VIII LUKU.
"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.
"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi pitänyt yhtyä siihen."
"Voithan sen vielä tehdä", sanoi Sam.
"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."
Kokki näytti hämmästyvän.
"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista' mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."
"Oo…", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.
"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."
"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."
"No! Voimmehan siellä käydä", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.
"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta kun menemme heti juomaan teemme."
"Anna kun puristan kättäsi, Dick", sanoi kokki kiitollisena.
"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri mielipidettä."
"Oikein kunnon mies", säesti kokki.
"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,
Dick", sanoi Sam.
"Lipun?" toisti Dick. "Lipun?"
"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."
Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.
Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.
"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran, kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja Brittlesean välillä; tyytykää siihen."
"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.
"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin, siitä olen varma."
"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.
"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka asiaa mihin päin vääntelisitte."
"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri suuttuneena.
Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle, käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello neljältä ilmeni.
Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli. Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa, kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.
"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.
"Saavuimme juuri äsken."
"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?" kysyi Annis.
"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään.
Eikö totta?"
"No! — Kyllä."
"Näytätte väsyneeltä", sanoi laivuri auliisti.
"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt mitään kiirettä."
"Onko hän ulkona vieläkin?" kysyi laivuri.
Miss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.
"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä raittiissa ilmassa."
Wilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.
"Hyvästi", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.
"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa, niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."
"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään", kysyi laivuri.
"Herra Glover, luullakseni", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.
"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson hätääntyneenä. "Luulin muuten…"
"Mitä luulitte?"
"En mitään", vastasi laivuri. "Minä… Menettekö pitkällekin?"
"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?"
"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?"
"Samantekevää", sanoi Annis. "Voittehan tekin tulla mukaan jos haluatte."
He astuivat äänettöminä katua alas.
"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti vaivaavan kumpaakin.
"Koska?"
"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te luulevanne…?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä, jota tämän oli mahdoton käsittää.
"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän kernaimmin haluavan kotiin."
"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän nenäviisas."
"Pyydän anteeksi", sanoi Wilson nöyrästi. "Olen hyvin — hyvin pahoillani."
Seurasi uusi hiljaisuus.
"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson totisena.
"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan", sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.
"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa", sanoi Wilson.
"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra Gloverin, löytävän hänet."
"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri ihmeissään.
"Niin, jos herra Glover hänet löytää", sanoi Annis matalalla äänellä.
"Tarkoitatteko…?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen. "Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän löydä isäänne?"
"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut lupaukseni."
"Mutta jos joku toinen hänet löytää?" änkytti Wilson.
"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia, "en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"
"En… En minä juuri sitä tarkoittanut", sanoi laivuri. "Aijoin sanoa…"
"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä on joelle.
"Hurmaava", sanoi laivuri.
"Tämä onkin lempikävelypaikkani", jatkoi Annis.
Wilson painoi sen mieleensä.
"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi hän enempää ajattelematta.
"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."
"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä", virkkoi Wilson.
Annis kääntyi ja tarkasti laivuria.
"Onko tuo ystävällistä?" sanoi hän kiivaasti.
"Tahdon itse hänet löytää", sanoi laivuri. "Te tiedätte minkätähden."
"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin arveluihin.
Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada sanottavansa lausutuksi.
"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herra
Gloveriakin."
"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.
"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä laukaisten.
Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi hän toisaalle.
"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."
Miss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.
"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."
"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta teitä."
"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi. Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.
"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson matalalla äänellä.
"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet luoksensa.
"Ei", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. "Ei, se ei sovi."
Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai hänessä uudestaan vallan.
"Miksikä se ei sovi?" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.
Lyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin silmissä.
"Pyydän anteeksi", sanoi laivuri nöyrästi.
"Mitä?" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää viattomalta.
Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson taas käydä suoraan asiaan.
"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön", sanoi hän avomielisesti.
"Kapteeni Wilson… minä… minä en käsitä mitä te tarkoitatte."
"Kyllä te käsitätte", sanoi Wilson levollisena.
Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä olentoa.
"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle", sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.
"Tahdotte harjotella", sanoi miss Gething halveksivasti.
"Niin, sitä juuri haluan", sanoi Wilson innokkaasti.
Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti hänet.
"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoi
Annis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."
"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.
"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan", sanoi Wilson.
"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä koskaan. Voikaa hyvin."
Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia. Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin ponnistuksiin.