hallituksen täydellinen kyvyttömyys kävi ilmeiseksi, kypsyi virolaisissa tuuma ottaa maansa asioiden johto omiin käsiinsä. Itsenäisyysajatus syntyi samanaikaisesti kahdella aivan eri taholla, niin, virolaisissa oikeistopuolueissa ja bolshevikeja lähellä olevissa sosialivallankumouksellisten vasemmistolaisissa saaden nopeasti jalansijaa virolaisessa sanomalehdistössäkin. Monet virolaiset bolshevikitkin olivat aluksi puoltaneet itsenäisyysajatusta, mutta luopuivat sittemmin siitä ja asettuivat jyrkästi kaikkia itsenäisyyspuuhia vastustamaan. He selittivät, että Viro ei tarvinnut itsenäisyyttä — kuten Anvelt eräässä puheessaan v:n 1918 alussa selitti — koska muka 1:o kaikkein laajimmat kansalaisvapaudet vallitsivat silloin (bolshevikien valtakaudella) Venäjällä, joten itsenäisyys ei voisi tarjota mitään parempaa, 2:o lähitulevaisuudessa oli odotettavissa yleiseurooppalainen vallankumous, joka oli perustava yhden ainoan Euroopan tasavallan ja 3:o itsenäisyys olisi taloudellisesti vahingollinen Virolle. Samalla itsenäisyysliike selitettiin saksalaisten puuhaksi. Luonnollista on, että todellinen syy oli pelko vallan menettämisestä, olivathan bolshevikit maapäivien vaalissa joutuneet surkeasti tappiolle.

Vihdoin marraskuussa 1917 Venäjän bolshevikit katsoivat toiminta-aikansa tulleen. He toimeenpanivat uuden vallankumouksen, joka pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen ja hankki heille ylimmän vallan koko valtakunnassa.

Samanaikaisesti marraskuun vallankumouksen kanssa venäläiset ja virolaiset bolshevikit yhdessä ajoivat asevoimin hajalle kesällä kokoutuneet Viron maapäivät ja siirsivät kaiken vallan Virossa omille sotilas- ja työmiesneuvostoilleen.

Seuraava askel oli se, että he lakkauttivat vasta valitut kunnalliset itsehallintoelimet ja asettivat niiden tilalle omat komissaarinsa, neuvostonsa ja toimeenpanevat komiteansa, joten vallankäyttö joutui kokonaan bolshevikien käsiin.

2. Bolshevikien valtakausi

Bolshevistisen kiihotuksen aikaansaamat raskaat tappiot Saksan rintamalla olivat kukistaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen. Mutta bolshevikitkaan eivät saaneet voittoaan helpolla hinnalla. Heidän oli ostettava se Brestin rauhalla, joka merkitsi Venäjän täydellistä antautumista voittajan armoille. Aluksi bolshevikit eivät olleet ensinkään halukkaita suostumaan Saksan ehtoihin, joiden ankaruus herätti heissä sekä ihmettelyä että suuttumusta. He olivat kaiketikin toivoneet lopettamalla sodan niin »vallankumouksellisella» tavalla pääsevänsä sodasta verrattain vähällä. Sota-asiain komissaari Trotski koetti saada saksalaisia lieventämään ehtojaan silläkin tavalla, että hän ilmoitti Venäjän yksinkertaisesti luopuvan sodan jatkamisesta, mutta kieltäytyvän allekirjoittamasta rauhaa. Mutta kun saksalaiset antoivat silloin sotajoukoilleen käskyn ryhtyä uudelleen rynnistykseen, täytyi bolshevikien luopua tästäkin keinosta ja taipua maaliskuun 3 p:nä rauhaan, joka saattoi Venäjän taloudellisesti aivan riippuvaiseksi Saksasta. Itämeren maiden suhteen päätettiin, että maat länsipuolella viivaa, joka leikkaa Viron saaret, Riian y.m., irroitettiin kokonaan Venäjän valtakunnasta. Saksa sai oikeuden miehittää Lätin ja Viron saksalaisilla poliisijoukoilla, jotka viipyisivät niissä, kunnes näiden maiden omien asukkaiden toimesta yleinen järjestys olisi saatu vakiinnutetuksi. Kesällä 1918 Berliinissä tehdyssä lisäsopimuksessa bolshevikit suostuivat saksalaisten vaatimukseen, että myöskin Viro ja Lätti olivat lopullisesti irroitettavat Venäjästä. Täten siis bolshevikien valtakausi Virossa oli muodostuva sangen lyhyeksi. On kuitenkin syytä tarkata sitäkin hiukan lähemmin.

Bolshevikit aloittivat valtakautensa alussa tunnetun »yhteiskunnallistamisensa». Kartanot, tehtaat, työpajat, kaupat y.m. julistettiin »yhteiskunnan», s.o. bolshevikityöläisten ja -sotilaiden, omaisuudeksi ja alistettiin kaikenkaltaisten komiteani johdettaviksi, joiden jäsenet olivat useimmissa tapauksissa kansan hylkyainesta. Järkevät työläisetkin katsoivat suurella epäluulolla, myöhemmin katkeruudellakin näitä puuhia, joiden ainoana tuloksena oli taloudellinen taantumus ja suurten arvojen mieletön hävitys.

Lupauksia jaeltiin runsain käsin, mutta harvoin ne täytettiin. Viron perustavan kokouksen vaalien kohtalo tarjoaa hyvän esimerkin bolshevikien hallitusmiesten lupausten arvosta. Virolaisten puolueiden pyynnöstä suostuttiin vaalien toimeenpanoon perustavaa kokousta varten, jonka tuli päättää Viron kansan kohtalosta. Bolshevikit laskivat, että heidän kannattajansa tulisivat saamaan suuren äänten enemmistön, kun he verrattain vähällä vaaliagitatsioonilla olivat Venäjän perustavan kokouksen vaaleissa saaneet 39,9 % kaikista Virossa annetuista äänistä. He aloittivat heti hillittömän agitatsioonin hengenheimolaistensa hyväksi, kun taas toismielisten vaalitoimintaa koetettiin kaikin tavoin estää. Vaalitaistelua käytiin kummaltakin puolelta itsenäisyyskysymyksen merkeissä sangen kiivaasti. Kaikista bolshevikien ponnisteluista huolimatta heidän puolueensa kärsi huomattavan tappion. Vaalien tulos — melkein loppuun saakka laskettuna — oli, että bolshevikit saivat vain 35,3 %, kun taas itsenäisyyttä puoltavista puolueista suurimmat, työpuolue ja demokraatit, saivat yhteensä 55,3 % annetuista äänistä. Silloin bolshevikit kielsivät vaalien tulosten loppuun laskemisen ja julkaisemisen — perustavan kokouksen kokoon kutsumisesta puhumattakaan. Viron perustavan kokouksen kohtalo oli siis ensimmäisessä vaiheessaan sama kuin Venäjän perustavan kokouksen: bolshevikit estivät niiden kokoutumisen huomattuaan jäävänsä niissä vähemmistöön.

Julkinen sana oli aito-bolshevistisia vapaudenoppeja noudattaen kahlehdittu. Kaikki porvarillisten puolueiden sanomalehdet oli lakkautettu. Vain bolshevikien omat ja »Sotsialdemokraat» saivat ilmestyä. Kaikenkaltaiset kokoukset olivat kiellettyjä lukuunottamatta tietenkään bolshevikien omia.

Aikaisemmin on jo mainittu Viron maapäivien hajoittamisesta. Viimeisessä kokouksessaan, marraskuun 28 p:nä 1917, Viron maapäivät ottivat kuitenkin rohkean askeleen, ne julistautuivat silloin korkeimman vallan haltijaksi, jolla yksin oli oikeus antaa lainvoimaisia käskyjä ja asetuksia Virossa. Hajautuessaan ne vielä päättivät jättää valtansa käytön maapäivien vanhintenneuvostolle ja maa hallinnolle yhteisesti siksi ajaksi, jona ne itse olojen pakosta eivät olleet koolla.

Vanhintenneuvosto ja maahallinto eivät kuitenkaan voineet ryhtyä käyttämään tätä valtaa, kun bolshevikit isännöivät maassa venäläisten pistinten turvissa. Niiden jäsenten, samoinkuin muidenkin tunnetuimpien kansalaisten, nimet olivat vastavallankumouksellisiksi epäiltyjen listalla. Vallassa olijat pelkäsivät heidän puoleltaan salahankkeita bolshevistisen järjestelmän lopettamiseksi. Kaikista vaikeuksista huolimatta Viron sivistyneistön edustajat eivät kokonaan luopuneet toimimasta. Pysyäkseen tapausten tasalla he uskaltautuivat toistensa luo neuvottelemaan toiminnan mahdollisuuksista, ryhtyivätpä pitämään erikoisia kokouksiakin harkitakseen tilanteita.

Bolshevikit olivat marraskuun 3 p:nä julkaisemassaan ohjelmassa ilmoittaneet tunnustavansa kansojen itsemääräämisoikeuden »täydelliseen irtautumiseen saakka». Sittenkuin bolshevikit olivat päässeet valtaan, päätti Itämeren maakuntien aatelisto, joka yhä piti itseään näiden maiden ainoana oikeana edustajana, kokouksessaan marraskuun 30 p:nä julistaa Itämeren maakunnat Venäjästä irtautuneiksi ja pyytää Saksan hallitusta ottamaan ne sotilaalliseen suojelukseensa.

Baltilaisten edustajat koettivat senjälkeen saada virolaisten puolueiden johtajia yhtymään tähän päätökseen. Maapäivien vanhintenneuvosto kääntyi sen johdosta kaikkien virolaisten puolueiden puoleen — lukuunottamatta bolshevikeja, jotka olivat ilmoittaneet tulevansa kohtelemaan itsenäisyysmiehiä vastavallankumouksellisina — tiedustellen niiden mielipidettä saksalaisten joukkojen avuksi kutsumisesta ja Viron itsenäiseksi julistamisesta. Vain osa oikeistolaista Maaliit-puoluetta oli suostuvainen saksalaisten joukkojen avuksi kutsumiseen, muut asettuivat jyrkästi sitä vastaan selittäen, että saksalaisten avusta ei ollut odotettavissa maalle mitään hyötyä. Itsenäisyyskysymyksessä sen sijaan kaikki puolueet asettuivat yksimielisesti hyväksyvälle kannalle. Täten baltilaisten ja virolaisten suunnitelmat lopullisesti erosivat toisistaan.

Maapäivien vanhintenneuvosto ja maahallinnon jäsenet olivat jo jonkin aikaa pitäneet kokouksiaan Tallinnan »Sivistyneistön klubin» pienessä huoneistossa »Estonia»-teatteritalon viimeisessä kerroksessa. Sinne bolshevikivakoojat eivät olleet löytäneet tietä, joten tärkeät neuvottelut sujuivat häiriöittä. Koko ajan kaikkien demokraattisella pohjalla olevien virolaisten puolueiden edustajat ottivat osaa näihin kokouksiin, joilla siten oli laajempikin merkitys.

V:n 1918 alussa päätettiin lopullisesti ryhtyä toimiin maan vapauttamiseksi alkaen niiltä seuduilta, joissa bolshevikien valta oli heikoin. Alkamisaika ja -paikka jätettiin kolmimiehisen, vanhintenneuvoston helmikuun 19 p:nä 1918 valitseman Viron pelastustoimi kunnan ratkaistaviksi, jonka haltuun samalla uskottiin korkein valta maassa säännöllisten olojen palautumiseen saakka. Toimikunnan jäseniksi määrättiin K. Päts, J. Wilms ja K. Konik. On kuitenkin sangen epäiltävää, olisiko tämä toimikunta voinut saada aikaan juuri mitään maan puhdistamiseksi kaikkialla majailevista bolshevikirykmenteistä, ellei ulkonainen mahti olisi sekautunut asioiden kulkuun Virossa.

Viron asema ei näyttänyt sentään aivan toivottomalta. Mahtavat länsivallat olivat ilmoittaneet taistelevansa m.m. pienten kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäjä ja Saksakin olivat ilmoittaneet tunnustavansa tämän itsemääräämisoikeuden. Sitä silmällä pitäen vanhintenneuvosto maahallinnon ja eri puolueiden edustajien kanssa neuvoteltuaan päätti viipymättä julistaa maapäivät täysin suvereeniseksi valtiolliseksi mahdiksi ja lähettää edustajia ulkomaille hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.

Jo vuoden lopulla 1917 maapäivien edustajat olivat aloittaneet neuvotteluja Pietarissa olevien suurvaltojen lähettiläiden kanssa Viron tunnustamisesta itsenäiseksi. Jaan Tönisson jatkoi näitä neuvotteluja Helsingissä, josta hän punakapinan puhjettua siirtyi Tukholmaan.

Myöskin Itämeren maakuntien aateliston edustajat, paroonit Schilling, Stackelberg ja von Grünewald, oleskelivat Tukholmassa. He olivat siellä tammikuun 28 p:nä jättäneet aateliston aikaisemmin mainitun päätöksen bolshevikien lähettiläälle Vorovskille ja muutamia päiviä myöhemmin Berliinissä Saksan hallitukselle.

Saksan hallitus suhtautui kuitenkin aluksi verrattain kylmästi baltilaisten ehdotuksiin ja avunpyyntöihin. Sisäpoliittinen tilanne omassa maassa ei kehoittanut ryhtymään valtauksiin, joita olisi ehkä ollut vaikeaa puolustaa Saksan tyytymättömien hyökkäyksiä vastaan. Liikenevät joukot tarvittiin lisäksi länsirintamalle, jossa taistelut kiihtyivät yhä. M.m. valtakunnan silloinen ulkoasiainministeri R. von Kühlmann oli sitä mieltä, että Saksan pitäisi rajoittua Viron saarten miehittämiseen. Mutta baltilaisten kiivas propaganda ja kuulumiset Itämeren maista saivat vähitellen aikaan muutoksen Saksan suhtautumiseen.

Bolshevikit vaikuttivat siihen suuresti. He alkoivat näet kiihkeästi vainota baltilaisia. Voimakkaan sysäyksen saksalaisavun lähettämiseen antoi Viron toimeenpanevan komitean tammikuun 27 p:nä julkaisema käsky järjestelmällisen baltilaisvainon aloittamisesta. Siinä sanottiin, että koska aatelisten keskuudessa oli saatu ilmi järjestö, joka puuhasi saksalaisia joukkoja maahan, keräsi sitä varten adresseihin nimiä ja toimitti saksalaisille tietoja bolshevikien sotajoukoista, niin ent. balttilaisesta moisionomistajaluokasta kaikki miehet 17 ja naiset 20 ikävuodesta alkaen julistettiin lainsuojattomiksi, jotka oli tavattaessa vangittava ja kuljetettava keskitysleireihin — pantiksi. Siihen, mikä kohtalo vangittuja odotti, viittaavat julistuksen loppusanat: »Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.»

Tämän käskyn nojalla vangittiin suuret määrät baltilaisia naisia ja miehiä. Heidän asemansa verenjanoisten venäläisten bolshevikien keskellä oli niin vaaranalainen, että puolueettomienkin maiden konsulit Tallinnassa katsoivat olevansa pakotettuja pyytämään hallitustensa pikaista sekautumista asioiden kulkuun hirveän verisaunan välttämiseksi. Käskykirje herätti bolshevikien omissakin joukoissa ankaria vastalauseitapa kerrotaanpa virolaisten punakaartilaisten suojelleen vangittuja baltilaisia venäläisiltä matruuseilta. Se antoi Saksan hallitukselle mahdollisuuden hyvällä syyllä puolustaa omassa maassaan Itämeren maiden miehityksen laajentamista. Virokin päätettiin miehittää saksalaisilla joukoilla.

Tällä välin Jaan Tönisson oli ryhtynyt Tukholmassa taisteluun baltilaisten siellä olevaa lähetystöä vastaan. Hän julkaisi helmikuun 2 p:nä suurvalloille ja Skandinaavian valtakunnille memorandumin osoittaen, että baltilainen aatelisto ei ollut oikeutettu esiytymään Viron valtiovallan laillisena käyttäjänä ja vielä vähemmin kutsumaan maahan vieraita sotajoukkoja, ja pyytäen niitä tunnustamaan Viron itsenäisyyden. Memorandumin johdosta Ranskan ja Englannin hallitukset ilmoittivat olevansa valmiit tunnustamaan Viron perustavan kokouksen de facto rauhankongressiin saakka.

Kotimaassa virolaiset olivat sillä aikaa päättäneet ryhtyä ratkaiseviin toimiin. Siitä huolimatta, että oli vaikeata valmistaa ja säilyttää tärkeitä asiapapereita kaikkialla läsnä olevilta bolshevikivakoojilta, vanhintenneuvosto antoi sitä varten valitsemalleen toimikunnalle laadittavaksi ehdotuksen itsenäisyysjulistuksen sanamuodoksi. Sen sisällön pääkohdista oli jo valmiiksi sovittu. Helmikuun alkupäivinä vanhintenneuvosto sitten kokoutui jälleen »Sivistyneistön klubiin», jossa shakkilautain ääressä istuen ehdotus käytiin läpi ja kohta kohdalta hyväksyttiin.

Mutta manifestin julkaiseminen tuotti arvaamattomia vaikeuksia. Kaikkien kirjapainojen ollessa bolshevikien hallussa ja tarkan valvonnan alla julistuksen painattaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Siitä valmistettiin muutamia jäljennöksiä, Tarttoa, Pärnua ja Haapsalua varten. Näitä vaarallisia papereita säilytettiin sitten bolshevikivallan viimeisinä päivinä saappaanvarsissa.

Bolshevikien johtajien keskuudessa Virossa hermostuneisuus oli vallalla. Saksalaiset joukot olivat alkaneet edetä Viroa kohden tahtoen siten pakottaa Venäjän rauhanneuvottelijat Brestissä taipuvaisemmiksi tekemään myönnytyksiä. Oli ilmeistä, että bolshevikien valta Virossa lähestyi loppuaan. Oli epätietoista, ehtisivätkö he edes päästä kaikkine tavaroineen pakenemaan saapuvien saksalaisten edestä Venäjälle. Hädän hetkellä he turvautuivat samaan keinoon joukkojensa taisteluinnon nostamiseksi kuin sittemmin samana keväänä Suomessa: omien joukkojensa pettämiseen. He väittivät valheiksi huhut saksalaisten joukkojen lähenemisestä, lakkauttivat »Sotsialdemokraatin», joka kertoi saksalaisten tulosta, »valheiden levittämisen vuoksi», ja selittivät lähenevien sotilasosastojen olevan vain virolaisten rykmenttien järjestämiä ja asestamia valkokaartilaisia. Jotta johtajat ehtisivät rauhassa paeta, lähetettiin saapuvia »hajanaisia valkokaartilaisjoukkoja» vastaan työmiehistä kokoonpantuja apujoukkoja punakaartilaisten ja sotilaiden vahvistukseksi, mutta punaiset joukot kärsivät pari musertavaa, veristä tappiota menettäen suuret määrät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina.

Lauantaina, helmikuun 23 p:nä, tilanne oli jo niin vakava, että bolshevikit katsoivat parhaaksi julistaa Tallinnan kolmeksi päiväksi sotatilaan. Etenkin määräaika herätti ihmettelyä ja epäilyksiä. Työläisjoukot alkoivat aavistaa pahaa. Vielä samana päivänä ilmestyi kaduille käsinkirjoitettuja julistuksia: »Toverit, olkaa valveilla! Anvelt, Kingissepp ja muut aikovat pötkiä pakoon!» Mieliala kaupungissa oli jännittynyt ja työläisten keskuudessa katkeroittunut.

Seuraavana päivänä bolshevikijohtajat alkoivat paeta Tallinnasta. »Tööline»-lehden toimituksen, Tallinnan toimeenpanevan komitean, Viron sotilas- ja työmiesneuvoston ja punakaartin huoneistojen edustalla laatikoita ja paketteja lastattiin autoihin, kuljetettiin satamaan ja siirrettiin siellä odottaviin laivoihin, jotka täyttyivät kaikenlaisesta tavarasta. Autojakin nostettiin niihin Neuvosto-Venäjälle kuljetettaviksi. Yöllä virolaiset ja venäläiset bolshevikijohtajat itsekin siirtyivät asumaan laivoille.

