I LUKU.
Lontoolainen kuunarilaiva "Merilokki", omistajansa laivuri Wilsonin kuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä oli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu täyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt levenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein aavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen päivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.
Vasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä, ehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin toukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin hiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli tuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen keltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan valmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet vyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja tyytyväisellä mielellä.
Auttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan välitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun perämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin "työ" oli tehty. Kasvot ja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä kajuuttaan vaatteita vaihtamaan.
Kun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti yksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli nauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies sytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.
"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä", sanoi kokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.
"Hyvä on", sanoi perämies.
"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan päivästä", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta vilkaisten kuitenkin perämieheen.
"Hyvinkin kummallista", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla päällä.
Kokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin palttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.
"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut", sanoi hän pitkäveteisesti. "Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän viime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme lihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe olisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta."
Perämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja katseli sen haihtumista ilmaan.
"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan", yhtyi vahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. "Huomatkaa vaan miten hän pukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi."
"Ei sillä tapaa hieno", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin lähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. "Enpä luule hänen rahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun."
"Se ei ole rahtia", kuului pieni, mutta asiastaan varma ääni.
"Pötki sinä matkoihisi", sanoi Sam vanhus. "Ei sovi sinun ikäistesi poikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä sinustakin vielä joskus tullee?
"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani", vastasi poika kostonhaluisena.
Miehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo myöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan herännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.
"No, tämähän on oikein pirua", karjasi hän. "Tehän olette peräkannella — koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua kajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko miehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko pesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri tulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden — perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei ole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa. Kajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa."
Raivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja molemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan varma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan näyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun taskuunsa ja katseli ympärilleen.
"Tule tänne!", sanoi perämies ankarasti.
Poika lähestyi.
"Mitä äsken puhuit laivurista?" kysyi toinen.
"Sanoin, ettei hän etsi rahtia", vastasi Henry.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" sanoi perämies.
Henry siirsi jalkaansa, vaan ei vastannut.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" toisti perämies.
Henry siirsi toista jalkaansa.
"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi asioista, niin katso eteesi", sanoi perämies terävästi. "Muista se!"
"Kyllä!" sanoi poika nöyränä. "Eihän ne minua liikutakaan."
"Mitkä ei sinua liikuta?" sanoi perämies välinpitämättömästi.
"Laivurin hommat", vastasi Henry.
Perämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä, meni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka ei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa huomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin likaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt. Ilmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta hikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden läksytyksen.
Nimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he vaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö puolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää Henryä.
"Olisit sinä minun poikani", sanoi Sam, hammastaan purren, "niin piiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä nahkaa ruumiissasi löytyisi."
"Ennen minä hirteen menisin, kuin sinun poikasi olisin", sanoi Henry varmasti.
Henryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas oli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä Limehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.
"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei anna edes kajuutta-poikaa opettaa?" sanoi Dick synkkänä. "Pojalle itselle ääretön vahinko."
"Älkää minun tähteni surko, veljet", sanoi Henry rauhallisena. "Minä kyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet minun tulevan laivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette koskaan ole kuulleet minun ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette koskaan…"
"Kuulkaas tuota lurjusta!" sanoi Sam purppuranpunaisena. "Totta totisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —"
"Ellet sinä tule, tulen minä", murisi Dick, jolle puhe vääristä setelirahoista oli arka kohta.
"Henry!" huusi perämies, pistäen päänsä kajuutan ovesta.
"Tulen, tulen!" vastasi Henry. "Olipa harmi, etten voi viipyä kauvemmin", jatkoi hän kohteliaasti. "Mutta meillä on perämiehen kanssa vähän asioita keskenämme."
"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni", sanoi Dick, nähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. "Elämässäni en ennen ole purjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa."
Sam pudisti päätään ja huokasi.
"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen purjehtinut", sanoi hän vakavana.
"Ja mitä tulee hänestä miehenä?", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien maailmoihin. "Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa noin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota hänelle ja meille myöskin."
Hellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin nojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.
