XI LUKU.
Henry päätti pitää salaisuuden takanaan, niin kallis kun se olikin. Vasta kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua saisi laivuri tietää tekemänsä tyhmyyden. Tämän ajatuksen lohduttamana vaipui hän uneen.
Päätöksensä oli vahva vielä aamulla herätessään, mutta muuttui vähitellen aamun kuluessa. Laivuri ei enää muistanut koko eilistä vihaansa, oli lauhkealla ja hyvällä tuulella. Viisi puntaa on viisi puntaa, sanoi Henry viisikymmentä kertaa itsekseen. Kun kello löi kymmenen, ei hän enää voinut vastustaa haluaan, vaan astui, täysin tuntien ilon, jonka valmistaa laivurille, tämän luokse.
Mutta ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, kuului melua laiturilta ja käännyttyään katsomaan syytä, huomasi hän kokin täyttä laukkaa rientävän kohti kuunaria. Tämä herrasmies työnteli armotta jalankulkijoita ja pudotti kaalinpäät koristaan — kaikki samalla halveksivaisuudella.
"Mikä Herran nimessä kokkia vaivaa?" huudahti laivuri ja miehet pysähtyivät työssään.
Kokki oli pitkällä harppauksella kannella, ryntäsi laivurin luokse ja kuiskasi jotakin.
"Mitä?"
Kokki painoi kädellään rintaansa ja koetti vetää henkeään.
"Kap — teeni Gething", änkytti hän lopulta kovalla ponnistuksella saatuaan ilmaa keuhkoihinsa "Nurkassa…"
Melkein yhtä liikutettuna kuin kokkikin, hyppäsi laivuri maalle, veti kokin mukaansa ja läksi juoksemaan laituria.
"Sinä luultavasti erehdyit", sanoi laivuri, miesten kadulle saavuttua.
"Elä juokse… saamme vaan kokoon suuren väkijoukon."
"No, ellei se ollut hän, oli se hänen kaksoisveljensä", vastasi kokki.
"Kas, tuolla hän on! Tuolla on mies."
Hän osoitti Henryn eilistä tuttavaa, joka hiljaa ja moitteettomasti kädet taskuissa astuskeli toisella puolen katua.
"Käänny takaisin", sanoi laivuri kiireesti, "ja voit vaikka juosta hiukan, niin nuo ammottelevat marakatit seuraavat sinua."
Kokki totteli, ja kun katsojat huomasivat hänen olevan hullunkurisimman noista kahdesta sekä odottivat hänen tekevän jotakin naurettavaa, ryntäsivät kaikki joukolla hänen jälessään. Laivuri meni yli kadun ja alkoi seurata saalistaan.
Päästyään miehen sivulle kääntyi hän ympäri ja teki tarkastuksiansa, välittämättä mitään kohteliaisuudesta. Yhdenmuotoisuus oli hämmästyttävä; muutaman sekunnin tuumi laivuri mitä hänen nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä astui hän vanhan miehen sivulle. "Hyvää huomenta", sanoi hän ystävällisesti. "Hyvää huomenta", vastasi vanha mies ja pysähtyi.
"Olen tässä vähän pinteessä", sanoi laivuri naurahtaen. "Olisi terveisiä eräälle miehelle tässä kaupungissa, vaan en tiedä hänen osotettaan. Ehkäpä te voisitte auttaa minua?"
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi toinen. "Kapteeni Gething." Vanhus vavahti ja vaaleni. "En ole koskaan kuullut sen nimistä", sanoi hän vaivaloisesti ja aikoi jatkaa matkaansa.
"Ei kukaan muukaan tunnu tuntevan häntä", sanoi laivuri ja seurasi, miestä, "siinä se vaikeus juuri onkin."
Hän odotti vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vanha mies astui kiireesti, päättävä ilme kasvoillaan.
