IX LUKU.
Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin, ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan, lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.
Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.
Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa, Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja samalla katselemaan vähän ympärilleen.
Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.
Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.
Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet housuntaskuissa.
"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on kaikki ihan kuollutta."
Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli. Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän kautta sulloa omenia taskuihinsa.
Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa "punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä, paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.
Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.
"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."
Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon. Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.
"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne."
Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.
"Ooooh!…" huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi
Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."
"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika…!"
Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.
"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."
Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla uteliaisuudella. "Opettajatar."
"Onko tämä koulu?"
Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. Tyttö pudisti päätään.
"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili tyytyväisenä.
"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti piipun taskustaan ja täytti sen.
Pienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.
"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"
"Merimies", oikaisi Henry. "Kyllä."
"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat kappaleen omenastani, jos haluat."
"En, kiitoksia", sanoi Henry kiireesti. "Minulla on vielä alkamattomia."
Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins", vastasi poika. "Entäs sinun?"
"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä.
"Minä en pidä Hatkins nimestä."
"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt minusta on kaikkein hullumpi."
Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti hermostuneesti sormenpäillään pöytää.
"Minä en välitä mistä sinä pidät", sanoi hän ylpeästi.
"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."
"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?" "Kyllä", vastasi poika.
"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt, "olet taistellut merirosvojen kanssa?"
"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry
Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."
"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin pysyi alallaan.
Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen, juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet (eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.
"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.
"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."
"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.
"Sinä olet urhoollinen." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss
Harcourt.
"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.
"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa: jos sinua haluttaa?"
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."
"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä valehtelijoita."
Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.
"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein…"
Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä, jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat selvitystä.
"Miss Harcourt!" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.
"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja katsoi ylös.
"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?"
"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli täällä."
"Miksette huutaneet takaisin minua?" kysyi miss Dimchurch.
"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi miss Harcourt.
Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti jotain merkillistä tapahtuvaksi.
"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on voimistelun opettajatar?"
Voimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen takanaan.
"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien" sanoi johtajatar.
"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua pidellä naisväkeä kovakouraisesti."
"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa teille."
Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.
"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.
"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.
"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi miss
Dimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille.
Avatkaa portti, tytöt."
Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.
"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"
"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."
"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.
Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry seurasi masentuneena perässä.
"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein kauneimman juuri teille."
"En, kiitoksia."
"Ei se teitä pure."
"Ei, enkä minäkään sitä", sanoi kokki.
Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "Valkoisen
Hevosen" edessä.
"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri", sanoi hän sydämellisesti.
"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä et niillä keinoilla petä."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Sen sinä aivan hyvin tiedät."
"En, en todellakaan."
"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta", sanoi kokki. "Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen minäkin."
"Onpa hyvä, että sanotte", sanoi Henry. "Kukaan ei sitä ilman tietäisikään."
Kokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren karkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin parhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja näytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale sylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin sekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat Henryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat uudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.