Tilanne oli äärimmäisen sekava. Varmoja tietoja puuttui. Laajoissa bolshevikien vastustajienkin piireissä uskottiin yleisesti, että joukot, joiden lähestymisestä kerrottiin, olivat todellakin virolaisia, ja rukoiltiin niiden aseille voittoa.

Vanhintenneuvostolla ja pelastustoimikunnalla oli kuitenkin varma tieto saksalaisten joukkojen tulosta. Itsenäisyysmanifesti päätettiin sen vuoksi julkaista, jos suinkin mahdollista, ennen saksalaisten saapumista. Oli koetettava ehdättää Haapsaluun ennen saksalaisten tuloa sinne ilmoittamaan Viron julistautumisesta itsenäiseksi ja puolueettomaksi tasavallaksi. Juri Wilms ja Konstantin Päts lähtivät tässä tarkoituksessa Tallinnasta autolla Haapsalua kohden. Pitkin maantietä Tallinnaan päin pakenevat, hetki hetkellä yhä laajenevat, hajanaiset bolshevikien sotilas- ja punakaartilaisosastot eivät estäneet matkaa. Mutta 20 virstan päässä Haapsalusta virolaiset sotilaat pidättivät auton ja selittivät matkan jatkamisen turhaksi.

Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin jo 21 p:nä klo 8 ap. Haapsaluun sijoitetun 1:sen virolaisen rykmentin päällystön ja saapuneiden saksalaisten joukkojen komentajan välillä tehdyn sopimuksen mukaan virolainen rykmentti oli sitoutunut olemaan ryhtymättä sotatoimiin saksalaisia vastaan ja saanut luvan toistaiseksi pitää aseensa sekä huolehtia saksalaisten joukkojen kanssa yhdessä vartiopalveluksesta ja järjestyksen ylläpidosta. Toistaiseksi virolaisten ja saksalaisten välit Haapsalussa eivät olleet kärjistyneet. Mutta itsenäisyysmanifestin julkaiseminen ei niin ollen voinut siellä tapahtua. Pätsin ja Wilmsin täytyi palata tyhjin toimin takaisin Tallinnaan.

Sittenkuin oli myöskin käynyt mahdottomaksi matkustaa Tarttoon julkaisemaan manifestia junien lakattua kulkemasta ja autolla-ajon tultua kielletyksi, kävi selväksi, että se oli tehtävä Tallinnassa hinnalla millä hyvänsä. Silloin Wilms esitti rohkean suunnitelman manifestin lukemiseksi »Estonia»-teatterissa vastapäätä punaisten päämajaa sunnuntaina, 24 p:nä. Sinä iltana siellä esitettävän näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen väliajalla teatterin ulko-ovet miehitettäisiin asestetuin vartioin ja puhelinjohdot katkaistaisiin. Samaan aikaan Wilms rientäisi kenenkään siitä edeltäpäin tietämättä näyttämön kautta esiripun eteen ja lukisi itsenäisyysjulistuksen.

Tämä rohkea suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta. Tapausten huimaavan nopea kehitys teki sen toimeenpanon tarpeettomaksi.

Sinä sunnuntai-iltana ei kenelläkään Tallinnassa ollut aikaa ajatella teatteria.

Sunnuntaina kaupungin kadut olivat jo aamuvarhaisesta tulvillaan kansaa. Tavallinen sunnuntairauha oli tipo tiessään. Kiihtymys oli yleinen. Aavistettiin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa.

Bolshevikivalta oli vielä sinä aamuna Tallinnassa täydessä voimassaan. Punakaartilaispatrulleja kulki pitkin katuja, kuten muinakin päivinä. Mutta yhä varmempia huhuja alkoi levitä kansanjoukkoihin bolshevikijohtajien siirtymisestä kalleimpine tavaroineen laivoihin. Pian saatiin jälleen nähdä suuria kuormia kuljetettavan tulisella kiireellä satamaa kohden. Pakokauhu sai yhä enemmän valtaa noiden vielä muutamaa tuntia aikaisemmin voitonvarmojen punaisten sotilaiden keskuudessa, jotka vasta nyt alkoivat uskoa, että tosi oli edessä. Kovia paukahduksia kuului sataman suunnalta: bolshevikit särkivät Naissaaren, Kakumäen ja Suuropin varustuksia. Niistä varastoista, joita ei ehditty tyhjentää satamaan kuljettaviin autoihin, bolshevikit jakoivat kaikille työläisiksi itseään sanoville kaikenlaista tavaraa, etenkin aseita ja ruokatarpeita.

Puolenpäivän ajoissa ensimmäiset salassa järjestetyt pelastustoimikunnan joukot ilmestyivät kaduille. (On muistettava, että Tallinnassa ei ollut ainoatakaan virolaista sotilasosastoa, johon pelastustoimikunta olisi voinut nojautua.) Paikoitellen, kuten Paksun Margareetan tornin ja Olavin kirkon y.m. luona, syntyi tulenvaihtoa vastapuolien patrullien välillä. Toiset kadut olivat punaisten, toiset pelastustoimikunnan joukkojen vallassa.

Itsenäisyysmiesten toimesta »Päewalehen» kirjapaino ympäröitiin asestetuilla vartijoilla, ja itsenäisyysjulistusta alettiin siellä painaa tilapäisvoimin, kun kirjapainon työmiehiä ei ehditty ensi kiireessä saada käsiin.

Suojelusjoukot aloittivat kaduilla hajanaisten punakaartilaisosastojen aseista riisumista. Tilanne oli kuitenkin niin sekava, että kansanjoukot klo 1:n ja 2:n välillä päivällä eivät tienneet, kenen käsissä valta kaupungissa varsinaisesti oli. Lopputulos näyttikin vielä aivan epävarmalta.

Käden käänteessä suojelusjoukot miehittivät Saksalaisen Luotonantoyhdistyksen ja Valtionpankin talot. Asestettuja bolshevikijoukkioita parveili kaikkialla ympärillä. Kun Luotonantoyhdistyksen talon eteen pysähtyneestä autosta avattiin konekiväärituli punaisia vastaan, hajautuivat he joka suunnalle huutaen: »Pirun valkokaarti on ulkona!» Ensimmäisten laukausten kajahdettua yhä uusia suojelusjoukkoja, reaalikoulujen oppilaita, ylioppilaita, näyttelijöitä y.m., riensi paikalle.

Pelastustoimikunta oli piiloitettu taistelun ajaksi erääseen syrjäiseen puutarhamajaan, jonka luo tilanteen hiukan selvittyä kolme konekiväärein asestettua autoa saapui noutamaan pelastustoimikuntaa Valtionpankin taloon johtamaan asioita.

Pelastustoimikunnan autoon asetettiin Viron sini-musta-valkea lippu, ja matka alkoi. Kulkue herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota katukäytävillä seisoskelevissa ihmisjoukoissa. Ei oltu selvillä, mitä nuo asestetut autot merkitsivät. Mutta nähdessään Viron kansalliset värit ihmiset alkoivat hurrata. Konekiväärinrätinä syrjäkaduilta sekautui eläköön-huutoihin. Valta oli silloin jo ratkaisevasti siirtymässä pelastustoimikunnan käsiin. Bolshevikit vetäytyivät pois kaupungista.

3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25. 2. 1918.

Ensimmäiset kappaleet itsenäisyysmanifestia ilmestyivät katujen varsille ilmoitusseiniin ja kauppojen näyteikkunoihin iltapäivällä vahvistaen jo aikaisemmin päivällä kansanjoukkoihin levinneitä itsepintaisia huhuja Viron julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi.

Suuret ihmisjoukot keräytyivät lukemaan julistuksia. Lähelle päässeet lukivat niitä ääneen taakse jääneille.

Maapäivien vanhintenneuvoston helmikuun 24 p:nä 1918 päiväämä »Manifesti kaikille Viron kansalaisille» alkaa julistamalla Viron sen historiallisissa ja maantieteellisissä rajoissa siitä päivästä lähtien itsenäiseksi, demokraattiseksi tasavallaksi, jossa vain maapäivien valitsema Viron pelastuskomitea oli toistaiseksi oikeutettu käyttämään korkeinta valtaa. Nuori tasavalta oli oleva poliittisesti täysin puolueeton, josta syystä naapurivaltioiden toivottiin kohtelevan sitä sellaisena. Sotaväki oli ensi tilassa vähennettävä siihen määrään, joka oli tarpeen sisäisen järjestyksen ylläpitoon. Venäjän armeijassa vielä palvelevat virolaiset sotilaat oli kutsuttava kotiin ja vapautettava sotapalveluksesta. Lisäksi taattiin 1:o kaikille tasavallan asukkaille uskontoon, kansallisuuteen ja poliittisiin mielipiteihin katsomatta tasa-arvo lain ja tuomioistuinten edessä, 2:o kansallisille vähemmistöille kansallis-sivistyksellinen autonomia ja 3:o sanan-, paino-, uskon-, kokoutumis-, yhdistys- ja lakkovapaus, samaten yksilön ja kotilieden koskemattomuus. Poliittiset vangit tultaisiin heti vapauttamaan, ja ensi tilassa ryhdyttäisiin ajanmukaista lainsäädäntötietä vakiinnuttamaan kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuutta. Maakuntien, sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään bolshevikien keskeyttämää toimintaansa jatkamaan. Niiden alainen kansanmiliisi ja kansalaisten itsepuolustusjärjestöt sekä kaupungeissa että maaseudulla oli heti perustettava yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Päivän polttavien kysymysten, kuten maa- ja työläiskysymyksen sekä raha- ja elintarveasioiden, järjestämiseen ajanmukaisella tavalla ryhdyttäisiin heti, kun se suinkin kävisi mahdolliseksi.

