KUUDES LUKU
Lempeä kylläkin tyttönä oli tuo Iita, mutta kun naimisiin pääsi, jo alkanut kiivas ja katkera on jokapäiväinen riita. Miestään hän soivaa ja sortaa ja laiskaksi haukkuu, ja oikein kun vimmalle sattuu, niin antaapa, totta vie, molemmille korville niin että paukkuu.
Ensimmäistä menoa Siimeon nauraen kuunteli, huusi — leikillä tietenkin —: »Tuki nyt äkkiä, eukko, tuo leveä suusi!» Siitäkös Iita nyt niinkuin pirulta riivattu suuttui, jalkaa polki ja huusi ja lopulta kymmenin kynsin suutarin tukkahan puuttui.
Pahasti holhosi Iita niin suutari parkaa, tahallaan oikein, tietäen, että ei Siimeon pois hänen luotansa karkaa, vaikka on — Simo oli litalle kerran kehunut tuota — karannut vanhan ja rikkaan matamin luota.
»Kas kun et karkaa!» ilveili Iita, kun tösähti vähän ja joskus tuskaili toinen. Suutarin sisulle monasti läikähti kiusaus moinen, mutta hän tyyntyi taas, koki jälleen sopua laittaa, vaikka tuon enkelin lempeys toisinaan oli hänen jäsenensä taittaa.
Iita vain yltyi, yhä vain uusia temppuja keksi. Hänenpä tahdostaan tuli Siimeon sällinkin ottaneheksi. Sellaisen verevän veitikan sai, jonka rinnalla itse hän näytti keltaisen kalpeelta niinkuin se lampaan nahka, jota hän saappaan vuorina käytti.
Sälli se oitis oli kuin kotona ikään, siitä ei oudolta tuntunut temppu niin mikään. Mestarin uudet patiinit lainasi, joi ne, ja mestari tuosta kun sätti, niin matamin, Iitan avulla moitteet takaisin Siimeonin silmille mätti.
Pilasi sitten se parhainta patiininahkaa kyynärän verran. Mestari suuttui ja käski nyt säliinsä lähtemään viimeisen kerran. Lähtikös sälli jo tuosta? Vieläpäs mitä: Iitahan heti kuin poikaansa puolusti sitä.
Iita ja sälli ne olivat aina vain Simoa vastaan, toinen toistansa puoltaen niinkuin lastaan. Iita niin kylmäkskin Simolle muuttui kuin olis ollut jo jäässä, ja tuosta niin mestari lannistui, että eli vain päivästä päivään kuin puuroa päässä.
Kunnes jo talvehen päästyä alkoivat häntä ne höperönä pitää, ja kunnes jo mestarin mielessä alkoi ilkeä epäluulo itää. Korvilleen mestari sai, vaikka ahersi niin että päätä jo huikki, milloin hän kiireen kaupalla joskus pihan yli luikki.
Kaiken tuon Simo kesti kuin kestää mestari aimo, kaiken kesti niin kauan kuin uskoton ollut ei vaimo. Haukkukoon, lyököön, viis sille suutarimestari veisaa, mut hänen enkeliään, hänen piruaan syrjäinen näpätä ei saa.
Mutta se tuli se päivä, jolloinka Simo ei tietänyt luottaa, milloin hänelle eukko tuon iankaikkisen häpeän tuottaa. Niinkuin kuumilla kivillä suutari istuu ja vimmatun voimalla virpeä kiskoo, hermostuu, jotakin etsii ja kappaleet kaikki kuin hullu hän hujan hajan viskoo.
Vihdoin hän sanoo: »Varokaa! Minä en ole silmätön sokko! Varokaa jo, sillä kohtapa, kuulkaa, tässä on vimmattu pokko, vimmattu, villitty sellainen, että tuo renki — tuo sälli — jos erkane ei, niin vanhaa virvenpätkää kohta ei maksa sen henki!»
Siitäkös eukko vain yltyy, nauraa ja sällille, rentulle, jotakin kuiskaten haastaa. Mokoma temppu on sydämen mestari Lestin rinnasta juurineen raastaa. Vihdoinpa mestari mokomaan peliin ja lopulta työhönkin kyltyi, työt kaikki nurkkaan heitti ja juomahan yltyi.
Reissäsi kaupunkiin Siimeon myrtynein mielin — vihaa ja vimmaa ja harmia sellaisen miehen on vaikea kertoa kielin. Mutta nyt päätti hän hummata, juoda niin paljon, että se ylitse läikkyy. Kylläpä, kun hän kotihin palaa, Iitat ja sällit jo säikkyy.