III LUKU.
Neljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan vietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja synkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.
Päivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan pari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan. Avonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien kilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.
Kylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi tilassa, mutta kokki päätti että "kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin löytää." Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella löytymistään.
Illalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen ravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti etsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui huomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut jotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät toiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin. Dick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään haluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja ennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain sulkemisaika käsissä.
"Tämähän on koko romaani", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet viimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle. "Minne nyt mennään?"
"Laivaan", sanoi Dick. "Tule nyt!"
"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi apuaan tarjoavan Dickin syrjään.
"Et sinä häntä yöllä löydä, Sam", sanoi kokki.
"Miksikä en?" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.
"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme."
"Nythän on pimeä", sanoi kokki.
Sam nauroi halveksivasti.
"Tule mukaan nyt", sanoi Dick ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni… kapteeni… saadakseni selvän hänestä", sanoi Sam. "Minä en tule laivaan ilman häntä."
Hoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden yksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa tilassa, seurasivat muristen perässä.
Puolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa koetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin toisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten esteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta pysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin — takaisin ja ryntäsi vasten porttia.
"Tartu kiinni kokki!" huusi Dick ja kiersi käsivartensa Samin vyötäisille.
Kokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada toverin mukaansa.
"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu", sanoi Dick kiukuissaan. "Olemme jo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi."
"Päästäkää", kirkui Sam, potkien vastaan minkä voi.
"Hellitä portinkahvasta", sanoi Dick varottavalla äänellä.
"Siellä hän on", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa kohden.
"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu", toisti Dick. "Tosiaankin olisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää."
"Riisu takkini, kokki", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä yht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.
"Älä hulluttele", pyyteli kokki.
"Riisu takkini, kuuletko, kokki", toisti Sam, ylpeästi katsellen ympärilleen.
"Eihän sinulla takkia olekaan", sanoi kokki. "Etkös näe merimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene."
"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni", sanoi Sam tunteellisesti.
Vastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän riisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään. Silloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä perässään.
"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat", sanoi hän sydämettömästi. "Kas niin, — ole hyvä ja istu!"
Sam solui käytävälle ja Dick, kokin seuraamana, riensi matkaansa.
Suurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet ahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin tulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin olivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi, heitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti kainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.
Seuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä. Joku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan Dick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä sentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja hetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi kupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.
Kokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä mukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä, kuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti lennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa päästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain apukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana jätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan kannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.
Kolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli asiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja tehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki varmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi jo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan eräässä porttikäytävässä.
"Kaunis ilma tänään", sanoi kokki.
Vanhus otti kohteliaasti piipun hampaistaan ja nyökkäsi.
"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?" kysyi kokki vetäen valokuvan taskustaan.
Vanha mies asetti piipun uudestaan suuhunsa ja katseli tarkasti kuvaa.
"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista vielä tiedetty mitään."
"Niin, keksinnöt kehittyvät", myönsi kokki ärtyisenä.
"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia", jatkoi mies muistelmiaan, "tai piirustettiin mustalla liidulla."
"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?" kysyi kokki kärsimättömästi.
"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian", sanoi vanha mies valittavalla äänellä. "Antakaas kun vähän ajattelen… No, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?"
"En minä vaan tiedä", valehteli kokki.
"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin", sanoi vanha mies pitkäveteisesti. "Kas, niin! Nyt minä sen muistan!"
Iloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia kyyneltyneillä vanhoilla silmillään.
"Muistoni on aivan entisellään", sanoi hän itsekehuvasti. "Toisinaan kyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan samanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi."
"No mikäs se nimi oli?" kysyi innostunut kokki.
Vanha mies hämmästyi. "Kirottua", huudahti hän huolestuneena, "nyt se meni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma."
Kokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. "Ei suinkaan se ollut
Gething?" kysyi hän lopulta.
"Ei", vastasi vanha mies. "Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä se takaisin tulee."
"Koska?" kysyi kokki malttamattomana.
"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä", sanoi ukko, muistoaan jännittäen.
"John Dunn'han se on!" huudahti hän yht'äkkiä. "John Dunn!"
"Ja missä hän asuu?" kysyi kokki hätäisesti.
"Holebournessa", sanoi ukko, "pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa täältä."
"Oletteko varma asiasta?" kysyi kokki vapisevalla äänellä.
"Kuin kallio", vastasi toinen vakuuttavasti. "Hän tuli tänne noin kuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän Holebourneen."
Kokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi tomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen hänen poissaoloaan.
"Jos haluavat päivällistä", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia olentoja kuunarin kannella, "niin keittäkööt itse, siinä koko asia. Ettekö ottaisi 'lasia' vanhus?"
Tämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies hänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean tien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.
Kokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten harmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän väsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu kiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä. Ulkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.
Kokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja istuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.
Isäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään määräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.
"Juokaahan itse vaahto pois", sanoi kokki kohteliaasti.
Paksu mies totteli iskien silmää.
"Varmaan kävelymatkalla maalle", kysyi hän laskien melkein tyhjän olutlasin kokin eteen.
Kokki myönsi.
"En sentään yksin huvin vuoksi", sanoi hän. "Liikun asioissa."
"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia", sanoi isäntä leikillisesti. "Miten pitkälle aiotte?"
"Holebourneen", vastasi toinen.
"Onko tuttavia siellä?" kysyi isäntä.
"No, eipä juuri", sanoi kokki. "Etsin vaan erästä John Dunnia."
"Hänestä ette suuria hyödy", sanoi ulos tullut emäntä. "Hän on oikea erakko."
Kokki siristi silmiään ja hymyili pahantapaisesti.
"Hänessä on jotain kummallista", jatkoi emäntä. "Kukaan ei tiedä, mikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee sillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin minä huomaan."
"Hävytön hän kuitenkin kuuluu olevan", sanoi isäntä.
"Vai niin", sanoi kokki. "Minulle ei hän tule olemaan hävytön."
"Tiedättekö hänestä sitten jotakin?" kysyi emäntä.
"No, ehkäpä vähäsen", sanoi kokki salaperäisesti.
Isäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa; kokki kuuli selvästi sanan "salapoliisi."
Vilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille sisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään ja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä herra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä kunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat miehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä Holebourneen.
"Kiitoksia, kävelen kernaimmin", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin. "Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän katsella ympärilleni ennenkun alan toimia."
Hän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman varovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat ritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun oli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut piipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.
"Näes miten hän kävelee", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa vieraansa kulkua maantiellä.
"Niin", sanoi emäntä.
"Aivan kuin vainukoira", sanoi isäntä. "Katsoppas vaan häntä. Tunsin miehessä heti salapoliisin."
Kokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta ihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No! Paljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se heidän oma asiansa.
Tällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä yksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun toisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan rakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.
"Jotain on tekeillä", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten uteliaisiin katseihin. "Missä herra Dunnin asunto on, poika?"
"Kyllä se tässä on", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä väkijoukko seisoi. "Oletteko salapoliisi."
"En", sanoi kokki terävästi.
Aukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina kuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti ovelle.
"Sisään", kuului matala basso-ääni.
Kokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt pienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä lukevan herrasmiehen edessä.
"Mitä haluatte?" kuului ärtyinen kysymys.
"Haluaisin tavata herra Dunn'ia", vastasi kokki levottomana.
"Se olen minä?"
Kokin kaikki toiveet sammuivat, sillä partaa lukuunottamatta ei mies muistuttanut valokuvaa enempää kuin hän itsekään.
"Se olen minä", toisti ukko vahingoniloisena, rypistäen tuuheita kulmakarvojaan.
Kokki hymyili hieman, koettaen koota ajatuksiaan.
"Vai niin! Vai te se olette", sanoi hän lopulta.
"Kuulin teidän etsivän minua", sanoi vanha mies. (Ääni kohosi vähitellen karjunnaksi). "Sen tietää koko kylä. Mitä pirua nyt haluatte minusta?"
"Minä, — minä luulen — — tämä on erehdys", änkytti pelästynyt kokki.