Manifesti päättyy sanoihin:

»Viro! Seisot toivorikkaan tulevaisuuden edessä, jolloin voit vapaasti ja itsenäisesti määrätä ja johtaa kohtalosi! Ryhdy rakentamaan kotiasi, jossa järjestys ja oikeus vallitsevat, jotta voisit olla kelvollinen jäsen sivistyskansojen perheessä! Kaikki isänmaan pojat ja tyttäret, ryhtykäämme yhtenä miehenä kotimaan pyhään rakentamistyöhön! Esivanhempiemme hiki ja veri, jotka on vuodatettu tämän maan edestä, vaativat sitä, jälkeemme tulevat sukupolvet velvoittavat meitä siihen. Eläköön itsenäinen, demokraattinen Viron tasavalta! Eläköön kansojen rauha!»

Julistus herätti mitä erilaisimpia tunteita lukijoissa. Otettu askel tuntui virolaisista niin rohkealta, että sen onnistumiseen ei jaksettu uskoa. Satamasta päin kuului vielä bolshevikien kiväärien pauketta. Lännestä taas lähestyvien saksalaisten tykkien jyske kantautui kaupunkiin.

itsenäinen Viro! Vapaa Viron kansa! ne olivat ajatuksia, joiden toteutumista ei vuosisatojen kuluessa oltu uskallettu unelmoidakaan. Silloinen hetki tuntui siihen kaikkea muuta kuin sopivalta.

Nuoren tasavallan asema oli perin horjuva. Se seisoi huonosti varustettuna, vain pienen kantajoukon ympäröimänä, kahden hyvin varustetun, sille vihamielisen armeijan välissä. Tosin virolaisten rykmenttien edustajat olivat tammikuun 12 p:nä 2:sessa virolaisten sotilaiden kongressissa Tallinnassa asettuneet kaikista bolshevikien varoituksista ja uhkauksista huolimatta kannattamaan Viron julistamista itsenäiseksi. Mutta rykmentit olivat kaukana toisistaan, ilman lujaa yhtenäisyyttä ja keskellä bolshevikien suuria sotalaumoja. Sitäpaitsi oli tietämätöntä, kuinka suuri osa sotilaista enää, bolshevikien kiivaan agitatsionin jälkeen, oli valmis kannattamaan pelastustoimikuntaa.

Suurimmalle osalle omaa kansaa ajatus itsenäisyydestä oli vieras. Se ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan kansan sydämeen. Vasta pitkät, katkerien opetusten kyllästämät väkivallan kuukaudet voivat tehdä vapauden ja itsenäisyyden Viron kansan enemmistölle elämän tärkeimmäksi kysymykseksi.

Itsenäisyysmiesten rohkea toiminta näyttää siis olleen todellista uhkapeliä. Mutta samalla se oli voimakkaan tulevaisuuden näkemyksen johtamaa työtä. Jos he eivät olisi tällöin epäröimättä ryhtyneet työhön — vetäen mukaansa vastahakoisetkin —, olisivat myöhemmät tapaukset tehneet Viron itsenäisyysaikeet tyhjiksi vuosikymmeniksi, ehkäpä ainiaaksi.

Itsenäisyysjulistuksen päivänä Tallinnassa harvat vain iloitsivat manifestia lukiessaan. Paljon enemmän oli niitä, jotka suoranaisella vihamielisyydellä suhtautuivat Viron itsenäisyysajatukseen. Ne olivat Viron venäläisiä, baltilaisia ja bolshevikeja, jotka pilkallisesti nauraen lukivat manifestia. Suurin osa kansasta ei tiennyt, mitä ajatella ja odottaa, ja odotti tylsällä uteliaisuudella tapahtumien kehittymistä edelleen.

Mutta pelastustoimikunta jatkoi kuumeisella kiireellä työtään. Oli päivänselvää, että jokainen minuutti oli kallis. Paljon saattoi riippua sen toiminnasta näinä muutamina tunteina. Päiväkäskyllään N:o 1 se kielsi itsenäisyysmanifestissa julistetun Viron puolueettomuuden säilyttämiseksi virolaisia sotilaita ottamasta osaa Saksan—Venäjän sotaan ja kehoitti kaikkia kansalaisia mahdollisuuksien mukaan estämään valtion omaisuuden maasta vientiä ja hävittämistä. Päiväkäskyllä N:o 2 seuraava päivä (25.2.) määrättiin kansalliseksi juhlapäiväksi, jona itsenäisyysmanifesti oli luettava kaikissa kirkoissa ja kouluissa. Päiväkäsky N:o 3 julisti tyhjiksi kaikki bolshevikien antamat käskyt yksityisomaisuuden takavarikoimisesta ja määräsi kaiken anastetun omaisuuden luovutettavaksi takaisin oikeille omistajille.

Väliaikaista hallitusta ryhdyttiin kiireesti panemaan kokoon. Pelastustoimikunnan päiväkäskyllä N:o 5 tämän Viron ensimmäisen hallituksen kokoonpano määrättiin seuraavaksi: 1. ministeristön esimies ja sisäministeri Konstantin Päts, 2. varaesimies ja oikeusministeri Jüri Wilnis, 3. ulkoasiainministeri Jaan Poska, 4. sotaministeri Anders Larka, 5. raha- ja valtiovarainministeri Juliann Kukk, 6. maanviljelys- ja elintarveministeri Jaan Raamot, 7. kulkulaitosministeri Ferdinand Petterson, 8. työ- ja huoltoministeri Willem Maasik, 9. sivistysministeri Peeter Pöld ja 10. kauppa- ja teollisuusministerin salkkua hoiti aluksi Konstantin Päts, kunnes sittemmin tälle paikalle nimitettiin vakinaiseksi August Hanko.

Lähestyvien saksalaisten joukkojen komentajalle päätettiin ilmoittaa Viron julistautumisesta itsenäiseksi. Manifesti käännettiin saksaksi, ja sotaministeri ja tohtori Konik lähetettiin Pääskylään jättämään sitä saksalaisille ja neuvottelemaan heidän päälliköittensä kanssa. He eivät saaneet kuitenkaan juuri mitään aikaan ja palasivat Tallinnaan ilmoittaen, että saksalaiset joukot marssivat seuraavana päivänä kaupunkiin.

Siitä huolimatta hallitus jatkoi juuri alkanutta toimintaansa. Kaduille järjestettiin lukuisat, asestetut patrullit, joista muutamilla oli konekiväärejäkin. Järjestys pysyi hyvänä. Mutta vain harvat tallinnalaiset saattoivat nukkua seuraavana yönä. Hurjia huhuja oli liikkeellä. Milloin kerrottiin bolshevikien aikovan yön kuluessa hyökätä kaupunkiin toimeenpanemaan verilöylyä. Milloin taas väitettiin varmalta taholta kuullun, että bolshevikien sotalaivat olivat saaneet käskyn ryhtyä yöllä pommittamaan kaupunkia. Suurten talojen asukkaat järjestivät kaiken varalta vartiomiehiä suojakseen. Pommituksen alkaessa oltiin valmiit piiloutumaan kellareihin.

Satamassa bolshevikit lastasivat myöhään yöhön saakka aluksiinsa kaikenlaista tavaraa: monenlaisia aseita, ampumatarpeita, kuljetusvälineitä, koneita, vaatteita, ruokatarpeita, kynttilöitä y.m.s. Kukin koetti ottaa mukaansa mahdollisimman paljon. Yleisen hämmingin vallitessa ei poiskuljetettavan tavaran valinnassa noudatettu pienintäkään johdonmukaisuutta. Yöksi punaiset vetäytyivät laivoihinsa, joilta he kuitenkin tekivät vielä aamupuolella hajanaisia yrityksiä rynnätä jälleen maihin. Suojelusjoukkojen konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät kuitenkin luopumaan sellaisista aikeista. Virolaisten puolelta laukaustenvaihdossa eräs koulupoika sai surmansa ja muutamia suojeluskuntalaisia haavoittui.

Bolshevikien alukset jäivät satamaan koko yöksi. Saksalaisten joukkojen saavuttua seuraavana päivänä kaupunkiin ne jättivät kiireesti sataman ja vetäytyivät kauemmaksi merelle.

Väliaikaisen hallituksen toimesta lähetettiin yön kuluessa upseereista kokoonpantu joukko-osasto Narvan maantielle, jota pitkin kerrottiin bolshevikeille saapuvan apujoukkoja. Yö kului kuitenkin täysin rauhallisesti. »Päewalehen» kirjapainossa väliaikaisen hallituksen ja muiden uusien valtioelinten päiväkäskyjen painattamista kesti koko yön.

Seuraavana aamuna kadut olivat jälleen jo varhain täynnä väkeä. Muutamat talot olivat liputetut, mutta useimmat niistäkin Saksan väreillä. Vain kolmen seurakunnan papit olivat totelleet määräystä kiitosjumalanpalveluksen toimittamisesta. Niiden kirkkojen kellot soivat juhlallisesti; muut vaikenivat synkkinä, suljetuin ovin.

Jo puolenpäivän aikaan 25 p:nä ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin. Joskin väliaikainen hallitus sai vielä muutamia päiviä nimellisesti toimia, niin tosiasiallisesti Viron lyhyt vapaudenaika päättyi jo tällöin.

4. Saksalaisten joukkojen tulo.

Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan joukko-osastojen tehtäväksi.

Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n. 2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo 10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.

Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.

6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti! Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja varsin huomattava sotasaalis.

4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis, ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja 4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.

19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva 1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.

Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu. Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.

Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.

Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland, über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja koristivat heidät kukin.

Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet? Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista, näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän neuvostovallan.

Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja Pitkän
Hermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaa
Tallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallan
omiin käsiinsä.

Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626 tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua, 550 ajoneuvot y.m.

Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja rautatienristeyksen.

Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»

Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja. Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.

Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.

On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen valtakunnankansleri kreivi von Hertling Tallinnan miehityksen jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti: ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla, jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä, ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan vasallivaltioita.

Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherra von Seckendorff, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.» Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan kansan hyväksi.

Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan. Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään. Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.

Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat jäänevät pysyväisiksi.

Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista, joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se, että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.

Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.

Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.

Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni, mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä. Samaan aikaan kuin kreivi von der Goltz hillityllä käytöksellään hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherra v. Seckendorff todellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.

Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman, jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.

Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen, toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla. Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin, pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä sortoa vastaan.

5. Saksalainen miehitysaika.

Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti. Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen miehitysjoukkojen johtoon.

Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin. Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.

Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä — kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen »Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous — Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä, tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.

Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.

Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet, jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton »Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan» toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista, jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen lehti».

Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan. Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat allekirjoittaneet adressin.

Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä »Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului: 16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:

»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa riippumattomuusjulistusta.»

Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia), kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5 lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja 1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1 (lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.

Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen, vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen. Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa. He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä, Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron kansaa.

Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin, lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon, jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä tiukentamaan.

Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään merkitystä.

Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta. Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.

Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron itsenäisyysmiesten piiriin.

Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27 p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.

Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä. M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä memorandumi oli pääministeri Pätsin työtä, vaikkakin siitä epäiltiin aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia vankilassa.

Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen, erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin niiden ollakin piti.

Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetut Marina, Menning, Piip, Pusta, Virgo ja Kull päässeet maasta ja saapuneet maaliskuun alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan, Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien kautta osaa rauhankongressiin.

Oikeusministeri Jüri Wilmsin piti myöhemmin liittyä tähän lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet. Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen selityksensä, kun Wilmsin ja hänen toveriensa ruumiit löydettiin Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.

Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa. Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:

»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi, jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.

»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian hallitusten selitykset vahvistavat.»

Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt. Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla, kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeri Päts vangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten elintarveministeri Raamotin — onnistui tavalla tai toisella välttää vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.

Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla, jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.

Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen länsirintamalla päättyneen kokonaan.

Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät, oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin vaaroista.

Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti valtakunnankansleri von Hertlingin virastaan ja nimitti uuden hallituksen etunenään Badenin prinssin, Maxin.

Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun. Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet saivat jälleen ryhtyä toimimaan.

Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa. Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.

Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. Keisari Wilhelm II luopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.

Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa. Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.

Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin hoitamaan hallitustehtäviä maassa.

6. Viron vapaussodan alku.

Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen pääministeri Pätsin johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.

Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri Päts osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä epätoivoinen.

Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin — aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit, jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s. luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti: »Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan, Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin keskuudessa.

Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta. Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa tarkastelijassa hämmästystä.

Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko, jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa hallitusta.

Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin Tukholmaan von Stryckin johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että von Stryck selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen Poskan hallituksen ja puolibolshevistisen Pätsin hallituksen asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta huolimatta von Stryckin toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi. Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset olettivat.

Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa; niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten 25.000 miestä aseihin.

Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui rykmenttien kokoutumispaikkoihin. Pääministeri Päts lausui muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia, jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.

Kaiken lisäksi saksalaiset miehitysjoukot koettivat kaikin tavoin estää virolaisten joukkojen kokoamista. Saksan hallituksen edustajan A. Winnigin kanssa oli pitkien neuvottelujen jälkeen Riiassa marraskuun 19 p:nä tosin saatu aikaan sopimus, jonka mukaan Viron hallitus tunnustettiin korkeimman vallan haltijaksi Viron kansatieteellisissä rajoissa ja saksalaisia sotavoimia kiellettiin sekautumasta maan hallitukseen ja hallinnollisiin asioihin. Mutta tämä sopimus, joka oli tosin pitkä edistysaskel saksalaisesta sotilasdiktatuurista vapautumiseen, jätti kuitenkin olot Virossa hyvin sekaviksi. Sähkölennätin, puhelinlaitos ja rautatiet jäivät toistaiseksi kokonaan sotilashallinnon alaisiksi. Tätä miehitysjoukot sitten käyttivät hyväkseen estäen virolaisten joukkojen kuljetuksen rautateitse rintamalle ja katkaisten virolaisen pääesikunnan sähkölennätin- ja puhelinyhteyden rintamajoukkojen kanssa.

Ne tykit, kiväärit ja ampumatarpeet, jotka saksalaiset olivat maahan tullessaan riistäneet virolaisilta rykmenteiltä, ja jotka heidän nyt olisi pitänyt luovuttaa takaisin, he tekivät käyttökelvottomiksi, möivät ne tai yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta niitä. Heidän mainitaan rikkoneen ja hävittäneen m.m. 40.000 japanilaista ja venäläistä kivääriä. Riiassa taas kerrotaan myydyn virolaisten konekiväärejä polkuhinnasta, jolloin bolshevikien sanotaan olleen innokkaimpia ostajia. Tuntuu siltä kuin kaiken tämän takana olisi todellakin ollut, kuten virolaiset väittävät, halu osoittaa maailmalle, miten kykenemättömiä Itämeren kansat olivat itse puolustautumaan, kun saksalaisten joukkojen täytyi poistua maasta. Virolaiset joukot olisivat varmastikin aluksi jääneet aivan aseitta, ellei venäläisiltä joukoilta ja vallankumouspäiviltä olisi maahan jäänyt jokin määrä kiväärejä, joilla ensimmäiset, vähälukuiset komppaniat voitiin asestaa.

Aselepoehdoissa olevaa määräystä Itämeren maiden rajojen suojaamisesta saksalaiset sotilaat Virossa, niinkuin Lätissäkin, osoittautuivat haluttomiksi täyttämään. He pitivät itsepintaisesti kiinni sotilasneuvostojensa päätöksestä poistua maasta mahdollisimman pian. On täysin ymmärrettävää, että sotilaat, jotka uljaasti ja nurkumatta olivat neljän vuoden ajan olleet sodassa eri puolilla maailmaa, halusivat nyt vihdoinkin kotiin, kun sota joka tapauksessa oli menetetty. Mitä hyödytti taistella vieraan, vihamielisen kansan puolesta? Itsesäilytysvaistokin kai heräsi heissä vihdoin. Kun he olivat säilyneet kaikissa vaaroissa siihen saakka, niin he eivät luonnollisestikaan tahtoneet viime hetkessä menettää henkeään. Kotimaassa oli levottomuuksia, vallankumous. Koti ja perhe kutsuivat perheenisää suojakseen. Saksalaiset sotilasneuvostot antoivat julistuksia ilmoittaen, että vastoin tahtoaan Viroon tuodut sotilaat eivät halunneet muuta kuin jättää maan virolaisten haltuun mahdollisimman pian, ja kehoittaen kansaa rauhallisuuteen, jotta sotajoukot voisivat poistua maasta mahdollisimman nopeasti ja ilman yhteentörmäyksiä asujamiston kanssa.

Turhaan Viron baltilaiset piirit väliaikaisen hallituksen suostumuksella koettivat saada joukkoja taivutetuiksi lykkäämään lähtöänsä. Upseerit olisivat mahdollisesti suostuneet siihen, mutta sotilaat eivät millään ehdolla tahtoneet jäädä maahan kauemmaksi kuin se oli ehdottoman tarpeellista lähdön järjestämiseksi. Niinikään raukesi puuha saada Viron hallituksen varoilla pestattuja saksalaisia palkkajoukkoja jäämään maan turvaksi.

Aluksi väliaikainen hallitus voi lähettää rajoille siellä olevien saksalaisten joukkojen lisäksi vain hajanaisia suojelusjoukkoja, joiden taistelukunto oli sangen vähäinen. Samaan aikaan tehtiin kuitenkin työtä vakinaisen armeijan luomiseksi. Tarkoitus oli perustaa yksi kuusirykmenttinen divisioona. Sen komentajaksi nimitettiin kenraali Tönisson. Sittemmin näistä rykmenteistä muodostui kuitenkin kaksi divisioonaa, joista ensimmäinen kenraali Tönissonin johdolla taisteli itäisellä ja toinen aluksi eversti Limbergin ja sittemmin eversti Puskarin johdolla eteläisellä rintamalla.

Rykmenttien komentajiksi ja kokoutumispaikoiksi määrättiin: 1:nen rykm. — kenraali Pödder, Tallinna; 2:nen rykm. — everstiluutnantti Unt, Tartto; 3:s rykm. — eversti Kubbo, Vöru; 4:s rykm. — everstiluutnantti _Selma_n, Narva; 5:s rykm. — everstiluutnantti Reek, Rakvere ja 6:s rykm. — everstiluutnantti Puskar, Pärnu.

Rykmenttien merkitys oli kuitenkin toistaiseksi mitätön. Vain 4:s rykmentti kykeni alusta alkaen ottamaan osaa sotatoimiin. Bolshevikien hyökkäyksen alkaessa oli siinä 82 upseeria ja 350 sotilasta.

Tilanteen äärimmäisen vakavuuden kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia tosiasioita, jotka on julkaistu Tarton »Postimeehen» N:o 277, marraskuun 2 p:nä 1920, kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Kapteeni Laretein, joka oli nimitetty Narvan suojeluskunnan päälliköksi, oli ensimmäisinä päivinä onnistunut koota 120 suojeluskuntalaista, niistä 85% paikallisten keskikoulujen oppilaita. Tämä luku ei kasvanut sen suuremmaksi. Narvan yhteiskunta, niin paljon kuin sitä oli, jäi veltoksi ja sivulta katsojaksi, alkoivatpa asukkaat vielä pyrkiä tekemisiin Venäjän kanssa keinotellen, tehden kauppoja ja valmistaen bolshevikeille tietä Viroon.

»Narvan Joensuussa luutnantti Rammel onnistui keräämään vain 18 miestä (niinikään melkein kaikki koulupoikia) — siellä oli tila niin ollen vielä huonompi.

»Kun viikkoa myöhemmin (marraskuun 21 p:nä) Narvassa ryhdyttiin muodostamaan 4:ttä jalkaväkirykmenttiä, niin Narvan yhteiskunta ei antanut rykmentille minkäänlaista tukea, kävi vain häiritsemässä rykmentin esikuntaa kysymyksillä: milloin on ryhdyttävä siirtymään Tallinnaan päin?!»

Viron baltilaisten edustajien pääministeri Pätsin kanssa marraskuun 27 p:nä tekemän sopimuksen mukaan ryhdyttiin järjestämään baltilaisia, omien upseerien johtamia komppanioita virolaisen ylijohdon alla käytettäviksi yhteisessä taistelussa bolshevikeja vastaan. Tämä sovinto virolaisten ja baltilaisten välillä oli kuitenkin vain väliaikainen, eikä merkinnyt sitä, että viimemainitut olisivat tunnustaneet Viron väliaikaisen hallituksen. Maasta lähtevät saksalaiset joukot luovuttivat näille komppanioille, samoinkuin muillekin baltilaisten järjestöille, tarpeellisen määrän aseita ja ampumatarpeita, kun taas virolaisille joukoille ne eivät suostuneet antamaan mitään.

