KAHDEKSAS LUKU
Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon ja tuskaisen vaivan.
Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.
Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo. Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.
Vihdoin hän hetkeksi selkenee, arvaten jotta sellainen, jollaisen näki hän, se ei ole totta. Nousee hän pystyyn ja verisin silmin nyt ympäri tarkkaa: ketään ei missään. Onkohan taskussa rahaa? On niinkuin onkin viidestä tuhannesta tähteenä satasen markkaa.
Taskujaan Siimeon yhä vain vavisten, säikkyen kaivaa — resepti — sellainen muisto kuin hämärä uni mieltänsä vaivaa. Ilostuu! Siinähän resepti, jolla siis itsensä parantaa voisi, jos olis joku, joka sen apteekin tiskille veisi ja ainetta toisi.
Itse hän ei voi lähteä, ei vaikka tulisi loppu. Onpa nyt Simolla edessä vaikea hoppu. Yksinään pirujen kanssa ja pelko on sielussa suuri, pelko ja katumus katkera, polttava niinkuin ahjosta otettu punainen rauta on juuri.
Sälli on lähtenyt, akka on juossut jo karkuun, pitkin kyliä varmaankin piileillen ratkennut surkeaan itkuun ja parkuun. Niinkuin hyypiö aution kaupungin raunioläjällä koikkii, niinpä hän yksin nyt pirstaksi lyötyjen kamppeiden keskellä hulluuden näkyjä torjuen nurkasta nurkkahan loikkii.
Niin piti käymän. Tuska ja vaiva ja häpeä ahdisti suutari parkaa, möröt ja kärpäset, pirut ja pikkuiset ukot ne hirvitti sielua arkaa. Ei mihin kasvonsa kätkeä: aina on vastassa kurjuus. Silloinpa suutarin valtasi huimaava hurjuus.
Asemalle, silmänsä raivonharmaina, värjyvin sieluin hän hyökkää, piletin Imatralle ostaa ja itsensä vauhdissa olevaan vaunuhun työkkää. Vauhdissa olevaan vaunuun! Ihmiset aivan jo säikähti tuosta, mut mitäs suutari, hän olis mielestään vaunujen allekin joutanut juosta.
Vaunujen alle hän oliskin juossut, mut on yks tehtävä hällä, se kun on tehty, sen koommin ei virkaa olekaan elolla tällä. Niin, yksi on tehtävä suutari Siimeonilla, ennenkuin astuu hän askeleen, joka on oleva sielun ja ruumihin pilla.
Yksi on tehtävä, jota ei jättää saata, sillä Iitaansa rakastamasta ei suutari koskaan voi laata. Iita siis saakohon tietää nyt, mikä miehen on salaisin mieli, vaikka sen kertomiseen ei olekaan taipunut suutarin kieli.