ENSIMÄINEN LUKU.
Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria, jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.
Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus kätkeytyi.
Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan auringon kultahohteessa.
Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.
Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii. Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia jäänyt heiltä huomaamatta.
Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle kumartaa. —
Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen, riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.
Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.
Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.
Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.
Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi rohkeita kopalluksia.
Hän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.
Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta; jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti, milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.
Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli tekemisissä. —
Nyt lähestyi aga.
Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät, kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.
Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun kanssasi!"
"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele! Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi häntä kukaan voinut kuulla.
"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää, minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."
Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle, jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.
Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.
"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.
Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen esteettömästi jatkaa matkaansa.
Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin kapidschi, Ferik bei.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.
Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta, mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.
"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.
Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti asteli.
Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä, tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen "salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.
Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi olla, kurkisti esille uteliaana.
Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen, hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, — eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä arvossa Padishah häntä piti.
Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.
Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla "uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan; sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä, missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.
Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.
Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen, jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos kioskista häntä huomaamatta.
"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri", sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö, kapudan-pasha."
"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä
Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" —
Neekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden suuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen viitaten nuorelle armenialaiselle.
Tämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle, joka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt otsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas silkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja astui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse keisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra lepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla päällystetyllä sohvalla.
"Uskovaisten hallitsija" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden ijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi kuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme. Vaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen leukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti kaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä silmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia vihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen. Tukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen peitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani, jota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman suuri timantti.
Valkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa myöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu hienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä koristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.
Huoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla vaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat, joita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla päällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä sen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja näkyväisellä edustajalla, "sulttaanilla", "suurherralla" eli "uskovaisten hallitsijalla", jolla myös on padishahin arvonimi.
Haik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi sitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen asentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.
Suurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman käsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja sanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: "nouse ylös, Haik Tommaso, ja istuudu!"
Armenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen ristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.
"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik", sanoi suurherra.
"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra", sanoi Haik, "ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa nähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä."
"Painon mukaanhan palkka määrätään", sanoi sulttaani hymyillen ja merkitsevästi.
"Uskovaisten hallitsija", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania silmiin, "sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja minun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa."
"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja annat minulle riittäviä tietoja", sanoi suurherra. —
"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa", vastasi Haik, "mutta sinä tiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja pitävät tarkkaa vahtia nykyään."
"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy", sanoi suurherra, ja hänen kaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.
"On kyllä, se on totta", jatkoi Haik; "sillä he ovat murhanneet minun vanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut olkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on elossa!"
"Sinä palkitset heille runsaalla mitalla", ivasi sulttaani.
"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!" vastasi Haik säihkyvin silmin.
"Hyvä" vastasi sulttaani. "Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan rakentamisesta Bosporon rannalle?"
"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle, vieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka oikeastaan käsittää koko keisarikunnan", vastasi Haik, jonka sisu kiehui vihasta. "Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra."
"Eräs sanoi", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: "Jos sulttaanilla olisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon."
"Niin, voimakkaita kanuunoita!" toisti sulttaani haikein mielin puoliääneen.
Haikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. "Kaupunkilaisilla", sanoi hän, "ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on varma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi ainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin jokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan minun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota Konstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo hyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan Itärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta, että he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan, ovat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi ainakin valaa heille tulikitoja."
Muhamed II hypähti ylös. "Kenestä sinä puhut Haik?" kysyi hän nopeasti.
"Kanuunanvalajasta!" vastasi Tommaso.
"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?" kysyi suurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.
"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan", vastasi armenialainen; "mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että keisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin tarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä puutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin."
"Pidätä hänet menemästä!" huusi kiivaasti sulttaani. "Eihän hän vaan liene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?"
"Voit rauhoittua, korkea herra", sanoi Haik iloiten niistä toiveista, joita hän voitti ystävälleen Orbanille; "ei hän pääse lähtemään, kun hänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän nostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja salvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa oikeutta avukseen! — Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä niin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi menettäisi hänet."
"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa", huudahti sulttaani. "Se mies minun pitää saada käsiini!"
"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija", sanoi Haik, "mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa odottaessaan hän on velkaantunut."
