VIIDES LUKU.
Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan sadon ja voittajain vimma.
Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä, nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.
Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.
"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena sellaisesta raakuudesta.
"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä antama vastaus.
Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin ulos.
Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa tunnustussanat hänen perästään.
Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi, samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.
Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun vangiksi.
Hän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin puolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja pelottomasti.
Sen jälkeen hän kysyi, missä keisari oli.
Silloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet, toinen haavoitettuna, toinen kuolleena.
Sulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut niinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät tienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.
Vihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan olleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin ruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.
Syvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet ja vakuutti sen olevan keisarin pään.
Sulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta jokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.
Notarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen etupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän näillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin sulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen luontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet, joiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.
Voitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa selkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla raivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen kauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt. Hänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi voinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin? Mutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun kanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt valtasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat ilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.
Kapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista neekeripäätään hänen edessään ja sanoi: "Korkea padishah, kuule orjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä hirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi ryöstetty!"
Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?" huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"
"Haik Tommaso!" vastasi neekeri.
"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin kalpenevan.
"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!"
Muut palvelijat ja orjat astuivat esiin.
"Me kaikki todistamme sen!" huusivat he.
"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä hän tiesi.
Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan arkun avaimen. —
Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan. Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" — Hän vei kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" — Sitten hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.
Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, — silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto seisoi. Se on totta!" —
Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:
"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?"
"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva, viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."
Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!" sanoi hän.
Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon, joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis hänellä oli se kumminkin?"
"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen. Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes vyölaukku tuli täyteen".
"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.
"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."
"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin. "Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"
"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" —
Sulttaania puistatti.
"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."
"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."
"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian, orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen uskottomuuteen!"
Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"