Bolshevikit valmistelivat hyökkäystä Viroon kaikella kiireellä. Saksalaisten miehittäessä Viron venäläisten mukana paenneet virolaiset bolshevikit, joilla ei siihen saakka ollut mitään varsinaista tehtävää ollut, järjestettiin nyt erikoisiksi virolaisiksi punarykmenteiksi. Niitä tuli olemaan neljä, mutta miesluvultaan ne eivät vastanneet tavallisia rykmenttejä. Sodan kestäessä niitä täydennettiin virolaisten puutteessa venäläisillä ja lättiläisillä, joten niillä lopulta oli tuskin muuta kuin nimitys virolainen. Vähälukuisten virolaisten lisäksi hyökkäävään armeijaan tuli kuulumaan suuri määrä venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä kiinalakiakin joukko-osastoja. Virolaisten bolshevikien johtajat, jotka muodostivat n.s. Viron työkansan kommuunin hallituksen, olivat nimellisesti hyökkäyksen takana, mutta tosiasiallisesti Venäjän neuvostohallitus yksin johti taistelua Viroa vastaan.

Poliittisista syistä bolshevikit kuitenkin väittivät, että heidän hyökkäyksensä oli vain Viron proletariaatin taistelua maan porvaristoa vastaan. Vieraiden sotajoukkojen osanotto salattiin joko kokonaan tai selitettiin niiden ottavan osaa sotaan vain virolaisten työläisten avuksi kutsumina. Tiedot Venäjän neuvostohallituksen aikeista miehittää Viro venäläisillä, lättiläisillä ja kiinalaisilla joukoilla leimattiin »häpeämättömäksi provokatsooniksi» ja »pahansuovaksi valheeksi». Ulkomaille levitettiin nyt ja myöhemminkin lentolehtisiä ja sanomalehtiä, joissa valheellisella tavalla selitettiin neuvostohallituksen suhdetta Viron vapaussotaan. Mentiinpä sodan kestäessä niinkin pitkälle, että huhtikuussa 1919 väitettiin neuvostohallituksen, kun Viron bolshevikien taistelu oli epäonnistunut, muka välttäneen viemästä sotajoukkojaan heidän avukseen, jotta ei antaisi Suomelle sodanaihetta (!).

Tosiasia on, että Viron sodassa ei ollut kysymys Viron työläisten, vaan bolshevistisen Venäjän valtakunnan eduista — entisen Venäjän alueen kokoamisesta. Tämän ohjelmankohtansa avulla bolshevikit hankkivat itselleen kannatusta tsaarinaikuisen Venäjän upseeriston ja virkamiehistön joukossa, joista monet liittyivät bolshevikeihin pitäen heitä parhaina välikappaleina uneksimansa Venäjän ennalleen saattamisen saavuttamiseksi. Tähän Venäjän imperialistiseen pyrintöön liittyi vielä yksi syy, joka kehoitti hyökkäämään Itämeren maiden kimppuun. Moskovan »Isvjestia» kirjoittaa siitä joulukuun 25 p:nä 1918:

»Liettua, Lätti ja Viro ovat poikkipuolin tiellä, joka johtaa Venäjältä Länsi-Eurooppaan, ja ovat sen vuoksi vallankumouksellemme esteeksi, ne näet erottavat Neuvosto-Venäjän vallankumouksellisesta Saksasta. Tämä erottava muuri on kaadettava kumoon, Neuvosto-Venäjän joukkojen on miehitettävä Liettua, Lätti ja Viro, Venäjän punaisen proletariaatin on voitettava itselleen mahdollisuus vaikuttaa Saksan vallankumouksen kehitykseen… Baltianmeren takaisin valloittamisella Neuvosto-Venäjä saisi mahdollisuuden tehdä helpommin kiihoitustyötä Skandinaavian maissa sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Täten Baltianmeren tehtävänä olisi muodostua sosialistisen vallankumouksen mereksi.»

Nämä olivat Neuvosto-Venäjän tarkoitukset, kun se hyökkäsi Viron ja muiden Itämeren maiden kimppuun.

Taistelu Viron kohdalla alkoi marraskuun 25 p:nä, jolloin bolshevikit karkoittivat Pihkovasta saksalaisen sotilasjohdon siellä järjestämän, n. 4.000-miehisen venäläisen luoteisarmeijan. Osa hajalle lyödyistä joukoista matkusti junalla suoraa päätä Riikaan, kun taas toinen osa tulvasi Petserin kautta Viron alueelle ja peräytyi ryöstäen ja hävittäen Vörua kohden. Tämän joukon liikehtiminen herätti Viron hallituspiireissä suurta levottomuutta, aluksi suurempaa kuin bolshevikien, tunnettiin näet siihen kuuluvien ainesten vihamielisyys Viron Itsenäisyyttä kohtaan. Kaikista epäilyksistään huolimatta hallituksen oli kohdeltava luoteisarmeijaa liittolaisena, koska sillä joka tapauksessa oli sama vihollinen. Vihollisuuksia ei syntynytkään virolaisten ja luoteisarmeijan välillä; viimemainittu alistui sittemmin toistaiseksi Viron sotilasjohdon ylipäällikkyyden alaiseksi.

Luoteisarmeijan ja poistuvien⁻ saksalaisten miehitysjoukkojen kintereillä seurasi pieniä bolshevikijoukkoja, aluksi kaiken kaikkiaan vain 1 pataljoona 49:nnestä venäläisestä tarkk'ampujarykmentistä 4 kevyen tykin kera.

Vakavampi vaara uhkasi kuitenkin Narvan puolelta. Bolshevikit olivat jo 22 p:nä yrittäneet vallata sitä sillä kertaa kuitenkaan onnistumatta. Sille rintamanosalle bolshevikit olivat sitten keskittäneet suurempia joukkoja, ja vain Narvan suunnalla taistelutoimintaa aluksi olikin. Bolshevikit eivät hyökkäykseen ryhtyessään antaneet minkäänlaista sodanjulistusta tai muuta sentapaista selitystä, vaan lähettivät joukkonsa ilman muuta tuleen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat marraskuun 28 p:nä.

Kaksi päivää aikaisemmin Narvan sotilasneuvosto oli päättänyt jättää kaupungin mahdollisimman pian ja lähtiessään räjähdyttää Narovajoen ylitse johtavat sillat siinäkin tapauksessa, että virolaiset joukot yrittäisivät pysyä asemissaan joen itärannalla. Kaupungin kohtalo oli siis jo etukäteen ratkaistu. Saksalaiset joukot eivät kuitenkaan ehtineet lähteä kaupungista ennen bolshevikien hyökkäystä.

Bolshevikien n. 2.000-miehistä hyökkäysjoukkoa vastassa oli 4:nnen virolaisen rykmentin lisäksi, josta yksi komppania oli Narovan itäpuolisissa juoksuhaudoissa, 100 miestä 405:nnestä saksalaisesta rykmentistä joen itärannalla, 400 saksalaista Narvan Joensuussa (Hungerburgissa), Narvassa 405:nnen rykmentin muut osat, jotka valmistivat lähtöä kaupungista, ja joen länsirannalla saksalaista tykistöä.

Klo 5.30 ap. bolshevikit avasivat tulen pattereistaan juoksuhautoja ja kaupunkia vastaan, jolloin Ivangorodin esikaupunki syttyi tuleen. Saksalaiset patterit vastasivat ampuen vihollisen asemia. Tunnin kestäneen tykistövalmistuksen jälkeen bolshevikien ketjut alkoivat lähestyä virolaisten ja saksalaisten asemia Jamburg—Narva maantien molemmilla puolilla. Vastustajien murhaava konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät lopuksi puolentoista tunnin taistelun jälkeen vetäytymään takaisin.

Tilanne kävi kuitenkin pian jälleen arveluttavaksi. Yöllä kaikessa hiljaisuudessa Narovan ylitse tulleet bolshevikijoukot hyökkäsivät klo 9 tienoissa saksalaisten patterien kimppuun, joiden luona oli vain vähäisiä puolustusvoimia. Apujoukkoja saapui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä kaupungista, ja kiivaan ottelun jälkeen ne pakottivat bolshevikit peräytymään siitä huolimatta, että paikalliset punaiset koettivat saattaa apujoukot hämmennyksiin alkamalla yhtäkkiä ampua niitä selän takaa konekivääreillä. Bolshevikien mieshukan mainitaan olleen varsin suuren, kerrotaanpa, että vain harvat heistä olisivat onnistuneet pakenemaan takaisin Narovan itäpuolelle.

Saksalaisten patterit lakkasivat ampumasta klo 11 ap. bolshevikien jatkaessa juoksuhautojen, siltojen ja kaupungin pommittamista. Viimeisetkin saksalaiset joukot jättivät Narovan itärannan ja valmistautuivat lähtemään myöskin kaupungista. Niiden puolesta ilmoitettiin virolaisille, että kaikki sillat räjähdytettäisiin klo 4 ip. Sen johdosta virolainenkin komppania sai käskyn peräytyä ennen sitä joen länsirannalle. Lupauksestaan huolimatta saksalaiset kuitenkin räjähdyttivät sillat puolta tuntia ennen määräaikaa, joten kaikki virolaiset sotilaat eivät ehtineet joen ylitse siltoja pitkin. Osa toiselle rannalle jääneistä pelastui soutamalla venheillä poikki joen. Mutta muutamia sotilaita kahden konekiväärin kera jäi bolshevikien saaliksi.

Tällä välin bolshevikit olivat ottaneet haltuunsa Narvan Joensuun. Ruotsin sotalipuilla varustetut kuljetuslaivat laskivat joukkoja maihin sotalaivojen suojaamina. Kaupungin asukkaat, kerrotaan, tervehtivät saapuvia sotilaita pelastajinaan luullen heitä aluksi ruotsalaisiksi apuretkeilijöiksi, joiden tulosta bolshevikit olivat tarkoituksellisesti jo ajoissa levittäneet huhuja voidakseen nousta maihin kaikessa rauhassa. Saksalaisten komppanioiden peräydyttyä taistelutta bolshevikit saattoivat esteettömästi edetä merenrantaa pitkin päämääränä Narvassa olevien saksalaisten ja virolaisten joukkojen peräytymistien katkaiseminen.

