XIV.
Rakkauden ja velvollisuuden taistelu.
Ukko Flink oli tapansa mukaan jo varhain seuraavana aamuna mennyt kokemaan kalanpyydyksiään, jättäen Ivarssonin häiritsemättä nauttimaan sitä lepoa, jota tiesi hänen niin hyvin tarvitsevan kuukautisten vaivojen ja taistelujen perästä. Aamu-aurinko onkin jo korkealla kuin hän säpsähti väsymättömästä koputuksesta tuvan ovella.
Kaikki äsken kokemansa seikkailut vielä tuoreessa muistossa nousi hän sykkivällä sydämellä vuoteeltaan, puki nopeaan vaatteet yllensä ja meni varovasti ovelle eräästä ra'osta siinä nähdäkseen ken tuntematon vieras oli. Vaan epäselvästi voi hän nähdä mustan olennon ääriviivat, mutta sen kasvoja oli mahdoton porstuassa olevan puolihämärän tähden lähemmin nähdä.
Koputus toistettiin taas vielä innokkaammin.
— Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä äänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua vaikutusta.
— Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä, on saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.
Ivarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino väijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään vivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.
Edessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi yhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat, ensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat silmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.
Vähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.
Pitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän sanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.
— Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii unohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei kuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan suosikeista.
Pilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa kuullessaan näitä sanoja.
— Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet? kysyi Ivarsson hätäillen.
— Siihen voitte luottaa, vastasi tämä, ja ystävällinen hymyily leikitteli hänen huulillaan.
— Ja te rohkenette uskoa, ett'ei pakolaista etsitä näillä seuduilla.
— Siinä suhteessa voitte olla aivan levollinen, olen jo johtanut heidän askeleensa aivan vastaiseen suuntaan.
— Te, huudahti hän hämmästyneenä.
— Se hämmästyttää teitä, niinpä niinkin, minä en pidä sitä ensinkään ihmeellisenä; ehkäpä asia kuitenkin näkyy teistä luonnolliselta, kun saatte kuulla, että juuri minä olen aikaansaanut koko teidän pelastussuunnitelmanne.
Hän töytäsi esiin ja vaipui innostuneena alas ihanan puolalaisnaisen jalkain juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä; mutta pian tointui hän kuitenkin ensimäisestä malttamattomuudestaan ja lausui sen sijaan lyhyesti: hm, minä kiitän teitä!
— Ette ole minulle missään kiitollisuuden velassa, vastasi hän, kiittäkäät Jumalan äitiä, joka antoi minulle voimaa ja rohkeutta taitaakseni työskennellä hyväksenne. Kiittäkäät Jumalan äitiä, joka auttoi teitä kovassa vankeudessanne seisomaan vastaan kaikkia niitä kiusauksia, joilla väärintekevä linnanvouti kiusasi teitä kuunnellessaan halpoja kielityksiä.
— Hyvä neiti, luulen ett'ette oikein tunne koko asian laatua.
— Tunnenpa paremmin kun ehkä te itse, ja voin todistaa teille, että linnanvouti on julma tyranni, jota kaikki vihaavat, vaikka hänelle osoitetaan teeskenneltyä luottamusta. Saattaa löytyä yksi ja toinen joka myös on hänen puolestansa, elääksensä niin hyvin kuin mahdollista, Peder Rank esim. on yksi näistä hänen uskotuistaan.
— Se oli tuo lurjus, joka ilmiantoi minun. Odota, ehkä vielä joskus tulen tilaisuuteen maksamaan sinulle samassa rahassa.
Tätä sanoessaan puristi hän käsiään, ikäänkuin osoittaakseen niitä tunteita, joita tunsi tätä hävytöntä kätyriä kohtaan viekkaan herransa palveluksessa.
