VIIDES LUKU
Rikkaiden talojen tytöt, nuoret ja somat, mielellään olisivat olleet sorjan suutarimestarin, suuharpun soittajan, mainion tanssijan omat. Mutta nyt sattui jo Siimeonin tielle se Kohtalon asettama ansa, vipu, johon viisainkin tarttuvi aikanansa.
Näinpä se sattune Simolle tärkeä seikka, joka oli hänelle onni ja autuus ja myöhemmin kunniaa tuottava kuperkeikka. Parkkosen talossa palveli kuuluisa Iita, köyhä mut kaunis kuin synti, Iita, josta oli pitäjän pojilla ainainen kilpa ja riita.
Olihan Simokin litasta aiemmin kuullut, mutta kun tuntenut ei, oli turhaksi loruksi sellaista ihmettä luullut. Nytpä hän Parkkosen isännän saappaita neuloo, ja jokainen sauma ja tikki leimuaa lempenä Iitaan kuin uunissa kuivattu taula, kuin ruuti ja rikki.
Sellaista Simolle ei ollut sattunut koskaan, niin kauan kuin muisti, että hänen saumansa yrittivät vinoon ja virvistä harjakset luisti. Nyt nekin sattuivat kummat ja vielä jos jotakin muuta, koska hän yhtenään vilkuili Iitaa, suloja sen ja sen huikean kauniisti hymyilevää suuta.
Emännälle myös piti saappaat talveksi laittaa, mut silloinpa vasta, kun tuli Iitan vuoro, silloin se työ vasta Simosta alkoi maittaa. Kuka on onnellisempi kuin suutari, koska hän kauniin ja siveän immen jalkaa mitalla koittaa! Niinkuin ihanat sinfoniat jalon suutarimestarin sielussa silloin soittaa.
Niinkuin kärpänen makean paakelsin ympäri, niinpä nyt Siimeon hääri, kun Iita kuin rinssessa Parkkosen penkillä istuen hiukkasen helmojaan kääri. Kahtapa sellaista hetkeä tuskin vain jaksaisi kestää; onni niin suuri saattaisi, nähkääs, jo normaalin ajatustoiminnan estää.
Siimeon mittoja ottaa, katsoo ja kinttuja kauniiksi kiittää. Iita jo reippaasti sanoo: »Ei niin pitkiä varsia. Alapuolelle polvenkin riittää.» Siimeon pitemmät varret Iitan saappaihin soisi. »Arvelin», sanoo hän, »että jos oikein kalastussaappaat ommeltu oisi».
Niistäpä Iitan saappaista saappaat tulivat vasta, saappaat niin kauniit, että vain näyttäen niitä vois naurattaa itkevää lasta. Ne oli saappaat oikean kaupungin mestarin työtä, sen näki jokainen, mutta ei tietänyt moni, jokaisessa naskalin pistossa että oli rakkaus myötä.
Siitä se alkoi nyt rakkaus suuri ja julma, ja suutarimestarin iloisen elämän tielle nyt astui toinenkin puntti ja pulma. Uhkaili pojat: »Ennenkuin Iitan sormessa suutarin kihlaset kiiltää, täytyypä suutarin nahasta hiukan liepeitä viiltää.»
Suutarimestari pelkäsi, sillä hän uskoi kyllä, mitä hänen nahastaan sanotuks tuli jo yllä. Siksipä vasara taskussa suutari kulki nyt iltamiin, häihin, voidakseen tarpeen tullen tottunein kopsuin pompata kihlausjulkaisun poikien päihin.
Tansseissa kerranpa sanoikin sankari muuan jo että: »Simo se ei pirtua juo, sen nahka se kestäisi vettä.» Riita ja mellakka samalla pantiin nyt pystyyn, ja Iitakin luuli, että on mennyttä suutari, sellaiset sanat kun nurkassa vavisten kuuli.
Tällaiset vakavanpuoleiset sattuivat nyt sananparret: »Teetänpä suutarin omasta nahasta saappaanvarret!» Suutari vasaralla hakkasi otsiin ja neniin ja leukoihin kamalat kuplat, sanoen: »Lyödäänpäs ensinnä entisiin tukevat tuplat!»
Vasaraa pakohon sankarit saivat jo juosta. Ei jäänyt jälelle kuin paha pirrun löyhkä vain joukosta tuosta. Niinpähän julkaisi kihlauksensa siis suutari vakaa. Ja että se naulaus pitää, sen koko pitäjän anturat, Siimeonin tekemät, takaa.
Sellaisen rytinän kanssa sai Siimeon Iitansa soman, sai kuin saikin tuon tytön kauniin ja vallattoman. Niinpä — jos enää mistään merkistä lienee taikaa — suutarimestarin uskoisi alkavan elää nyt ihanaa onnensa aikaa.
Häämatka Imatran kuohuja katsomaan tehtiin, ilmoitus liitosta — niinkuin »herskapit» ainakin — annettiin sanomalehtiin. Haaveiltiin onnesta, joka kuin kultainen kuutamon silta välkkyvi vaiheilla heidän niin kauan kuin joutuu jo rauhaisa elämän ilta.