XIX.
Tappio.
Eräänä iltana elokuussa, kun yön varjot jo levittivät mustan vaippansa Auralinnan harmaiden muurien yli ja suurin osa väestöstä oli etsinyt vähäisen lepoa, kutsuttiin kaikki, ylhäiset ja alhaiset, eteläiseen sivurakennukseen sen ikkunoista katsomaan eriskummallista näkyä. Eräällä saarella, sittemmin Hevoskariksi kutsuttu ja sijaitseva aivan Aurajoen suussa, havaittiin palava esine, joka suurilla keikahduksilla ja vikellyksillä juoksi ympäri siellä. Tämä näky synnytti huvia linnan mieltyneissä katsojissa ja oli tavallaan, niin sitä pidettiin, tervetullut keskeytys siinä surkeudessa, joka viikkokaudet oli vallinnut täällä. Kaikellaisia mielenilmauksia ja lausuntoja lausuttiin siitä harvinaisesta kummituksesta ja muutamat pitivät sitä itse paholaisena, joka oli mennyt piirittävien joukkoon; aivan selvästi voi nähdä pukinsorkan vilkahtavan esiin raivokkaan hypyn kestäessä.
Vihollisen sanotaan nimittäin keksineen seuraavan kujeen: Kun eräs hevonen, joka oli laitumella luodolla, oli voideltu piellä ja tervalla, sytytettiin se. Palava hevonen alkoi luonnollisesti kaikin voimin juosta luodon ympäri ja herätti siten linnan väestön huomion. Kaikki kiiruhtivat sinne, mistä parhain voi nähdä tämän ihmeellisen leikin. Vihollinen käytti tätä tilaisuutta ja teki väkirynnäkön linnaa vastaan maan puolelta.
Tämä ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt, sillä naurun ja riemun par'aikaa kaikuessa ryntäsi eräs ulkomaisen linnanpihan vahdeista hengästyneenä sisään tiedolla, että Ruotsin sotajoukko teki väkirynnäkön linnan portteja vastaan kaupungin puolelta.
Jos ilo äsken oli ollut suuri, tuli häiriö sitä suuremmaksi. Muutamat tarttuivat aseisiinsa ja juoksivat huolimattomasti linnan pihalle, toiset jäivät seisomaan kun kiinninaulatut, tietämättä mitä tekisivät ja toisiansa kohtaavien komentohuutojen väliltä kuuli naisten valitushuudot, jotka yhä enensivät yleistä häiriötä.
Vanhan linnan käytävässä oli sota pian täydessä vauhdissa, vihollinen oli jo tunkenut tänne saakka. Ensimäinen kaatuneista piirittäjien puolella oli urhollinen Ivarsson, tavattuna hyvin tähdätyltä kuolettavalta miekaniskulta, annettu Peder Rankilta, joka yleisestä häiriöstä huolimatta oli tuntenut pakolaisen.
Voitto oli pian hyökkäävien puolella, jotka tuon tuostakin saivat uusia, terveitä voimia, kun suuri osa linnan väestöstä käänsi kilpensä herttuata vastaan ja meni vihollisten puolelle. Pian täytyi linnan jälillä olevain puolustajain ja kaikkein muiden siellä olevain henkilöin antautua armoille, herttua kuitenkin ehdolla että saisi nauttia tulot herttuakunnastaan sekä pitää viisikymmentä palvelijaansa ruhtinaallisessa vankeudessa. Tähän pyyntöön ei kuningas Eerik kuitenkaan sittemmin suostunut.
Herttua puolisoineen, neuvostoineen ja palvelijoineen pidettiin sill'aikaa vartioittuna tallella linnassa, kunnes laivasto tuli valmiiksi purjehtimaan.
Vangit vietiin Tukholmaan. Sinne saavuttua kysyi kuningas herttuattarelta, jos tahtoisi omaisuuksineen palata Puolaan tahi oleskella vapaana Ruotsissa. Vastaukseksi sanotaan herttuattaren ottaneen kihlasormuksen sormestaan ja, osoittaen sen kirjoitukseen, lausuneen ennen tahtovansa kuolla puolisonsa kanssa kun erota hänestä.
Tukholmasta vietiin herttuallinen parikunta 100 miehen vartioimana Gripsholman linnaan, jonne he majoitettiin yhteen ainoaan huoneesen. Herttuatar sai vankeutensa aikana käytettäväkseen kaksi hovinaista ja yhden kyttyräselkäisen puolalaisnaisen. Ainoastaan Juhanan puolison sallittiin joskus käyskennellä linnan puutarhassa. Puutetta kärsiessä synnytti hän vankeudessa 1564 tyttärensä Isabellan, joka kuoli jo 1566, sekä viimeksi mainittuna vuona pojan Sigismund. Myöhemmin saivat vangit käytettäväkseen kaksi huonetta, ja vieläpä ruokasalinkin.