XIX.
Yhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun mieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että minun täytyi ulos, että minä tyyntyisin.
Minä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä oli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni, ollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka hän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin hänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen lähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan järjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun Joas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan itseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä sotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja juuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban silmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin hänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi hänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja katsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä tahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein hän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen nojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin, niin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja nyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä minä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin kauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta niin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti hän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä tarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet hiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä juoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni reunalle ja siinä seisonut.
Kun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa seisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja lähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin tullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta kun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen olalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo levottomuus, eikä se tahtonut asettua.
Huoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin että minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla olivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille, ettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä läksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni kumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä lehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja jostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea silmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin ja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani. Kun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen ohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin käynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi, niin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä jonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun tyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan ääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä humina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten joukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun ympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni helpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä askeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli pimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset askeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli, mutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä vedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta mitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni. Viimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten solina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä haamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden takaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet kuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta kun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka täytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin ensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa seisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että lähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa siihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran rauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä ympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni matalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin niiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni tähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä, aseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta muistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä. Se oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani olin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa rivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä edes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää, että ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja minua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja ponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua. Silloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä seisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten rivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet olivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät seisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain hohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön merkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät muutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo täydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat joukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten alakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat kauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui edessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään välkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi vieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun rinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen, hän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin, musta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä kohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt niitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran katsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti ensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä kerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä välähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja ne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa. Minun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin rinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi huutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan otin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta hellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi, vaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun minä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en minä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja yhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja yrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko hän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat, niin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä hänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää täytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja yht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä minun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi olisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä hänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun minun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti käsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä toisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh, Bathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä minua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän ihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja unhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee minun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun ensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja ennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani jo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne! Minä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi Bathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä minua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä minun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku tunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun edessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni, ja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä silmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi vielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että Bathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni valui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi minun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka Bathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä minun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa tunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä nyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä. Sinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut pidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta kädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin käsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että minä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun sydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki kohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta löysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät toisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen kätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä kädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan itsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä voimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän jäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti heikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi hän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua kohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: "Voi kuningas, anna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä". Kun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin vetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän sydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: "Minä rakastan sinua, ja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä minua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla käyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua vastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä sydämessäni." Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen silmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä lukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa. Kun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni tunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni liikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja lämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin minä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja otin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja, jollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen niinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois, ja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte minä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme väkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä minä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli hyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun kädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden. Vasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä hänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli heikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä hänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä murtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin että hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani kanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni.
Kun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin Bathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä palvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka akkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat soittamaan verhojensa takana.
Bathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa istuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän näkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen lensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja se vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin että hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin toisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja niinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa hänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut, ja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi kurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja joka kohta ratkeaisi hänen päälleen.
Kun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä hohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä istumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä hänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään liikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun minä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun sydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä olisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin ajatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen tuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä hänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan voimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini ottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä olisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen hiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin peljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja kun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä päältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen olonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että minä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun sydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun minä sain puhua.
"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta sinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä yksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun ympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä rakastan, rakastan … ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä ympärilläni punaisen rusotuksen.
"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman sinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina minä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä ummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä toimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun kätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on kutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen elämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua."
Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin, niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi, kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.
"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle, että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba, Bathseba.
"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen…"
Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen, niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni, ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi hänen sydäntänsä keventänyt.
"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu. Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.
"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie. Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin, sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.
"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua, ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.
"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua, oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani, jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni viekottelisi.
"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin turva minulle.
"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen, ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.
"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt, hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni, mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä, ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita, kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun tulee suuri sääli häntä. — Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet, luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi, kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä, että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän. Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään, mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin ruskeasta silmästäsi… Voi, minä itken, minun on niin suloista olla, minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä, niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana, etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison. Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa… Oh, minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi, minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa, sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske, sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä, että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun. Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy. Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon, ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi."
Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas, niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä, kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle. — — — Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.