"Kuuluu piilottelevan", jatkoi laivuri. "Jos joskus sattuisitte tapaamaan hänet, voitte samalla kertoa hänen vaimonsa ja tyttärensä odottaneen tietoja häneltä viisi pitkää vuotta, ja että hän aivan turhan tähden on levoton. Mies, jota hän löi, on terve ja raitis kuin pukki. Hyvästi."
Vanha mies pysähtyi, tarttui ojennettuun käteen ja hengitti vaivalloisesti.
"Sanonko hänelle… miehen siis elävän?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Aivan niin", vastasi laivuri ystävällisesti, ja huomattuaan toisen kasvojeneleet kääntyi hän poispäin. Hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.
"Jos minä vien teidät kotiin, tulee Annis vaimokseni", sanoi laivuri vihdoin ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle. Tämä kääntyi ympäri ja seurasi laivuria sanaakaan sanomatta.
Hitaasti kuljettiin satamaa kohden, nuorempi mies puhui, vanhempi kuunteli. Sähkölennätinaseman edessä pysähtyi laivuri yht'äkkiä.
"Mitäs jos lähettäisimme sähkösanoman?" kysyi hän.
"Se sopii", sanoi vanha mies innostuneena, "sopii mainiosti."
Tarkkaavana katseli hän, miten laivuri repi kappaleiksi toisen konseptin toisensa jälkeen ja kasteli lyijykynää suussaan, saadakseen ajatuksensa paremmin juoksemaan. Kun viides paperilappu rypistyneenä lensi nurkkaan näytti laivuri suuttuvan; ikäänkuin puolustuksekseen hän sanoi:
"Lempo vieköön! Enpä totisesti tiedä miten kirjottaisin. Katsokaas, pelkään sen tulevan liian äkkiarvaamatta."
"Aivan oikein", sanoi toinen.
Samassa ilmestyi laivurin kasvoille voitonylpeä hymyily. Hän kumartui uudestaan pöydän ylitse ja raaputti kiireesti sähkösanoman.
"Onko se valmis nyt?" kysyi Gething ja huokasi helpotuksesta.
"Mitäs tuumitte?" sanoi laivuri. "Isänne lähettää teille sydämelliset terveiset."
"Mainio", sanoi kapteeni.
"Siinä ei ole mitään kiihottavaa", sanoi laivuri. "Ei edes sitä, että minä olen teidät löytänyt. Ainoastaan hieno viittaus vaan. Oikein minä ylpeilen siitä."
"Onhan teillä syytäkin", sanoi kapteeni Gething ollen mielentilassa, jolloin myönnytään kaikkeen. "Herra Jumala! Miten iloisiksi ne ihmisraukat tulevatkaan. Oikein häpeän vielä kerran katsoa heidän silmiinsä."
"Ooh! Mitä vielä", sanoi laivuri ja taputti vanhaa miestä selkään.
"Mutta nyt on meidän saatava jotain vahvistavaa vatsaamme."
Poikettiin lähimpään ravintolaan ja noin tunnin kuluttua näki kuunarin miehistö molempain kapteenien lähestyvän laivaa, kummallakin pitkä sikari suussaan.
Työ pysähtyi kannella, kun vieras sitä läheni. Kokin kasvoilla leikki hyväntahtoinen, suojeleva hymyily, ja hän katsoi ihmetellen Henryä, joka turhaan koetti peittää harmiansa välinpitämättömyyden naamarin taakse.
"Kas tässä on mies", sanoi laivuri ja laski kätensä kokin olkapäälle, "tässä on mies, joka löysi teidät, kapteeni. Viisain ja paras toveri minkä kanssa koskaan olen purjehtinut."
Punastuen kiitoksesta, mutta hyvin tietäen ne ansainneensa, tarttui kokki käteen, jonka kapteeni Gething lyhyen sisäisen taistelun jälkeen ojensi hänelle, ja puristi sitä itsetietoisen näköisenä. Kun ukko näin oli kerran päässyt alkuun, tervehti hän kädestä toisiakin ja lopetti vastahakoiseen Henryyn. "Tämän pojanhan olen nähnyt jo ennenkin", sanoi hän hämmästyen. "Juttelin hänen kanssaan eilen ja tulin tänään alas vain tavatakseni häntä."
