SEITSEMÄS LUKU
Hotellista toiseen — mitä kun kaupungissa oli vain kaksi — suutarimestari seilasi rentona niinkuin kulunut saappaan raksi. Pöytiä kaatoi, toisille tasajaloin hyppi, kunnes jo poliisi hänet kuin varpusen häkkihin nyppi.
Mut mitä auttoi se putka! Ja mitä se meinasi sakko! Simolla oli nyt juomiseen, hulinaan, pahantekoon pakko, sellainen pakko, jota ei arvata saattanut kukaan, pakko, jota ei arvostella voi maallisten mittojen mukaan.
Kyllä hän kuuli, latkien melkein pirtua silkkaa, että jo ihmiset ympäri — tuolla — alkoivat veistellä hänestä pilkkaa. Mutta hän kaikille kovalla äänellä haistatti vain hevonhännät ja nauraen kohotti sitten, näytteille oikein, molemmat pikiset, lakkaiset suutarin kännät.
Riemun ja unhon laineita soutaen huusi hän: »Huh-hei! Tässä on mestari, jollaista toisesta helpolla tu' ei! Tulkaapas meille! Tulkaa, te nuljuksen naskalit meille. Minäpä näytän kerrankin oikean suutarin kuranssin teille.»
Äkkiä suutarimestari muijaansa muisti. Silloinpa pöydältä kaikki hän sirpaleiks suisti, laskun kutsui ja lausuili verkkaan sitten: »Oppikaa tietämään, mikä on mökä, ja mikä on meininki herrojen johtajitten.»
Maksoi runsaasti kaikki ja sitten hän lähti. Ulkona, taivaalla jenkkaa jo tanssi jok'ainoa tähti. Tanssivat hänelle tähdet, vaikka tuli lunta sen minkä taivaasta ehti. Sellaista pikkuista seikkaa ei huomannut ollenkaan suutari rehti.
Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»
Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti, ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain kunnialla kotihin viedä.»
Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne pyöri.
Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti, tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»
Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui, kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi kaikui.
Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi, Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti, tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö mestarin silmää se sällin tikki!»
Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa. Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä tikkaama silkkinen täkki.
Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja verensä sakoi.
Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.
Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama käske tai kiellä.
Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa, kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin topsakka ukko.
Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut poikki.
Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.
No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus kykene vetämään vertaa.