II LUKU.
Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta, — tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen ovelle ja katoavan sisään.
"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän ollakseen täydellisesti puolueeton.
Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.
Laivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa taskussa.
"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"
Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha, valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.
"Onko kapteeni Jackson kotona?" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.
"Kuka?"
"Kapteeni Jackson", toisti laivuri punastuen.
"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.
"En — varma en tosiaankaan ole", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.
Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan noussutta tyttöä.
"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole varma nimestä… ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."
"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."
"Oletteko häntä jo kauan etsinyt?" kysyi äiti.
"Useita vuosia", vastasi toinen, tarkemmin vastaustaan ajattelematta.
Vanha rouva huokasi osaaottavasti.
"Istukaahan", sanoi hän.
"Kiitoksia", sanoi laivuri ja istuutui varovasti sohvan syrjälle.
"Ette siis ole oikein varma nimestä", sanoi tyttö kylmästi.
"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen", mutisi vieras. "Yhtähyvin se sentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä en uskalla mennä vannomaan."
Vanhan rouvan pää vaipui käsien varaan.
"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani", sanoi hän lopulta. "Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte, luulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä."
"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti", sanoi tyttö. "Sinä vaan suotta viivyttelet häntä."
"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt", sanoi vanha rouva närkästyen, "niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi aikaan saada."
"Ei! Tietystikään ei", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä vakavammaksi. "Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin että hän on ollut kauan poissa?"
"Viisi vuotta", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.
"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?"
"Seitsemän", vastasi laivuri, kummastellen itsekin levollisuuttaan.
"Ja toivoanne ette vieläkään ole kadottanut?"
"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan", vastasi toinen ja tarkasteli mattoa lattialla.
"Niin minäkin ajattelen", sanoi vanha rouva päättävästi. "Ihmettelen hämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne."
"Molempain", sanoi tyttö.
"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta", sanoi vanha rouva, "kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän…"
"Äiti hyvä! Tuo ei suinkaan vierasta huvita", keskeytti tyttö.
"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias", sanoi laivuri. "Kun sitäpaitsi etsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin… Kuka sen voi tietää!"
"Niin, kuka sen voi tietää", sanoi vanha rouva. "Yksi häntä muuten jo etsiikin… Herra Glover, tyttäreni tuleva mies."
Seurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan kaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa takaisin.
"Toivon hänen löytävän miehenne", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista", sanoi vanha rouva. "Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata."
"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?" kysyi laivuri, yrittäen urhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.
Rouva pudisti päätään, katsoen epäilevästi tyttäreensä.
"Se ei auttaisi mitään", sanoi hän. "Se ei auttaisi mitään."
"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne", sanoi laivuri. "Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän tarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen etsittävä henkilö on."
Rouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös peläten, ilmoittaa jotakin.
"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa", sanoi hän lopulta. "Hän…"
"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.
"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa… Hän oli hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet emmekä nähneet häntä."
"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?" tiedusteli laivuri.
"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen. "Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni kohtaan."
"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa", sanoi laivuri päättävästi.
"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."
"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua seinällä.
Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."
"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?" kysyi Wilson.
"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille", sanoi rouva nousten seisomaan ja jättäen huoneen.
Tyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti kaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja aikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi uteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan seinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä suuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli katsellut.
"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan", sanoi vanha rouva astuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. "Voitte kernaasti pitää sen."
Laivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias poskipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi seisomaan.
"Jos hänet nyt tapaan", sanoi hän pitkäveteisesti, "niin saanen tietää mikä on hänen nimensä?"
"Gething", vastasi vanha rouva. "Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte ja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta elinaikamme olemme teille kiitollisia."
"Koetan parastani", sanoi Wilson lämmeten. "Hyvästi!"
Hän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle riippuen ja katseli epäilevästi Annista.
"Hyvästi", sanoi tämä ystävällisesti.
Rouva Gething seurasi laivuria ovelle.
"Olisimme hyvin kiitollisia", sanoi hän, "jos Gravesendissä käydessänne kävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet."
Laivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa ylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän hiljaa kohti laivaansa.
* * * * *
Laivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta muisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen aivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan synkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja tarkasti sitä huolellisesti.
"Mitäs tästä sanotte?" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana vieressä katselevalle perämiehelle.
"Joku ystävänne?" kysyi perämies varovasti.
"Ei!"
"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi", tuumi perämies. "Mistä olette saaneet sen?"
"Joku antoi sen minulle", sanoi laivuri salaperäisesti. "Mies on kadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin pidätte silmänne auki."
"Mistä häntä sitten etsitään?" kysyi perämies.
"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin merikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen teille erinomaisen kiitollinen."
"Tietystikin minä autan. Mitä mies muuten hommailee?"
"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä lupasin tehdä parhaani etsimisessä."
"Sukulaiset ovat levottomia, otaksun", sanoi perämies.
"Niin."
"Olen aina pannut merkille", jatkoi perämies, "naisten olevan levottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa."
"Avosydämisimpiä", sanoi laivuri.
"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin katselee", sanoi perämies. "Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin tämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä…?"
"Kaiketi jonkun partaisen naisen markkinateltassa", tiuskasi laivuri vihaisena.
Keskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan perämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta samassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin, omantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi välinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota hän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin debet-puolelle.
"Henry!" sanoi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Sinä olet vikkelä poika. Katsoppas tuota valokuvaa."
Henryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän perämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana samoja selityksiä kuin perämies äsken.
"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin", sanoi laivuri lopuksi.
"Miehistölle —?" kysyi Henry ihmetellen.
"Niin. Miehistölle. Enkö puhu tarpeeksi selvään?"
"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia, kokkia ja Dickiä… ."
"Tee sinä kuten käskin", sanoi laivuri äreästi.
"Tietysti", vastasi Henry. "Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin heidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte tietoja hänestä?"
"Ota se mukaasi keulaan", sanoi laivuri, "ja sano: kuka ensiksi tapaa tämän miehen, saa kaksi puntaa."
Päästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi päästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu Sam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa; kokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia jo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry vei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän alamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.
Oli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki hiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin rakennusten takaa "Merilokin" liukuessa jokea merelle.