XVII.
Minä olin taas kauan istunut katollani ja yksin ajatellut, kun minä yht'äkkiä huomasin, että kuu oli puhjennut näkyviin ja valaissut pumpulaiset pilvet ympärillään. Kun minä siitä rupesin katsomaan ympärilleni, niin näin minä ja tunsin itsessäni että ilmassa ja maailmassa oli lauhea kevät. Sillä kuun takana oli lientäen sininen taivas, ja kuun valaisemassa ilmassa liehui hentoa tuoksua, joka sai ihmisen vetämään henkeänsä syvästi. Silloin minä tunsin itseni rinnassani vedetyksi ja herkytetyksi, ja minä luulin, että minun täytyisi itkeä. Ja ennenkuin minä mitään ajattelin, menin minä sinnepäin, missä minä tiesin Bathseban olevan, ja kun minä tulin niin, että minä silmilläni näin koko hänen huoneensa, niin laskin minä itseni polvilleni, ja otin käsilläni kattoni rintanojasta, sillä minä tunsin itseni niin heikoksi, että minun täytyi pitää kiinni. Kun minä sitte olin kauan ja rävähtämättä suoraan sinne katsellut, ja minä rupesin riutumaan, että minä niin lähellä Bathsebaa olin, että hän juuri minun silmieni alla saattoi olla, niin annoin minä kyynelteni ruveta tulemaan ja kastaa poskeni, niin että minun poskiani kylmäsi. Ja koko ajan katseli raukea kuu ylhäältä ja tuoksuva ilma viillytteli minun silmiäni.