"Peijakas", huudahti laivuri ihmeissään. "Muuten on poika terävä kuin partaveitsi. Missä silmäsi ovat olleet, Henry?"
Raivoissaan, huomatessaan miesten vahingonilosta loistavat kasvot, ei poika ollut kuulevinaan koko kysymystä. Kokki seurasi laivurin käskystä mukana kajuuttaan, ja hänen takaisin tulonsa oli merkkinä toverien kymmenille, innokkaille kysymyksille. Mutta kokki vaan taputteli iloisena taskuaan ja veti esiin viisi kirkasta kultarahaa sanomatta sanaakaan.
"Olisitpa nyt ollut mukana osakeyhtiössä, Dick!" sanoi Sam yskäisten merkitsevästi.
"Mitä?" huudahti kokki ja pisti kiireesti rahat taskuunsa.
"Kysyin häneltä vaan, jos nyt harmittaa, kun ei aikanaan yhtynyt osakeyhtiöön", sanoi Sam, koettaen puhua rauhallisesti.
Kokki levitti kätensä ja viittoili joka ilmansuunnalle, ikäänkuin ottaakseen koko mailman todistajaksi tälle ennen kuulumattomalle kiristysyritykselle.
"Älä ollenkaan näytä happamalta", sanoi Sam. "Kaksi puntaa, kymmenen, ovat minun ja minä tahdon ne ennenkuin ovat loppuneet."
Nyt sai kokki takaisin puhelahjansa, ja Dickin ja Henryn suureksi kummaksi piti hän pitkän innokkaan puolustuspuheen pyhästä omistusoikeudesta. Ei koskaan oltu luultu hänen olevan niin kaunopuheliaan ja keksintörikkaan. Lopetettuaan puheensa muodikkaaseen loppuponteen persoonallisesta omistusoikeudesta, jossa hän muun muassa kuvaili paksua velikultaa sen rikkojaksi, oli hän varma voitostaan.
"Kaksi puntaa, kymmenen", sanoi Sam, katsoen leimuavin katsein kokkia.
Kokki kostutti huuliansa kielellään ja jatkoi esitystään.
"Kaksi puntaa, kymmenen. Etkö sinä kuule?" sanoi Sam uudestaan. "Minä en tiedä mitä sinä teet osallesi, mutta minä aion antaa kymmenen shillingiä Dick'ille."
"Mikset miehelle anna hänen rahojaan?" sanoi Dick, hetikohta yhtyen innokkaasti asiaan.
"Siksi että koko osakeyhtiö on mennyt suohon", sanoi kokki. "Osakeyhtiö oli osakeyhtiö vaan niinkauan, kuin molemmat yhdessä etsimme. Jos osakeyhtiö…"
"Tarpeeksi", sanoi Dick kärsimättömänä. "Anna miehelle hänen rahansa. Kaikkihan tiedämme teillä olleen aikomuksen ne tasata. Häpeän todellakin puolestasi, kokki; en tuollaista olisi koskaan voinut uskoa sinusta."
Asia päättyi jakoon; Dick sai sen, mikä oli yli Samin kahden punnan, ja viittaili selvästi olevansa valmis tekemään saman palveluksen kokillekin. Mutta tämä tekeytyi kuuroksi hänen puheilleen; pisteliäillä sanoilla hän kieltäytyi illalla seuraamasta toisia maalle ja meni harmistuneena kojuunsa.
Viiden aikaan oli lasti sisässä ja luukut paikoillaan. Molemmat kapteenit istuivat perämiehen seurassa kajuutassa ja hörppivät puheen ohella teetään.
"Purjehdimme kai kolmen aikaan?" kysyi perämies.
Laivuri nyökkäsi.
"Niin, purjehdimme kolmen seuduissa", sanoi hän, "ja sitten Northfleetiin. Koko miehistön kutsun häihini ja teistä tehdään juhlain pääohjaaja, Jack."
