NELJÄS LUKU
Siimeon Lestistä oli nyt varttunut mies mitä uhkein. Eipä siis ihme, matami että sai viettelemään tätä poikaa muodoin muhkein. Viittein selvin hän itsensä tarjolle työnsi, temppuili tavoin ja toisin, kunnes jo Siimeon eksyi ja hänelle itsensä myönsi.
Nyt olis kelpaavan luullut — jo kai toki, köyhän pojan — pienellä pappilamatkalla hypätä komeasti ylitse köyhyyden ojan. Mutta ei Siimeon: yhä hän mietti ja empi, vaikka jo matami häntä kuin omaansa konsanaan syötti ja hoiti ja lempi.
Niinäpä aikoina vapaata lempeä saarnasi muutamat hullut, mut ei se onneksi kuitenkaan lopulta kaikkien tavaksi tullut, vain oman aikansa oli se ihmisten suissa ja päissä ja toimitti pastorin virkaa myöskin Simon ja mahtavan matamin häissä.
Valmista verstaa nyt niinkuin ainakin mestari Siimeon piti. Rahaa oli kyllä ja ruokaa ja hellyyttä — kuitenkin ikävä nuoren mestarin sielussa yhä vain iti. Mörkkinä aina hän istui, pikisen nyrkkinsä varassa poski; istui, vaikkakin tiesi, että se matamin sydämeen syvälle koski.
Matami hymyllä koetti lääkitä armaansa surun ja vaivan — matamin suu oli suloinen vaikka jo hampaaton aivan — lääkitsi, sanoi: »Mikähän suru on armaani mieltä noin pimittämässä? Rahaa on piirongin loorassa, pöyrässä ruokaa, jos tahrot pussata kultaas, niin se on tässä.»
Huokasi Siimeon, kämmentä viittasi hälle, suuttui ja selkään antoi hän pojalle irvistävälle. Mitäpäs, tyytyä täytyi, vaikka oli mielessä muuta: Siimeon haaveili, nähkäätte, pussattavaksensa nuorta ja punaista suuta.
Työväen rientoja seurata — huvikseen — alkoi nyt Siimeon parka, vaikkapa poikien tähden olikin aluksi tuntonsa arka. Sillä, niin mietti hän, minäpä juuri, tuon aattehen mukaan, heikkojen verta ja hikeä imen jos kukaan.
Niin, hän huomasi kylläkin olevansa porvari paha — mut minkäpäs mahtoi: mukavaa mukavuus oli ja rakasta raha. Niinhän se äitikin sanoi: »Kun olet köyhä, niin kehu vain ett' olet rikas; kun tulet rikkaaksi sitten, niin — taas sanojes mukaan — köyhyys on ainainen vikas.»
Niinpä ei mennytkään kauan kun hänen tuntonsa paatui, mukaiseks toisten suutarien hän muuttui ja maatui, sorrosta puhui ja pauhasi — sellainen olihan aate — kotiin kun pääsi, niin parhaana kukkona poikia sorteli kaulassa punainen ammattivaate.
Sattuipa Siimeon sitten, jossakin työväen juhlassa, sievään neitihin kohti, jonka oli suipussa punainen suu ja posket verevät tiukassa nuoruuden lihassa hohti. Sydänjuuria myöten se liikutti Siimeonin, sellainen näky. Siinäpä hänelle viekoitteleva, tuores ja makea täky.
Tuttavuus tehtiin, ja seuran tekoa, sellaista, melkoiset ajat jo kesti.
Aviollisen elämän viihtyisyysmahdollisuudet se vihdoin tykkänään esti.
»Se nyt on kumma, se sellainen seuroissa juoksu», matami sanoi ja
pisti: »Jokos on tähteelle alkanut maistua nahkan ja pikilangan tuoksu?»
Pianpa Siimeonin retkistä lisäysten kanssa jo kielittiin matamille.
Matami ankaran, pauhaavan kiellon nyt pöllytti tukkahan Siimeonille:
Vapaa rakkaus! Olkoon! Mutta vain matamiin nähden. Painakoon mieleensä
Siimeon, että ei maita ja metsiä maleksi tyttöjen tähden.