Nainen jatkoi ikäänkuin lieventääkseen hänen sytytettyä vihaansa:
— Osoittakaat nyt jaloilla töillä, että olette oikein ymmärtäneet arvostella vaivojani teidän tähtenne. Vihaatte herttuata, minä tiedän sen, ja tiedän myös että hänellä on harvoja totisia ystäviä tässä maassa; mutta olette kuitenkin hänen palvelijansa ja velvollisuutenne vaatii, että olette uskollinen hänelle niin kauvan kuin olette hänen palveluksessaan. Älkäät luulko että minäkään olen hänen ihailijoitansa kuultuani kaikki, mitä huhu on tietänyt kertoa hänestä, mutta minä rakastan herttuatarta, sillä hänellä on harvinaisen jalo sydän ja hänen kohtalonsa en myös tästälähin yhdistetty herttuan kohtaloon. Tahdon myös lisätä vielä, että jokainen uskollisuuden osoitus aikaisemmin tahi myöhemmin saa oikeuden mukaisen palkkansa. Olettehan hairahtaneet tekin, mutta kun kerran teidän aikeenne tulevat tunnetuiksi ja ne menevät siihen suuntaan, kun olen viitannut, on rangaistuksen sijasta kiitollisuus odottava teitä.
Hän nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi, mutta Ivarsson pidätti häntä ja lausui:
— Yksin teille tulee minun puolestani osoittaa kiitollisuuttani, mutta kuinka voin minä, vähäpätöinen sotilas, palkita teitä kaikesta hyvyydestänne.
— Tehkäät kun olen käskenyt ja silloin olen myös minä palkittu. Olen puhunut yleisen ihmisrakkauden nimessä ja niiden tietojen mukaan kun olen saanut. Jos olen erehtynyt jossakin, ei se suinkaan tapahtunut pahassa aikeessa. Mitä taas arvoon ja syntyperään meidän välillämme tulee, olette täysin minun vertaiseni, jos kohta onnellinen kohtalo on kohottanut minun hovin, useasti painavaan ilmaan.
— Kuinka olette jalo, kuinka sydämellisesti toivon, että kaikki se hyvyys, minkä olette minulle osoittaneet ilman että olen rohjennut siitä uneksiakaan, palkittaisiin teille tuhatkertaisesti ja tekisi teidän onnelliseksi.
— Kiitän teitä tästä onnentoivotuksestanne, vastasi nainen vähän vapisevalla äänellä; mutta vastatkaat minulle: mitä on onni?
— Tarkoitan että ainoastaan sitä voidaan kutsua täydellisesti onnelliseksi, joka kerran näkee kaikki ihanimmat toiveensa toteutetuiksi ja joka samalla tietää ansainneensa kaiken sen hyvyyden, jota hänelle osoitetaan, vastasi nuorukainen teeskentelemättä.
— Aivan saman selityksen olisitte tekin saaneet minulta, ja jos minulle joskus suodaan tämä lahja, olen kiitollisuudella muistava teitä. Mutta viellä yksi pyyntö: jos tiemme joskus vastaisuudessa yhtyvät, älkäät tekään silloin unohtako Zaida Barinskya, vaatimatonta hovinaista, joka tarkoitti teidän parastanne.
Taas antoi neiti kätensä hänelle merkilliseen vastaanottoon. Väristys, vielä kylmempi ja kammottavampi kun oli tuntenut linnan hautaholvissa, väristytti nuorukaisen jäseniä. Ymmärsi nyt kaikki, mitä oli salattu tähän kädenantoon. Tunsi samalla pelonkaltaisen tunteen valloittavan itsensä. Oli tällä hetkellä lähellä panemaan kätensä tuon viettelevän olennon soikean vartalon ympäri ja likistämän hänen rintaansa, painamaan tulisen suutelon hänen punertaville huulilleen — mutta hän rohkaisi mielensä, mahdotonta oli hänen olla petollinen poissa olevaa kohtaan — ja päälliseksi oli neiti ehkä viellä lopullisesti herttuan ystävä, herttuan, jota hän itse sydämestään halveksui.
Pysyäkseen voittamattomana hehkulta ihanan puolalaisnaisen mustista silmistä, katsoi hän ujokkaasti alas ja suuteli kiitollisella nöyryydellä ainoastaan hänen pientä pehmoista kättänsä.