Kun tieto tästä saapui, täytyi virolaisten luopua aikeestaan yrittää vastarintaa Narovan länsirannalla ja lähteä peräytymään saksalaisten jäljessä. Heidän onnistuikin hajoittaa bolshevikien etujoukko, joka yritti sulkea peräytymistien länteen. Hetkisen senjälkeen, kun virolaiset joukot olivat poistuneet Narvasta, miehittivät bolshevikit kaupungin vastarintaa kohtaamatta.

Sitä, millaisessa kunnossa Narvaa puolustaneet virolaiset joukot olivat, kuvatkoot muutamat tosiasiat, jotka on julkaistu aikaisemmin mainitussa »Postimeehen» kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Marraskuun 27 p:nä aamulla oli rykmentissä (4:nnessä) n. 400 miestä, mutta yöllä, kun taistelu hyökkäävän vihollisen kanssa alkoi, jäi rykmenttiin vain 120 miestä — kaikki toiset olivat parin päivän kuluessa karanneet vieden mukanaan kiväärinsä ja ilmaisivat värinsä päivällä marraskuun 28 p:nä kokoutuen Kreenholmin ja Pæmurrun seutuville joukkioiksi, käyden velvollisuuksilleen uskollisiksi jääneiden sotilaiden ja suojeluskuntalaisten kimppuun ja ampuen heitä ikkunoista.

»Marraskuun 27 p:nä otti eversti Reekin lähettämä suojeluskuntalaisjoukko vänrikki Toomelin johdolla haltuunsa Narovajoen vasemman rannan Mustajoen kylästä Vasknarvaan saakka. Joukko oli 70-miehinen: 20 Jöhvistä, 50 Illukan kunnasta. Narovan rannalla joukko oli vartiopalveluksessa 5 päivää ilman, että sillä olisi ollut toisella puolen olevien punaisten kanssa kahakoita, vieläpä ilman laukaustenvaihtoakin. Mutta sitten Illukan miehet päättelivät nähneensä omalta kohdaltaan kyllin vaivaa isänmaan puolesta ja lähtivät (joulukuun 3 p:nä) omin luvin rintamalta.

»Petokset, joukkokarkaamiset, ampumiset selän takaa ja muut sellaiset ilmiöt toistuivat melkein joka päivä joulukuun kuluessa (myöskin myöhemmin, mutta vähemmässä määrässä), jolloin meidän sekä lukumäärältään että varustukseltaan, mutta myös moraalisesti heikot joukkomme askel askeleelta olivat pakotetut peräytymään.»

* * * * *

Bolshevikit olivat siten onnistuneet ensimmäisessä yrityksessään. Kysymys oli vain etenemisen jatkamisesta. On syytä, ennenkuin pitemmälle seurataan bolshevikien rynnistystä, tarkastaa hiukan, millaisin asein he aikoivat ihanneyhteiskuntaansa Virossa toteuttaa.

»Tööline» kirjoittaa siitä marraskuun 27 p:nä:

»Jo se tosiasia, että me lujasti pyrimme proletariaatin diktatuuriin,
osoittaa, että meidän on kohdeltava vihollisiamme säälittä. – – –
Meidän on hävitettävä luokkavihoiksemme maan päältä, vasta senjälkeen
Viron proletariaatti voi rauhallisesti ryhtyä luovaan työhönsä.»

Viron väliaikaisen vallankumouskomitean käsky N:o 1 mainitsee samasta asiasta:

»Porvarilliset ja muut neuvostoja vastustavat puolueet (radikaalit, menshevikit, Viron sosiaalidemokraattinen puolue, kaikenlaiset sosiaalivallankumoukselliset j.n.e.) julistetaan laittomiksi, niiden sanomalehdistö ja kaikenlainen toiminta kielletään, ja niiden johtohenkilöitä kohdellaan, samoinkuin vastavallankumouksellisia, kaikella vallankumouksellisella ankaruudella.»

Viron työkansan kommuunin hallituksen manifestissa taas sanotaan m.m.:

»Viron väliaikainen hallitus, kaikki sen agentit ja kannattajat, kaikki moisionomistajat ja papit, joiden kädet valuvat Viron työväen verta, ovat lain ulkopuolella ja suojattomia. Jokainen, joka vaatii Viron väliaikaisen hallituksen tai sen agenttien käskyjen täyttämistä, on heti paikalla ammuttava.»

Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat Viron kansalle tuoda, Anvelt viittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä maaliskuun 30 p:nä 1919:

»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin, jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»

Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.

7. Bolshevikien suuri eteneminen.

Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa. Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.

Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan — muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja rautatien varsilla.

Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä, että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.

Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen hankkimisessa. Niinpä pääministeri Päts ilmoitti joulukuun 1 p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan, jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.

Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa — 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta; Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta; Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti: 51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja 8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta; Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta; Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja suojeluskuntalaista.

Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta rintamalle. Pääministeri Päts eräässä puheessaan mainitsi sattuneen sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein epätoivoinen.

Vasta sitten, kun pääministeri ylittäen valtuuksiaan kutsui aseihin isänmaan puolesta kaikki ylioppilaat ja koulupojat, joissa isänmaallinen henki oli voimakkain, sai hallitus kipeästi kaivatun perustan jalkojensa alle. Asevelvollisten kutsunnat alkoivat menestyä hyvin. Sotilaallisen tilanteen kärjistyneisyyttä helpotti sekin seikka, että rykmenteille voitiin joulukuun alkupäivistä lähtien ruveta jakamaan aseita ja varustuksia Tallinnasta. Hallitus oli saanut Suomesta aseita ja lainan lähimpiä tarpeitaan varten.

Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2 panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraali Tönisson antoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin tappioin peräytymistä kesti.

Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist» lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.

Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.

Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun 12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.

Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.

Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän kautta Riikaa kohden.

Viron hallitus oli heti taistelujen alussa kääntynyt länsivaltojen puoleen pyytäen niiltä suojaa Venäjän bolshevikeja vastaan. Tunnettu tosiasia oli, että länsivallat suhtautuivat omia suurpoliittisia etujaan silmällä pitäen suosiollisesti virolaisten taisteluun bolshevikeja vastaan. Niin ollen oli todennäköistä, että entente tulisi tukemaan Viron väliaikaista hallitusta. Englannin laivaston saapumisesta Viron vesille olikin jo kauan huhuiltu, vaikkakaan siitä ei pitkään aikaan vielä sen enempää kuulunut. M.m. Suomenkin lehdissä julkaistiin eräs Lontoosta joulukuun 7 p:nä lähetetty sähkösanoma: »Virallisesti ilmoitetaan, että Englannin laivasto on saapunut Tallinnan satamaan ja englantilainen sotaväki miehittänyt kaupungin.» Mutta odotettu laivasto viipyi yhä.

Useilta toivo sen tulosta oli jo kadonnut, kun se vihdoinkin joulukuun 12 p:nä saapui Tallinnan satamaan. Monet Virossa uskoivat, että sen kautta maa oli lopullisesti pelastunut bolshevikivaarasta. Rintamalla sotilaat odottivat kiihkeästi englantilaisia joukkoja avukseen. Verrattain yleinen oli luulo, että englantilaiset pakottavat kuin taikaiskulla bolshevikit peräytymään ilman että virolaisten enää tarvitsi tehdä mitään omasta puolestaan. Huhuttiinpa jo ensi päivinä laivaston saapumisen jälkeen Narvan takaisin valloittamisestakin. Mutta pian virolaiset saivat nähdä näin luullessaan odottaneensa englantilaisilta liikoja — ehkäpä oman maansa riippumattomuudelle onneksi. Laivasto toi tosin virolaisille jonkin verran kiväärejä ja ampumatarpeita ja varsinkin läsnäolollaan ja liikkeillään vaikeutti bolshevikien laivojen liikehtimistä Suomenlahdella suojaten siten Narvan rintamalla taistelevien virolaisten joukkojen selkäpuolen. Mutta rintamasotaan englantilaisia joukkoja ei ottanut osaa. Vaikka siis Englannin Virolle suoma sotilaallinen apu oli varsin tärkeä muodostaen yhden niistä välttämättömistä edellytyksistä, jotka tekivät suomalais-virolaisten joukkojen etenemisen sittemmin mahdolliseksi, niin se ei yksin olisi voinut pelastaa Viroa tuholta, eikä riittänyt aikaansaamaan sotaonnen kääntymistä.

Joulukuun 14 p:nä virolaisilla oli ensimmäinen menestys. Panssarijuna sai silloin saaliikseen 5 konekivääriä ja vankeja. Mutta samaan aikaan Narvan rintamalla taistelevat jalkaväkirykmentit (5:s rykmentti oli myöskin joutunut rintamalle) olivat pakotetut peräytymään ja 15 p:nä jättämään Rakveren kaupungin bolshevikeille.

Edellämainittu kirjoitus »Kuka voitti vapaussodan?» selostaa tilannetta seuraavasti:

»Ote 4:nnen rykmentin komentajan, eversti Seimanin pitemmästä esityksestä joulukuun 15 piitä kuvastaa kyllin selvästi sotaväkemme mielialaa:

»Klo 3 ip. sain tietää, että vartioryhmä oli tullut pois Pedrusesta. Vartioryhmän päällikkö, vänrikki M. ei ilmoittanut peräytymisestään, vaikka hänellä oli sitä varten ratsumies käytettävänään. Ratsueskadroona, joka oli Idaveren kartanossa, pakeni niinikään nähdessään joukon tulevan maantietä pitkin, jättipä vielä tällöin konekiväärinkin jälkeensä. Eskadroonan päällikön onnistui ruoskan avulla pakottaa miehet ottamaan konekiväärinsä mukaan. — Minun on vielä lisättävä, että molemmat peräytymiset tapahtuivat ilman laukaustakaan meidän puoleltamme. Vänrikki M. saattoi vain ilmoittaa, että vihollisia oli ollut niin paljon, että koko maailma oli käynyt mustaksi. Sotilaat ovat nyt sellaisessa tilassa, että kaikkien ei voi luottaa ampuvan laukaustakaan… Kun vihollisen puolelta alettiin pommittaa tykeillä, oli heti huomattavissa peräytymistä…

»Lähettäessään raportin edelleen eversti Reek lisää siihen m.m.:

»5:s rykmentti on, minun arveluni mukaan, vielä sekasortoisempi rykmentti. Peräytymistä — tämän sanan oikeassa merkityksessä — minä tähän mennessä en ole vielä rintamallamme nähnyt, täällä miehet juoksevat, eikä muuta mitään. Juoksemaan heitä ei pakota ainoastaan vihollisen tykkituli, vaan jo 3—4 bolshevikia.

