VI.
Nyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on niinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin.
* * * * *
Kun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin akkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja iloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin minä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa ilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma hulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin hengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin silmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja maailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä taivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja Jerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä keskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren neitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka paikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan.
Lähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset seinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi lehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin jäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä, ja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen sattui, ja minä jäin sitä katsomaan.
Mutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen, ja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri, keveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden palmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti sitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana. Mutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli auringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli heittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat hiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui notkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin, kun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa viheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren päässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi ja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa hymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä seisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun silmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen hänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä vedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset pehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään ajatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita purjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus väreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun silmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin hento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja silitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden siniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin kajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain katsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori ehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja lehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo hiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä levätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos aurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja sitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja vallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin sattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla puolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa jäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi hän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen, mutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan mielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa, ikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun hänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko hän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka sai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se kukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun minä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja pidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa seisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena katsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä huulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala huudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan heilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja juoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun näkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän minua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales, käänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi lepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä kohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä seisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä viimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin minä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä.