XIII.
Uusia havaintoja. — Turvapaikka Ruissalossa.
Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan päätetyn tarkoituksen perillä.
Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille, meneminen sitä noutamaan.
Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin. Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille — eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat äkkijyrkät.
Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä vilusta, kirje kädessään.
"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."
Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.
Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.
Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli uskaltanut toivoa.
Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon. Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.
— Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet tallettaa.
— Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.
— Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?
— Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.
— Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.
Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se viimein kokonaan vaikeni.
Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden, mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen, joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.
Vähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat näkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten hiljaisessa, rauhallisessa metsässä.
Myöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin Kuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia, joka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen piiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon tunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.
Ovi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.
Hän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien sisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki. Ylt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa oli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi tuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu j.n.e. kaikki samaan laatuun.
Kalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla ja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain silmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse, joka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.
— Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut tarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä äänellä.
— Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin lähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein viimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä onnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.
— Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen linnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä minäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.
— Hm, tarkoitatte?
— Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain aamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä ja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen sitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka ymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä kovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon hänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen vapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin, hän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän vaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä milloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja rauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.
— Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahti
Ivarsson iloisesti.
— En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä vastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla? Minullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on imenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja pakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon vanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta — hän katsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton voisi kuulla hänen sanojaan — minulla on tarkoitus asumiseeni täällä, tarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen korkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.
Nuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen, vilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä ajatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta, vaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.
— Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti pientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät hoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa tahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut siitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut niin sanaakaan pojasta.
Ivarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta. Hänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta ei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan sillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin ottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien joukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan oli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.
Ukko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli ollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle niin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten istuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo aikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.