"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?" puuttui sulttaani nopeasti Haikin puheeseen. "Minä maksan sen hänelle ja annan kaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta jättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!"
"Hän on sinun, korkea herra", sanoi Tommaso täysin varmana onnistumisestaan.
"Hyvä", vastasi sulttaani, "siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!
Mutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!"
"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat roomalaista tekoa, ja tornit lujia", sanoi Haik; "mutta pitkät jaksot ovat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois niinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!"
Näin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle ja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen kallisarvoiselle lattiamatolle.
"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen työni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he olisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun syyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli hänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. — Katsos tässä nämä paikat, jotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat. Sinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia maan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien korjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän työmiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei siitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää savea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja kuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä on kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi. Rakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun olisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa, saadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! — Ha ha ha!"
"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu tämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa mahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan käsivarteen ja oikeaan uljuuteen."
"Sellaiset perustukset eivät pidä", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi säihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt hänen eteensä.
"Mitenkäs on varustusväen laita?" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti katseensa armenialaiseen.
Tämä kohautti hartioitaan.
"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä", sanoi hän sitten pilkallisesti nauraen. — "Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua latinalaisilta. — He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta vaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla tulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte irti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa perästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat: Kaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa jos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin näyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi ihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen vielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa naarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta tasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä länsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten silloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen etunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin Jumala armahtakoon! — Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine joukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta koottuja!"
"Luuletko niin?" kysyi suurherra totisena.
"Kah". huudahti armenialainen, "luuletko sinä, että minua haluttaisi panna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini juureen?"
"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa", jatkoi Haik, "mutta vaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi siitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja toivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa kuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla sitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä annan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä näet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole ajateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä."
"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik", sanoi sulttaani nähtävästi hyvillään.
"Surullisen, mutta todellisen!" vastasi armenialainen.
Sulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen kukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.
"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä", sanoi hän. "Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!"
Haik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen huolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja poistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena rihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle vaaratta.
Unkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat loppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä syystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi saavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla verukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.
Erään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten majatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse syvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki kaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten painamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä elätetyksi lähinnä seuraavana aikana.
Anniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä, melkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui huomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.
"Mestari", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa yksin säpsähti. "Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi mukaan?"
"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän, että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan, minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.
"Lähde pois!" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.
"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin valaa kanuunoita?"
"Tiedän jälkimäisiä", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.
Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi,
Tommaso?"
"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen. "Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."
"Niinpä puhu selvemmin!" ahdisti Orban.
"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"
"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."
"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä, mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"
"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.
"Vai niin, siis turkkilaisiakin?" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.
"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän tunnettu."
"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi armenialainen viekkaasti hymyillen.
"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi rintaansa vasten.
"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon käsirahaa sinä vaadit, sano!"
"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta minua!"
"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"
"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?" kysyi Orban.
"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut, ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.
Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.
"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää, sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."
"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja rahaa!"
"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu", vakuutti Haik.
"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen nousten ylös.
"Huomenna!" vastasi Tommaso.
Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin muihin asioihin.
Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen huoneeseen, jonka me jo tunnemme.
Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen luonaan.
"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut mestarin mukanasi?"
"Ja lujasti käsirahalla sitonut!" vastasi Haik alamaisesti tervehdittyään.
"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"
"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa puutarhassa."
Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies. Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla kiireellä.
Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.
Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä syyti kultaa Orbanille.
Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle, valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin; mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi, niin että se silmänräpäyksessä upposi.
Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän voi häntä vahingoittaa — ja itse ansaita rahaa.
Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu, aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.
Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät toisistaan.
Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.
Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui; sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut olla sääliväisesti hymyilemättä.
Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.
Sulttaani yksin tiesi, — kukaan muu sitä ei aavistanutkaan — että kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton tuntea.
Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet, ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi — ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet, että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.
Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.
Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut, mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.
Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo, yhtä tyydyttämätön ahneus.
Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet huostaansa.
Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista, runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.
Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja. Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan. Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta, voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.
Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso hirvittävimmällä tavalla.
Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.
Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut sisälle.
Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.