IV LUKU.
Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia — tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän syrjään.
Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä sisällä… Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.
"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"
Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa, astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.
"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta onneksi kuulin ajoissa."
"En minä mitään varastaa aikonut", änkytti kokki.
"Suljetaan sisälle hänet", sanoi toinen innokkaasti.
"Niin olen aikonutkin", vastasi ensimäinen. "Ole hiljaa, senkin varas."
"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen aamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen sälli."
Koska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet miesvoimalla kyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän. Sitten aukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin kaksikymmentä syltä pitkän köyden.
"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin", sanoi naapuri. "Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun jollekin roistolle."
"Se kyllä parasta lieneekin", sanoi vaimo tuumivana. "Mukavampikin hänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään sellaista ansaitsisi."
Miehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin kiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.
"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran 'pääkuoreen'", sanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.
"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan", sanoi kokki ennenkun toiset ennättivät vastata.
"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan", selitti naapuri esitystään puolustellen.
"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy", sanoi kanojen omistaja, tarkastaen vangin köysiä.
"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."
"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä nyt."
Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he jatkamaan häiriintynyttä untaan.
Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki uneen.
Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana ja — avonainen maantie edessään.
Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa; kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo olevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten ja kolahutteli tuolia runkoon.
Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse Blondinillekin.
Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi, kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää, nousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.
Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.
"Hyvää huomenta", sanoi kokki väsyneellä äänellä.
"Hyvää huomenta", vastasi mies ja peräytyi muutaman askeleen.
"Otaksun", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, "teidän ihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?"
"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt", sanoi mies näyttäen olevan varuillaan.
"Ette luultavastikaan", sanoi kokki. "Olenkin ainoa koko Englannissa joka taidan tällaista."
Mies kertoi uskovansa.
"Teen tätä ainoastaan vedon tähden", sanoi kokki.
"Vai niin", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. "Vedon! Ja minä kun luulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?"
"50 puntaa", vastasi kokki. "Olen kulkenut aina Lontoosta saakka."
"Ooh! Peijakas!" huudahti mies. "Mitähän ne keksivätkään ensi kerralla?
Aiotteko pitkällekin?"
"Oakvilleen", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut puhuttavan Oakvillesta. "Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen sen olevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?"
"Ei, ei!" huudahti toinen rohkaisevasti, "elkää antako perään.
Seitsemän penikulmaa on enää jälellä!"
"Minun täytyy", sanoi kokki surullisesti hymyillen.
"Ei teidän täydy", sanoi mies innokkaasti. "Pitäkää päälle vaan, niin tulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten vähällä olitte hävitä."
"Katkaiskaa vaan nuorat", sanoi kokki, väristen malttamattomuudesta. "Olen voittanut neljäkymmentä puntaa päästyäni näin pitkälle. Jos katkaisette, lähetän teille kymmenen niistä."
Mies epäili; synnynnäinen urheiluharrastus taisteli ahneutta vastaan.
"Minulla on vaimo ja lapset", sanoi hän lopuksi ikäänkuin lieventäviksi asianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan olivat nuorat pian poikki.
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä selkäänsä tuolin pudottua maahan.
"Nimeni on Jack Thompson", sanoi hyväntekijä. "Jack Thompson,
Winchgate, sillä osotteella tulee kirje perille."
"Nostan summan 12 puntaan", sanoi kokki, "ja tuolin saatte päällekaupan."
Lyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata matkaansa, viattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli selässä — kuullakseen sen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia yksinkertaisista luonnonlahjoistaan.
Kokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista takaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän eteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä eräältä kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen aamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen merestä, ja pitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä silmällä marssi hän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas ylijääneitä ruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan suurimman nälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan. Kymmenen aikaan illalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi varovasti laivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä loisti valoa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään tammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan ylösalaisin.
"Herra minun luojani! — Kokki!" huudahti Sam. "Missä sinä olet ollut?"
Kokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.
"Vähän joka paikassa."
"Sinä olet ollut rellumassa", sanoi Sam, katsoen terävästi kokkia.
"Rellumassa", sanoi kokki itku kurkussa. "Rellumassa!"
Tunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti puolustautua, vaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.