"Missä kapteeni on nyt?" kysyi tämä, käyden suoraan asiaansa.
Henry kääntyi ja katsoi pientä seinällä nakuttavaa kelloa.
"Käy edestakaisin pientä katua Gravesendissa", sanoi hän hyvin rauhallisena.
"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä", sanoi perämies ja punastui. "No mitä hän siellä kuljeskelee?"
"Nähdäkseen 'hänen' tulevan", sanoi poika ja vilkutti silmillään.
Perämies hillitsi luontonsa, joskin suurella vaivalla.
"Ja mitä sitten kun 'hän' tulee?"
"Ei mitään", vastasi pieni noita päättävästi. — "Mitä te etsitte?", kysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan kantta ja etsivän jotakin.
"Köyden pätkää", kuului vastaus.
"Miksi kysyitte minulta?" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman näköiseksi. "Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään tee, — katselee vaan."
"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?" kysyi perämies ja tarttui poikaa niskaan.
"Menkää itse katsomaan", sanoi Henry valittaen.
Perämies hellitti otteensa ja seisoi hetkisen ajattelevan näköisenä.
"Mene siivoomaan itsesi", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. "Ja jos huomaan sinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä."
Poika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle, nosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön pilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei miesmuistiin muistettu.
"No, viruttaja! Mikäs nyt on?" kysyi kokki, voimatta hillitä uteliaisuuttaan.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Henry arvokkaasti.
"Pesu ja kaikki tuo", sanoi kokki, yksinkertainen luonnonlapsi.
"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika", sanoi poika nenäänsä nyrpistäen. "Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne ruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi."
Kokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa toisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi tuon poikanulikan tähden.
"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam", sanoi poika, sulloutuen merimiesröijyynsä. "Pitäkää silmänne auki älkääkä taas tehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa 'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne mukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko."
Perämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan toisten viereen katsellen "parin" maallemenoa. Erityisesti huomattiin Henryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen seura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.
"Hiljempaa, — kulje hiljempaa", huohotti perämies hengästyneenä, pyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. "Mihin sinulla sellainen kiire on?"
"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi", sanoi Henry, "ja silloin luulette minun valehdelleen."
Perämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin samalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle, vähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.
"Tuolla hän on", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä. "Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain sentapaista. Kas nyt ne tulevat!"
Samassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku toisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta koulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.
"Jotenkin kauniita muutamat noista", sanoi Henry ja katseli mielihyvällä koulutyttöjä. "Kas tuossa hän tulee. Minä en puolestani näe mitään erityistä hänessä."
Perämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin nuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat saattaneet "Merilokin" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan päässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan odottamatta perämiehensä.
"Päivää, Jack!" sanoi hän.
"Hyvää päivää", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. "Kuka olisi aavistanut tapaavansa teidät täällä."
Välittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin, tirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily katosi tämän veitikan kasvoilta. "Läksin vähän kävelemään", sanoi hän lopulta, kääntyen perämieheen.
"Hyvästi sitten taas", sanoi tämä päästääkseen laivurin pulasta.
Toinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla, minkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle. "Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön", sanoi hän ajatuksissaan.
"Sitä hän ei haluakaan", sanoi Henry. "Sitä hän ei tee koskaan, — tai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee häneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön käteen ne eivät koskaan tule."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi perämies.
"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita kaappiin", sanoi Henry.
Perämies pysähtyi ja tarkasteli nuorta lupaavaa ystäväänsä.
"Silloin joskus ehkä katselet minunkin kirjeitäni?" sanoi hän.
"Te vaan kirjoittelette vaimollenne", sanoi Henry välinpitämättömänä, "tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut."
"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika", murisi perämies hampaittensa raosta.
"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee", jatkoi poika, ollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. "Sen vaan varmasti tiedän, että perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta. — Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!"
Oli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen olutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia olivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.
"Tilaappas pullo olutta", sanoi perämies, tuntien samoin vetovoiman.
"En", sanoi Henry lyhyesti. "Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran tilaatte."
Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.
"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."
Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti hyökkääjää.
"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."
Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.