"Vai niin! — Todellakin!" sanoi ukko pilkallisesti. "Kyllä tekin olette kaunis salapoliisi — te! Haastatan oikeuteen teidät, annan vangita teidät ja poliisikonstaapelimme kyllä huolehtii rangaistuksestanne."
"Tämä on erehdystä kaikki", sanoi kokki vavisten. "En minä mikään salapoliisi ole."
"Seuratkaa mukanani", sanoi ukko, nousten seisomaan.
Kokki seurasi pihanpuoleiseen pieneen kamariin.
"Ettekö ole salapoliisi?" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille. "Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte täällä kunnes tuon poliisin."
Kokilla ei tuntunut olevan halua.
"Vai niin", sanoi ukko. "Kyllä sittenkin haluatte." Hän astui ovelle ja huusi rappusille: "Roger!"
Ennenkuin "Merilokin" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt katsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja sisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti se vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa olisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.
"Pidä silmällä häntä, Roger", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.
"Elä laske liikkumaan."
Koira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä epäiltävällä uteliaisuudella.
"Ei se teihin koske, ellette liikuttele", sanoi ukko.
Kokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. "Toivoisin mieluimmin teidän jäävän tänne", huokasi hän, "niin, sen todellakin teen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin kiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä."
"Parasta kun säästätte kirotut hävyttömyytenne jollekin toiselle", tiuskasi toinen suuttuneena. "Pidä nyt silmällä vierasta, Roger."
Roger murisi kuin olisi mieluisankin toimen saanut, ja isäntä, vielä kerran huomautettuaan liikkumisen vaarallisia seurauksia, poistui huoneesta ja sulki oven jälkeensä.
Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Rogerin syvä, säännöllinen hengitys.
Varovasti kasteli kokki kielellään huuliansa ja alkoi hiljaa viheltää;
Roger vastasi murinalla, nousi ylös ja haukotteli merkitsevästi.
"Roger raukka!" sanoi kokki vapisevalla äänellä. "Vanha Roger parka!
Kiltti, vanha poikaseni!"
"Kiltti, vanha poikaseni" astui uhkaavan näköisenä lähemmäksi ja tarkasteli kokin väriseviä sääriä.
"Kiss, kiss!", sihisi kokki, saaden yht'äkkiä nopean tuuman, ja osoitti ovea. "Kiss, kiss! Ota kiinni, Roger! Ota kiinni!"
"R-r-r-r", murisi Roger uhkaavasti. Kokin vapisevat jalat näyttivät sille olevan mieluisampana syöttinä; äänekkäästi se niitä nuuski.
Kokki katseli kauhuissaan ympärilleen löytääkseen edes hiilihangon. Sitten koetteli hän varovasti takkinsa alle, sai käteensä suuren tuppiveitsen ja työnsi sen yht'äkkiä epätoivon rohkeudella koiran selkään. Tämä ei vielä ehtinyt kunnollisesti asiaa käsittääkään, kun veitsi jo uudestaan painui sen ruumiiseen. Kuului väkinäinen ulahdus, koira kaatui lattialle, potkasi muutaman kerran ja heitti henkensä.
Kaikki oli tapahtunut niin pikaisesti, että kokki pyyhkiessään vielä veistään suureen pöytäliinaan, ei itsekään ymmärtänyt rikoksensa halpamaisuutta; mutta halua ylistää vielä kerran tovereilleen rohkeuttaan hänellä oli. Vaan huomattuaan samassa, paitsi asiaa, jonkatähden herra Dunn jo oli lähtenyt poliisia etsimään, olevansa vielä pakoitettu tekemään tiliä kuolleesta koirasta sekä pilaantuneesta pöytäliinasta, katsoi hän parhaaksi silmänräpäyksessä poistua. Päästyään takaovelle pisti hän veitsen tuppeensa, hiipi hiljaa puutarhaan ja sieltä yli aidan. Sitten vilkasi hän kerran taaksensa murhapaikkaa, nosti housujansa ja läksi laputtiin.
Juostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti hengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi juosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi hän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia sen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan, samalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.
Hetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi, että joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa kulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi juoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat ruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin käyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.