"Ja Henrystä morsiuspoika. Valkoisissa silkkihousuissa kantaa hän morsiamen laahustinta", sanoi perämies ja nauroi omalle sukkeluudelleen.
Kaikki nauroivat, paitsi Henry, joka oli tuonut kuumaa vettä keittiöstä ja katseli nyt juhlivia huonosti salatulla ivalla.
Puoli tuntia senjälkeen läksi laivuri perämiehen keralla maalle, ja vanha mies jäi yksin polttelemaan piippuaan kajuuttaan. Kokkikin, joka jo oli unohtanut vanhat riidat, läksi Samin ja Dickin seurassa kapakkaan. Henry jäi yksinään kannelle.
"Pysy sinä laivassa, poika", huusi laivuri laiturilta.
"Kyllä", vastasi Henry vihaisesti. Molemmat miehet astelivat laituria aina Isollekadulle saakka. Laivuri hymähti hyväntahtoisesti, huomatessaan eräästä raolleen jääneestä ovesta miestensä olevan täydessä "työssä." Se oli esimerkki, mikä nykyisissä olosuhteissa vaati seuraamaan itseään; seuraavassa kahvilassa joikin perämies uhraantuvana portviiniä tavallisen lempijuomansa whiskyn sijasta. Samaten pisti hän piippu-nysänsä taskuunsa ja sytytti sikaarin, jonka laivuri oli poislähtiessään ostanut.
"Missä on hyvä räätäli?" kysyi laivuri kadulle päästyään ja katseli ympärilleen.
"Miksi niin?" sanoi perämies.
"Pitäisi hankkia vähän vaatetta kapteeni Gethingille. Hän ei mitenkään voi näyttäytyä perheelleen sellaisessa kunnossa kuin hän nyt on."
"Hänenhän olisi tarvinnut itse olla mukana", sanoi perämies. "Emmehän muuten voi saada sopivia."
"Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta", sanoi laivuri ja pysähtyi erään räätälin akkunan ääreen katselemaan kolmea vaatetettua vahapoikaa. "Ukko on kovin itsepäinen. Mutta jos minä ostan vaatteet valmiina hänelle ja vien ne laivaan, niin tuskinpa hän voi kieltäytyä pukeutumasta niihin."
Laivuri astui puotiin ja pyysi nähdä miesten valmiita vaatteita. Perämiehen kehotuksesta katseli hän useampia lajeja ja tiedusteli oliko siinä jo koko varasto, sekä saatuaan sen kuulla rupesi tekemään lopullista valintaa. On aina kovin vaikeaa saada sopivia vaatteita poissaolevalle, mutta laivuri ja perämies koettelivat koettelemistaan löytääkseen kultaisen keskitien. Yht'äkkiä putosi perämiehen palava sikaarin pätkä erään takin hihaan, ja kun ei hän löytänyt sitä niin kiireesti kuin räätäli olisi toivonut, kadotti tämä kärsivällisyytensä ja neuvoi parhaaksi ostaa juuri ne vaatekappaleet.
"No, ei siinä mitään vahinkoa tullut", sanoi perämies, kun oli päästy kadulle ja paketit olivat kainalossa. "Minä muuten pidin siitä puvusta jo heti sen nähtyäni."
"Miksette sitä sitten sanonut", sanoi laivuri.
"Saadaksemme sen halvemmalla", sanoi perämies. "Lyönpä vetoa, että jos kohta olisimme tyytyneet siihen, olisimme varmasti saaneet maksaa kymmenen shillingiä enemmän."
Nyt oli jo aivan pimeä. Kun vielä oli ostettu lakki sekä pari kolme muuta pienempää tarvekappaletta, poikkesivat miehet ravintolaan ottamaan lasin mieheen.
"Eihän meillä mitään hengen hätää ole", sanoi perämies ja laski pakettinsa pöydälle nähtävällä helpotuksella. "Mitä lajia myrkkyä haluatte tällä kertaa, kapteeni?"