VII LUKU.
Etsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä laiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa polttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja haluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi hän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän täyttää piippunsa kokin kukkarosta.
Cocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun suurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin asukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät kajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.
"Täältä emme häntä löydä, kokki", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas sovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä valopilkkuja kaupungissa.
"Minä en toivo löytäväni häntä mistään", vastasi kokki.
"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä", sanoi Sam, "jättäisin minäkin etsimisen hiiteen."
"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse", sanoi kokki ja alensi ääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta ja menevän maalle. "Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin, näyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä sitten enää on?"
Matruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös ja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen "kuumana." Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti anteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla yksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän penceä Henrylle.
Oli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää kipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen ihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon taukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan tytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.
Laivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies lähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen kokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa, etsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.
Dick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan mukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit ja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi ympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan. Sattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja keskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick veti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.
"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen", sanoi uusi tuttava, pitkän ja tarkan katselemisen perästä.
"Missä?" kysyi Dick ihastuneena.
"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan", sanoi mies. "Eihän se minuun kuulu."
"Ehkä shillingi voisi…?"
"Jaa, se kylläkin voi", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan taskuunsa. "Hän asuu… Piggotin lahdella."
"Missä sellainen on?" kysyi merimies.
"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin", sanoi mies ja osoitti vuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.
"Miten pitkälle?"
"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi", kuului oraakkelimainen vastaus. "Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa."
Dick toivoi kolmen riittävän.
"No, lähemmä kuusi", sanoi mies ja hymyili hyväntahtoisesti. "Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Dick ja alkoi astuskella kivistä ja routaista polkua.
Onnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat olleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina näkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen ristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.
"Mikä tie se on?" kysyi Sam.
"Seuratkaa vaan häntä", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä parhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, "niin saavutte yhtä pian sinne kuin hänkin."
Aikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet alkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli tavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle, laskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat useinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat lampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki leijaili korkealla ilmassa.
"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä", sanoi Sam ja sipsutteli varovasti kuoppaista tietä.
"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti meidät", sanoi kokki.
"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme hänen löytäneen kapteenin."
"Vartokaamme tilaisuutta", sanoi kokki.
Sam murisi.
"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta", sanoi kokki, jota Samin murina ei ollenkaan miellyttänyt.
Kuljettiin taas hetkinen; Sam kiroili kuumaa ilmaa ja huonoa tietä.
"Nyt menee hän rantaan", sanoi kokki yht'äkkiä. "Kiiruhda, Sam!
Pyyhkäsemme hänen ohitsensa."
Paksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick oli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa pääsi kokilta heikko huudahdus.
"Ylös Sam", sanoi hän innokkaasti. "Se menee Guineaan."
Ystävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä vaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin askelin, santaista rantaa mereen.
"Tule nyt", sanoi kokki kiiruhtaen. "Nyt jätämme hänet."
"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa", sanoi Sam häijynilkisesti ja katseli vaateläjää.
"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi", sanoi kokki. "Silloinhan voisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea." Samassa luki hän Samin silmistä pahan aikomuksen. "Ei, ei", sanoi hän kiireesti.
"Ei, varastaa niitä en aio", sanoi Sam puolustellen. "Ainoastaan piilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee."
Kuusikymmentä sekuntia taisteli kokki urhoollisesti viettelijää vastaan.
"No, leikkiä se vaan on", sanoi Sam. "Dick puolestaan olisi ensimäinen mies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi."
Samassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi sen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.
"Kruuna", sanoi tämä.
"Klaava", huudahti Sam iloisesti. "Kiiruhda, kokki."
Kokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön, tuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi sitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.
"Kauppa on kauppaa", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa jatkettiin. "Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!"
"Hän oli ahne; toivoi yksin saavansa koko summan", sanoi Sam jyrkästi.
"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle", tuumi kokki vahingoniloisena. "Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään eivät kaikki olisi tehneet."
Miehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen kalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä alusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia pyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.
"Tässä sen täytyy olla", sanoi Sam. "Pidä varasi, kokki."
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän samassa vanhalta ohitsekulkevalta "merikarhulta."
"Stonepen Quay", vastasi ukko.
Samin naama venyi pitkäksi.
"Missä sitten on Piggotin lahti?" kysyi hän.
"Mikä?" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään katselemaan miehiä.
"Piggotin lahti."
"Ettehän totisesti vaan aikone Piggotin lahteen", sanoi mies.
"Ja miksikä ei?"
Vastaamatta löi ukko kädet reisiinsä ja nauroi oikein ukkosnaurua.
"Ettekö jo pian lopeta nauruanne", kysyi kokki viimein arvokkaasti.
"En, sitä en vielä ajattelekaan", sanoi vanhus ja otti piipun suustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. "Ne etsivät Piggotin lahtea, Joe", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.
"Mitä koiruutta se on?" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta.
"Tuletteko kaukaakin?"
"Cocklemouthista", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. "Jahka olette tarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin."
"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa", sanoi hän. "Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla."
"Mikä?" kysyi Sam hämmästyneenä.
"Sanantapa", vastasi mies ja vilkasi tovereihinsa.
"En oikein ymmärrä teitä", sanoi kokki. "Miten joku paikka voi olla sanantapa?"
"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeni
Piggot", selitti kalastaja. "Hän oli kovin hauska veitikka ja erään
kerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysi
Etelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?"
"Niin kai se oli", vastasi vanha mies. "Hän luuli löytäneensä uuden maanosan", jatkoi kalastaja "ja laski laivansa erääseen lahteen, veti Suurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan Piggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt jos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa Piggotin lahtea. Siinä koko juttu."
Hän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen suureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä ylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet taakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.
Turvatakseen "koskemattomuuttaan" tekivät miehet ison kierroksen maallepäin. "Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata Dickiä", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin suin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.
"Merilokkiin" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään oleva
Henry keittämään teetä.
"Missä Dick on?" kysyi Sam ikäänkuin sattumalta.
"En ole nähnyt sitten päivällisen", vastasi poika. "Luulin hänen olleen teidän seurassanne."
Sam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin viereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan ennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä vilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään näkynyt, kiivettiin kojuihin.
Lamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello löi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun molemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin mieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia myöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului pudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.
"Dick! Dick?!”
"Tuki suusi!" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. "Oi, Herra Jumala!
Jos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!"
"Ihmettelen teitä", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen hartioille. "Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?"
"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu irvinaama", sanoi Dick suuttuneena. "Ellei minulla häveliäisyyttä olisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen ihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt."
"Missä teidän vaatteenne ovat?" kysyi Henry. "Mistä helkatista minä sen tiedän", tiuskasi toinen. "Jätin ne rannalle, kun menin uimaan, ja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä kivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut ohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta viimeinen se myöskin oli."
"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin", sanoi Henry. "Sanoinhan teille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä."
"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi", murisi Dick. "Samille ja kokille et puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?"
"Miksikä ei?"
"Sentähden, että minä en tahdo sitä", sanoi Dick ärtyisesti. "Se on syy."
"Luultavasti he sen jo tietävätkin", sanoi Henry kiusottelevasti.
"Luulen Samin kuuntelevan unissaan."
Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia. Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä unen helmaan.
Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet, kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen tilaisuutta.