Siitäpä jutusta alkoi nyt risti ja harmi: matami joka päivä lakia luki niin että Siimeonin selkäpiitä karmi. Kylläpä menossa siinä jo haihtuivat työväen aatteet, vaihtuivat taas pikipöksyihin mestarin »fiinimmät» vaatteet.
Haikein mielin hän rummulla istuu jälleen, kastelee nahkaa ja lappaelee, ja niinkuin entinen mestari nöyrä jo on emännälleen. Poikihin, poloisiin, kaiken hän vihansa viskoo, niitä hän tikkausremmillä lyöpi ja tukasta, korvista kiskoo.
Kunnes jo eräänä keväisnä päivänä laukesi luontonsa tappi, kiehahti sisu ja ratkesi katkera sappi: matamin eteen hän saappaantekeleen vimmalla, voimalla paukkaa, ovelle säntää ja hammasta purren ja kiroten kadulle laukkaa.
Ei auta matamin enää nyt jälestä juosta. Iäksi päiväksi haihtui kuin haihtuikin Siimeon piinasta tuosta. Pois koko kaupungista ja — takaisin luontoon nyt Siimeon reisaa, päivän, toisen synkkänä kulkee, kolmannen aamuna maantiellä iloista virttä jo veisaa.
Mikäpäs hätänä valmiissa maailmassa! Niin kauan kulkee kuin piisaa taskussa kassa. Se kun on lopussa, pysähtyy, taloihin kääntyy, toiselle päällensä istuu ja surutta, huoletta aivan taas suutariks sääntyy.
Aurinko ihanasti paistaa, kukkaset suloisesti tuoksuu ja kesälinnut laulaa. Hyvä on vapaana kulkea, poiketa taloissa syömään ja kermalla kastella kaulaa. Maailma kaunis on niinkuin taivahan yrttitarha, elämä hymyilee, orjuuden viimeinen muisto on haihtunut kauas kuin unen ilkeä harha.
Niin tuli rahoista loppu ja joutui se hetki, jolloinka päättyi nuoren suutarimestarin vapaa ja iloinen retki. Taloihin ylpeihin poikkeili poika ja taitonsa kenkiä, saappaita neuloen näytti, aikansa muutenkin avoimin silmin ja sydämin hyväkseen käytti.
Hoi sitä kultaista aikaa! Olla kuin lintunen taivaan! Huolta ei muuta kuin mitä pikemmin päivät iltahan sai vaan, iltahan, jolloin ne odottivat aittojen ovet, sykkivät Simolle kauneiden, rikkaiden tytärten pulleat povet.
Sellaista elämää! Kuin mitä Kaanaan häitä ne olivat ajat! Ainaista iloa, jolta on poistettu rajat. Sellaista elämää saanut ois jatkua iäti, aameneen asti ja sivukin siitä. Päiviä moisia mies mikä tahansa konsanaan ei koe niitä.
Sellaista elämää Siimeon ilokseen eli ja mainetta niitti. Kunniaa, rahaa ja lihavaa ruokaa ja lempeä tähteeksi jäämäänkin riitti. Keisari varmaankin moisesta onnesta kateeksi olisi tullut, jos olis siitä vain kuullut, mutta hän lienee vain Simoa köyhäksi, kurjaksi suutarinsälliksi luullut.
Pystyssä päin kävi Siimeon hypystä hyppyyn. Ei ollut huoli, ei murhe tikannut reippaan suutarin kulmia ryppyyn. Mihin vain tuli hän, naurussa suut oli heti, ja kaikkien mielet hän voitti, sillä hän iloinen oli ja niinkuin Herran enkeli huuliharppua soitti.
Kunnes, kuulkaapas, Siimeonin paulaansa kietoi enkeli vaimoksi tullut, enkeli sellainen, että sen perässä pitäjän parhaatkin pojat juoksi kuin hullut. Sellaisen hedelmän pauloihin joutui nyt suutari sorja, mut mikäs sen sievempää, mikäs hurskaampaa toki onkaan kuin olla suutari suuri ja ihanan enkelin orja.
Niinpähän kai, jos ei Rienaaja pelihin puutu, jos ei vain ihana enkeli avioliitossa piruksi muutu. Sellaista ennenkin nähty on, montakin kertaa, taivaan riemua mokomaa, jonka ei kiusalle helvetin piinakaan vetäisi vertaa.