XVIII.
Pahoja huhuja,
Asema Turun linnassa tuli päivä päivältä tukalammaksi ja mieshukka oli suuri. Eikä se ollut ihmeellistäkään, kun kuulat suhisivat korvien ympäri jo tunkeusivat kaikkialle; kerrotaanpa että semmoinen eräänä päivänä erehtyi herttuattaren makuukammioonkin ja repäisi rikki hänen vuoteensa edessä alaslasketun poimutelman.
Valitus ja levottomuus ilmestyi pian linnan naispuolisten asujanten kesken, minne tahansa silmäili ympärilleen oli helposti ymmärrettävä kauhu nähtävänä kaikkien kasvoilla.
Herttuatar oli useat kerrat liikuttavilla sanoilla kehoittanut puolisoansa autaumaan eikä turhaan vuodattamaan viatonta verta, sillä mikään pelastus ei nyt enää ollut mahdollinen, sanoi hän; mutta ylpeä luonnoltaan ja järkähtämätön uppiniskaisuudessaan antoi hän herttuattaren rukousten tässä suhteessa mennä kuulematta.
Zaida Barinsky oli nyt enään ainoa koko hovissa, jolla vielä oli jotain toivoa asiain onnellisesta menosta ja joka päivä nähtiin hän ylhäällä jossakin varmassa näköpaikassa vakoilevan jos ei jonakin arvaamattomana hetkenä mitään iloisempaa sanansaattajaa kun ne sovintolähettiläät. jotka aina ja yhäti kävivät piiritettyjen luona, lähestyisi. Hänelläpä oli oikeus odottaa hyvitystä tehdyistänsä uhrauksista, siitä hyvästä, mitä oli toimittanut. Ja mitenkä taisikaan tämä muuta kun täyttää hänen toivomuksensa sitte kun oli saanut tietää ken hyväntekijättärensä oli ja mitä se korvaukseksi toivoi. Paljon ei hän myös ollut pyytänytkään, vaan paljaastaan sitä, jota on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä kansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta.
Mutta mitään Ivarssonia ei kuulunut hyvillä eikä huonoilla sanomilla, vaan huhuja, joita tähän asti oli pitänyt paljaana parjauksena ja jotka kylmänä oli sysännyt luotaan, huhuja, jotka tiesivät kertoa miten paennut sotilas nyt istui ja vietti hauskoja päiviä ruotsalaisella laivastolla, milloinka tahansa valmis antamaan herttuan vihollisille apuansa tätä vastaan tarkoitetulla toimella.