»… Jos meillä olisi ollut miehiä, niin heillä voisi täällä, metsien ja soiden keskellä, tehdä ihmeitä, mutta niillä aineksilla, joita meillä on — ei mitään; meidän miestemme taholta ei ole odotettavissa vastarintaa…

»… Meidän joukkomme, kuten jo sanoin, ovat noita, niiden varaan ei voi jättää pääkaupunkimme puolustusta. Siis jo oikeampaa ja ajanmukaisempaa on ryhtyä ajoissa huolehtimaan sen puolustamisesta, ja sitä varten on tarpeen suorittaa kaikki esityöt, tai oikeammin sanoen — sitä varten on luotava uusia voimia.

»Joulukuun 21 p:litä eversti Seiman ilmoittaa tilanteesta:

»Eilisten ja viimeöisten taistelujen jälkeen on 4:nnen rykmentin komppanioihin jäänyt jäljelle: 1:seen komppaniaan — 19 upseeria ja 8 sotilasta, 3:nteen komppaniaan — 17 upseeria ja 18 sotilasta, 4:nteen komppaniaan — 21 upseeria ja 24 sotilasta (ei ottanut osaa taisteluun), 5:nteen komppaniaan — 8 upseeria ja 8 sotilasta, eskadroonaan — 4 upseeria ja 5 sotilasta. 2:nen komppania on upseereineen kadonnut taistelukentältä; lähetin hakemaan. Rintaman takana, 10—15 virstan alueella, maleksivat suuret joukot sotilaita ja suojeluskuntalaisia, joista minun on aivan mahdotonta saada selvää.»

Pari päivää Rakveren menetyksen jälkeen joukko bolshevikien kannattajia yritti toimeenpanna Tallinnassa sisäisen vallankumouksen. Suurehko aseellinen mielenosoitusjoukko keräytyi Pietarin torille ja lähti sieltä kulkemaan kohti raatihuonetta, jonka luona sen ja koulupojista kokoonpannun sotilaspatrullin välillä syntyi kiivas laukaustenvaihto. Kahakka päättyi siten, että mielenosoittajat ajettiin hajalle. Virallisessa kertomuksessa mainitaan vain parin henkilön saaneen kahakassa surmansa ja muutamien haavoittuneen. Oikeampi tieto lienee kuitenkin mukana olleiden antama, nim., että uhrien, sekä kaatuneiden että haavoittuneiden, lukumäärä oli paljon suurempi.

Eteläisellä rintamalla tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi. 19 p:nä lättiläiset bolshevikijoukot marssivat Valkiin. Siellä heitä kerrotaan tervehdityn monista ikkunoista ja kadunkulmauksista hurraa-huudoin ja liehuvin liinoin. Bolshevikilaumat lähenivät jo Tarttoakin, josta saksalaiset miehitysjoukot olivat lopullisesti lähteneet 18 p:nä jättäen kaupungin asukkaat bolshevikien helpoksi saaliiksi. Mitä lähemmäksi vihollinen joutui, sitä suuremmaksi sekasorto kaupunkia puolustavien, viholliseen verraten melkoisten virolaisten joukkojen keskuudessa yltyi. Hajanaisina joukkioina ne ryöstelivät ruo'an ohella muutakin omaisuutta läheisistä kartanoista ja kylistä. Pari komppaniaa pani itse kaupungissakin toimeen ryöstöjä. Sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä syntyi laukaustenvaihtoa jälkimmäisten yrittäessä estää sotilasmielivaltaa ja ryöstöjä. Huutoja ja laukauksia kajahteli kaikkialta.

Jo yksin tämä kurittomuus virolaisissa joukoissa olisi riittänyt ratkaisemaan Tarton kohtalon. 21 p:nä. 2:nen rykmentti sai käskyn peräytyä kaupungista, josta yliluutnantti Kuperjanov suojeluskuntalaisineen poistui viimeisenä. 2:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee syiksi Tarton jättämiseen: 1:o rykmentin kiireellisen muodostamisen hyvin huonoissa ja ahtaissa oloissa, 2:o sotilaiden keskuudessa vallitsevan hallituksen-vastaisen mielialan, jonka bolshevistinen kiihoitus oli aikaansaanut aiheuttaen miehistössä kapinan, ja kurin puutteen. 3:o rahvaan välinpitämättömyyden äärettömän vaikeana hetkenä, 4:o atamani Balahovitshin ja baltilaisen pataljoonan tarkoituksellisen peräytymisen ja käskyjen laiminlyömisen ja 5:o sen, että Tartto—Vöru maantie oli melkein suojaton, joten vihollinen voi vastuksetta tulla kaupunkiin, jossa kapina miehistön keskuudessa oli leimahtanut ilmiliekkiin. Eversti Unt ei voinut saada apua kapinan kukistamiseksi baltilaiselta pataljoonalta eikä atamani Balahovitshilta, jotka käskyä odottamatta olivat peräytyneet asemistaan. Paikallinen suojeluskunta taas ei jaksanut panna järjestystä kaupungissa kuntoon. Vain peräytymistie jäi jäljelle.

Tämä kuvaus antaa selvän kuvan siitä kurjuudesta, joka joukoissa oli vallalla, ja Viron väliaikaisen hallituksen epävarmasta asemasta vielä joulukuun loppupuolella.

Tavaton epäjärjestys vallitsi peräytyvän rykmentin keskuudessa. Sotilaiden kärsimyksiä ja päällystön vaikeuksia on turhaa koettaakaan kuvata. Mainittakoon vain, että kun 2:nen rykmentti vihdoinkin saapui Pöltsamaalle, oli sen vahvuus, joka Tartosta lähdettäessä oli ollut 126 upseeria ja 2.182 sotilasta, supistunut 104 upseeriin ja 608 sotilaaseen. 22 upseeria ja 1.574 sotilasta oli karannut peräytymismatkalla joukko-osastostaan!

Ilmojen käydessä kylmiksi asema rintamalla huononi yhä, kun lämpimiä vaatteitakin puuttui sotilailta. Kaikki virolaiset rykmentit peräytyivät. Mitään muutosta sekään ei aluksi aikaansaanut, että 23 p:nä nimitettiin sotaministerien operatiiviesikunnan päällikkö, nerokas, vielä nuori eversti J. Laidoner kaikkien virolaisten joukkojen ylipäälliköksi, hänen entiselle paikalleen eversti Soots ja 2:sen divisioonan komentajaksi eversti Puskar. Koettelemuksia ja vastoinkäymisiä jatkui yhä. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi jo kokonaan luopuneet menestyksen toivosta. Toiset heistä, kuten esim. äskenmainitut 2:sen rykmentin karkurit, heittivät aseensa ja jättäytyivät bolshevikien valtaamille alueille Parempi osa jatkoi kuitenkin taistelua epätoivoisen sisukkaasti välittämättä oman henkensä säästämisestä.

Jouluaattona 5:s rykmentti oli pakotettu jättämään Tapan rautatienristeyksen ja kauppalan vihollisille. Kenraali Tönisson ilmoitti samana päivänä tilanteesta Narvan rintamalla seuraavaa:

»Suojeluskunta ei ole tehtävänsä tasalla. Suurella vaivalla suojeluskuntalaisia saa ajetuksi rautatien vartiointiin. Koko suoiejuskuntajärjestö lähtee käpälämäkeen, kun vihollinen lähenee 10—20 virstan päähän. Virun maakunnan suojeluskunnassa oli 2.100 miestä, nyt on jäänyt jäljelle 30 miestä.»

Rengas Tallinnan ympärillä kiertyi yhä ahtaammalle, ja joulupäivänä bolshevikit valloittivat Ruhjan, Maarja—Magdalenan ja Järva—Jaanin kauppalat.

Virolainen laivasto — Tallinnan telakalle venäläisiltä jäänyt tykkialus »Bobr» (nyk. »Lembit»), pari saksalaisten jättämää moottorialusta ja yksi höyrylaiva — ryhtyi näihin aikoihin toimintaan pommittaen vihollisten asemia ja saattaen vihollisen rintaman taakse maihinlaskujoukkoja, jotka eivät kylläkään kyenneet mitään saamaan aikaan. Virolaisen laivaston liikehtimisen teki mahdolliseksi luonnollisesti vain englantilaisen laivasto-osaston oleskelu Tallinnan satamassa.

Pari kertaa bolshevikilaivat huolimatta englantilaisista sotalaivoista yrittivät lähestyä Tallinnaa pommittaakseen sitä. Mutta molemmilla kerroilla retki päättyi onnettomasti. Rohkean yrityksen tekijät joutuivat englantilaisten sotalaivojen saaliiksi lyhyen taistelun jälkeen Tallinnan sataman edustalla joulukuun 27 ja 28 p:nä. Valloitetut alukset, kaksi Novik-mallista risteilijää, »Spartak» ja »Avtroil», luovutettiin sitten Englannin hallituksen määräyksestä Viron väliaikaisen hallituksen käytettäviksi sodan ajaksi. »Wambola» ja »Lennuk» nimisinä ne ottivat sitten huomattavalla tavalla osaa maajoukkojen liikkeisiin Narvan rintamalla ja suojasivat Viron rannikoita.

Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546 upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29 tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei, kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai 5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10 000 mieheksi.

Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919. Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.

Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin.

Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä, agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen suuri.

Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraali Tönissonin lausuneen: »Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.» Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.

Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun 30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä. Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee, että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti Ambrosiuksen, johdolla.

Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat »vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti. Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.

Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.