TOINEN LUKU.
Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli Konstantinopolissa, kuin keisari ja — Haik Tommaso. Edellinen sai ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan 4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.
Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä, johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää, sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui huoneesta.
Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.
"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi kotosaareltamme."
"Ollos kaksinkerroin tervetullut", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.
"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata tsekiiniä."
"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä paperi!" — Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä nopeasti kätki.
"Onko se oikein?" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä korvaan.
Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla: "Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista, semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."
"Oivallista", huusi laivuri. "Minä luotan siinä asiassa sinuun!"
"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.
"Kuinka paljon niitä on?" kysyi laivuri.
"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan", kuului vastaus.
"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä koittaa!"
"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.
"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet laivuri olikin.
"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä, jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" —
"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa. Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin toiselle puolelle, niin — ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin ollakin pitää, ja — sitä älä unohda — minulla on oikeus astua Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää huolta tulevaisuudestamme!"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.
"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."
Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten. Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja — kosto on suloinen!"
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata Haikin tunteen kanssa.
"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni. Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen Adrianopelin porteilla, — jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."
He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen, jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin selkään.
Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian väsyttävä.
Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki. Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.
Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai siitä syystä mennä mukiin.
Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti, mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.
Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.
Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin. Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren, oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta Konstanttinopelissa.
Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa, että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun, he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan runsaan palkan.
Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista. Halil pasha ei luottanut Haikiin.
"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? — Minusta, profeetan parran kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."
"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?" kysyi sulttaani. "Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen olisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti, ennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä sentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot lähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole häpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien kreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa koristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan puolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen ihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni täytettynä!" —
Halil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi tehtävän!" —
Hän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen voimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin rautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut Halil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut hänen päänsä päälle.
Anatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä ja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli ennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat sisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan kreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka turkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.
Sellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti tekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai estetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt koitua hyötyä kreikkalaisille.
Mielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta vaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut suuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi lausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.
Haikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä raamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli liitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla juoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita tosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä majansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan niin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki epäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja liittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo viekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä tarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt hän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa laajalle ulottuvia muureja.
Eräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin matala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi olematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan vaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu, että siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti ulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin kätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi tarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen aikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.
Tämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui siihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi osannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.
Pääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten lähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla arapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta suunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat siten vaaran.
Kultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki pantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun alkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta miestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen Konstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä heidän patterinsa sijaitsivat.
Sulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla profeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun se nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon jokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.
Viisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa uskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin teltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla Orbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla alustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen apulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina valanut.
Kesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu niiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.
Piiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli ravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä sulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.
Kun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä, niin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo ensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen perivihollisensa.
Mutta tiesikö sulttaani, tiesikö Orban sen?
Haik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle niin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. —
Tuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle huusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.
Onneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti tuoda hänen eteensä.
He laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti herättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän nopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.
Myös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat kolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä keisarin teltta seisoi.
Lähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän terävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä kimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan Aja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen kupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä, ennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa, mihin hän oli aarteensa haudannut.
Se paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen porttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan surmansuun.
Kun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja kaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa. Se ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen täytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin erittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea ruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa kantavuutta.
Haik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava kanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa ja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean suuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi. Hän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen jyrähdys kuuluisi.
Mutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren määrän ruutia. —
Äkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki, jotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka seisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina kaatuivat maahan; mutta — kuulaa ei tullut. — Se putosi etäälle maahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi ja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä ilon ja voitonriemun ääniä. —
Sulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi etäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan kauheata vaikutusta.
Mikä näky hänelle tarjoutui! —
Pirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. — Se itse oli palasiksi särkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan lataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän ruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan hehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen janitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta nähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita verilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa. Itse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista kivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi murskaantunut.
Kalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi joutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin olisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin käsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan käyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi vierähtänyt hänen jalkainsa eteen.
Kun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen riemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut säikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi lähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu loisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli tehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.
Sulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli ankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään. Sillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja hävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. —
Turkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus sulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa toiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan käyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei niiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei kummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan kanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta; kaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin sulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua hyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.
Sen lisäksi tuli toinen kovan onnen kolahdus.
Turkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona. Siihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman suuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi tämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja venetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin kreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä pitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa viettäneet.
Tässäkin piti sulttaanin kokea syvä nöyryytys.
Juonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen ystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli tavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa keisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista laivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin. Pian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka käskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi suurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja suurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa pois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet onnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt hyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin piiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.
Kello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua laivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa ratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa voiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä laivaa.
Kaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan, että taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi tykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.
Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan, etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta, joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa, ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon. Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.
Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen, joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.
Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.
Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä huomatakseen kaikki tarkalleen.
Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa, sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan, leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.
Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto huumasi hänet ja hänen miehensä.
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi uudelleen, — sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. —
Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.
Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä laivaa hinaamalla satamaan.
Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa valtaan.
Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.
Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi ilmoille ajatuksiaan.
Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan, kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa hallitsemaan ja suojaan viemään.
"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."
"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki! Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta, niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."
"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.
Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.
Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä: "Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten leikkiä!"
Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten katujen vilinään.
Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi kirkkaaseen kuun valoon.
"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa. "Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."
"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan. Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"
Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin vastaanottohuoneen oviverhoa.
"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki herransa puheille.
Neekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:
"Haik!"
"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen hovitapa määräsi.
Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"
Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen puhutteluaan.
"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia kreikkalaisia vastaan!"
"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu, korkea herra! — Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen kauniin alun."
"Missä ja miten?" huusi sulttaani hypähtäen ylös.
Tommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja valitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä ilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: "Kaupunki oli sinun, korkea herra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku, uskovaisten hallitsija", jatkoi hän, "eikä se jää sikseen, jos tahdot kuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia."
"Puhu, puhu!" huusi sulttaani innoissaan, "ei vielä koskaan ole sinun neuvosi ollut huono!"
Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa voiton sinulle."
"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi sulttaani katkerasti.
"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi sulttaanin edessä.
Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän pilkallisesti.
"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi sohvan tyynyille.
"Annappa kuulla!" sanoi suurherra.
"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.
"Tunnenhan minä!" oli sulttaanin vastaus.
"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet, herra?"
Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan pashaksi samalla!"
"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi, ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja, että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"
Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain, Haik?" —
"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee Jumalansa armolta!"
"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä, vaan myöskin elämänviisautta!"
"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului
Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.
Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt. Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik vallan hyvin tunsi.
Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!" Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja syöksyi ulos.
Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa tehtävää!"
Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää, pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. — Sillä aikaa kuin sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen, luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.