NELJÄS LUKU.
Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? —
Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja leirissä.
Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen. Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.
Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen maljaa vuodatettaisi täyteen.
Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. —
Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin verenhimoiset tiikerit.
Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.
Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan. Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten sijalle aukkoihin.
Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois taistelusta, — koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin pelastamisesta.
Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.
Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka pakenivat.
Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.
"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia, jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat pakenivat. —
"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja. Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit, heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. —
Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa särkenyt muuria maata myöten.
Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti lamauttavaa kauhistusta.
Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta. Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.
"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi keisari epätoivoissaan.
Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. — Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. — Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.
Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.
Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.
Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu vaan otettiin vangiksi.
He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.
Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään, eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne, ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja — ellei heidän paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta, mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.
Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.
On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian sydämeen.
Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan, suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista, olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (= viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa pettymystä!
Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. — Tässä alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!
Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.
Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin, samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.
Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä, mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.
Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa osissa sen herrana.
Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik Tommaso.
Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan navakassa pohjatuulessa.
"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta — Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.
Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi, joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan ja tätäkin hänen tekoaan.
Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.
Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo silloin osaksi oli sen tehnytkin.
Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan, varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään puuttunut.
Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten paljon aikaa.
Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata. Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka ehkä aikoi siihen kajota.
Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.
Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.
Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja puhtaita helmiä.
Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa? Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.
Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.
"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa ympärille.
Ferik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.
Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös, ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.
Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä mattoja myöten hänen taakseen.
"Haik, mitä sinä teet?" huusi hän hänelle äkkiä. —
Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"
Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki, rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.
Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.
"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.
Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he kaikki tunsivat.