ELONAIKA
Aurinko hehkuu, polttaa.
Vilja kiiluu kullassa ja kahisee.
Kohta alkaa elonkorjuu.
Päivisin aurinko paahtaa
ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana.
Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.
Veräjään nojaten katselen korsien sekaan. Siellä on harakanhattu, elokaunokki ja sinisilmä lemmikki.
Minä en kaipaa mitään. Olen juuri löytänyt onnen. Kypsyvä vilja tuoksuu, pientaren heinikko tuoksuu ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli, jossa on metsän voimakas lemu.
Ulappa lainehtii vähän.
Se on ihan sininen.
Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys.
Se tulee saarien ja karikoiden yli.
Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.
Minä alan halata yksinäiselle selkäluodolle. Kuljen valkamaan ja koputan kauan venheeni peränaulaa, tahallani ihan, sillä minä tunnen hiljaista iloa, kun kaiku kumuaa saarien ja rantojen kallioissa.
Sitten soudan ulapalle.
Matalat laineet lyödä rapsivat venheen laitaan.
Airojen lavat välkähtelevät. — —
Luodolla on yksinäistä ja autiota. Laineet solisevat ja loiskahtelevat. Louhien lomassa ylempänä kasvaa joku punainen rantakukka, joku keltainen alpi ja muutama ruoko.
Riisuudun päivänpaisteeseen.
Tuuli puhaltaa lauhkeasti. Jostain metsien yli ja järven yli kantaupi savun hajua hiukan.
Kylästä kuuluu ääniä.
Muutamat menevät jo pelloille.
Naisilla on valkeat liinat…