I.
Myrsky merellä.
Oltiin joulun edellä 1562.
Tuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle, vihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka pimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman kanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta ikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen itsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä valoisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen tuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla muuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo toivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.
Synkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon tuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla "Ursus Finlandicus", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja jo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä masentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla matkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä kovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä valossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan parempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista epäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä elävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki kummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana Vilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut — myöskin ne ennustaen tulevia onnettomuuksia.
Herttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli tehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen kehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin tusinan "ave Mari'oita" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka päivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden kautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan viimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.
Vihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja se lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken näkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla esiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään antoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren äärettömälle ulapalle.
Mutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään toivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä kauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta muuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman odotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta siintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla kadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut kauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja peittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.
Kuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita ollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä, ne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden harjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin ensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot kykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen perään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi — mutta Turun linnan tornihuippuja ei tullut näkyviin — — — havaittiin nyt, mitä jo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä alkuaan oli tarkoitettu.